tag:blogger.com,1999:blog-19236438388323442402024-02-19T03:40:19.231+02:00Taas yksi kirjablogiMika Kukkonenhttp://www.blogger.com/profile/09307623752287844331noreply@blogger.comBlogger109125tag:blogger.com,1999:blog-1923643838832344240.post-50846649006925326432022-12-03T12:03:00.005+02:002022-12-03T12:05:33.878+02:00Elämä nielee elämää<p> <a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjvyIStQnU7sLt6L9km6k_EMqdwdyD_zZk6oryGmDJKdVyK1vYUUh1vtTe7VFgtscg_o59Kl74U6Kv2jGci7_8jGf0RZAaWvgdo0FcG5sdD8Stj4yQd5Fv6SP3EU362DO_Qm_EBc320kFJAW2013ic5HMUZslttENy993vh0PqKCwDR6pcitiaSjRg6vQ/s1920/Unknown.jpeg" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em; text-align: center;"><img border="0" data-original-height="1920" data-original-width="1536" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjvyIStQnU7sLt6L9km6k_EMqdwdyD_zZk6oryGmDJKdVyK1vYUUh1vtTe7VFgtscg_o59Kl74U6Kv2jGci7_8jGf0RZAaWvgdo0FcG5sdD8Stj4yQd5Fv6SP3EU362DO_Qm_EBc320kFJAW2013ic5HMUZslttENy993vh0PqKCwDR6pcitiaSjRg6vQ/s320/Unknown.jpeg" width="256" /></a></p><p>Tykkäsin kovasti Riikka Kaihovaaran esikoisesseeteoksesta "Villi ihminen ja muita luontokappaleita" (Atena 2019), joka ruoti ihmisen luontosuhdetta villiyden käsitteen kautta. Siispä tartuin suurella halulla uuteen kokoelmaan "Vieras eläin ja muita uusia luontokappaleita" (Atena 2022). Se pureutuu muiden eläväisten maailmasuhteeseen ja ihmisen rooliin osana elonkehää. </p><div class="_a9zs" style="display: inline;">Uudessa kokoelmassa on herkullista pohdintaa esimerkiksi delfiinien tai kasvien maailmakokemuksesta. Tällaista ihmiskeskeisyyden kyseenalaistavaa kirjoittamista on ilmoilla yhä enemmän, mutta Kaihovaara suoriutuu leiviskästään erinomaisesti, koska hän kykenee tuomaan lukijan eteen aivan poikkeuksellisen herkullisista ajatuksista ja sanoista notkuvan juhlapöydän.</div><div><div class="_a9zs" style="display: inline;"><br /></div></div><div><div class="_a9zs" style="display: inline;"><div>Ihmisen maailmassaolon pohdinnan lähtökohta Kaihovaaralle on virkistävän pragmaattinen: elämä on väistämättä myös kärsimyksen aiheuttamista muille eläville. Tästä seuraa ihmiselle väistämättä syyllisyyttä, ja syyllisyydestä monimutkaisia rituaaleja, moraalikoodistoja, tappamisen siirtämistä piiloon, ja muita kärsimyksen oikeuttamisen tapoja. "... kaiken taustalla oleva syyllisyys kumpuaa siitä, että meidän elämämme on riippuvaista toisten elävien olentojen kuolemasta. Elämä nielee elämää." </div><div><br /></div><div>Aivan erityisen maukasta on, kun Kaihovaara heittäytyy keskusteluun Antti Nylénin lihansyömis-esseistiikan kanssa. (<a href="http://taasyksikirjablogi.blogspot.com/2012/02/vihan-ja-herkkyyden-esseet.html">Nylén kirjoitti</a> "Vihan ja katkeruuden esseissä": “Niin kauan kuin eläinten syönti on täysin hyväksyttyä, on ihmisten raiskaaminen melkein hyväksyttyä.”). Kaihovaara kertoo hyrisseensä mielihyvästä Nylénin tekstin parissa, mutta ajatelleensa sitten, ettei hän osaa, eikä haluakaan, kieltää seksin lihallisuutta. ("Saanko kuiskata: rakas, koska en voi syödä sian kankkua, saanko sen sijaan upottaa hampaani sinun pakaraasi?") </div><div><br /></div>Lihallisuutta ja primitiivisyyttä arvostava Kaihovaara vieroksuu teoreettista etiikkaa ja edellisen kokoelmansa tapaan kutsuu ihmistä tosielämän sotkuisuuteen ja sen "perustavanlaatuiseen alkuristiriitaisuuteen." Hän päätyy puhumaan "ekologisesta animalismista", joka "tunnistaa ja tunnustaa ihmisen paikan ravintoverkossa ja korostaa ihmisten ja muiden eläinten välistä tasa-arvoa ja vastavuoroisuutta." Tällaisen kehikon alla voidaan samaan aikaan vastustaa eläinten tehotuotantoa ja hyväksyä silti lähtökohta, että kaikki eläväiset ovat "toistensa käytettävissä". (Hieno kohta on kuvaus tutkijasta, joka päätyy krokotiilin hampaisiin ja tajuaa, että ihminenkin on lopulta jonkun toisen ruokaa.)<br /><br />Kaihovaaralaisessa luontokäsityksessä hellyys ja väkivalta kulkevat rinnan, samoin rakkaus ja välinpitämättömyys, henkiinjäämisen imperatiivi ja toisten auttaminen. Moraaliset absoluutit ovat maailman perusluonnetta kavahtavan ihmisen tekeleitä, luontoa tietysti lopulta nekin.<br /><br />Teos voitti marraskuussa <a class="x1i10hfl xjbqb8w x6umtig x1b1mbwd xaqea5y xav7gou x9f619 x1ypdohk xt0psk2 xe8uvvx xdj266r x11i5rnm xat24cr x1mh8g0r xexx8yu x4uap5 x18d9i69 xkhd6sd x16tdsg8 x1hl2dhg xggy1nq x1a2a7pz _aa9_ _a6hd" href="https://www.instagram.com/explore/tags/toisinkoinen/" role="link" style="border: 0px; box-sizing: border-box; color: rgb(var(--ig-link)); cursor: pointer; display: inline; list-style: none; margin: 0px; outline: none; padding: 0px; text-align: inherit; text-decoration: none; touch-action: manipulation; word-wrap: break-word;" tabindex="0">#toisinkoinen</a> -palkinnon.</div></div><div><div class="_a9zs" style="display: inline;"><br />(Kuvassa kirjan lisäksi myös Taina Korhosen upea decalcomania ja Tuija Sorsan ”Ankka”.)</div></div><div><div class="_a9zs" style="display: inline;"><br /></div></div><div><div class="_a9zs" style="display: inline;">Tekstistä on tiiviimpi versio Insta-tililläni <a href="https://www.instagram.com/kukkenbooks/">@kukkenbooks</a> , jota saa oikein mieluusti seurata.</div></div>Mika Kukkonenhttp://www.blogger.com/profile/09307623752287844331noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1923643838832344240.post-36554258131270396682018-08-04T12:19:00.001+03:002018-08-04T12:28:46.852+03:00Image-essee: Pikku-isä-Marcel<div dir="ltr" style="text-align: left;" trbidi="on">
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">Minulla on ollut kymmenen vuotta kestänyt kiihkeä suhde Marcel Proustiin, tuttavallisemmin pikku-isä-Marceliin. Hänestä on tullut yksi kirjallisista kotijumalistani ja hänen romaanisarjastaan "Kadonnutta aikaa etsimässä" melkeinpä pyhä kirja, jonka pariin palaan jatkuvasti. Eikä enää tarvitse edes lukea upotakseen Proustiin, koska "Kadonnutta aikaa" saa myös kuunnella Yle Areenasta Erja Manton upeana tulkintana.</span><br />
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;"><br /></span>
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">Proust ja hänen teoksensa on minulle laajempikin esimerkki siitä, mitä kirjallisuus voi ihmiselle tehdä. Kirjoitin aiheesta esseen osana Imagen "Kirjat, joita kirjailijat rakastavat" -kesäesseesarjaa. Se on nyt <a href="https://www.apu.fi/artikkelit/kirjat-joita-kirjailijat-rakastavat-osa-4-mika-kukkonen-ja-kadonnutta-aikaa-etsimassa" target="_blank">netissä</a>.</span><br />
<br />
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">Toivottavasti tykkäätte! Lisää esseitä on tulossa!</span><br />
<br />
<br /></div>
Mika Kukkonenhttp://www.blogger.com/profile/09307623752287844331noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1923643838832344240.post-5875031854666254242017-04-08T17:19:00.000+03:002017-04-08T17:45:08.028+03:00”Rakkaus niinku” eli romaani, joka syö omaa häntäänsä<div dir="ltr" style="text-align: left;" trbidi="on">
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiJnyE7lOkduCuQIc4BM-CaQGy8LXS2eZbcZf0i_Q4G3C_j_q0FeqELijy7v7Mg8PEEvcoCi9J1uTrIme9wLe762trI36vt0ytSlS5enPyDUIfbZvTh0tym7xlltAGKXnV-hqAMnjClObM/s1600/17842223_10155049501377221_35629847_n.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="240" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiJnyE7lOkduCuQIc4BM-CaQGy8LXS2eZbcZf0i_Q4G3C_j_q0FeqELijy7v7Mg8PEEvcoCi9J1uTrIme9wLe762trI36vt0ytSlS5enPyDUIfbZvTh0tym7xlltAGKXnV-hqAMnjClObM/s320/17842223_10155049501377221_35629847_n.jpg" width="320" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">"Rakkaus niinkun" kannen on suunnitellut<br />
GRMMXI-kollektiivi.</td></tr>
</tbody></table>
<blockquote class="tr_bq" style="text-align: left;">
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">”Tai voisko olla joku tapa kirjoittaa niin, että lukija uskois että kaikki tää on totisinta totta eikä mikään oo tulkinnanvaraista, mitään ei ole muokattu, mitään ei ole paranneltu tai paisuteltu, tai salattu. Niinku, voisko kirjoittaa niinku kone, tai olla jotenkin koneen palveluksessa. Että kirjailija olis niinku ’kirjoituskone’, joka vaan rekisteröi todellisuutta, pysäyttää ajan.”</span></blockquote>
<br />
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;"></span>
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">
</span><br />
<div>
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">Innostuin Kaspar Hauserin toisena kirjoittajana kunnostautuneen Johannes Ekholmin (s. 1984) esikoisromaanista ”Rakkaus niinku” (Otava 2016) sen verran paljon, että ajattelin yrittää ensimmäistä kirjablogipostausta yli vuoteen.</span></div>
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">
<br />”Rakkaus niinku” on nimittäin ehkä vastentahtoisin ja itsetietoisin valkoisen miehen kärsimyksiä käsittelevä esikoisromaani, jonka olen koskaan lukenut. Ja mikä ihaninta, kirjan päähenkilö on esikoisromaaniaan kirjoittava valkoinen mies, joka tekee kaikkensa ollakseen uusintamatta valkoisen miehen kärsimystä ja sankaruutta käsittelevän romaanitradition kauheuksia. </span><span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">Ja mikä vielä ihanampaa, ”Rakkaus niinku” on tietenkin tuon kirjoitusprosessin tulos. </span><br />
<div>
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;"><br />Vähän tarkemmin sanoen romaanin päähenkilö Joona, kolmikymppinen potkut saanut toimittaja, taistelee masennusta ja schopenhauerilais-houellebecqiläisiin mittoihin yltävää merkityskatoa vastaan autofiktiivistä romaanisarjaa suoltavan isänsä – tunnetun taistolaiskirjailijan ja sittemmin ”Suomen Knausgårdin” – nurkissa. Isä, hänen maailmansa ja raskasmielisyytensä vituttavat Joonaa. Aivan erityisen paljon Joonaa vituttaa isän kirjoissaan harrastama läheistensä eksploitaatio. Ja kyllä, trendikäs esteetikko kun on, Joonaa vituttaa myös auttamattoman vanhanaikainen kirjallinen tyyli, jolla isän kirjat on kirjoitettu (ajatelkaa paitsi Knausgårdia myös vaikka Claes Anderssonia ja Jonathan Franzenia, niin tiedätte, millainen kirjallisuus Joonaa vituttaa).<br /><br />Mutta koska Joonassa on potentiaalia nousta ”sukupolvensa ääneksi”, kustantaja tarjoaa hänelle kustannussopimusta ennen kuin Joona on ehtinyt kirjoittaa romaanistaan sanaakaan. Perinteistä romaania Joona ei tietenkään voi kirjoittaa. Tarvitaan siis uusi muoto – joka ei tietenkään <i>oikeasti</i> ole uusi, koska taiteessa ei mikään ole uutta – muoto, jossa pirstaleinen infoajan todellisuus saa manifestoitua mahdollisimman suodattamattomana ja villinä. </span></div>
<div>
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;"><br /></span></div>
<div>
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">Tarvitaan kännykkänauhoituksia ja chattivirtaa. <br /><br />(Ja huh huh, että Ekholm osaakin kirjoittaa niitä hienosti.)<br /><br />***<br /><br />Pelkkä muodolla kapinointi ei riitä Joonalle. Isänmurhan hengessä hänen on rokotettava itsensä ja erityisestä miesromaaninsa itu myös ideologisesti, tehtävä siitä täysin riippumaton, niin ettei sillä varmasti ole mitään tekemistä mieskirjallisuuden kieron patriarkaalisen logiikan ja kaiken siihen liittyvän kanssa. <br /><br />On tiedostettava intersektionaalisuuden credon mukaisesti valkoisen cis-mieheyden tuomat rakenteelliset etuoikeudet ja pidättäytymästä julistamasta omaa näkökulmaa. (</span><span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">”Ettei unohdu, että valkonen mies on ainoo subjekti ja sillä on oikeus alistaa kaikki ympärillään propseiks omaan tarinaan”, Joona tuskailee isänsä kirjaa. Joonan nettiystävä </span><span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">sad91rl puolestaan muistuttaa Joonaa: </span><span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">”sä oot normaalipainonen valkonen cis mies eli about turvallisin keho mitä maailmassa voi olla, keskiluokkanen koulutettu ja luvattu soppari suomen tyylii isoimmalta kustantamolta jo ennen ku se teksti on edes valmis."). </span></div>
<div>
<span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;"><br />On tiukasti irtisanouduttava postmodernin kapitalismin vieraannuttavasta ja orjuuttavasta logiikasta. (”Kukaan ei menesty ilman että tahraa kätensä vereen”, Joona sanoo. Ja lisää vähän rehellisemmin: ”Miksen mä saa asua omassa asunnossa ja syödä lämmintä ruokaa päivittäin ilman että mä huoraan jotain paskaa? (...) Automatisaatio on viemäs jotain 80 % työpaikoista eikä uusii oo tulos tilalle, joten kaikki vois rullata ihan niinku nytkin myös ilman että ihmisii rankastaan palkkatyöllä mut edelleen on joku tää ihme ideologia, että työtä pitäis jotenki ’rakastaa’.”)<br /><br />On torjuttava isän vanhanaikainen nettivastaisuus mutta silti tiedostettava, että kaikki sosiaalisessa mediassa tapahtuva keekoilu lopulta vain palvelee amerikkalaisia suuryrityksiä (”me ollaan niiden typerii pikku lypsylehmiä, jotka antaa pois kaiken maidon ilmaiseks ja vieläpä kiitollisina siitä että saadaan näin mainiossa navetassa oleskella ilmaseks ja tuottaa maitoa huviksemme...”).<br /><br />On torjuttava ahdistava länsimainen parisuhdemalli, joka perustuu toisen omistamiseen. (”Ehkä mä en vaan tajuu tota sopimusta. Että pitäis astua johonki symboliseen taikapiiriin, niinku noidankehään, ja pysyy siellä vaik mikä olis, sen sijaan että esimerkiks yrittäis ymmärtää mikä se systeemi on, ja olisko ehkä olemas jotain muita toimivampii systeemejä... Mitä sä saat siitä uhrautumisesta irti? Että vaik ei tuntuis oikeelta, ei tunnu hyvältä, niin silti on pakko jatkaa?”) <br /><br />On tuotava esiin tiedostavien sukupolvikollegoiden intohimojen kaavamaisuus. (”Mut eiks sua ärsytä se aitousväite? Että se käyttää kokemustaan omasta kapeekatseisesta kuluttajaidentiteetistään argumenttina vintage-kulttuurien ’luonnollisuudelle’, niinku vetoaa siihen että koska ’tää on nyt tosi pinnalla’ nii se olis merkki progressiivisuudesta ja jostai ’kestävästä elämäntavasta’, vaik oikeestaan se ei oo muuta ku vaihtanu mustat pillifarkut khakihousuihin ja goretexin merinovillaan.”)<br /><br />Ylipäätään, on pyrittävä täydelliseen riippumattomuuteen rakenteiden lokeroivasta vallasta: ”Ja jos mun elämästä uhkaa tulla ’vierasmääräytynyttä’, niin mä oon valmis taistelemaan sitä vastaan, mä oon valmis kamppailemaan mitä tahansa tahoa vastaan, joka mua yrittää määrittää tai riistää, oli kyseessä sitten omat vanhemmat tai koulu tai lääkäri tai poliisi tai joku vitun Juha Sipilä.”<br /><br />***<br /><br />Näiden operaatioiden jälkeen on suorastaan riemastuttavaa, miten väistämättömästi Joona toteuttaa faustilaisessa merkityksenjanossaan juuri ne asiat, joita hän isässään ja hänen kirjoissaan vihaa. Ja miten etenkin kirjan naisoletetut keskustelukumppanit suurimman osan aikaa vaikuttavat sittenkin vain päähenkilön miehisen katseen ja loputtoman itsekeskeisen puhevirran peileiltä tai vahvistimilta. Miten moniäänisyys sittenkin tuntuu kiertävän yhden ytimen ja sen vaatimusten ympärillä. <br /><br />Hetkinen, kysyy lukija. Onkohan Joona sittenkään neutraalisti nauhoittanut läheisiään tai kopioinut heidän chat-viestejään? Ettei hän vain ole keksinyt kaikkea itse, tai vähintäänkin värittänyt, omia tarkoitusperiään palvellakseen? <br /><br />Ei kai, koska silloinhan hän olisi päätynyt paitsi toisintamaan miesautofiktion tympeitä konventioita myös hyväksikäyttämään läheisiään taiteensa ja toimeentulonsa takia.<br /><br />***<br /><br />Joonaa mukaillen: ”Rakkaus niinku” on lohikäärme, joka syö omaa häntäänsä. Tai maata jalkojensa alta. Tai ehkä molempia yhtä aikaa.</span></div>
</div>
Mika Kukkonenhttp://www.blogger.com/profile/09307623752287844331noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-1923643838832344240.post-61248676047172525152016-02-21T13:26:00.001+02:002016-02-21T18:28:42.098+02:00Helsingin rakentajan yöpäiväkirja<div dir="ltr" style="text-align: left;" trbidi="on">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjariJ-d_tfUGCz7xqcMj1IUN84pZyQG0EhdTimRBFz4ihZKym3aLC9qv1p2eOPJNinzVvKB_ATr1VN8u9x9U-GhmFv0cQNLyXHPrAKv_qeTv8rLsKOkgm5zDeo5L5j9xBsI1Lc06havJs/s1600/12325091_10153828951997221_1683338924_n.jpg" imageanchor="1" style="clear: left; float: left; margin-bottom: 1em; margin-right: 1em;"><span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjariJ-d_tfUGCz7xqcMj1IUN84pZyQG0EhdTimRBFz4ihZKym3aLC9qv1p2eOPJNinzVvKB_ATr1VN8u9x9U-GhmFv0cQNLyXHPrAKv_qeTv8rLsKOkgm5zDeo5L5j9xBsI1Lc06havJs/s320/12325091_10153828951997221_1683338924_n.jpg" width="240" /></span></a></div>
