keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Beelzebub sisällämme

"Fancy thinking the beast was something you could hunt and kill!" said the head. For a moment or two the forest and all the other dimly appreciated places echoed with the parody of laughter. "You knew, didn't you? I'm part of you? Close, close, close! I'm the reason why it's no go? Why things are what they are?"
Palasin William Goldingin 1953 ilmestyneen "Kärpästen herran" pariin todella pitkästä aikaa. Teini-iässä se oli minulle tärkein saarifantasia, se joka tuli luettua moneen kertaan. Golding viittaa itse kirjassaan R.M. Ballantynen "Coral Islandiin", josta "Kärpästen herra" on toisesta maailmansodasta järkyttyneen Goldingin ihmiskuvan mukainen versio: paha ei enää ole ulkoista vaan sisäistä. Yhden lukemani lehtijutun sitaatin mukaan Golding oli inspiroitunut Ballantynen kirjasta ja keksinyt, että kirjoittaisi saarelle joutuneista lapsista kirjan ja kuvaisi lapsia niin, kuin he Goldingin mukaan todellisuudessa käyttäytyisivät. (Kirjan dynamiikan kannalta tärkeää on, että saarelle päätyy ainoastaan poikia, ja saarikonteksti antaa kirjailijan ihmiskokeelle sopivan laboratorion.)

Näin aikuisiällä luettuna päällimmäinen tunne on, että kirjaa on vaikea lukea tuorein silmin. Tulkinnat sivilisaation ohuesta pinnasta ja sen alla kytevästä pahuudesta tai frudilaiset ajatukset idin, egon ja superegon kamppailusta ovat koko ajan läsnä, mutta onneksi sen alta löytyi jotain jännittävämpääkin.

Katse tarkentuu erityisesti Simoniin, hyväntahtoiseen ja viisaaseen mutta arkaan näkijään, joka ymmärtää että peto onkin pojissa itsessään. Goldingin elämäkertakommentaareja kampaamalla oppii nopeasti, että Simonin jeesusmaisuus oli alkuperäisissä käsikirjoituksissa vielä ilmiselvempää, mutta sitä häivytettiin prosessin edetessä. Tämä on varmasti ollut kirjalle hyväksi.

Simonille, kuten näkijöille usein, käy köpelösti. Villiintynyt lauma teurastaa totuuden pedosta saavuttaneen ja yhteisöään auttamaan pyrkivän pojan rannalle, pedoksi epäiltynä. Demokratian ajatusta ja rationaalista järkeä edustava Piggy on Simonin rinnalla kapeassa rationalismissaan osuva kritiikki liialle järkiuskolle, joka ei ymmärrä (tai ei halua ymmärtää) ihmisen monipuolisuutta, hänessä piilevää perisyntiä sekä puhtaan rationaalisuuden ylittävän intuition merkitystä. Simonin murhankin hän kieltää, tai vähintäänkin pistää sen Simonin itsensä viaksi.

Demokratian muodollista valtaa ja pragmaattista yhteistyötä edustava Ralph on liian heikko eikä pysty vastustamaan Jackin houkuttelevaa lauman ja anarkian kutsua, vaikkakin hän saavuttaa kirjan lopussa ainakin jonkinasteisen voiton sekä Jackista että Kärpästen herrasta, vaikkakin lopullisesti viattomuutensa menettäneenä. Sekin kirjassa kutkuttaa, että Jackin tavan käyttää hyväkseen petoa voi lukea kommentaarina yliluonnollisten voimien valjastamisesta omien pyrkimysten palvelukseen. Samoin puhuttelee se, miten ulkoisen vihollisen pelko laskee pelkääjän vihollisensa tasolle. Pelko orjuuttaa pelkääjänsä.

Kiinnostavaa "Kärpästen herrassa" on, ettei Golding ei peräänkuuluta sen enempää uskonnollista kuin äärirationaalista maailmankuvaa, vaan jotain monipuolisempaa ja hengellisempää, joka kenties substanssiltaan on varsin lähellä kristinuskon ihmiskuvaa.

***

Yllä olevat kappaleet saavat minut heti epäilemään itseäni, tulkintaa pitäisi itse asiassa täydentää monilta osin. Goldingin hahmot ovat siis mukavan moniulotteisia. Päälle tulevat torvisimpukan ja Piggyn asteittain hajoavien lasien kaltaiset symbolit saavat myös vaativan lukijan hyrisemään. Symboliikkapeli alkaa tietysti jo kirjan nimestä, joka viittaa suoraan Beelzebubiin.

***

Monipuolisesta symbolisesta tasostaan huolimatta "Kärpästen herra" on tyyliltään ja rakenteeltaan vetävää ja mukavan suoraviivaista proosaa. Siksi sitä varmasti luetaan niin paljon kouluissakin, edelleen. Varsinkin laumapsykologisissa kuvauksissa Golding saavuttaa ihailtavan intensiteetin. Ajoittain neutraalin kerronnan sekaan tosin on eksynyt hämmentävän melodramaattisia aineksia. Vai mitä pitäisi ajatella esimerkiksi tästä lauseesta, jolla kertoja kuvaa pilkatun Simonin muuttumista puhekyvyttömäksi poikien kokouksessa:
"Simon became inarticulate in his effort to express mankind's essential illness."
No joo, pikkumaista on tuollaisiin takertua. Esimerkiksi kyseinen kohtaus juoksee kokonaisuudessaan niin hienosti, että siitä riittää opittavaa itse kullekin.

perjantai 13. syyskuuta 2013

Granta

Pistin Grantan kokeeksi jääkaappiin.
Suomeen Otavan kustantamana rantautuneen aikakauskirja Grantan taustoja on selvitetty viime päivinä niin Hesarissa, Suomen kuvalehteen siirtyneessä Parnasson blogissa kuin Otavan uudessa blogissakin. Näissä kirjoituksissa homman juju on hyvin vangittu, joten se siitä.

Ensinumeron perusteella Otavan kustannustoimittaja Aleksi Pöyryn luotsaama Granta on tervetullut lisä suomalaiseen kirjallisuuskenttään. Erityisen hauska vaikutelma syntyi, kun novellien sekaan pujotellut esseemäiset kirjoitukset alkoivat vaikuttaa hyvinkin kaunokirjallisilta ja muistuttivat siitä, miten hiuksenhieno on novellin ja sen asiaorientoituneempien sukulaisten ero ("Miksi tapauskertomukseni muistuttavat novelleja, Freud ihmetteli huolissaan", kirjoittaa Grantassa ruotsalainen aatehistorian professori Karin Johannisson). 

***

Ensimmäisen Grantan teema on ruoka. Erityisesti mieleen jäivät pyörimään Riikka Ala-Harjan ja Pirjo Hassisen häiritsevät ja hauskasti sukulaissieluiset novellit "Nälkä" ja "Äyriäisbuffet", Antti Tuurin hienosti punottu täydellisen leivän metsästys "Leipä" (Karri Kokko ruotii kirjoitusta yllä linkatussa Parnasson blogikirjoituksessa), jo mainittu, Ruotsin Grantassakin ilmestynyt Karin Johannissonin "Tapaus Ellen West" sekä Merja Virolaisen mehukkaat ylistysrunot monille tutuille elintarvikkeille.

Grantan syksyllä 2014 ilmestyvä kolmas numero esittelee muuten Otavan tiedotteen mukaan Frankfurtin kirjamessuja ennakoiden kaksikymmentä "parasta nuorta suomalaista kertojaa", jotka raati valitsee. Pläjäys käännetään myös englanniksi. 

Se, mikä merkitys vahvalla otavalaisuudella on aikakauskirjan linjalle, jää nähtäväksi tulevien numeroiden valossa.   

edit 16.9.: Tässä vielä Maaria Pääjärven perusteellinen näkemys aiheesta, Lumisen omenan niin ikään syventyvä teksti sekä itselleni uusi ja erittäin kiinnostavan oloinen blogituttavuus "Runomiimejä", jossa Aleksi Pöyryn haastattelu.