<blockquote class="tr_bq">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">”Mitä on tämä taipumus hyödyttömiin mietteisiin? Joka näitä lukisi, ei antaisi kaupunkia vastuulleni. Rakentajalle silti sallittakoon tämä yöllinen purkutyö. Sitä paitsi, kun me päivällä rakennamme, kirkkoa tai kauppiaan taloa, mistä me lopulta tiedämme missä kaikkialla rakentuu ja mitä.”</span></blockquote>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Kaksi hienoa kokoelmaa kirjoittaneena runoilijana ja tenhoavana kirjoittamisen opettajana itselleni tuttu, TeaK:sta dramaturgiksi valmistunut Jukka Viikilä (s. 1973) ui tuoreessa esikoisromaanissaan ”Akvarelleja Engelin kaupungista” Helsingin empirekeskustan suunnitelleen saksalaisen Johan Carl Ludvig Engelin (1778 – 1840) arkkitehdinnahkoihin. <br /><br />Päiväkirjamuotoinen lyhyehkö kirja piirtää kuvan hillitystä mutta omanarvontuntoisesta tekijämiehestä, joka tuo perheensä ”kuudeksi vuodeksi” kylmään, pohjoiseen provinssikaupunkiin, vain huomatakseen, että Helsingistä tulee hänen ja perheensä kohtalo. Engelin vankila muuttuu kirjaimellisesti hänen itsensä rakentamaksi. Kunnianhimoinen mies tietää aivan hyvin, että kotimaassaan hän ei koskaan pääsisi toteuttamaan visioitaan vaan jäisi suurempien maanmiestensä jalkoihin. Koti-ikävä on siis sysättävä pois mielestä, samoin vaimon toistuvat pyynnöt Berliiniin palaamisesta. On rakennettava kaupunki, vaikka siitä tulisikin ”ikävästä syntynyt.” <br /><br />***<br /><br />Venäjän tsaarien suuruudenhulluuden mahdollistama Helsingin maamerkkien nousu luo 25 vuotta kattavalle kirjalle jykevän ulkoisen rungon, jota vasten Engelin askeettis-runolliset, helsinkiläistä elämänmenoa, työtä ja vanhenevan miehen henkilökohtaista elämää käsittelevät merkinnät hienosti asettuvat. <br /><br />Viikilän luoma kertojanääni on varma, selkeä ja kaunis – sanoisin kuulas, jos se ei olisi niin kauhea klisee – ja netistä löytyneiden Engelin kirjeiden suomennospätkien perusteella myös lähellä esikuvansa konkreettisten kielikuvien värittämää kielenkäyttöä. Kielikuvien lisäksi kirja pursuaa aforistisia ajatelmia, joista Viikilän runouden ystävä tunnistaa tuttuuksia ja joista todella monia tekisi mieli siteerata – kirjan kohde on selvästi hyvin valittu.<br /><br />Niin kuin hyvissä kirjoissa aina, ”Akvarelleissakin” on mielenkiintoista se, mikä tekstiin ei kirjoitu. Koska Viikilän luoman Engelin temperamentille olennaista on, kuten hänen arkkitehtuurilleenkin, romanttisten tunnekuohujen ja oman ”kädenjäljen” välttely, rivin välit ovat erityisen tärkeät. Engelin psykologian kontrastiksi tarjoutui itselleni <a href="http://taasyksikirjablogi.blogspot.fi/2011/12/1800-luvun-mielensapahoittaja-ja.html" target="_blank">Kristina Carlsonin ”William N. päiväkirja”</a>, jossa Pariisissa asuva suomalainen jäkälätutkija purkaa sappeaan ja katkeruuttaan kaikella sillä raivolla, jonka alitajuinen tunne omasta marginaalisuudesta ja kärryiltä putoamisesta antaa. Engelillä tällaiseen ei tietysti ole syytäkään – hän on se joka katselee potentiaalisia kilpailijoitaan yläviistosta – mutta kyse on sittenkin jostain syvemmästä, mielenlaadusta, jota voisi kai nimittää porvarilliseksi.</span><br />
<blockquote class="tr_bq">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">”En usko lainkaan niin sanottuun luonnolliseen elämään, josta kapakan runoilijat aina puhuvat. Uskon sitä vastoin että helpoin tapa välttää elämän tuska on keskittyä työhönsä, tehdä velvollisuutensa. Rahapalkkaa suurempi hyvitys on kohtalonkysymysten väistyminen taka-alalle. Miksi luulette ihmisten heräävän aikaisin ja kiirehtivän virastoon ellei viisautta, aistielämää ja luonnollisuutta karkuun?”</span></blockquote>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Tosielämässä Engel välttää tunteenilmauksia, etenkin kun on kyse rakkaudesta Charlotte-vaimoa ja Emilie-tytärtä kohtaan. Eivätkä padot hevin murru paperillakaan: Kun Engel pohtii, voisiko lisätä elinvoimaansa hankkimalla rakastajattaren tai vihamiehiä; kun hän pelkää rakkaidensa menettämistä tai kauhistelee, miten ei tunne todellista ystävyyden tunnetta; kun hän toivoo että hänen rakkautensa piiri kasvaisi, ettei kaikki tuntuisi niin kylmältä, sävy pysyy lakonisen toteavana, tekstiä ryydittävistä kauniista kuvista huolimatta melkeinpä ulkokohtaisena. </span><span style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">Silti lukijalle on selvää, että arkkitehdin psykologisesti vähäeleisen ilmaisun takana on tuskaa, runsaasti. </span><span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Viikilän Engel ymmärtää toki itsekin rajoituksensa:</span><br />
<blockquote class="tr_bq">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">”Ajattelen Charlotten suoraa, vapautunutta, koko ihmisyydestä lähtevää huutoa, kun hän synnytti Emilietä. Tämä on naisten maailma. Me miehet emme ole koskaan koko painollamme täällä, ja suurin osa kaikesta rakkaudestamme jää syntymättä.”</span></blockquote>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Ja lopulta joutuu Helsingin rakentajakin melko järisyttävän tunnekuohun valtaan, sitten kun eräs suuri motiivi päiväkirjojen pitämiseen on menettänyt merkityksensä. Aikaisempia merkintöjä vasten rukouksenomaisessa ja itseinhon täyttämässä purkauksessa onkin sitten aikamoinen voima.</span></div>
Mika Kukkonenhttp://www.blogger.com/profile/09307623752287844331noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1923643838832344240.post-3626218590919656092015-12-15T21:49:00.000+02:002015-12-15T21:49:01.964+02:00Toivottoman rakkauden ammattilainen<div dir="ltr" style="text-align: left;" trbidi="on">
<blockquote class="tr_bq">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">”He olivat lakanneet puhumasta samalla hetkellä kun heidän ruumiinsa olivat aloittaneet. Rakkaus tarvitsee sanoja. Sanattomaan tunteeseen voi luottaa vain lyhyen hetken. Pitkällä aikavälillä ei ole rakkautta ilman sanoja eikä rakkautta pelkillä sanoilla. Rakkaus on nälkäinen peto. Se elää kosketuksesta, toistuvasta vakuuttelusta ja katseen kohtaamisesta. Kun silmät ovat hyvin lähekkäin, kumpikaan ei näe mitään.” (Suom. Sanna Manninen)</span></blockquote>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Ruotsalaisen toimittaja-kirjailija Lena Anderssonin 2013 ja 2014 ilmestyneitä romaaneja ”Omavaltaista menettelyä” ja ”Vailla henkilökohtaista vastuuta” yhdistää sama päähenkilö, epätoivoisiin rakkaussuhteisiin erikoistunut runoilija-esseisti Ester Nilsson sekä se, että ne ovat molemmat huippukiinnostavaa nykyproosaa.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Andersson kirjoittaa simppeliä ja silti sekä ajatuksellisesti että tyylillisesti rikasta tekstiä, jota voinee luonnehtia jotakuinkin samoilla sanoilla, joilla kertoja kuvaa Esterin luonteenlaatua:</span><br />
<blockquote class="tr_bq">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">”Hän havainnoi todellisuutta musertavan tarkasti tietoisuutensa kautta ja eli sen tavoitteen mukaisesti, että maailma oli sellainen jollaisena hän sen näki. (...). Hän tiesi että vastaavan täsmällisyyden etsiminen kielestä johtaisi umpikujaan mutta etsi sitä silti, sillä mikä tahansa muu ihanne olisi helpottanut liikaa älyllisten petkuttajien ja livistäjien elämää; niiden jotka eivät olleet yhtä tarkkoja ilmiöiden keskinäisistä suhteista ja kielellisestä ilmiasusta.”</span></blockquote>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Ester on siis fiksu, koulutettu, tarkkanäköinen nainen, joka on pitkään elänyt järkevää elämää järkevässä parisuhteessa. Mutta hyvässä päähenkilössä kuuluu olla särö, ja Esterillä se muodostuu aikamoiseksi rotkoksi keskelle muuten analyyttista luonteenlaatua: hän rakastuu taiteilija Hugo Raskiin, joka ei lievästi sanoen ole Esterin suhteen ihan yhtä vakavissaan, varsinkaan sen jälkeen kun suhde on saavuttanut fyysisen täyttymyksensä. Esterin pakkomielteinen rakkaus johtaa siihen, että hän hankkiutuu eroon pitkäaikaisesta miesystävästään, niin kylmän ja suoraviivaisen oloisesti, että lukija alkaa pohtia vakavasti Esterin psykologista tasapainoa.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><a href="http://www.dn.se/kultur-noje/lena-andersson-om-livet-efter-ester/" target="_blank">Dagens Nyheterille</a> Andersson selitti ensimmäisen Ester-kirjansa julkaisun jälkeen, että päähenkilön kylmäpäisyydessä miesystävänsä suhteen oli kyse siitä, ettei Ester todennäköisesti ymmärtänyt olevansa kovin tärkeä miehelleen, eihän mieskään ollut hänelle kovin tärkeä. Andersson lisäsi, että ylipäätään ihmisen on vaikea tajuta, että joku on todella rakastunut itseensä – siinä yksi syy, miksi Hugo Rask puolestaan kohtelee Esteriä niin kylmäkiskoisesti. Samalla kyse on varmasti siitä, kuten Andersson kirjassaan alleviivaa, että Ester katsoo olevansa radikaalin vapaa ja vastuussa omasta kohtalostaan, eikä mikään passiivinen fatalisti, jonka on odotettava, että olosuhteet pakottavat hänet johonkin ratkaisuun. </span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Osittain suoraviivaisuuden voi selittää silläkin, että Anderssonin kirjoissa kaikki, ja aivan kaikki, palvelee epätoivoisen rakkauden teemaa, jonka euforiaa, odotusta, raastavaa ikävää ja villiä itsepetosta kaikkine mahdollisine yksityiskohtineen ja dynamiikkoineen Andersson kuvaa suorastaan jäätävän hyvin. Klassisista rakkausromaaneista pitävälle on myös hykerryttävää, kun Andersson läpivalaisee, millaista lisätuskaa moderni viestintäteknologia aiheuttaa rakastuneelle mieliparalle (millaista olisikaan ollut Swannin rakkaus, jos hänellä ja Odettelle olisi ollut käytössään tekstiviestejä, tai mese?). Oikeastaan kaikki muu, alkaen Esterin taustasta, lapsuusselityksistä puhumattakaan, jää hyvin vähälle. Anderssonin visiota, joka yhdistyy saumattomasti lakoniseen tyyliin, ei voi lopulta olla arvostamatta.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">***</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Andersson osaa molemmissa kirjoissa taivuttaa draamansa tyylikkäästi päätökseen. Jos ”Omavaltaisessa menettelyssä” Esterin ongelmana on Hugon ambivalenssi ja halu saada ihailua mahdollisimman monelta taholta yhtä aikaa, ”Vailla henkilökohtaista vastuuta” on mieskuvioltaan selkeämpi, joskin lopulta myös hyvin mielenkiintoinen. Siinä Ester nimittäin rakastuu naimisissa olevaan näyttelijä Olof Steniin, jonka Andersson kuvaa aluksi niin paperinukkemaisesti, että on melkein käsittämätöntä uskoa Esterin hullaantuvan hänestä niin totaalisesti. Toki tiedetään, että rakkaus on sokea, ja että rakastunut mieli kutoo kohteestaan juuri niin elaboraatin rakennelman kuin tarve vaatii, mutta silti Sten tuntuu kirjan aluksi harmittavan urpolta. Samaa mieltä on molemmissa kirjoissa esiintyvä "ystävättärien kuoro”, joka neuvoo Esteriä ja edustaa kirjoissa niin sanotusti järjen ääntä.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Myös se, kuinka vakaasti Ester uskoo Olofin eron olevan vain ajan kysymys, tuntuu välillä jossain määrin karikatyyrimaiselta. Esterille on myös täysin selvää, ettei hänelle riitä osa-aikarakastajan rooli, vaan hänen on tällä kertaa saatava koko mies itselleen. Selitykseksi muodostuu kai se – kuten alun sitaatissa – että Esterille maailma on lopulta aika suoraviivainen paikka, eikä hän ymmärrä niitä monimutkaisia itsepetoksen, väistelyn ja sosiaalisen valehtelun verkostoja, joissa hänen rakkaudenkohteensa elävät. Oli miten oli, Anderssonin teksti vie sen verran tukevasti mukanaan, että pienet uskottavuutta koskevat duubiot unohtuvat, ja ainakin itse olin valmis ostamaan Esterin hurjat ajatusloikat, muutamia pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Kirjan edetessä Andersson onnistuu vieläpä rakentamaan Olofille ominaisesta ristiriitaisuudesta ja sen seurausvaikutuksista niin kiinnostavan kudelman, että melkein kateeksi käy. Olofin vaimon rooli kolmantena pyöränä tuo myös kerrontaan klassista tehoa. Kaiken lisäksi Anderssonilla on taito tykittää peruskerronnan väleihin esseemäistä tai aforistista ainesta rakkaudesta ja sen kummallisesta dynamiikasta: vaikkapa hänen viettelijättäriä koskeva lyhyt esseistinen lukunsa on aivan käsittämättömän nautittavaa prosaa. Samaa voi sanoa tästä pätkästä, jossa Esterin tulkinta Olofin psykologiasta kietaistaan suorastaan riemastuttavaan pakettiin (tällä kertaa molemmilla kotimaisilla, koska Esterin maailma tuntuu kuitenkin pikkuisen toisenlaiselta ruotsiksi, niin hyvää työtä kuin Manninen on tehnytkin):</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<blockquote class="tr_bq">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">"Olof skulle promenera uppför Katarinavägen och Ester gå ner under jord för att ta tunnelbanan. Hon trodde inget annat än att det hön hör var sanningen, att han ville men inte kunde. Ester hade svårt att föreställa sig ett psyke där inget var sant eller falskt, utan allt bara primalstrategier mot den egna övergivenheten. Det psyke som hade namnet Olof Sten hade förnummit hur Ester nu skulle glida bort från honom i och med att han i kväll uttalat att han valde hustrun, vilket han gjorde för att inte förintas av att välja bort hustrun. När det väl var gjort riskerade han i stället att förintas av att välja bort älskarinnan, och då måste reptilhjärnan hitta på något så att inte heller den bortstötta försvann. Reptilhjärnan levde bara nu och på impulser. Den uppfattade den obehagliga övergivenheten, inte orsakssambanden som lett fram till den och det logiskt följdriktiga och rimliga i den. För att undvika känslor av förintelse och övergivenhet fanns en uppsättning fraser som Olofs reptilhjärna skickade fram till hans mun. Ester visste inte att någon kunde fungera så utan att försöka göra motstånd mot det met förnuftet eller ordna upp det dagen därpå. Hon anade ännu inte att språket på detta sätt kunde tömmas på innehåll och soliditet."</span> </blockquote>
<blockquote class="tr_bq">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span><span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">”Olof lähti kävelemään Katarinavägeniä ylös, ja Ester laskeutui maanalaisen asemalle. Ester uskoi kuulleensa totuuden, Olof halusi mutta ei voinut. Esterin oli vaikea kuvitella ihmismieltä, jolle mikään ei ollut totta tai väärää, vaan kaikki oli alkukantaista strategiaa, jonka tavoite oli estää hylätyksi tuleminen. Ihmismieli nimeltä Olof Sten oli aistinut, että Ester liukuisi pois hänen luotaan, koska hän oli tänä iltana sanonut valitsevansa vaimon; hän oli sanonut niin, koska tuhoutuisi jos jättäisi vaimon. Sen jälkeen kuitenkin rakastajattaren jättäminen uhkasi tuhota hänet, ja silloin liskoaivojen oli keksittävä keino estää torjuttua lähtemästä. Liskoaivot elivät vain hetkessä ja pelkistä ärsykkeistä. Ne ymmärsivät inhottavan hylätyksi tulemisen tunteen mutta eivät hylkäämiseen johtaneita syysuhteita, tai miksi se oli loogisesti johdonmukaista ja järkeenkäypää. Välttääkseen tuhoutumisen ja hylätyksi tulemisen tunteita liskoaivot lähettivät Olofin suuhun tiettyjä fraaseja. Ester ei tiennyt, että kukaan saattoi toimia niin yrittämättä tehdä vastarintaa järjellä tai selvittää asiaa seuraavana päivänä. Hän ei vielä aavistanut, että kielestä saattoi tehdä tällä tavalla täysin sisällötöntä ja epäluotettavaa." </span></blockquote>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">***</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Totta kai Anderssonin hienoissa kirjoissa viehättää pohjimmiltaan se, että hullu rakkaus kaikkine käänteineen on ikuinen ja muuttumaton ja silti kokijalleen niin kovin syvä ja ainutlaatuinen. (Andersson kirjoittaa: "Kaikki olivat ainutlaatuisia samalla tavalla. Aina ja kaikkialla.") Suurin osa rakkauden tuskasta syntyvästä kirjallisuudesta on kauheaa, mutta Andersson onnistuu kertomaan tarinansa uskomattomalla omakohtaisuuden ja viileyden yhdistelmällä, joka on epäilemättä hirvittävän työn tulosta. </span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Anderssonin kirjat myös osoittavat jälleen kerran, että sairauden kaltainen hullu rakkaus on harvinaisen samanlainen sukupuolesta riippumatta. Kummankin Ester-kirjan voisi aivan hyvin päättää Proustin Charles Swannin kuuluisaan toteamukseen:</span><br />
<br />
<blockquote class="tr_bq">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">”Dire que j'ai gâché des années de ma vie, que j'ai voulu mourir, que j'ai eu mon plus grand amour, pour une femme qui ne me plaisait pas, qui n’était pas mon genre.”</span></blockquote>
</div>
Mika Kukkonenhttp://www.blogger.com/profile/09307623752287844331noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1923643838832344240.post-21037083224109790782015-09-23T23:38:00.000+03:002015-09-23T23:44:08.141+03:00R & A -spesiaali: The End of the Tour<div dir="ltr" style="text-align: left;" trbidi="on">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Miltä kuulostaisi elokuva, jossa Rolling Stonen toimittaja ja uraansa aloitteleva kirjailija David Lipsky tekee viisi päivää kestävää syvähaastattelua juuri "Infinite Jestin" (1996) julkaisseesta David Foster Wallacesta? Elokuva, joka perustuu Lipskyn haastattelutranskriptioista ja muusta materiaalista koostuvaan, pari vuotta Wallacen 2008 tapahtuneen itsemurhan jälkeen julkaistuun kirjaan "Although of Course You End up Becoming Yourself"? <br /><br />Erittäin epäilyttävältä, ja samalla melkein liian hyvältä ollakseen totta, ajattelin etukäteen James Ponsoldtin ”End of the Tourista” (2015), jonka Rakkautta & Anarkiaa ystävällisesti oli ottanut ohjelmistoonsa ja josta sai nauttia yhdeksän euron korvausta vastaan Maximin kauniissa ja lievän itsetietoista samanmielisyyttä hyrisevässä salissa, asiaankuuluvasti ilman tekstityksiä. </span><br />
<div>
<span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br /></span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Vaikka "End of the Tourin" </span><span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">vaivaantuneisuuden ja kuumeisen soljuvuuden välillä upeasti liikkuva </span><span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">kirjallisuus/pop-kulttuuri/nyky-Amerikka/itseironia/älykködialogi – </span><span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">joka tiettävästi erittäin suureksi osaksi kumpuaa suoraan Lipskyn ysärinauhurissa pyörineiltä kaseteilta (todellisuusilluusio lisää homman kiinnostavuutta, kuten aina!) – on kirjallisuuden rakastajalle jo sinänsä lohtua ja lämmikettä suoraan suoneen, </span><span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">"The End of the Road" ei onneksi jää </span><span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">miksikään highbrow-kirjallisuusnörttien sisäpiirihymistelyksi vaan osoittautuu kaikin puolin </span><span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">hienoksi ja koskettavaksi draamaksi.</span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br /></span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Se, että haastattelusession luonne asettaa kohtaamiselle ja siten elokuvalle ennalta sovitut ajalliset puitteet, luo miesten välisille keskusteluille ja ulkoisesti suhteellisen vähäeleisille tapahtumille yllättävän tukevan kehyksen. </span><span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Mm. The Squid and the Whalesta ja Facebook-elokuvan Zuckerberg-roolista tutun Jesse Eisenbergin kutkuttavan kiusaannuttavasti esittämän Lipskyn yritys tavoittaa "todellinen" Dave Wallace suorastaan pursuaa ikiaikaisia teemoja; kollegiaalista kateutta, fanitusta, siihen liittyvää alemmuudentuntoa ja näyttämisenhalua, male-bondingia ja sen esittämistä, kilpailuhenkistä nokkelointia ja keskinäisessä älykkyydessä piehtarointia, aitoa ystäväksi pyrkimistä ja ammattillista kunnianhimoa, yritystä ymmärtää mitä on olla kuuluisa ja kaikkien ylistämä. </span><span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Muutamassa päivässä Lipskyn pitäisi onnistua tuottamaan toimituksen johtoportaalle riittävän raflaava juttu huippuälykkäästä kirjallisesta nerosta, joka asuu, kirjoittaa ja opettaa hämärässä pikkukaupungissa, rakastaa koiria, pikaruokaa ja Alanis Morissetteä, osoittautuu taipuvaiseksi televisioriippuvuuteen ja syvään masennukseen, ja tunnetaan ammattinsa puolesta erikoiskyvystään leikkiä (tunne/kieli)rekistereillä ja pelottavan todentuntuisilla naamioilla übersuvereeniin tapaan. (Kiinnostavaa on, ettei Lipskyn juttua koskaan julkaistu, vaan haastattelumateriaali tosiaan julkaistiin kirjana Wallacen kuoleman jälkeen). </span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br /></span></div>
<div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Julkinen ja yksityinen, todellinen ja fiktio, aito ja falski sekoittuvat elokuvassa erittäin mehevästi ja monitahoisesti. Aivan erityisesti </span><span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">"The End of the Tour" onnistuu luotaamaan taidejulkisuutta ja taiteilijan ja hänen tuotantonsa välistä suhdetta, vieläpä tavalla, joka </span><span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">saa syystä tai toisesta suuren kirjailijan elämää tirkistelemään tulleen katsojan kiusallisen (itse)tietoiseksi siitä, kuinka erottamaton osa taidetta kaikki ulkotaiteellinen vouhotus </span><span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">itse asiassa on. Tässä </span><span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">se muistuttaa Asif Kapadianin tuoretta Amy Winehouse -dokumenttia, joka tosin aidon footagensa ansiosta vie tällaisiin projekteihin erottamattomasti kuuluvan "tirkistely ja sen samanaikainen moralisointi" -tematiikan vielä huomattavasti pidemmälle. </span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Myös ihmissuhdesoppaa ja tarpeellisia inhimillisiä jännitteitä on annosteltu mukaan taiten. </span><span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Elokuvan yleistunnelma heiluu jossain melankolis-sentimentaalisen hilpeyden paikkeilla, ja tuntuu päällisin puolin korostavan aidon yhteyden ja kommunikaation mahdollisuutta, asiaankuuluvan kyynisestä Amerikka-kritiikistä huolimatta. Mutta päähenkilönsä kenties syvimmän luonteenlaadun kannalta osuvasti elokuva muistuttaa, ettei tuo tunnelma sittenkään ole "totta". Lentokentällä matkalla Minneapolisin kirjapromotilaisuuteen Wallace muistuttaa Lipskyä, että "this is nice, this is not real". Ja kun Lipsky jo on lähdössä, ja Wallace on kaivanut vanhan Civicinsä lumen alta päästäkseen baptistikirkolle tansseihin, hän huikkaa läksiäissanoikseen "I'm not so sure you want to be me", ja kävelee jokseenkin hauraan näköisesti taloaan kohti. </span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Mistä tuleekin mieleeni, että minulla on tapana liikuttua elokuvissa huomattavasti helpommin kuin kirjojen ääressä (varsinkin silloin, kun katselen lasteni seurassa lastenelokuvia, olivat ne miten juustoisia tahansa). "End of the Tourin" kanssa kävi niin, ehkä osin johtuen Maximissa velloneesta kuvitteellisesta heimotunteesta, että kun elokuvan ensi minuuteilla Lipskyn tyttöystävä (Anna Chlumsky, aivan oikein, Macaulay Culkinin ikimuistoinen vastanäyttelijä elokuvassa "Tyttöni mun") näytettiin makaamassa sohvalla järkälemäinen "Infinite Jestin" kovakantinen painos kädessään, syvästi innostuneena, alkoi silmien tienoilla tuntua jotain epämääräistä. Toisen kerran alkoi tuntua hankalalta, kun Wallacen villinpuoleiset koiraystävät herättivät Lipskyn tekijänkappaleita pursuavasta vierashuoneesta, jonka kirjailija hövelisti tarjosi toimittajan käyttöön jo vierailun ensimmäisenä iltana (seuraavaksi koirien herättämä toimittaja raahustaa keittiöön, ja Wallace toteaa aseistariisuvasti: ”Mi Pop-Tart es su Pop-Tart”.)<br /><br />Ainoat mahdolliset varaukset "End of the Tourissa" liittyvät kai siihen, että Wallacen perikunta tuntuu amerikkalaislehtien mukaan paheksuvan sekä Lipskyn kirjaa että siitä tehtyä elokuvaa. Perusteena olen lukenut ainakin sen, että Wallace suhtautui kirjalliseen julkisuuteen ja erityisesti kirjailijoiden promokiertueisiin – joista yhden ympärillä Lipskyn haastattelusessio siis pyöri – kauhun ja halveksunnan värittämin tuntein, eikä siten olisi kannattanut tällaista projektia. Toinen pieni miinus voi olla se, ettei Wallacea esittävä Jason Segel aivan heijastele sitä ylimaallisen eksentristä älykkyyttä, jonka voi aistia Wallacen tv-haastatteluista, vaan vaikuttaa ehkä turhankin hömelöltä (homely) ja ylisympaattiselta normidudelta. Lipskyn kirjaa en ole lukenut, mutta olen kuullut väitettävän, että sen sivuilla puhuva DFW olisi lähempänä "todellista" esikuvaansa, jos sellaista nyt onkaan.<br /><br />***</span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br />Wallacen itsemurhaa elokuva ei pyri "selittämään" ainakin kovin osoittelevasti, mikä minusta on positiivista (motiiveilla spekulointia on harrastanut mm. Wallacen kirjailijaystävä Jonathan Franzen <a href="http://www.newyorker.com/magazine/2011/04/18/farther-away-jonathan-franzen" target="_blank">New Yorkerissa</a>). Toinen kiinnostava valinta on, että "Infinite Jest" jätetään tylysti sivuosaan. Sen sisältöä ja tyyliä avataan ainoastaan toteamalla, useampaan otteeseen, että Wallace oli halunnut tutkia Jestillä ennen muuta amerikkalaista yksinäisyyttä, ja että se hänen käsityksensä mukaan niin muodoin vedonnee erityisesti nuoriin nörttimiehiin. Katsojan mieleen jää kylläkin kaikumaan New York -lehden <a href="http://www.michaelfuchs.org/razorsedge/?story=2015-08-22" target="_blank">kritiikin</a> lähes koomisen ylistävä alku, joka on erittäin onnistuneesti aseteltu elokuvan alkumetreille Wallacen neromyytin synnyn objektiiviseksi korrelaatiksi:</span><br />
<blockquote class="tr_bq">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">"Next year's book awards have been decided. The plaques and citations can now be put in escrow. With Infinite Jest, by David Foster Wallace — a plutonium-dense, satirical quiz-kid opus that runs to almost a thousand pages (not including footnotes) — the competition has been obliterated. It's as though Paul Bunyan had joined the NFL or Wittgenstein had gone on Jeopardy! The novel is that colossally disruptive. And that spectacularly good."</span></blockquote>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">ps. en ole lukenut Infinite Jestiä kokonaan, mutta aion toki lukea, ja lukiessa sulkea epäolennaisina mielestäni "The End of the Tourin" mahdollisesti vihjaamat autofiktiiviset tulkintamahdollisuudet...</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">pps. Savukeitaalta on juuri ilmestynyt Ville-Juhani Sutisen toimittama antologia "Mitä David Foster Wallace tarkoittaa?", josta Tommi Melender kirjoittaa tuoreessa <a href="http://blogit.image.fi/antiaikalainen/david-foster-wallacea-painotuoreena/" target="_blank">blogipostauksessaan</a>, viitaten myös Lipskyn kirjaan. </span></div>
</div>
</div>
Mika Kukkonenhttp://www.blogger.com/profile/09307623752287844331noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1923643838832344240.post-59885307571321243082015-09-18T22:59:00.001+03:002015-09-18T23:24:17.383+03:00Wallace ja Saunders – liikuttavan relevanttia nykyproosaa<div dir="ltr" style="text-align: left;" trbidi="on">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Päättynyt kesä meni suurimmaksi osaksi novellien merkeissä. Luin Raija Siekkistä, Juha Seppälän pitkän lyhytproosataipaleen hienosti tiivistävän ”Vapauden ja oikun”, Don DeLilloa, Raymond Carveria, John Cheeveriä, Richard Yatesiä, David Foster Wallacea, ja osuipa käsiini yksi uusikin tuttavuus, mm. Tommi Melenderin kovasti <a href="http://blogit.image.fi/antiaikalainen/mustan-huumorin-taitaja-numero-yksi/" target="_blank">hehkuttama</a> George Saunders. <br /><br />Erityisesti Wallacen (luin novellikokoelman ”Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja” Juhani Lindholmin hienona suomennoksena) ja Saundersin (uusin kokoelma, ”Tenth of December”, joka on myös suomennettu, mutten saanut käsiini) äärellä tuli vahvasti sellainen olo, että amerikkalaisherrat ovat juuri siellä missä nykyproosan pitääkin olla. <br /><br />Jos saa sanoa vähän löysästi (ja blogissahan saa), kumpainenkin on niin sinut sisäisen postmodernistinsa kanssa, että he voivat keskittyä kirjoittamaan petomaisen hyvin. Toki Wallace nojaa kikkailevuuden vakiovarusteeseen eli runsaisiin alaviiteapparaatteihin, mutta pyytää samalla lukijaa ”uuden vilpittömyyden” hengessä tuntemaan sympatiaa niihin sortuvaa kirjoittajaa (anteeksi, siis tietenkin kertojaa) kohtaan. Wallacen apparaatit ovat sitä paitsi temaattisesti ja tyylillisesti perusteltuja, koska hänen lyhyissä pätkissään on kyse melkeinpä tapauskertomusten pastisseista. Monissa novelleissa ihmiset on pelkistetty hienosyisiksi ja melkein anonyymeiksi psykologioiksi, jotka silti onnistuvat olemaan koskettavia, välillä jopa liikuttavia. Wallace tiesi kyllä, että ”rakennustelineet näkyvät”, niin kuin on tapana sanoa luovan kirjoittamisen kursseilla, mutta hänpä näyttääkin ottaneen tehtäväkseen kirjoittaa telineensä koskettaviksi. Erityisen taitavasti Wallace antaa oman panoksensa erääseen länsimaisen kirjallisuuden vakioteemaan, siihen miten ylikehittynyt äly vaatettaa ihmisen perustavat halut ja tunteet monimutkaisiin ja luonnottomiksi vääristyviin kudelmiin (”Yksi ainoa murrosikäisen mielikuvituksesta kummunnut ele oli raahannut perässään äärettömän monimutkaisia vastuita, jotka sopivat paremmin Jumalalle kuin tavalliselle pojalle.”)<br /><br />Wallacen kieli on kiehtovan kliinistä ja etäännytettyä, kun taas George Saunders vaihtelee näkökulmahenkilöitä virtuoosimaisesti (erityisen kiehtova on hänen tapansa käyttää ikään kuin sidoslauseita, joissa näkökulma on hetken jossain kahden henkilön välissä), ja niiden mukana keikkuvat kielen rytmi ja rekisteri, välillä hyvinkin villisti. Saundersin novellistiikka nousee pitkälle realismin kielellisen funktionalismin toiselle puolen, ja kutsuu lukemaan itseään lähes puhtaan kielivetoisesti. Silti Saundersin tarinat nojaavat pohjimmiltaan hyvin vahvasti jos nyt ei juonivetoisuuteen (monissa tapahtuu hyvinkin dramaattisia asioita) niin ainakin esimerkiksi Joycelta tai Carverilta tuttuun slice of life -tekniikkaan. Ne ovat sekä kielensä että tarinoidensa puolesta suorastaan koukuttavia, ja monet tarinoista päättyvät onnistuneesti, joskin aika monessa tapauksessa Saunders virittää viimeiseksi tunnelmaksi pienieleisen ja monimielisen elegisyyden – vaatimattoman kokemukseni mukaan yksi novellinkirjoittajien suosikkistrategioista.<br /><br />Siinä missä Wallace pelkistää nykyihmiset neuroottisiksi psykologioiksi, jotka ainakin useimmiten tuntuvat elävän meidän maailmassamme, vaikkakin wallacelaisen käsittelyn saaneessa (hän on erittäin taitava ”wallacoimaan” maailmansa, melkein yhtä taitava kuin alan kenties suurin nykymestari Don DeLillo on "delilluttamaan" omansa), Saunders hakee tarinoihinsa vauhtia vieraannuttavilla scifi- tai rinnakkaistodellisuus -elementeillä, joihin kuuluvat useammassa novellissa henkilöiden mielialoja ja kielellistä ilmaisua erittäin konkreettisesti manipuloivat lääkkeet. Saundersin henkilöt ovat kielellisesti (poikkeuksellisen, välillä jopa rimmismäisen) kiinnostavia, mutta hiljalleen heistä raaputtuu esiin toiseutta, köyhyyttä, rumuutta, lihavuutta, mielisairautta ja yksinäisyyttä, vaihtelevina kombinaatioina. Saundersin näyttämöjä ovat tavaraa pursuavat köyhälistökodit, joissa soi sentimentaalinen halu naapurien kanssa vertailukelpoiseksi takapihaksi määrittyvään amerikkalaiseen unelmaan (”Keeping up with the Joneses”). Näkökulmahenkilöiden mielten taustalla puhuu usein kuolleita vanhempia tai kuviteltuja ihmisiä, jotka tukevat henkilöitä ja antavat heidän toiminnalleen ja olemukselleen suunnan. Saundersin maailma ei kuitenkaan ole synkkä, Wallacesta tai deLillosta poiketen; toki hänenkin proosassaan on alati läsnä kaiken kauniin takana vaaniva kuolema ja merkityksettömyys, mutta noita kauhuja vasten asettuu Saundersin henkilöiden sisäisten maailmojen mieletön rikkaus, johon usein lukee jonkinlaisen hyväntuulisen ja lopulta aika viattoman maailmanihmettelijän eetoksen (jollaista on aivan turha hakea Wallacen tai DeLillon teksteistä). <br /><br />Wallacekin on koskettava, mutta eri tavalla kuin Saunders, ehkä hieman samalla tavalla kuin Thomas Bernhard; mielettömyyden ja tuskan taustalla voi kuulla vereslihaisen idealismin, pettymyksen siitä, ettei maailma koskaan ole niin hyvä kuin sisäistekijä (argh) haluaisi. Saundersin uusin kokoelma taas katsoo lähes poikkeuksetta maailmaa onnettomien päähenkilöidensä kautta varsin hilpeästi, empaattisesti, kielellisesti, pieniä yksityiskohtia ihaillen ja kielen ironisuudesta nautiskellen. Lisäksi ainakin itselleni Saundersin maailman selkeästi ei-realistiset elementit vähentävät hänen proosansa traagisuutta vaikkapa Wallaceen verrattuna (sama pätee esimerkiksi Vonnegutiin, johon Melender Saundersia vertaa). Nämä elementit ovat toisaalta kiistämätön osa hänen viehätystään, ja hän itse tuntuu suhtautuvan niihin varsin mutkattomasti: <a href="http://www.newyorker.com/books/page-turner/this-week-in-fiction-george-saunders-2" target="_blank">New Yorkerille </a>hän sanoi ”Semplica Girl Diaries” -novellistaan, että tietyt (erittäin kiinnostavat ja samalla häiritsevät) scifistiset näyt ovat novellissa siksi, että hän on ne niin unessa nähnyt.</span></div>
Mika Kukkonenhttp://www.blogger.com/profile/09307623752287844331noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-1923643838832344240.post-12744848990433522492015-08-29T16:12:00.004+03:002015-08-29T16:17:34.316+03:00Humbert Humbert ja ihmisten kirjallisuudellisuus<div dir="ltr" style="text-align: left;" trbidi="on">
<blockquote class="tr_bq">
"Olen usein huomannut, että meillä on taipumusta kuvitella ystävämme tyypiltään yhtä lopullisiksi kuin kirjalliset henkilöt ovat lukijan mielessä. Aukaisimmepa <i>Kuningas Learin</i> kuinka monta kertaa hyvänsä, me emme koskaan tapaa hyvää kuningasta kolmen tyttärensä ja heidän sylikoiriensa ympäröimänä riemukkaista pidoista, rummuttamassa juomahaarikkaansa ja murheensa unohtaneena. Koskaan ei Emma kerää voimiaan elpyneenä Flaubertin isän oikeaan aikaan vuodattaman kyynelen sympaattisista suoloista. Minkä kehityksen läpi se tai tämä suosittu henkilö onkin käynyt kirjan kansien välissä, hänen kohtalonsa on vakiintunut meidän mielessämme, ja samalla tavoin me odotamme ystäviemme seuraavan sitä tai tätä loogista ja sovinnaista kaavaa, jonka olemme heille vakiinnuttaneet. Siten X ei koskaan tule luomaan kuolematonta musiikkia, joka poikkeaisi niistä toisen luokan sinfonioista, joihin hän on meidät totuttanut. Y ei koskaan tee murhaa. Z ei koskaan eikä missään olosuhteissa petä meitä. Kaiken me olemme järjestäneet mielessämme, ja mitä harvemmin me näemme jotakuta henkilöä, sitä suurempi on tyydytyksemme havaitessamme, kuinka tottelevaisesti hän sopeutuu meidän käsitykseemme, milloin vain hänestä kuulemmekin. Jokainen poikkeus meidän säätämistämme kohtaloista tuntuisi meistä ei ainoastaan luonnottomalta vaan jopa epäeetilliseltä. Meistä olisi miellyttävämpää, jos emme olisi lainkaan tunteneet naapuriamme, entistä hot-dog-kojun pitäjää, jos käy ilmi, että hän on juuri tuottanut aikansa suurimman runoteoksen." </blockquote>
<blockquote class="tr_bq" style="text-align: right;">
<i>Vladimir Nabokov: Lolita (suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari)</i></blockquote>
</div>
Mika Kukkonenhttp://www.blogger.com/profile/09307623752287844331noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1923643838832344240.post-88194477715775958002015-05-11T22:08:00.001+03:002015-05-11T22:13:14.082+03:00Lontoon kirjakauppoja<div dir="ltr" style="text-align: left;" trbidi="on">
<div class="separator" style="clear: both; text-align: left;">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Helmikuussa tuli näköjään aloitettua perinne, kun postasin valokuvakavalkadin New Yorkin kirjakaupoista. Nyt vuorossa Lontoo!</span></div>
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<br /></div>
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg6F3v9XG0rj8ak3LLWspz8DoMJDo4oIvEoYWA6LCZ-IhHYvki1SyWGGr6l4FDbuNQjdPKBxhzV3zg2MllVTph7zRIVOboXP1U-DpRxJL_BgF_KXEL0jKoICb2RMQWcIymtFyiVfM05tgE/s1600/anyamount.JPG" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEg6F3v9XG0rj8ak3LLWspz8DoMJDo4oIvEoYWA6LCZ-IhHYvki1SyWGGr6l4FDbuNQjdPKBxhzV3zg2MllVTph7zRIVOboXP1U-DpRxJL_BgF_KXEL0jKoICb2RMQWcIymtFyiVfM05tgE/s320/anyamount.JPG" width="213" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Any Amount of Books, Charing X Road.<br />
<br />
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhPh_g7hxPJHEE_3zKfx5wawgyohbM-iEKkY8fSWFQwM2b3HFEV1kLVo5SFV7nx_ZTQg1Phi_V77QxdEtHoeb-5LYeq8p6mKiQ_8oApAsaj1krDMZZqmqzO4MdN0XUr-TKrGmFP0eQxnhw/s1600/bookwarehouse.JPG" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhPh_g7hxPJHEE_3zKfx5wawgyohbM-iEKkY8fSWFQwM2b3HFEV1kLVo5SFV7nx_ZTQg1Phi_V77QxdEtHoeb-5LYeq8p6mKiQ_8oApAsaj1krDMZZqmqzO4MdN0XUr-TKrGmFP0eQxnhw/s320/bookwarehouse.JPG" width="213" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="font-size: 13px; text-align: center;">Book Warehouse, Camden Town.<br />
<br /></td></tr>
</tbody></table>
</td></tr>
</tbody></table>
<br />
<br />
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjNaXWwglFwpG43FDpmuFh8PPdoBTKpvNNTTSzuO9zK3CBAoF3f-powyKQoQSZr3uxEfzuShXSzQV6O9f5pLFtTo_EB9yCzOC1QovSX_cdnXvymncH43yX4W1hkb7Wc0KBEV3kAsbKKBbo/s1600/cecilcourt.JPG" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="213" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjNaXWwglFwpG43FDpmuFh8PPdoBTKpvNNTTSzuO9zK3CBAoF3f-powyKQoQSZr3uxEfzuShXSzQV6O9f5pLFtTo_EB9yCzOC1QovSX_cdnXvymncH43yX4W1hkb7Wc0KBEV3kAsbKKBbo/s320/cecilcourt.JPG" width="320" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Cecil Courtin wanhat kirjat.<br />
<br /></td></tr>
</tbody></table>
<br />
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgLDs_-jhAsqjQ_01voUSKht5zbKIzyvMlbKmwO2S-Q733XkfuXFNC5ju0LctueoUDdWfPdkW0U8g5z61vrhf91mxPd1rK-I4dweGWV3RbLK0q31Z4GuPyma7VeQ60CbqYqtL3tsgU-HH8/s1600/flourishblotts.JPG" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgLDs_-jhAsqjQ_01voUSKht5zbKIzyvMlbKmwO2S-Q733XkfuXFNC5ju0LctueoUDdWfPdkW0U8g5z61vrhf91mxPd1rK-I4dweGWV3RbLK0q31Z4GuPyma7VeQ60CbqYqtL3tsgU-HH8/s320/flourishblotts.JPG" width="213" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Flourish & Blotts, Diagon Alley.</td></tr>
</tbody></table>
<br />
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhfRwPTe9zzEz4uqEQXvB6RWc_2Wzx4pR1I-3djL2Pi8J2-ZbJF5nIfLhZMWq3qeBeasY6T5e185ZXWegnQ1T8UW44oJw28HWVf4RkQ4N8RXiuWH-Af2hhOsKnVbvxcPKmO8OE9OQCfr1U/s1600/foyles1.JPG" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhfRwPTe9zzEz4uqEQXvB6RWc_2Wzx4pR1I-3djL2Pi8J2-ZbJF5nIfLhZMWq3qeBeasY6T5e185ZXWegnQ1T8UW44oJw28HWVf4RkQ4N8RXiuWH-Af2hhOsKnVbvxcPKmO8OE9OQCfr1U/s320/foyles1.JPG" width="213" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Foyles, Charing X Road.<br />
<br /></td></tr>
</tbody></table>
<br />
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjw2ZcjZJ8_ohZuIYfHWkFeaKM_UfL0H9ARDqIjY-0pZFNUIrKMZ_cfzidaiNNzTpx6vw4fQrZy089AhqtPNZYL_oRtTE8gjk6WFtHAP-mjld-TrYP4tPBdoUWf2l1aHPriJkIncLXgvEs/s1600/foyles2.JPG" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjw2ZcjZJ8_ohZuIYfHWkFeaKM_UfL0H9ARDqIjY-0pZFNUIrKMZ_cfzidaiNNzTpx6vw4fQrZy089AhqtPNZYL_oRtTE8gjk6WFtHAP-mjld-TrYP4tPBdoUWf2l1aHPriJkIncLXgvEs/s320/foyles2.JPG" width="213" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Foylesin suomalaisen kirjallisuuden osasto.<br />
<br /></td></tr>
</tbody></table>
<br />
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEijjzoWhQNghOso2JAAmF1h_0EEQqJFtNXDdqbLu4QkMAlI7pECwypTzYHxG48smAIslDpchwzwGUuX8EdUMSAffy8rXC2QXEKs5Ki1MadK3tvispPziXZu16Z2bUAwqFwJwMpxUKLQxjI/s1600/henrypordes1.JPG" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEijjzoWhQNghOso2JAAmF1h_0EEQqJFtNXDdqbLu4QkMAlI7pECwypTzYHxG48smAIslDpchwzwGUuX8EdUMSAffy8rXC2QXEKs5Ki1MadK3tvispPziXZu16Z2bUAwqFwJwMpxUKLQxjI/s320/henrypordes1.JPG" width="213" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Henry Pordes Books, Charing X Road.<br />
<br /></td></tr>
</tbody></table>
<br />
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhBKgGcGWMiGuDh1AsYOsBAlBV26s9EzE8dIyAxxxtGyEloGifUs6LrTZ36A2P4BNivJhzPsJWu-3yVc9hQc9wUBXZJi1DXuodFJpDLm0GV-NCEM60ydjIJC5pScgoflxmlJctLC_DgKC0/s1600/henrypordes2.JPG" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="320" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhBKgGcGWMiGuDh1AsYOsBAlBV26s9EzE8dIyAxxxtGyEloGifUs6LrTZ36A2P4BNivJhzPsJWu-3yVc9hQc9wUBXZJi1DXuodFJpDLm0GV-NCEM60ydjIJC5pScgoflxmlJctLC_DgKC0/s320/henrypordes2.JPG" width="213" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Henry Pordes Books, Charing X Road.</td></tr>
</tbody></table>
<br />
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgsxlNvO-kMdNjd5WAvrk81fbAuzQhyphenhyphenZgIN3JmxuDIBVe7PeKxxRODOOHOlwn2VbOntOXT2Sbq1ICkHngFRZAanB2KPCH5ZFiEFDXJZQr440i0WZ3dugO_uTdD-jXWl7EKnxa1vnhGRzrA/s1600/koenig.JPG" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="213" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgsxlNvO-kMdNjd5WAvrk81fbAuzQhyphenhyphenZgIN3JmxuDIBVe7PeKxxRODOOHOlwn2VbOntOXT2Sbq1ICkHngFRZAanB2KPCH5ZFiEFDXJZQr440i0WZ3dugO_uTdD-jXWl7EKnxa1vnhGRzrA/s320/koenig.JPG" width="320" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Koenig Books, Charing X Road.<br />
<br /></td></tr>
</tbody></table>
<br />
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj4QYEx38WfZSNbDHJiPw1NyPtNDJi8uznUhrSVGTXh1zhFJYXl86mVx209QCa_qcn0eYL9MO5CO9lQKusMTkURr7Xm7WP0iel9MXkmFDq7k51YC49V8Gx0NBlBZCpeuAlRTdajtSkEHa4/s1600/primrose.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="213" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEj4QYEx38WfZSNbDHJiPw1NyPtNDJi8uznUhrSVGTXh1zhFJYXl86mVx209QCa_qcn0eYL9MO5CO9lQKusMTkURr7Xm7WP0iel9MXkmFDq7k51YC49V8Gx0NBlBZCpeuAlRTdajtSkEHa4/s320/primrose.JPG" width="320" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Primrose Hill Books.<br />
<br /></td></tr>
</tbody></table>
<br />
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjamG0iqme1IEhzjIolbdQ9WQmF4fqV5NBJD0upOjWyeRBZHinSIXS7LoICTmAXa3HVY4Eu3DHAzJJSOhuggrq98gkSZcNDFpscuKni2AtGCn-tDjx9MMnb17JfHhiN3k-AfGyE-Nodivg/s1600/tatemod.JPG" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="213" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEjamG0iqme1IEhzjIolbdQ9WQmF4fqV5NBJD0upOjWyeRBZHinSIXS7LoICTmAXa3HVY4Eu3DHAzJJSOhuggrq98gkSZcNDFpscuKni2AtGCn-tDjx9MMnb17JfHhiN3k-AfGyE-Nodivg/s320/tatemod.JPG" width="320" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Tate Modernin museokaupassa on aika reilu kirjavalikoima.<br />
<br /></td></tr>
</tbody></table>
<br />
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgrLYFCRqxlk0HAOzXYyIu4__2VIkXoWMy9sPl58XPLR_CyvghAedbpchRh4AV-CWD-A66owbEnyuzUoNV3L4rpgoJli9WX_nmHWSWura8FQBDRr5JYN1WLqEwZ26Ppcbdsqz3uX4bueGw/s1600/waterstoneplaza.JPG" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" height="213" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgrLYFCRqxlk0HAOzXYyIu4__2VIkXoWMy9sPl58XPLR_CyvghAedbpchRh4AV-CWD-A66owbEnyuzUoNV3L4rpgoJli9WX_nmHWSWura8FQBDRr5JYN1WLqEwZ26Ppcbdsqz3uX4bueGw/s320/waterstoneplaza.JPG" width="320" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Waterstone´s, Oxford St Plaza<br />
<br /></td></tr>
</tbody></table>
<br /></div>
Mika Kukkonenhttp://www.blogger.com/profile/09307623752287844331noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1923643838832344240.post-45482196607537902422015-04-09T21:47:00.000+03:002015-04-09T21:52:55.421+03:00Kuka on Antoine Doinel? <div dir="ltr" style="text-align: left;" trbidi="on">
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEix0Ay1Hf2zG6hBJIMaIE2-DRFWYrdcUraAVCPAv21-Jlu_uHKYUGBB7a3VQadcAwY5tzgYJ_RIOa_Y19Q0rvEembx_Np4vvQN45tQSkExQxRL42eCkV3rc4imRwOxG7HXpSIlVHIV45ao/s1600/antoine.JPG" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEix0Ay1Hf2zG6hBJIMaIE2-DRFWYrdcUraAVCPAv21-Jlu_uHKYUGBB7a3VQadcAwY5tzgYJ_RIOa_Y19Q0rvEembx_Np4vvQN45tQSkExQxRL42eCkV3rc4imRwOxG7HXpSIlVHIV45ao/s1600/antoine.JPG" height="320" width="213" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Les aventures d'un geek littéraire sur les <br />
traces d'Antoine Doinel.</td></tr>
</tbody></table>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Kaikki tietävät ranskalaisen elokuvan uuden aallon kuninkaan François Truffaut’n (1932 – 1984), mutta hänen fiktiivinen alter egonsa Antoine Doinel on ainakin Suomessa varsin vähän tunnettu hahmo. Antoine seikkailee Jean-Pierre Léaudin ruumiillistamana kaikkiaan neljässä pitkässä ja yhdessä lyhyessä Truffaut'n elokuvassa, joista selkeästi tunnetuin on ensimmäinen, "400 kepposta" (Les 400 coups, 1959). Kepposten lisäksi viisikosta voi oikeasti hyväksi elokuvaksi sanoa kolmatta, "Varastettuja suudelmia" (Baisers volés, 1968), joka onkin kerrassaan ihastuttava klassisine peilikohtauksineen, viinikellarisuudelmineen, psykologisesti monimielisine yksityisetsivätoilailuineen, pomon vaimoineen ja sadetakkimiehineen. Kyllä ne muutkin menettelevät, ja ennen kaikkea, koska viimeinen Doinel-elokuva ”Rakkaus karkuteillä” ilmestyi 1979, katsoja pääsee seuraamaan Antoinen kasvua kurittomasta teinipojasta kurittomaksi kolmekymppiseksi.<br /><br />Luojansa ja esittäjänsä kanssa monimutkaisessa vuorovaikutuksesssa olevassa Doinelissa on myös kirjallista mielenkiintoa, ja tämä postaus keskittyykin Truffaut'n ja Doinelin persoonien erojen ja samankaltaisuuksien tutkiskeluun. Elokuvallista analyysia ei ole luvassa. Doinelin kirjalliseen sielunelämään perehtymistä helpottaa, että elokuvien käsikirjoitukset ryyditettynä alustavilla suunnitelmilla ja synopsiksilla on julkaistu Ramsayn elokuvapokkarisarjassa otsikolla "Les Aventures d'Antoine Doinel", tosin teosta on vaikea löytää enää mistään kohtuulliseen hintaan (KAVI:n kirjastossa on yksi kappale). </span><br />
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">***<br /><br />Antoine Doinel sai alkunsa, kun teini-ikäinen Truffaut otti tavakseen paeta kurjaa arkielämäänsä ja vanhempiensa taholta kokemaansa jatkuvaa hylkimistä elokuvien pariin ("Minne pentu laitetaan?" kysyivät myöhemmin Antoine Doinelin vanhemmat "400 kepposessa"). Päivä toisensa jälkeen hän istui Pariisin hämyisissä elokuvateattereissa syyllisyyden aiheuttamista vatsakrampeista kärsien ja tajusi pikku hiljaa pitävänsä enemmän elämän heijastuksesta kuin elämästä itsestään. Teini-ikäinen Truffaut piti kunnia-asianaan nähdä kolme elokuvaa päivässä ja lukea kolme kirjaa viikossa. Kaksikymppisenä hän oli nähnyt yli 2000 elokuvaa ja tutustunut sellaisiin nuoriin elokuvahulluihin kuin Jacques Rivette, Claude Chabrol, Éric Rohmer ja Jean-Luc Godard. </span><span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Rakkaus kirjoihin taas tuli näkymään monella tavalla hänen tulevassa tuotannossaan monituisina intertekstuaalisuuksina ja useampina romaanifilmatisointeina.</span><br />
<span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br /></span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Monien mutkien ja kohellusten jälkeen varsin suorasukainen ("hulluksi tullut hyttynen"), parikymppinen Truffaut pääsi kirjoittamaan arvovaltaiseen “Cahiers du cinémaan”, suurelta osin siksi että kuuluisa kriitikko André Bazin otti hänet suojatikseen, melkein pojakseen. Isälle Truffaut'lle olikin tarvetta: hän oli saanut tietää, ettei kaikelle muulle paitsi vuorikiipeilylle makoisasti nauranut Roland Truffaut ollutkaan hänen todellinen isänsä, vaan hänen äitinsä opiskeluaikoinaan raskaaksi tehnyt juutalainen hammaslääketieteen opiskelija Roland Lévy, johon François ei koskaan uskaltanut tutustua ("Where is <i>ze</i> father", englanninopettaja kysyy "400 kepposessa"). <br /><br />Cahiers'ssa 22-vuotias Truffaut julkaisi poleemisen, pitkään hiotun ja kuuluisaksi tulleen artikkelinsa “Une certaine tendance du cinéma francais", jossa hän hyökkäsi vakiintuneita ranskalaisia elokuvantekijöitä ja heidän ”psykologista realismiaan” vastaan, aiheuttaen valtavan kohun. Truffaut tuomitsi perinteisten tekijöiden onnettomat romaaniadaptaatiot, heidän elokuviensa pakotetun ylitaiteellisuuden ja ihmisten kuvaamisen sellaisina kuin heidät oli totuttu esittämään vanhoissa elokuvissa. Kiinnostavasti Truffaut asettui vastustamaan myös "taidetta taiteen vuoksi" sekä taiteen valjastamista (erityisesti vasemmistolaisten ja uskonnonvastaisten) poliittisten tarkoitusperien palvelukseen. Tämän johdosta hänet leimattiin konservatiiviksi, jopa fasistiksi, ja hän lopulta ajautui törmäyskurssille militanttiin vasemmistolaisuuteen hurahtaneen Jean-Luc Godardin kanssa, tavalla joka ei kirjallisuuden ystävälle voi jollain tavalla olla tuomatta mieleen Albert Camus'n ja Jean-Paul Sartren välirikkoa. <br /><br />Vanhojen tekijöiden edustaman “laadun perinteen” käsikirjoittajavetoisuuden vastapooliksi Truffaut asetti <i>auteurien</i> elokuvat, joiden ilmaisun keskiössä on ohjaajan omaperäinen kädenjälki. Truffaut julisti, että <i>auteurien</i> estetiikassa olennaista oli "elämän kopiointi", yksinkertaisuus, aitous, omaelämäkerrallisuus (myöhemmin hän kuvaili omaa autofiktiivistä metodiaan termillä "vérification par la vie"). Aiheeksi kävivät aivan hyvin nuoruuden sairaus, avioituminen, matkakertomukset, mikä tahansa arkinen asia henkilökohtaisen seikkailun ja heittäytymisen eetoksella kerrottuna, tekijän omalla uniikilla "sormenjäljellä" varustettuna. <br /><br />Truffaut'n elämäkertureita de Baecque & Toubianaa vapaasti mukaillen nuoren Truffaut'n henkilökohtaisen elämän johtotähdiksi tuli puolestaan kolme keskenään ristiriitaista prinsiippiä: tuli pysytellä omissa oloissaan ja kaukana yhteiskunnan melskeestä, sylkeä <i>heidän</i> haudoilleen ja tulla hyväksi ihmiseksi. Käytännön sovelluksina nuori ja itseinhoon taipuvainen kapinallinen näki lintsaamisen, jästipäisen itsenäisyyden, aktiivisen kapinan vanhempia ja passiivisen järjestelmää ja valtaapitäviä vastaan sekä tinkimättömän itseoppineisuuden. </span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br />*** <br /><br />Tämänkaltaisista elokuvallisista ja henkilökohtaisista eväistä Truffaut kypsytteli omaelämäkerrallista pitkää esikoistaan ”400 kepposta". Kepposten tekeminen alkoi toden teolla kesäkuussa 1958, kun rahoittajaksi järjestyi kätevästi tuoreen Madeleine-vaimon elokuvamagnaatti-isä. Truffaut työskenteli ystävänsä Marcel Moussyn kanssa siirtämällä lapsuudenkokemuksiaan 50-luvulle, perehtymällä kasvatuspsykologiseen kirjallisuuteen ja käyttämällä apunaan lapsuuden sydänystäväänsä Robert Lachenayta, joka kummittelee lopullisessa elokuvassa Antoinen parhaan ystävän Renén hahmossa mutta myös osana Antoinea. Syntyi vahvasti aihevetoinen käsikirjoitus, jonka omakohtaisen tematiikan Antti Alanen summaa ”Elokuvan hengenveto” -kirjan Truffaut-artikkelissa: </span><br />
<blockquote class="tr_bq">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">"Vaikean lapsuuden, sosiaalisen ulkopuolisuuden, arkuuden ja tietyn kapinallisuuden yhteisestä kokemuksesta kasvoi erityinen fiktio ei-toivotusta, yksinäisestä, syntymästään saakka laiminlyödystä lapsesta, joka herää tietoisuuteen maailman epäoikeudenmukaisuudesta, oman paikan ja minuuden tarpeesta sekä seksuaalisuudestaan."</span></blockquote>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Truffaut haastatteli lehti-ilmoituksen perusteella kymmeniä nuoria Antoinen rooliin ja ihastui heti Jean-Pierre Léaudiin, joka tosin osoittautui esikuvaansa eloisammaksi temppuilijaksi, eikä todellakaan ollut mikään lukutoukka. Doinelin hahmoa muutettiin hänen luonteensa suuntaan, jolloin sekoitus oli valmis: kourallinen Truffaut'ta, aimo tujaus Léaudia ja ripaus Lachenayta. </span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Kuten tiedetään, "400 kepposesta" tuli valtava menestys, mikä kertoo siitä, ettei yllä olevan kaltainen analyyttis-ryppyotsainen summaus, niin totta kuin se jollain tavalla onkin, ollenkaan riitä kertomaan millaista hilpeyttä, tarkkanäköisyyttä, lempeyttä, vapautta, huumoria, ironiaa ja kauneutta Truffaut onnistui vangitsemaan ensimmäiseen pitkään elokuvaansa. </span><span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Ensimmäisen Doinel-elokuvansa ansiosta Truffaut rikastui, palkittiin Cannesissa, nousi uuden aallon airueeksi ja aloitti lukemattomat syrjähyppynsä monituisten elokuviensa naistähtien (oikeasta melkein kaikkien!) kanssa. "Laadun perinteen” edustajat kritisoivat häntä nousukkuudesta, appensa rahoilla toimimisesta ja periaatteidensa myymisestä. Vanhempiensa suuntaan elokuvansa autofiktiivisistä herkkyyksistä hyvin tietoinen Truffaut toimi ennen kepposten julkistamista varsin tökerösti, jätti yhteydenpidon eikä edes kertonut heille esikoisensa Lauran syntymästä. Vanhempien reaktio lehtijuttuihin olikin murhaava, elokuvaa he eivät edes halunneet nähdä. Suhteet palasivat jonkinlaisiksi Janine-äidin kanssa, jolle François tunnusti vuonna 1963: </span></div>
<div>
<blockquote class="tr_bq">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">"Teen työtä josta pidän, täydellisesti, ainoaa mahdollista minulle, mutta se ei tee minua onnelliseksi. Olen surullinen, äiti, erittäin usein niin surullinen."</span></blockquote>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Mitä tuo suru oikein oli? De Baecquen ja Toubianan mukaan Truffaut alkoi ajan myötä nähdä itsessään ristiriitaisen kaksoispersoonan: toisaalta hänellä oli menestyvän journalistin ja luomisvoimaisen elokuvantekijän, kyltymättömän naistenmiehen, rikkaan elokuvatuottajaporvarin fasadi, jonka takaa todellisen isän paljastumisen myötä löydetty ”sisäinen juutalainen" uhkasi jatkuvasti tunkeutua esiin ja paljastaa hänen todellisen persoonallisuutensa. Hän piti itseään onnettoman lapsuuden haavoittamana aikuisena, miehenä joka ei voinut olla rakastamatta naisia kaikesta kokemastaan syyllisyydestä huolimatta, yksinäisenä ihmisenä joka oli ikuisesti paossa yhteiskuntaa, sen marginaalissa kaikesta saavutetusta tunnustuksesta huolimatta. </span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br /></span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Antoine Doinelissa voi nähdä Truffaut’n sellaisena kuin hän kenties olisi ollut ilman taidettaan ja menestystään. Niillä Truffaut pystyi oikeuttamaan luonteensa heikkouksia toisin kuin mitättömyydessä taapertava Antoine, joka pysyi koko viisi elokuvaa kestäneen olemassaolonsa henkisesti kehittymättömänä, vastuuttomana, oikeastaan aika mahdottomana ihmisenä, olkoonkin ettei häntä kohtaan voi olla tuntematta sympatiaa, olkoonkin että hänessä ainakin hyvällä tahdolla voi nähdä jonkinlaista sopeutumista, ehkä kypsymistäkin. </span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span></div>
<div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Vuonna 1970, 11 vuotta kepposten ja kaksi vuotta "Varastettujen suudelmien" jälkeen, kun Truffaut'sta oli tullut varsin hukassa olleen Léaudin suojelija, lähes adoptioisä, Truffaut kuvaili Antoinea näin: </span></div>
<div>
<div>
<br />
<blockquote class="tr_bq">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">”Antoine Doinel ei ole mikään esimerkillinen henkilö, hän on juonikas, hänellä on charmia jota hän käyttää hyväkseen, hän valehtelee paljon ja salaa vielä enemmän, haluaa rakkautta enemmän kuin hänellä itsellään on sitä antaa...” </span></blockquote>
</div>
</div>
</div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Ei ole liioiteltua sanoa, että Truffaut pyrki Doinelin kautta pitämään kiinni nuoren François’n kolmesta prinsiipistä, samalla kun </span><span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Truffaut antoi Léaud'n osuuden kasvaa Antoinessa huomattuaan kuinka suurta sympatiaa Léaud herätti katsojissa. Loppuun asti</span><span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"> Truffaut’lle oli olennaista, että Antoinen elämän sai ikuisesti mahtumaan ovenkarmien rajaamaan lähiotokseen tai kivitalon sisäpihan naapuridraamaan, autenttiseen ja kaikessa arkisuudessaan loputtoman monisyiseen elämään sivussa yhteiskunnallisista pintakuohuista ja kivienheittelystä. </span><span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Kuvion rikkoo oikeastaan vain se, että saagan 1979 ilmestyneessä Doinel-saagan viimeisessä osassa saadaan nähdä Doinelin julkaisseen (tietenkin omaelämäkerrallisen) romaanin "Les salades de l'amour”, jota hän jo ”Nuoressaparissa” (Domicile Conjugal, 1970) kuumeisesti työsti. </span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br />*** </span></div>
<div>
<div>
<br /></div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Luulin ainakin hetkiseksi ymmärtäväni jotain Truffaut’n sisäisestä ristiriidasta ja siitä miksi hän tarvitsi Antoine Doinelia, kun luin alle siteeraamiani Antti Alasen sanoja ja ajattelin samaan aikaan aivokasvaimeen kuolemassa olevaa <i>auteuria</i>, joka asettui viimeisiksi kuukausikseen Antoinen vaimon Christinen tapaan loputtoman ymmärtäväisen ex-vaimonsa Madeleinen hoiviin yksinäisyyttä paetakseen. Madeleinen luona Truffaut ryhtyi lukemaan kirjallisten sankareidensa tekstejä kuolemasta ja kirjoitti lapsuudenystävälleen Robert Lachenaylle, etteivät "murrosiän formatiiviset vuodet koskaan unohdu”. Kun he tapasivat ennen Truffaut'n kuolemaa, he halasivat toisiaan ensimmäistä kertaa elämässään.</span><br />
<blockquote class="tr_bq">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">"… Antoine voidaan nähdä Truffaut'n minäkuvan terapeuttisena heijastumana, jossa ohjaajalla itsellään on isän rooli: hän terapoi lasta itsessään Léaud'n välityksellä. Antoine on Peter Pan -hahmo, poika joka ei halua kasvaa aikuiseksi, niin kuin hänen vaimonsa ja naisystävänsä yhä uudelleen joutuvat toteamaan. Kompromissien maailmassa Antoine tavoittelee ehdotonta, hän ei väsy elättelemästä mahdottomia haaveita ja etsimästä täydellistä naista pudotakseen kerta toisensa jälkeen arkeen ja romanssin nopeasti ohikiitäneiden hetkien jälkeiseen melankoliaan. Nostalgia, kadonneen tai tavoittamattoman onnen kaipuu tekee sarjan mittaan vähitellen tilaa näkemykselle, että romanttiset ihanteet on sovitettava inhimillisiin mittoihin. Tämän "todellisuusperiaatteen" rinnalla Truffaut yhtä kaikki hellii lasta itsessään eikä vältä esittämästä Antoinen "lapsellisuutta" myös myönteisenä voimavarana: Antoinen tapa väistää ja rikkoa aikuisuuden normeja, vastuuta ja "kypsiä ihmissuhteita", yleensä sopeutumista yhteiskuntaan, työhön ja "urakehitykseen", sisältää elämän kipinän ja kapinan siemenen kyseenalaistaessaan "lapsuuden" ja "aikuisuuden" malleja, jotka eivät ota huomioon aikuisessa asuvaa lasta ja lapsessa asuvaa aikuista. "Kun nyt hylkään Antoinen 33-vuotiaana", Truffaut lausui 1979, "se johtuu siitä, että kokemukseni mukaan en koskaan pysty sopeuttamaan häntä yhteiskuntaan ja tekemään hänestä aikuista." </span></blockquote>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br />***<br /><br />Postaus perustuu seuraaviin kirjoihin ja niiden herättämiin ajatuksiin:<br /><br />Sakari Toiviainen (toim.): Elokuvan hengenveto: Ranskan uusi aalto ja sen perintö (1995) <br /><br />François Truffaut: Les aventures d'Antoine Doinel (1987) <br /><br />Antoine de Baecque, Serge Toubiana: François Truffaut (1996)</span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Peter Graham (ed.): The French New Wave: Critical Landmarks (2009)</span><br />
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">(Mainittakoon vielä, että Doinelin ja hänen fiktiivisen romaaninsa inspiroimana Élisabeth Butterfly julkaisi 2004 kummallisen kirjan ”Le Journal d’Alphonse”, joka esiintyy Doinel-saagan kuudentena, Antoinen ja Christinen pojan Alphonsen elämää käsittelevänä käsikirjoituksena ja sen pseudodokumentoituna kommentaarina. Kyseistä kirjaa voi suositella vain hardcore-faneille...). </span></div>
</div>
Mika Kukkonenhttp://www.blogger.com/profile/09307623752287844331noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1923643838832344240.post-56570324223918027252015-02-24T22:35:00.003+02:002015-02-24T22:55:03.104+02:00New Yorkin kirjakauppoja<div dir="ltr" style="text-align: left;" trbidi="on">
Kävin muutaman päivän lomalla New Yorkissa. Hankin juuri ennen lomaa hienon uuden kameran, joten luvassa on muutama kirjakauppa-aiheinen tunnelmapala. 828 Broadwaylla sijaitsevassa Strandissa en muistanut kuvata, mutta se on tietysti must.<br />
<div>
<br /></div>
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgtKvSUKXFP-1bOvTMU5Q8gJ9a5yPVW_1C6WuXsPVxV__sIYRq2lDO8wGsE_R-Icb74Dfh-8XBgQqSZw6CoVQ62q2FUenLg1icOHj3gJL56ZZp0Bvtph95-wzOd_OmwGt-R5lL5CaqbF7M/s1600/housingworks1pieni.JPG" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgtKvSUKXFP-1bOvTMU5Q8gJ9a5yPVW_1C6WuXsPVxV__sIYRq2lDO8wGsE_R-Icb74Dfh-8XBgQqSZw6CoVQ62q2FUenLg1icOHj3gJL56ZZp0Bvtph95-wzOd_OmwGt-R5lL5CaqbF7M/s1600/housingworks1pieni.JPG" height="213" width="320" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Housing Works Nolitassa, 126 Crosby St.</td></tr>
</tbody></table>
<br />
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhlp2AEt4r0w0TbEBJ7DxFybBfULF23JWl_Y4qKTI-dvqK-xzd9aqWd-MboM_yz_k7X0rlt9Qz8ZhH_4sAVvd71F8UjJYdqI3RrTZn-y1QGF006hvD0yjqylbYgvjUotrUzDaBASMjguco/s1600/housingworks2pie.JPG" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhlp2AEt4r0w0TbEBJ7DxFybBfULF23JWl_Y4qKTI-dvqK-xzd9aqWd-MboM_yz_k7X0rlt9Qz8ZhH_4sAVvd71F8UjJYdqI3RrTZn-y1QGF006hvD0yjqylbYgvjUotrUzDaBASMjguco/s1600/housingworks2pie.JPG" height="213" width="320" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Housing Worksissa on myös kiva kahvila.</td></tr>
</tbody></table>
<br />
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiabg5_xcxzeMKZBCGdvFJq2r2lt1VMEEgxIDcEINHPYdyhr-zmQobKi6LiDxScnZ1fgrVnNP-Kw2Xih3UQAjCjDzqc_x34U4OLFVGPzFbfFubWCeU23P9Balh8v91T9vnXuq74XM8gv_I/s1600/powerhouse1pieni.JPG" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiabg5_xcxzeMKZBCGdvFJq2r2lt1VMEEgxIDcEINHPYdyhr-zmQobKi6LiDxScnZ1fgrVnNP-Kw2Xih3UQAjCjDzqc_x34U4OLFVGPzFbfFubWCeU23P9Balh8v91T9vnXuq74XM8gv_I/s1600/powerhouse1pieni.JPG" height="320" width="202" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Powerhouse Books Dumbossa, Brooklynissä.<br />
37 Main St.</td></tr>
</tbody></table>
<br />
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhU4VRqfPVNC9-gVum7aIQf85ypfHliVAglK2RRiiPDZiDPoVEL7pe1iIkBa65SbKVaOO_1cJM_FL9UN__28B8FPuOaOMUh53PmR63dEGfUrCLv3-4_vWihlNk5fN_TSAyZmuYWrw6PMTA/s1600/powerhouse2pieni.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhU4VRqfPVNC9-gVum7aIQf85ypfHliVAglK2RRiiPDZiDPoVEL7pe1iIkBa65SbKVaOO_1cJM_FL9UN__28B8FPuOaOMUh53PmR63dEGfUrCLv3-4_vWihlNk5fN_TSAyZmuYWrw6PMTA/s1600/powerhouse2pieni.JPG" height="213" width="320" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Powerhouse. Knausgård oli NYC:ssä prominentisti esillä.</td></tr>
</tbody></table>
<br />
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhhrA4QjITEb9hpJ10dceTaw2JCSSrDALI-lKVknaOTfDIjeI63sOMwk-3zr-4sCp-1jZKYe0nXqeuqezHOl9rOQ2aToZGT80zWJWQcudojsWBnsrKpUAVZH0_Y6icy0iRpoYG3ol8PUjY/s1600/spoonbill&sugartownpieni.JPG" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhhrA4QjITEb9hpJ10dceTaw2JCSSrDALI-lKVknaOTfDIjeI63sOMwk-3zr-4sCp-1jZKYe0nXqeuqezHOl9rOQ2aToZGT80zWJWQcudojsWBnsrKpUAVZH0_Y6icy0iRpoYG3ol8PUjY/s1600/spoonbill&sugartownpieni.JPG" height="320" width="213" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">"Spoonbill & Sugartown" Williamsburgissa<br />
Brooklynissä, 218 Bedford Ave.</td></tr>
</tbody></table>
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgRUYZLhdOFd3TRFwR9l3Z3zI3izmwJtqQUXA56IU6KrO00OgjfvLYfI1q3oy0DcIgxmVsxf3-Z8vaLKvOc8kg8raXMA9RHHQEfjINyIBviNKV7B95JIcLmBUibkAvXp9mNigJzCP18kSI/s1600/albertine1pie.JPG" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgRUYZLhdOFd3TRFwR9l3Z3zI3izmwJtqQUXA56IU6KrO00OgjfvLYfI1q3oy0DcIgxmVsxf3-Z8vaLKvOc8kg8raXMA9RHHQEfjINyIBviNKV7B95JIcLmBUibkAvXp9mNigJzCP18kSI/s1600/albertine1pie.JPG" height="320" width="213" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Ranskalaiseen kirjallisuuteen erikoistunut<br />
Albertine, 972 5th Ave.</td></tr>
</tbody></table>
<br />
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgAxkIiddLxYJDS0c9mdwcqLgDeuARWcumcLQAym5KV1HoFmeTtV6uh0njs0-Xaihg9_Uxekt-fS1jrytgNoeRzLJ1R5V_qdCZNyTz1eYbnA4FY-ofQ1jCcDHRtsUnqdZz2oIuRYQEBV2M/s1600/albertinepieni.JPG" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgAxkIiddLxYJDS0c9mdwcqLgDeuARWcumcLQAym5KV1HoFmeTtV6uh0njs0-Xaihg9_Uxekt-fS1jrytgNoeRzLJ1R5V_qdCZNyTz1eYbnA4FY-ofQ1jCcDHRtsUnqdZz2oIuRYQEBV2M/s1600/albertinepieni.JPG" height="320" width="213" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Albertinen lukuhuone, nimeltään Marcel Proust...<br />
</td></tr>
</tbody></table>
<div>
<br />
<br />
<br />
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEibiHy5kxfUz0nYuVu0CAIQyV77ineWet611Q8ZCGhDBsuanMWHulxKCC5ksbgaEtikrJCoCuKIIWccc-QvccGyF21cLmO18TOk6RRse8jWbrE7tVqyUyj2CX2LX_xeOUkRbhOXdyh6wg0/s1600/bookbookbleepie.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEibiHy5kxfUz0nYuVu0CAIQyV77ineWet611Q8ZCGhDBsuanMWHulxKCC5ksbgaEtikrJCoCuKIIWccc-QvccGyF21cLmO18TOk6RRse8jWbrE7tVqyUyj2CX2LX_xeOUkRbhOXdyh6wg0/s1600/bookbookbleepie.JPG" height="213" width="320" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Bookbook Greenwich Villagessa, 266 Bleecker St.<br />
<br /></td></tr>
</tbody></table>
<br /></div>
</div>
Mika Kukkonenhttp://www.blogger.com/profile/09307623752287844331noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1923643838832344240.post-19894405047683919482015-01-21T07:50:00.000+02:002015-01-21T10:28:21.833+02:00Houellebecqin islamilainen Ranska – satiiri, provokaatio, dystopia?<div dir="ltr" style="text-align: left;" trbidi="on">
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Ranskalainen Michel Houellebecq on esikoisromaanistaan <a href="http://taasyksikirjablogi.blogspot.fi/2012/04/toimistorotta-taistelukentalla.html" target="_blank">"L'extension du domaine de la lutte"</a> lähtien tullut tunnetuksi keski-ikäisten miesten sisäisen tyhjyyden tulkkina. Hänen henkilöidensä elämä on tarkoituksetonta harhailua maailmassa, jossa länsimaisten liberaalidemokratioiden julistama valistuksen ja humanismin perintö on korvautunut pornolla ja kaupallisen kulttuurin katkeamattomalla kuvavirralla. Rakkaus ja aito yhteisöllisyys ovat hänen maailmassaan häviäviä välähdyksiä, jotka lopulta vain lisäävät lopulta yksinäisyyteen tuomittujen ihmisten kärsimystä ja tuskaa. </span><br />
<div>
<span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br /></span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Romaani ja runokokoelma toisensa jälkeen Houellebecq raaputtaa ihmisvihaa tihkuvilla kärjistyksillään nykymenosta esiin irvokkaan karikatyyrin voimansa ja suuntansa menettäneestä sivilisaatiosta. </span><span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Kuten yhdessä aiemmassa </span><a href="http://taasyksikirjablogi.blogspot.fi/2012/03/masentuneen-selvanakoisyys.html" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;" target="_blank">postauksessani </a><span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">kirjoitin, olennaista ei ole se, onko todellisuus niin synkkä kuin Houellebecq esittää (ei se ole) vaan se, että hänen edustamansa “masentuneen selvänäköisyys” (lucidité des dépressifs), tai kuten hän itse on sanonut, "depressionismi", auttaa lepsumpaakin lukijaa näkemään inhorealistisessa valossa myös ne kulttuurimme ja ihmisyyden vastenmieliset, surulliset ja naurettavat piirteet, jotka virallinen optimismi lakaisee maton alle.</span><br />
<div>
<div>
<br /></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Lisäksi, kenties siksi että Houellebecqin hämmentävän yksinkertaisiin virkkeisiin kiedottu hyperbola kääntyy ennakkoluulottoman lukijan katseen alla lohduttavaksi, jopa viihdyttäväksi satiiriksi, yllättävän suuret lukijajoukot ovat ottaneet ranskalaisen omakseen ympäri maailmaa. Piti hän siitä tai ei, Houellebecqistä on kasvanut vuosien mittaan eräänlainen narri, jonka tuomiopäivän ennustuksia odotellaan vesi kielellä paitsi Ranskassa myös laajasti sen ulkopuolella. <br /><br />***<br /><br />Uudessa romaanissaan ”Soumission” eli "Alistuminen" (Flammarion 2015, tulossa suomeksi lokakuussa) Houellebecq piirtää kuvan Ranskasta vuonna 2022, jolloin maan presidentiksi nousee "Muslimiveljeskuntaa" edustava fiktiivinen Mohammed ben Abbes. Kohtalon ivaa on, että juuri romaanin ilmestymispäivänä, 7.1.2015, islamistiterroristit hyökkäsivät Pariisissa satiirilehti Charlie Hebdon toimitukseen ja tappoivat monta tunnettua pilapiirtäjää. Tuoreimman Charlie Hebdon kannessa komeili – kukapa muukaan kuin ennustajaeukoksi kuvattu Michel Houellebecq, joka on aiemmin ollut jopa oikeudessa islamia kritisoivien lausuntojensa takia.<br /><br />Hieman maagisista realisteista muistuttavalla tavalla "Soumission" kuvittelee, romaanihenkilöiden keskusteluihin upotettua makroperspektiiviä hyödyntäen, miten "Muslimiveljeskunnan" valtaannousu tapahtuu ja mitä siitä seuraa. Houellebecq näyttää, miten samat voimat jotka nyky-yhteiskunnassa määräävät, siis seksi, raha ja opportunismi, asettuvat saumattomasti uuden regiimin tueksi. Pian myös äärioikeisto ja sosialistit ymmärtävät jakavansa monissa asioissa uuden johtajan näkemyksen maltillisen konservatiivisesta yhteiskunnasta, jossa sukupuoliroolit palaavat kunniaan, työttömyys häviää, ääriliikkeet hiljenevät ja suuryhtiöiden valta korvautuu pienten perheyritysten esiinnousulla. Vanhat puolueet voivat vain hämmästellä, miten poliittisesti superlahjakas presidentti onnistuu esittämään kaikki uudistuksensa vaikuttamatta reaktionääriltä, herättämättä oikeastaan minkäänlaista vastarintaa. Ja niin alkaa matka kohti uudenlaista Ranskaa, peräti uudenlaista Eurooppaa, uutta etelään kurkottavaa Rooman imperiumia! </span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Tapahtumat kerrotaan positiivisen ja välinpitämättömän välillä huojuvalla, välillä jopa Camus'n Meursaultista muistuttavalla sävyllä, mikä lisää kirjan satiirista tehoa. Kaikki </span><span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">päättyy päähenkilön seesteiseen visioon uudesta elämästä islamiin kääntymisen jälkeen, yksinäiseen lauseeseen muuten tyhjällä sivulla: </span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /><br />"Je n'aurais rien à regretter." ("Minä en jäisi kaipaamaan mitään.") <br /><br /> <br />***<br /><br />Kuten muissakin romaaneissaan, Houellebecq yhdistää "Soumissionissa" yksilökritiikin ja yhteiskuntakritiikin sekä ankkuroi teoksensa vankasti länsimaiseen filosofiseen ja kirjalliseen perinteeseen. (On melko varmaa, että jos asiat olisivat niin huonosti kuin Houellebecq väittää, hänen kirjojaan ei lukisi kukaan.)</span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">"Soumissionin" päähenkilö on varhaiskeski-ikäinen, perheetön kirjallisuudentutkija ja yliopisto-opettaja, joka </span><span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">elää jo Houellebecqin aikaisemmista kirjoista tuttua, kliinisen välinpitämättömyyden, television ääressä lämmitettävien mikroruokien, television ja satunnaisten seksisuhteiden värittämää tyhjää ja yksinäistä elämää.</span><span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"> </span><span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">Päähenkilö on erikoistunut 1800-luvun loppupuolella pääteoksensa julkaisseeseen dekadenttikirjailija Joris-Karl Huysmansiin, jonka ajatukset ja elämäntarina muodostavat romaanin tapahtumien kehyksen. (Nuorta) Huysmansia ja Houellebecqiä yhdistää mm. vahva viehtymys Arthur Schopenhauerin pessimismiin sekä konservatiivinen asenne, jota Antti Nylén on kutsunut Huysmans-suomennoksensa esipuheessa antimoderniudeksi.</span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br /></span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;">(</span><span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Suomessa Huysmans tunnetaan erityisesti romaanistaan "Vastahankaan" (suom. ja edellä mainittu esipuhe Antti Nylén), jossa eksentrinen ja ihmisiä vihaava dandyhahmo des Esseintes vetäytyy Pariisin liepeille yksinäisyyteen ja elää huikaisevan runsaiden taidekuvitelmiensa, hermosairautensa ja syvän pessimismin vallassa, hapuillen kohti kääntymystä katolilaisuuteen, mutta joutuu lopulta lääkärin määräyksestä palaamaan takaisin ihmisten pariin.)</span></div>
<div>
<span style="font-family: Georgia, Times New Roman, serif;"><br />"Muslimiveljeskunnan" valtaannousu, joka hallitsee romaanin ensimmäistä puoliskoa, tarkoittaa päähenkilölle ensin pakoa Pariisista sisällissodan pelossa ja lopulta työn menetystä – yliopistoissa saavat opettaa vain muslimit – jota kompensoi kuitenkin runsaskätinen eläke. Myös orastava rakkaus juutalaisen ja erityisen hyväpakaraisen opiskelijan kanssa päättyy (niin kuin sen Houellebecqin maailmassa on väistämättä päätyttävä), kun nuori Myriam pakenee perheensä kanssa Israeliin. Hameet lyhenevät kaduilla, mutta prostituoitujen palvelut sentään jatkuvat ennallaan.<br /><br />Itsemurha-ajatukset nousevat esiin ja yksinäisyys syvenee. Taustalla soi Huysmans, hänen "kääntymyksensä aiheuttamat kärsimykset ja epäilykset, hänen epätoivoinen halunsa päästä osalliseksi riitistä." Ratkaisuna ongelmiinsa päähenkilökin näkee pyrkimyksen pyhyyteen, mihin itsekkäämmät motiivit, yhteiskunnallinen status, raha ja "Muslimiveljeskunnan" sallima moniavioinen elämä yhtyvät tietenkin saumattomasti. Ja niin, pitkän kilvoittelun jälkeen, Huysmans-asiantuntemuksen ja vanhojen ystävien suosiollisella vaikutuksella päähenkilömme on valmis voittamaan ennakkoluulonsa ja astumaan uuteen elämään. Jopa Huysmansin todellisen ongelman hän alkaa nähdä uudessa valossa, mikä entisestään vahvistaa häntä päätöksessään. Ja koska Houellebecq pääsee lyömään tuskissaan kituvaa kotimaatansa uudella ja pelottavalla absoluutilla, kirjailija saa päättää romaaninsa ilvehtivään duurisointuun.<br /><br />***<br /><br />Paris Review'n <a href="http://www.theparisreview.org/blog/2015/01/02/scare-tactics-michel-houellebecq-on-his-new-book/" target="_blank">haastattelussa </a>Houellebecq kuvailee kirjaansa "poliittiseksi fiktioksi", ja vaikka hän tunnustaakin nopeuttavansa historiaa, hän vakuuttaa pitävänsä skenaariotaan viime kädessä realistisena: paluu uskontoon on hänen mukaansa edessä, muodossa tai toisessa. Houellebecqin mukaan kirjan piti alun perin olla kuvaus Huysmans-tutkijan kääntymyksestä katolilaiseksi – tätä päähenkilö yrittääkin kirjan puoliväliin sijoittuvassa musta madonna -kohtauksessa – mutta Houellebecq ei omien sanojensa mukaan pystynyt kirjoittamaan sellaista kirjaa. Hän kuitenkin kiistää provosoivansa, siinä mielessä että kirjoittaisi puhtaasti ärsyttääkseen jotain mihin ei usko, ja erottautuu haastattelussa toisen ranskalaisen kohukirjan, Éric Zemmourin "Le suicide français'n" alarmistisista islamisaatio- ja Eurabia -uhkakuvista. Hän myös toteaa, että Ranskan islamisaatiosta puhutaan jo mediassa niin paljon, ettei hänen kirjansa vaikuta asiaan mitenkään. Silti hänen on omasta mielestään kirjoitettava juuri siitä mistä kaikki puhuvat muutenkin, koska hän kuuluu omaan aikaansa. <br /><br />Juuri tällaiset älylliset kuperkeikat sekä vilpittömyyden ja täydellisen keinotekoisuuden välillä heilahtelevat asennot tekevät Houellebecqistä niin rakastettavan: kun "Soumissionin" päähenkilö sanoo, että ranskalaisten intellektuellien ei ole koskaan kuulunutkaan olla vastuullisia, että heille on aina annettu anteeksi flirttailu kaikenlaisten ääri-ideologioiden kanssa, en voi olla ajattelematta että kertojan takana hääräilevä kirjailija puhuu samalla myös itsestään. <br /><br />***<br /><br />Houellebecqin uutuus ei varmastikaan ole suurta ja loppuun hiottua romaanitaidetta. Välillä tarinan kuljetus tökkii ja kerrontaa rasittavat paikoin ärsyttävän pitkät, keinotekoisesti erilaisten kulissimaisten sivuhenkilöiden suuhun pistetyt poliittis-filosofiset jorinat (myös yksi hänen tavaramerkeistään...). Yhteiskunnalliselle alueelle kurkottaessaan Houellebecq sortuu monin paikoin epäuskottavuuksiin ja epätarkkuuksiin, joita en käy tässä tarkemmin erittelemään. <br /><br />Mutta "Soumissionin" arvo onkin juuri edellä mainitun kaltaisessa vastuuttomassa leikillisyydessä, jossa kuitenkin on enemmän kuin ripaus mahdollista, jotain joka kuuluu aikaamme, ehkä kaikkiin aikoihin. Jo pelkästään Libérationin päätoimittaja Laurent Joffrinin <a href="http://www.hs.fi/ulkomaat/a1420687353696" target="_blank">lausuma</a>, että kirja "ylevöittää Front Nationalin ideat" ja että "sen myötä laitaoikeiston ideat nousivat – tai tekivät paluun – vakavasti otettavaan ranskalaiseen kirjallisuuteen", osoittavat että kirja kannatti julkaista. Houellebecq herättää toki aggressioita, siksikin että hänellä on takanaan erittäin epäkorrekteja islam-lausuntoja (ks. tästä Tommi Melenderin <a href="http://antiaikalainen.blogspot.fi/2015/01/houellebecqin-omalaatuinen-kosto.html" target="_blank">postaus</a>), mutta minusta Joffrinin näkemykset eivät anna kovin korkeaa kuvaa esittäjänsä fiktionlukutaidoista. <br /><br /> Jos "Soumissionia" nimittäin lukee fiktiona, se altistaa lukijan omille ennakkoluuloilleen, leikkii poliittisen korrektiuden rajoilla Charlie Hebdon tapaan ja synnyttää mielessä aikamoisia ajatusleikkejä (ks. New Yorkerin Adam Gopnikin <a href="http://www.newyorker.com/magazine/2015/01/26/next-thing" target="_blank">artikkeli</a>, jossa "Soumissionia" käsitellään tällaisena hypoteettisena satiirina). Kirja on todellakin kiinni ajassa, ja samalla Euroopan parhaissa intellektuaalisissa perinteissä, ja kuluu suurten lukijajoukkojen käsissä kymmenissä maissa. Tehkää perässä! <br /><br />Eikä "Soumission" ole pelkästään poliittista fiktiota. Sen pinnan alla pilkottaa vahvaa houellebecqiläistä sukunäköä, joka saa aikaan runsain määrin epäsopivia naurunpärskähdyksiä. Päähenkilön psykopaattisen väinpitämätön reaktio äitinsä kuolemaan, nuori arabiprostituoitu nuolemassa päähenkilön kiveksiä, kauhistus luostarielämän suurimman rajoituksen eli huoneen katosta kiiluvin silmin katsovan palovaroittimen edessä, ja lopulta tarkoituksellisen ontuvasti sentimentaalis-uskonnolliseksi verhottu fantasia täydellisesti alistuneista ja ammattimaisen avioliitontekijän huolella valitsemista muslimivaimoista palvelemassa elämäänsä kyllästyneen mikroaterian lämmittäjän moninaisia maallisia tarpeita: taattua Houellebecqiä.</span></div>
</div>
</div>
</div>
Mika Kukkonenhttp://www.blogger.com/profile/09307623752287844331noreply@blogger.com9tag:blogger.com,1999:blog-1923643838832344240.post-22673338671258088772015-01-14T20:44:00.000+02:002015-01-14T20:49:21.180+02:00Tämä kirjallisuuden rehoittava rikkaruoho<div dir="ltr" style="text-align: left;" trbidi="on">
”Kirjallisuudessa käy samoin kuin elämässä: mihin tahansa kääntyykin, kohta tulee vastaan ihmiskunnan parantumaton roskajoukko, jota kaikkialla on laumoittain, kaiken täyttävänä ja saastuttavana kuten kärpäset kesällä. Siitä huonojen kirjojen määrättömyys, tämä kirjallisuuden rehoittava rikkaruoho, joka ryöstää vehnältä ravinnon ja tukahduttaa sen. Huonot kirjat riistävät näet yleisön ajan, rahat ja huomion, jotka oikeudenmukaisesti kuuluvat hyville kirjoille ja niiden jaloille tarkoitusperille. Huonoja kirjoja kirjoitetaan vain tuottamaan rahaa tai hankkimaan virkoja. Ne eivät siis ole ainoastaan hyödyttömiä, vaan ne ovat positiivisesti vahingollisia. Koko nykyisen kirjallisuutemme yhdeksällä kymmenesosalla ei ole muuta tarkoitusta kuin keinotella muutamia kolikoita yleisön taskusta. Sitä varten tekijä, kustantaja ja arvostelija ovat lyöttäytyneet yhteen.”<br />
<br />
(...)<br />
<br />
”Huonoa ei koskaan saata lukea liian harvoin eikä hyvää liian usein. Huonot kirjat ovat intellektuaalista myrkkyä, ne turmelevat hengen. Kun ihmiset sen sijaan, että he lukisivat kaikkien aikojen parasta kirjallisuutta, lukevat aina vain u u s i n t a, kirjailijat jäävät aatteiden kiertokulun ahtaaseen kehään, ja aikakausi maatuu yhä syvemmälle lokaansa.”<br />
<br />
Arthur Schopenhauer: Lukemisesta ja kirjoista (1851, teoksessa ”Parerga und Paralipomena”, suomentanut Sirkka Salomaa, kokoelmassa "Pessimistin elämänviisaus")</div>
Mika Kukkonenhttp://www.blogger.com/profile/09307623752287844331noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1923643838832344240.post-40233596757337386092014-11-30T23:00:00.000+02:002014-12-01T09:42:21.836+02:00Homeroksen Odysseian rakenteesta<div dir="ltr" style="text-align: left;" trbidi="on">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">700 eKr paikkeille ajoittuva ja noin 1200 eKr tietämien myyttisistä ajoista kertova Homeroksen Odysseia on tapana nähdä yhtenä variaationa “monomyytistä”, kulttuurista toiseen toistuvasta sankaritarinasta (ks. sankarimyyteistä tarkemmin esim. Joseph Campbellin “Sankarin tuhannet kasvot”). Tällaisessa tarinassa sankari jättää, vastahakoisesti, taakseen tutun maailman ja lähtee seikkailuun. Hänellä on yleensä suojelija ja vihollinen, ja matkallaan seikkailun maailmassa hän kohtaa monensorttisia vastuksia, joista selviytyminen auttaa häntä kohtaamaan lopullisen koitoksen, manalan, josta sankari nousee yksin ja puhdistuneena, palatakseen lopulta kotiin palkinnon saaneena ja valmiina auttamaan yhteisöön jääneitä jäseniä totuuden tielle. Lyhyesti: ero - initiaatio - paluu. Toistetaan vielä Campbellin itsensä sanoin:</span><br />
<blockquote class="tr_bq">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><i>“Sankari uskaltautuu tavallisesta arkimaailmasta yliluonnollisen ihmeen alueelle. Hän kohtaa siellä tarunomaisia voimia ja perii ratkaisevan voiton. Sankari palaa salaperäiseltä seikkailuretkeltään täyttyneenä voimalla, joka tuo siunauksen hänen lähimmäisilleen.”</i></span></blockquote>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Tästähän Odysseiassakin on tietysti kyse, vaikkakin Odysseus varsinaisesti kattaa vain sankarin initaation (ainakin suurimman osan siitä) ja paluun. Aristoteles “Runousopissaan” paketoi asian vastaanpanemattomasti: </span><br />
<blockquote class="tr_bq">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><i>“Tarina, johon Odysseia pohjautuu, ei ole pitkä: muuan mies on ollut monta vuotta poissa kotoa, Poseidon vartioi häntä, hän on yksin; hänen kotonaan asiat ajautuvat siihen, että kosijat håvittävät hänen omaisuuttaan ja punovat juonia hänen poikansa pään menoksi; mutta kovia koettuaan sankari palaakin kotiin, ilmaisee itsensä joillekuille, hyökkää vihollistensa kimppuun ja tuhoaa heidät, mutta pelastuu itse. Tämä on eepoksen ydin, muu koostuu episodeista” (Suom. Pentti Saarikoski)</i></span></blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">*** </span><br />
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br />Mutta Odysseian rakenne on jännittävä. Kerronta kattaa yli kymmenen vuotta, mutta toisaalta vain noin 40 päivää, koska koko kymmenen vuoden harharetket kuitataan minämuotoisena takaumana, joka on upotettu muuten ulkopuolisen kertojan hallitseman eepoksen keskelle. Lisäksi jonkinlaisena harhapolkuna tuon neljänkymmenen päivän sisällä voisi nähdä Odysseuksen paluun kanssa samanaikaisesti tapahtuvan Telemakhoksen matkan, joka äkkiseltään tuntuu irralliselta, varsinkin kun se aloittaa koko teoksen. </span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br /></span>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">(Pentti Saarikosken 1972 käännöksestä puuttuu joitain osia jotka sisältyvät Otto Mannisen 1924 tekemään käännökseen. Eri versioiden taustoista kiinnostunut lukekoon käännösten esi- ja jälkipuheet. Arto Kivimäki on muuten kirjoittanut aivan erinomaisen kirjan "Odysseia lapsille", jossa koko homma kerrotaan kronologisesti, sisältäen myös eepoksen kontekstin eli Odysseuksen lapsuuden, nuoruuden ja Troijan sodan vaiheet.). <br /><br />Katsotaan kerrontarakennetta tarkemmin. En malta olla laittamatta oheen askartelemaani erittäin viimeistelemätöntä mutta minusta kaikessa kotikutoisuudessaan sympaattista juonikaaviota, jossa tarkastellaan tarinan kulkua ja kerrontarakennetta. Eepoksen osat on jaettu kaaviossa nollasta viiteen ja värikoodattu: sininen on konteksti, vihreä takaumana kerrottavat harharetket, vaaleanpunainen Telemakhoksen matka ja oranssi varsinainen 40 päivän draama.</span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br /></span></div>
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhbNjV6U0MUeY7G7_g1_A04IrxkY6Vrdl1xgYt4EOcc87EZOmb6idRXEdnOZQWM2JxDKQ2LI1bAXCxfZcRXB2leDEVQj2i3fyf4iYVcSjWTy0QMWcwf3hVMsKhUOPXtW8z2jYqSLDrWmik/s1600/homeroskaava.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEhbNjV6U0MUeY7G7_g1_A04IrxkY6Vrdl1xgYt4EOcc87EZOmb6idRXEdnOZQWM2JxDKQ2LI1bAXCxfZcRXB2leDEVQj2i3fyf4iYVcSjWTy0QMWcwf3hVMsKhUOPXtW8z2jYqSLDrWmik/s1600/homeroskaava.JPG" height="266" width="400" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Tussit, mutkikkaat viivat ja lyijykynät peittoavat Powerpointin!</td></tr>
</tbody></table>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br /><br /><b><u>0</u></b> Kerronta alkaa jumalten kokouksesta, jossa Odysseuksen suojelija Pallas Athene esittää Odysseuksen päästämistä kotiin Kalypson saarelta, jossa hän on virunut jo seitsemän vuotta. Lukijalle lähtötilanne tarjoillaan tiiviissä muodossa ja herätettän lukijan kiinnostus Odysseuksen ihmeellisiä seikkailuja kohtaan (lähtötilanne aukeaa hyvin erityisesti Mannisen mittaan tehdyssä suomennoksessa, Saarikosken Bérard-editiota mukaileva suorasanainen tulkinta on huomattavasti sniidumpi): Odysseus on siis viipynyt kymmenen vuotta paluumatkallaan Troijan sodasta, joka kesti toiset kymmenen vuotta ja josta kerrotaan Odysseian sisareepoksessa “Iliaassa”. Kotona Ithakassa kosijat ahdistelevat viivyttelevää Penelopea eikä Odysseuksen pojasta Telemakhoksesta ole heille vastusta. Äiti on kuollut suruun ja isä Laertes vetäytynyt puutarhanhoidon pariin. <br /><br /><b><u>1</u></b> Tämän lyhyen johdannon jälkeen ulkopuolinen kertoja käy läpi Telemakhoksen matkan isäänsä etsimään, Pylokseen ja Spartaan. Miksi tällainen harhapolku niin vahvasti Odysseuksen ympärille rakennetussa eepoksessa? Telemakhos-episodi toimii hienona ekspositiona, jossa Odysseuksen sotaveteraanitoverit pääsevät kuvailemaan vuolassanaisesti päähenkilön oveluutta ja neuvokkuutta (“monineuvo Odysseus”, kuten Mannisen käännöksessä todetaan), joiden avulla Troijan sotakin lopulta kääntyi akhaijien voitoksi (se hevonen oli Odysseuksen keksintö). Samalla Telemakhoksen maine ja kunnia kasvavat matkan myötä, mikä onkin Pallas Athenen motiivi lähettää Telemakhos matkaan ja hän saa muodostettua elävän kontaktin isänsä perintöön, joka on vuosien varrella uhannut jo hävitä. Edellytykset Odysseuksen suvun sankaritarun jatkumiselle on valmisteltu. Kolmanneksi, Spartan kuninkaan Menelaoksen veljen Agamemnonin karmeaa kohtaloa kerratessa (hänen serkkunsa Aigisthos vietteli Agamemnonin vaimon Klytaimestran ja he yhdessä surmasivat vanhan kuninkaan) luodaan näyttämöä mahdolliselle perhedraamalle, joka ei päättyisikään hyvin. Ja vielä: pitämällä Telemakhos matkalla tunnistamisten ketjuun saadaan kerronnallista dynamiikkaa. <br /><br /><b><u>2</u></b> Kertoja jättää Telemakhoksen reissulleen, ja kerronta siirtyy seuraamaan jumalia toisessa kokouksessaan. Kykloppi-poikansa Polyfemoksen runtelusta ärsyyntynyt Poseidon joutuu perääntymään ja Odysseus pääsee lautan rakennettuaan viettelevän Kalypson pauloista faiaakkien luo. Odysseus on nähtävästi valmis palaamaan kotiin, koska aivan uskollisena hän ei ole tainnut vaimolleen pysyä. Tosin, on Penelopekin kotirintamalla pitänyt ovia ainakin ainakin jollain tavalla, onpa Odysseus häntä tähän jopa yllyttänyt lähtiessään. <br /><br /><b><u>3</u></b> Odysseus haluaa siis kuumeisesti kotiin, ja hänen on herätettävä isännissään riittävästi myötätuntoa että he varustaisivat hänet matkaan mukavien kestilahjojen kera. Kerronta siirtyy minämuotoon, kun Odysseus kertoo pitkänä takaumana itse harharetkensä – toisin sanoen initaationsa seikkailujen maailmassa – joista eepos erityisesti tunnetaan: kikonit, lootuksensyöjät, kyklooppi, Aiolos ja tuulten säkki, laistrygonit, vuosi Kirken saarella, sitten manala ja kohtaaminen äidin kanssa, seireenit, liikkuvat kalliot, Skylla ja Kharybdis, Helioksen karja ja viimeisenä pysäkkinä Kalypso. Odysseus pääsee retkillään harjoittamaan oveluuttaan ja fabuloinnin taitoaan ja oppii, että suu kannattaa pitää supussa ja jumalien neuvot kunniassa, kunnes on varma onnistumisestaan. Lisäksi, kuten todettua, Odysseuksen kertomisella on myös varsinaisen kertomuksen kannalta tärkeä panos: hänen täytyy kertoa riittävän hyvin päästäkseen kotiin. <br /><br /><b><u>4</u></b> Nämä opit tulevat hyvään käyttöön, kun paluumatka alkaa. Naamioiden ja tunnistamisten ketjun (kreikkalaisittain hienosti anagnorisis) avulla Odysseus petaa maaperää kostolleen, uskollinen Pallas Athene ja sitten Telemakhos vierellään. Kiinnostavalla tavalla Odysseus nähdään fabuloimassa itselleen erilaisia peitepersoonia ja niiden kokemia harharetkiä, mikä heittää kiinnostavan varjon varsinaisten harharetkien uskottavuuden päälle, olihan niidenkin paisuttelulle selkeät motiivit. Pallas Athene sanookin (peräkkäin sama kohta Mannisen ja Saarikosken käännöksistä):<br /><i><br />“Viekas sais todell’ olla ja vikkelä, ken sinut voittais kaikkine vehkeines, jumal’ itsekin jos kera kilpais! Veijari verraton, kyltymätön kujeseppä mik’ ootkin! Vai kotimaassasikaan oveloita et juttuja lakkaa syytelemästä? Sep’ ain’ oli taitosi tarkka ja taattu!” </i><br /> <i><br />“Aikamoinen veijari ja kujeilija täytyisi totisesti olla sen joka sinut jutunheitossa voittaisi, yrittäköön vaikka jumalat! Olet parantumaton kelmi etkä edes synnyinmaahan päästyäsi osaa ajatella muuta kuin sankaritaruja ja runoja, joita jo pienenä poikana rakastit!”</i> <br /><br />Loppuratkaisun pääosaan nousevat lapsuudessa villisialta saatu arpi sekä dramaattinen jousi, jonka vain kuningas jaksaa virittää, ja joka näyttää lopullisesti kosijoille että kuningas on palannut. Toki tarvitaan sopivia enteitä ja jumalten tukea. Kiintoisaa on, ettei Penelopen tunnistaminen tapahdu vielä jousikohtauksessa, hän on jousen sujahtaessa kirveiden läpi jo nukkumassa puolisoaan surren. Hänet käsitellään erikseen, ja Penelopen tunnistamisen keskiössä on Odysseuksen poikasena tekemä sänky, jonka valmistaminen niin ikään kuuluu varsinaisesti eepoksen ulkopuolelle. <br /><br />Seuraa loppuliuku, isän tapaaminen, hänelle suotava viimeinen sankarillinen hetki, ja sovinto kosijoiden surmasta raivostuneiden kanssa itsensä Zeun salaman avulla. Sankari on saanut palkintonsa: hän on nuortunut jumalien avulla, parisuhde on vakaalla pohjalla, rahaa on mukavasti ja kuvitella saattaa, että kansa palvoo ankarasti palannutta kuningasta ja hänen taisteluissakin kunnostautunutta poikaansa. Onnellinen loppu siis, mikä tosin kismitti Aristoteleetä hiukan: hänen mielestään ei ollut elegantein mahdollinen ratkaisu, että kelvottomille kävi huonosti ja sankareille hyvin. <br /><br />(James Joycen “Odysseuksesta” kiinnostunut voi kurkata <a href="http://taasyksikirjablogi.blogspot.fi/2012/08/ulysses-kylla-mina-sanoin-kylla.html" target="_blank">tänne</a>).</span></div>
</div>
</div>
Mika Kukkonenhttp://www.blogger.com/profile/09307623752287844331noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1923643838832344240.post-4006102570115814772014-10-24T19:00:00.000+03:002014-10-27T16:17:20.855+02:00Solstad, Ibsen ja sivuhenkilöiden hetket<div dir="ltr" style="text-align: left;" trbidi="on">
<blockquote class="tr_bq">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">“Sillä tämä nuoriso, jota hän nyt, juuri tänä päivänä, tänä sateisena maanantaina lokakuun alussa, täällä, tässä tunkkaisessa luokkahuoneessa, Fagerborgin lukiossa Norjan pääkaupungissa, opetti ja joka ikävystyi hänen puhuessaan Henrik Ibsenin näytelmästä Villisorsa, tämä nuoriso ikävystyi nyt aivan eri tavalla kuin ennen.”</span></blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Tuotteliaalta norjalaiskirjailija Dag Solstadilta (s. 1941) on juuri suomennettu vuonna 1994 ilmestynyt romaani “Ujous ja arvokkuus” (Teos 2014, suom. ja jälkisanat Tarja Teva, alkuteos “Genanse og verdighet”). Kirja päätyi käsiini sattumalta: olin jälleen kerran nautiskellut Henrik Ibsenin “Villisorsaa”, ja kun norjalaishöyryissäni poimin Solstadin hauskasti nimetyn kirjan käteeni Rikhardinkadun kirjaston Bestseller-hyllystä, huomasin yllätyksekseni sen rakentuvan juuri “Villisorsan” ympärille. </span><br />
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br /></span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">(Näköjään Solstad esiintyi tänään Helsingin kirjamessuilla. Töiden takia en ehtinyt häntä katsomaan, mutta toivottavasti joku muu ehti.)<br /><br />“Ujous ja arvokkuus” kertoo tarinan oslolaisen lukion äidinkielen lehtorina toimivasta, viidenkymmenen paremmalle puolelle ehtineestä Elias Ruklasta, joka yhtenä syyspäivänä kävelee krapulassa kouluun, kuten niin usein. Tuplatunnilla </span><span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Rukla luennoi lukiolaisille Ibsenin “Villisorsasta”, jonka ytimenä on valokuvaaja Hjalmar Ekdalin elämänvalhe. Rukla kiinnittää huomionsa sarkastisia kommenttejaan lausuvaan sivuhenkilöön, tohtori Rellingiin. Rukla oivaltaa Rellingin merkityksen näytelmässä (analyysi on muuten erittäin kiinnostava!) ja innostuu, suorastaan huumaantuu, mutta törmää oppilaiden täydelliseen välinpitämättömyyteen. </span><br />
<span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br /></span>
<span style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Rukla niin sanotusti kilahtaa, toisin sanoen menettää hetkeksi ujoutensa ja arvokkuutensa, mikä on hänelle erittäin epätavallista, haukkuu koulun pihalla yhden oppilaan lutkaksi, mäiskii sateenvarjonsa mujuksi koulun pihalla olevaa suihkulähdettä vasten, ja lähtee vaeltelemaan Oslon kaduille varmana siitä, että on tuhonnut elämänsä. </span><br />
<div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br />*** <br /> <br />Tässä vaiheessa noin sataviisikymmensivuisesta kirjasta on kulunut 39 sivua, ja sankari seisoo Bislettin liikenneympyrässä miettien, minne mennä. Lukija on tukevasta koukussa. Liikenneympyrässä Rukla alkaa miettiä vaimoaan Evaa, sitä miten kertoisi hänelle tapahtuneen. Alkaa takauma, jossa palataan kolmenkymmenen vuoden taakse, Ruklan yliopistovuosiin. </span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br />Takauma jatkuu, ja jatkuu – kyllä, kirjan loppuun saakka, jossa kerronta taas saavuttaa liikenneympyrässä seisovan sankarin. Tällainen rakenneratkaisu – jonka kaltaisia on nähtävästi muissakin Solstadin 90-luvun kirjoissa (en ole lukenut) – jätti ainakin oman muodontajuni lievästi närkästyneeseen tilaan. Vain lievästi, koska erittäin ansiokkaalla tavalla Solstad avaa loppukirjan ajan kerros kerrokselta “Villisorsan” Rellingin tapaan asioita sivusta tarkkailevan ja niitä kuivan sarkastisesti kommentoivan Ruklan elämää ja ajatuksia: sitä mikä mainoksille ja pinnallisuudelle itsensä myyneessä nykyajassa on vikana (nyt puhutaan siis 90-luvusta, sen paljastavat mm. oppilaiden “walkmanit”), sitä miten vanheneva Rukla on alkanut kokea itsensä tarpeettomaksi, epäajanmukaiseksi, peräti huijatuksi. Ja sitä, miten suuri kantilais-marxilainen filosofilupaus, passiivisen Ruklan antiteesi ja paras ystävä Johan päätyi myymään itsensä kaupallisuudelle, miten opettajat eivät suostu keskustelemaan muusta kuin asuntolainoistaan, ja miten Rukla (Hjalmar Ekdalin tapaan) päätyi kasvattamaan Johanin lasta ja peri tältä "satumaisen kauniin" naisen, joka tosin on alkanut huolestuttavalla tavalla lakastua. <br /><br />Maailman melskeeseen kyllästyvä Rukla uppoaa Thomas Mannin, Proustin, Brochin, Kunderan ja kumppanien maailmaan (marinoiden itseään samalla akvaviitilla ja oluella), etsii heistä lohtua ja alkaa kuvitella itseään Mannin romaanin päähenkilöksi, tai sivuhenkilöksi nyt ainakin. Hän paljastuu Saarikoskeakin rakastavaksi “lukumieheksi”, joka kokee katselevansa elämää sivusta. Siltikin Rukla on onnistunut rakentamaan itselleen jotain, sellaisen pienen elämän jonka Mannkin olisi saattanut hyväksyä, mutta josta Ruklan mielestä puuttuu jotain hyvin olennaista. </span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br /></span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Kuten sanottu, omaa muodontajuani lievästi närkästyttävällä tavalla kirja päättyy liikenneympyrään, jo koulun pihalla nousseeseen ajatukseen siitä että kaikki on ohi. Villisorsa-tematiikkaan Solstad ei enää eksplisiittisesti palaa. Lukijan käsiin jää viedä kehystys loppuun ja pohtia, mitä Ruklalle ja hänen avioliitolleen seuraavaksi tapahtuu, aivan kuten "Villisorsan" lopuksi ilmaan jää kaikumaan kysymys: missä Ekdal on vuoden päästä?<br /> <br />*** <br /> <br />Villisorsa-kehys ja Solstadin polveilevan toisteinen virke (Tevan erittäin päteväntuntuisesti suomentamana) vievät ajatukset Thomas Bernhardiin ja Villisorsan takia erityisesti “Hakkuuseen”, joka on kirjoitettu jo 1984, kymmenen vuotta ennen Solstadin kirjaa (ks. <a href="http://taasyksikirjablogi.blogspot.fi/2012/06/kitkeraa-seurapiirimusiikkia.html" target="_blank">postaukseni "Hakkuusta"</a>). Solstadilla on sentään kappalejakoja, mutta “Ujous ja arvokkuus” on “Hakkuun” tapaan yhtä ainoaa monologinomaista lukua. Teokset jakavat vahvasti myös yhteiskunnan pinnallistumisen tematiikan. </span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br /></span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Siinä missä Bernhard hypnotisoi jankkaavan solipsistisella minäkerronnalla, Solstadin kolmannen persoonan kertojaratkaisu tuottaa toisenlaisen efektin. Vaikka kerronta onkin lähellä Ruklan tajuntaa, ja lähenee sitä kiinnostavalla tavalla kerronnan edetessä, kolmas persoona tuottaa varmasti Solstadin tarkoittamalla tavalla tunteen Ruklan viimekätisestä asemasta sivuhenkilönä omassa elämässään, ja siitä miten joku toinen kuitenkin katsoo hänen tarinansa kertomisen arvoiseksi. Aivan kuten Relling saa “Villisorsassa” yhden tärinän täyttämän hetkensä, tai kuten Solstad kirjoittaa, “sivuhenkilön hetken”, saa Ruklakin muutaman tunnin kestävän tilaisuuden saada elämänsä kuuluville häntä ymmärtävän ulkopuolisen kertojan kautta. <br /><br />Alun katkelma antoi jo viitteitä "Ujouden ja arvokkuuden" tyylistä, mutta ladataan loppuun vielä yksi ääriesimerkki, jossa Rukla pohdiskelee avioliittonsa ensi vaiheita satumaisen kauniin vaimonsa kanssa. Aika paljon Solstad pystyy yhteen virkkeeseen tiivistämään alkuvaiheessaan olevan avioliiton dynamiikasta ja siitä, miten kaukana toisistaan läheiset ihmiset voivat lopulta olla: </span><br />
<blockquote class="tr_bq">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">“Yöt hän nukkui yhdessä vaimonsa kanssa, erityisesti tarkoitusta varten sisustetussa huoneessa Jacob Aalls gaten asunnossa, sillä tavalla hän huonetta ajatteli, sillä jos olisi sanonut että nukkui yhdessä vaimonsa kanssa makuuhuoneessa, tai heidän yhteisessä makuuhuoneessaan, sana olisi kertonut kovin vähän hänen tunteestaan nukkua yhdessä Eva Linden kanssa, ja siksi hän itsekseen kutsui makuuhuonetta “erityisesti tarkoitusta varten sisustetuksi huoneeksi, jossa nukun yhdessä vaimoni kanssa”, ja vaikka sanat kuulostivat teennäisiltä, hän määritteli huoneen siitä huolimatta näin, itsekseen, sillä niin huone täytyi määritellä, mutta ei toisten kuullen, eikä edes Evan, sillä tämä olisi mitä luultavimmin nolostunut, nolostunut samalla tavalla kuin silloin tällöin tuntui nolostuvan kesken seksuaaliaktin, kun tämä antautui hänelle mutta käänsi kasvonsa puolittain pois, eikä hän tiennyt varmaksi, kuuluiko tapa yksinkertaisesti Evan olemukseen vai merkitsikö se jotain muuta, mikä sai hänet itsensä voihkimaan: rakastan sinua, rakastan sinua.”</span></blockquote>
</div>
</div>
</div>
</div>
Mika Kukkonenhttp://www.blogger.com/profile/09307623752287844331noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1923643838832344240.post-21900984672191437012014-10-18T00:28:00.003+03:002014-10-18T00:38:17.519+03:00Taiteilija ennen omakuvaa<div dir="ltr" style="text-align: left;" trbidi="on">
<blockquote class="tr_bq">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">“I have thought this affair out very carefully though you may not believe me when I tell you. But my escape excites me: I must talk as I do. I feel a flame in my face. I feel a wind rush through me.”</span></blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">James Joycen “Stephen Hero” on vuosien 1904-06 paikkeille ajoittuva käsikirjoitus, josta myöhemmin kasvoi yksi suosikkikirjoistani, “Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta” (ks. siitä <a href="http://taasyksikirjablogi.blogspot.fi/2012/07/kun-nuori-joyce-siivet-sai.html" target="_blank">aiempi postaus</a>). Joyce oli käsikirjoitusta tehdessään vähän yli kaksikymppinen, menetti äitinsä, tapasi tulevan vaimonsa Nora Barnaclen ja muutti tämän kanssa Triesteen, tulipa isäksikin. “Dublinilaiset” alkoi olla valmis tarjottavaksi kustantajille, vaikka se julkaistiinkin lopulta vasta 1914, kaksi vuotta ennen “Omakuvaa”. <br /><br /> Suurin osa “Stephen Heron” käsikirjoituksesta tuhoutui kun Joyce ilmeisesti poltti sen, mutta ainakin legendan mukaan hänen sisarensa pelasti siitä osan jälkipolville. Säästynyt osuus, pokkarimuodossa reilut 200 sivua, kattaa suunnilleen "Omakuvan" viimeisen eli viidennen luvun, noin kaksi vuotta Stephenin taivallusta yliopistossa. </span><br />
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br /></span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">***</span><br />
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">“Stephen Hero” muistuttaa kerrontaeetokseltaan enemmänkin “Dublinilaisia”: kuvaus on tarkkaa ja raportoivaa, dialogia on paljon, ja tarina etenee pääpiirteissään rauhallisen kronologisesti. Stephenin lähipiiri saa "Stephen Herossa" todella tarkan käsittelyn. Stephenin ystävät, sisarukset ja erityisesti hänen vanhempiensa luonteet ja ajatukset poikansa taivalluksessa avautuvat "Stephen Herossa" aivan eri tavalla kuin lopullisessa teoksessa. Samalla nuoren kirjailijan tietty arrogantti omahyväisyys, miksei suora omakohtaisuuskin, joka taas "Dublinilaisista" puuttuu, paistaa tekstistä läpi paljon selvemmin kuin "Omakuvasta".<br /><br />Kuten tiedetään, “Omakuvassa” kuvaus on paljon viitteellisempää ja tyylitellympää, moniin keskeisiin tapahtumiin ja kehityskulkuihin viitataan ohimennen keskusteluissa tai niistä vain vihjataan. “Omakuva” on ellipsin ja tajunnanvirran taidetta. “Stephen Heron” esipuheen kirjoittanut Theodore Spencer kuvailee teosten eroa osuvasti ja tulee samalla sanoneeksi jotain oleellista taiteesta: </span><br />
<blockquote class="tr_bq">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">“In the <i>Portrait</i> we are looking at a room through a keyhole instead of through an open door: the vague shapes which we can with difficulty see in the dark corners add portentousness to what our framed and limited vision can perceive. In the present version <i>(M.K. huom.: Spencer viittaa “Stephen Heroon”)</i> the door is open, and everything is made as visible as possible. To change the image: we here see things in daylight, instead of under a spotlight; here there is less emphasis, less selection, less art.”</span></blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Joyce on kirjaansa kehitellessään oivaltanut, että kerronnan painopisteen on oltava täysin Stephenin tajunnassa, ja muiden henkilöiden kohtalona on olla vain sen heijastuksia. Vain tällä tavalla hän on saanut elämään niinkin tiiviissä muodossa lopullisen teoksen ainakin itselleni ehkä vaikuttavimman esteettisen piirteen, sen miten kerronnan kieli ja kompleksisuus heijastelevat sankarin mielen kehittymistä ja palvelevat täysimääräisesti kirjan teemaa. Puhumattakaan siitä, että Joycen kokonaistuotannon kannalta “Omakuvan” kruunaavan päiväkirjaosuuden voi nähdä varsin puhtaasti viittovan sinne, mistä “Ulysses” tyylillisesti alkaa. </span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br /></span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Samalla kirjan keskeiset symbolit ja teemat (iirinationalismi ja Charles Parnellin rooli, elämä henkisesti lamaantuneessa Dublinissa, katolilaisen uskonnon vaikutus, vanhempien ja suvun vaikutus, Stephenin rakkaus Emmaan, Stephenin taidekäsityksen kehitys) ja etenkin nuoren taiteilijan kasvutarina kodin, uskonnon ja isänmaan pidäkkeistä taiteen vapauteen välittyvät lopullisessa teoksessa paljon tehokkaammin ja kirkkaammin: Joyce on tiennyt </span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">millaista teosta on kirjoittamassa.</span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br /></span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">*** </span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br />Vaikka “Stephen Hero” ansaitsee hyvinkin tulla luetuksi omana itsenään, ehkä sitä realismin nimissä voi suositella lähinnä Joyce-entusiasteille, jotka kaipaavat selkokielisiä lisätirkistyksiä nuoren Dedaluksen sielunmaisemaan. Mm. seuraaviin kansaa kuohuttaviin kysymyksiin löytää tästä kohukirjasta vastauksen: Mitä Stephen ajatteli porvarillisesta avioliitosta? Miten <a href="http://taasyksikirjablogi.blogspot.fi/2013/07/modernistien-maalliset-ilmestykset.html" target="_blank">epifanian käsite</a> liittyy Stephenin Tuomas Akvinolaiselta ammentavaan esteettiseen teoriaan? Millainen vaikutus Ibsenillä oli Stepheniin? Entä Stephenin äitiin? Millaisia Stephenin vanhemmat oikeastaan olivat ja mitä he pojastaan halusivat? Miten vanhemmat reagoivat kuullessaan että Stephen oli lopullisesti menettänyt uskonsa? Millaista sisäistä taistelua Stephen kävi yrittäessään vielä vakuuttaa itsensä katolilaisuuden ja taiteilijankutsumuksen yhteensopivuudesta… </span></div>
</div>
</div>
Mika Kukkonenhttp://www.blogger.com/profile/09307623752287844331noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1923643838832344240.post-52490859504780018472014-08-01T01:11:00.000+03:002014-08-01T01:27:05.550+03:00Kirjoittiko Proust fiktiota? Entä Knausgård?<div dir="ltr" style="text-align: left;" trbidi="on">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Kyllä virkisti lukea pari vuotta sitten kuolleen, narratologiaan erikoistuneen professori Dorrit Cohnin teos “Fiktion mieli” (Gaudeamus 2006, alkuteos Distinction of fiction). Teoksen ydin on hahmottaa rajaviivaa fiktion ja ei-fiktion välille. Toisin kuin monet postmodernistit, joiden mielestä kaikki on lopulta fiktiota, Cohn näkee fiktiossa vain sille kuuluvia ominaispiirteitä. Luokiteltaessa teoksia vaikkapa historiankirjoitukseksi tai fiktioksi on Cohnin mukaan lähes aina kyse joko-tai -tilanteesta. Lisäksi hän torjuu ihastuttavasti Foucault’lta vaikutteita saaneet ja Cohnin mielestä perustavalla tavalla väärät käsitykset fiktiosta Panopticonia muistuttavana vallankäyttönä, jossa kirjailija tai kertoja tunkeutuu väkivaltaisesti henkilöhahmojen mieliin ja paljastaa niiden salaisuudet kuin paraskin tosimaailman isoveli. Cohn oli siis kai kirjallisuustieteilijänä jonkinlainen postmodernia relativismia ja kaunokirjallisuuden ideologista luentaa vastustava konservatiivi ja sellaisena minusta oikein viehättävä.<br /><br /> Cohnille fiktio on “kirjallista ei-referentiaalista kertomusta” (literary nonreferential narrative), johon pätevät vain sille ominaiset säännöt. Vähän yksinkertaistaen: Ensinnäkin fiktion ominaispiirteenä on kerronnallinen tilanne, jossa kertojalla on referentiaalisista eli tosimaailmaan viittaavista teksteistä poikkeava kyky tunkeutua henkilöhahmojen tajuntaan. Toiseksi fiktiossa kertoja on erotettavissa kirjailijasta, joko tekstin ulkopuolisin vihjein tai muulla tavalla. Kolmanneksi fiktiossa tarinan ja kerronnan tasojen erilaisuuden esteettinen hyödyntäminen on keskeinen tehokeino. Kaiken taustalla on fiktion ei-referentiaalisuus, se että pohjimmiltaan fiktiossa ei ole pakko viitata tosimaailmaan ja rajoittua siten esimerkiksi historiankirjoitusta sitovaan dokumentaatiopakkoon. <br /> <br />Teoreettiset pohdinnat havainnollistuvat kirjassa syvällisen tekstilähtöisten “tapauskuvausten” kautta. Cohn pohtii fiktion ja ei-fiktion rajankäyntiä hyödyntäen mm. Freudin tapauskertomuksia (joiden Freud itsekin katsoi muistuttavan novelleja), Tolstoin “Sotaa ja rauhaa”, erityisesti Pierren Borodino-kokemuksia, Thomas Mannin pienoisromaanin “Kuolema Venetsiassa” kertojaa ja hänen epäluotettavuuttaan sekä fiktion ja ei-fiktion välimaaston klassista asukkia, Proustin “Kadonnutta aikaa etsimässä”. <br /><br />***</span><br />
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br />Minun on turha alkaa referoida näitä hienoja tekstejä sen enempää, kehotan vain lämpimästi tutustumaan Cohnin argumentaatioon. En kuitenkaan malta olla tarttumatta Marcel Proustin "Kadonnutta aikaa etsimässä" -romaania koskevaan artikkeliin, joka jää Cohnille yhdeksi harvoista teksteistä jotka eivät tyhjenny sen enempää fiktioksi kuin ei-fiktioksikaan. Proustin romaanissa kertoja välillä pystyy (ja erityisesti Albertinen tapauksessa) väliin ei pysty tunkeutumaan henkilöidensä tajuntaan, kirjan rakenteessa on kirjan muusta rakenteesta täysin poikkeava Swannin rakkaus -osuus joka muistuttaa perinteistä romaanikerrontaa (ja joko on tai ei ole kertojan aikaisempi romaani, eikä siis osa sitä jonka hän kirjan lopulla päättää kirjoittaa), keksityt henkilöt ja paikat sekoittuvat todellisiin henkilöihin ja paikkoihin sekä tapahtumiin ja niin edelleen. <br /> <br />Cohn pohtii Proustin (tarkoituksellisen) epämääräisesti taustoitetun minäkertojan antamia vihjeitä yksityiskohtaisin tekstiesimerkein. Hän käsittelee erityisesti jättiromaanin harvoja metakerronnallisia kommentteja ja päätyy niiden pohjalta varovaiseen johtopäätökseen, että Proustin teoksen mahdollinen fiktiivisyys tulisi nähtäväksi sen tietyissä kerronnallisissa epäjohdonmukaisuuksissa, jotka tosin voidaan laittaa joko kirjailijan tai kertojan kontolle. Monista esimerkeistä valottuu lopulta hyvin se, että Proust itse ei todellakaan ole “pyrkinyt selkiyttämään teoksensa lajityyppiä koskevaa kysymystä vaan korostamaan sen epämääräisyyttä”. Näistä seuraava, Proustin kirjan sisäisen lukijan äänelle kuuluva metakerronnallinen katkelma on hyvin kuvaava: </span><br />
<blockquote class="tr_bq">
<i><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br /></span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"> “On valitettavaa jos niin nuorella miehellä kuin te silloin olitte (tai teidän sankarinne, ellette ole se itse) oli jo siinä vaiheessa niin huono muisti.” </span></i></blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"> <br />Cohn toteaa katkelmasta: </span><br />
<blockquote class="tr_bq">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><i>“Suluissa oleva huomautus viittaa fiktiivisen kertojan olemassaolon mahdollisuuteen ja tekee sen vielä paradoksaalisesti puhuttelemalla kirjailijaa, joka saattaa puhua kertojan välityksellä. Katkelma “sankarinne, ellette ole se itse” voi vaikuttaa tiedostavasta lukijasta koko teosta koskevalta upotusrakenteelta.”</i></span></blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Minusta on ollut aina selvää – mm. siksi ettei Proustin kertojalla ole veljeä, siksi että keskeiset paikannimet ovat selkeästi ei-referentiaalisia ja siksi että kertojan rakkaussuhteet ovat heteroseksuaalisia ja siksi että teos on niin esteettislähtöisesti sommiteltu – että että kyse on päivänselvästi fiktiosta, vaikkakin äärimmäisen hienostuneesta sellaisesta. Osin Proustin ratkaisuissa on varmasti ollut kyse ajan vaatimuksista ja sensuurista, mutta väittäisin, että suureksi osaksi kyse on kuitenkin estetiikasta, teoksen ehdoilla toimimisesta. Mutta silti: Cohnin huolellisuus ja varovaisuus äkkiväärien johtopäätösten tekemisessä saavat väistämättä kunnioitukseni heräämään ja pistävät ajatukset liikkeelle. <br /> <br />*** <br /> <br />Cohnin teoreettisen apparaatin avulla voi hyvin tarkastella monia tuoreitakin tapauksia, vaikkapa <a href="http://taasyksikirjablogi.blogspot.fi/2013/01/vuonojen-proustin-tunnustukset.html" target="_blank">Karl Ove Knausgårdin “Taisteluni” -sarjaa</a>. Onko se “kirjallinen ei-referentiaalinen kertomus”? <br /><br /> Knausgård on lehtihaastatteluissa sanonut kyseessä olevan fiktion, hän käyttää surutta sanaa romaani. Kirjaa myös markkinoidaan kaunokirjallisuutena. Toisaalta romaanisarjassa on poikkeuksellisen vahva referentiaalisuuden juonne: toisin kuin Proustilla, teoksen minäkertoja, keskeiset henkilöt ja paikat ovat samannimisiä kuin todellisuudessa. Knausgård ei myöskään missään vaiheessa pyri tekemään eksplisiittistä eroa kertojansa ja itsensä väliin. On siis ajateltava, että kirjailija on nimenomaan halunnut asioiden olevan näin. Hän toteaakin intentioistaan <a href="http://www.image.fi/artikkelit/minun-el-m-ni-ja-v-h-n-muidenkin-karl-ove-knausg-rd" target="_blank">Imagen haastattelussa</a>, että “on erittäin vaikea ajatus, että niin moni ihminen tietää minusta niin paljon.” Siis Karl Ovesta, ei kertojasta. <br /><br /> Lisäksi hän toteaa samaisessa haastattelussa: “Kunnianhimon takana on kostonhimo, ja pystyn paikantamaan sen juuret lapsuuteeni. Se on seurannut minua koko elämäni.” Lisäksi taustalla olivat parisuhdeongelmat: “Minulla oli tasan kaksi vaihtoehtoa: lähteä tai kirjoittaa meidän tilanteestamme.” Vaikuttaa, että ainakin julkilausuttujen Intentioiden tasolla kyse on siis paitsi estetiikasta myös kirjallisesta terapiasta. Poikkeuksellista lienee se, että kirjailija myöntää nämä ulkokirjalliset tekijät niin merkittäväksi taustavaikuttimeksi taiteelliselle työlle, yleensähän tällaisia motiiveja kai pyritään vähättelemään. Voi hyvin olla että tällainen poikkeuksellinen suoruus on yksi selitys teoksen suurmenestykselle. <br /><br /> Muista Cohnin kriteereistä voi sanoa, että Knausgårdin teoksesta tekee fiktiivisen ehkä ensi sijassa sen kertojan kyky porautua henkilöidensä, erityisesti itsensä, tajuntaan tavalla joka ei kuulu referentiaalisen kirjoittamisen piiriin. Muuten tuskin voi selittää esimerkiksi kolmososan avaavaa osuutta, jossa kirjailija muistelee värikkäästi vauva-ajan kokemuksiaan. Myös valtavan runsas ja yksityiskohtainen dialogi, jonka pohjana ei voi olla mikään kirjallinen dokumentaatio, on puhtaasti fiktion keinovalikoimaa. Mutta ehkä erityisesti tarinan ja kerronnan tasojen taidokas hyödyntäminen puskee sarjaa selvästi kaunokirjallisuuden piiriin. Knausgårdin estetiikka tulee esiin nimen omaan sommittelussa, siinä miten hän elämästään kertoo (vaikkakin olen itse sitä mieltä että aika merkittäväkin löysyys vaivaa paikoin tekstiä, mutta ehkä Proustkin olisi voinut periaatteessa jonkun virkkeen verran tiivistää...). Hieno sommitelman on tietysti oltavakin jos uskomme siihen, että tapahtumien sisältöä hän ei ole voinut muunnella kaunokirjallisen teoksen ehdoilla toimivaksi, mikä yleensä on hyvän fiktion ennakkoedellytys. <br /> <br />Knausgårdhan viittaa Proustiin jo teoksensa ensi sivuilla. Hän haluaa kytkeä teoksensa Proustin järkäleeseen ja ehkä samalla salamyhkäiseen fiktion ja ei-fiktion rajamaastoon, vaikkakin, kuten nähtiin, hänen perusratkaisunsa poikkeavat lähes täydellisesti Proustin tekemistä valinnoista. Uskon, että juuri tämä proustilainen rajankäynti on tehnyt kirjasta niin suositun. Jos ennustus sallitaan, uskaltaisin silti väittää että Proustin tekemät taiteelliset ratkaisut takaavat, että Proust pysyy jatkossakin oppi-isänä ja Knausgård jää sittenkin hänen oppilaakseen.</span><br />
<div>
<div>
<div>
</div>
</div>
</div>
</div>
</div>
Mika Kukkonenhttp://www.blogger.com/profile/09307623752287844331noreply@blogger.com8tag:blogger.com,1999:blog-1923643838832344240.post-36803792128750118602014-06-28T18:11:00.000+03:002014-06-28T18:11:26.362+03:00Albert Camus ja absurdin ongelma<div dir="ltr" style="text-align: left;" trbidi="on">
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="float: left; margin-right: 1em; text-align: left;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEifKwk2k-C0X-UiEs7qED8g0HhaPjv6G90pkrObP7jfxm2sNneeeenjMjNFzXHCggLOhAsBbvMtLfg0g77wEsc42jFqll_X5rRRaQfd-WsQNioGnwYJItA4yLhWsdhAcD-yldSQhnogd9M/s1600/katto1.JPG" imageanchor="1" style="clear: left; margin-bottom: 1em; margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEifKwk2k-C0X-UiEs7qED8g0HhaPjv6G90pkrObP7jfxm2sNneeeenjMjNFzXHCggLOhAsBbvMtLfg0g77wEsc42jFqll_X5rRRaQfd-WsQNioGnwYJItA4yLhWsdhAcD-yldSQhnogd9M/s1600/katto1.JPG" height="320" width="212" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">"On vain yksi todella vakava<br />filosofinen kysymys..."</td></tr>
</tbody></table>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Alkuun kootut selitykset: en ole päivittänyt blogia pitkään aikaan, koska viime aikoina omat kirjoittamispuuhani ovat vieneet paljon aikaa ja lähes kaikki lukemiseni ovat jollain tavalla liittyneet näihin puuhiin. Näköjään on niin, että omaa kirjoittamista tukevan ja taustoittavan lukemisen julkinen ruotiminen tuntuu väärältä ja pahalta. Siksi sitä ei ole tullut tehtyä. <br /><br />Asiaan: Kuten blogia seuranneet tietävät, Albert Camus on kirjailija, jonka taikapiiriin olen intuitiivisesti hakeutunut varhaisista teinivuosista lähtien (ks. <a href="http://taasyksikirjablogi.blogspot.fi/2012/05/rutto-meissa.html" target="_blank">tässä</a> aiempi postaukseni Camus'n poliittisista näkemyksistä ja romaanista "Rutto"). Viime viikolla istuimme lounaalla yhden kaverin kanssa ja mietimme, miten Camus oikeastaan käsitti absurdin ja mitä seurauksia yksilön elämälle hän siitä veti verrattuna vaikka Sartreen. Seurasi löysää puhetta itsemurhasta ja Sisyfoksesta, sen jälkeen tietoisuus siitä että aiheeseen olisi ehkä syytä perehtyä jälleen kerran. Lupasin sitä paitsi kirjoittaa Camus'n absurdismista jo tuossa parin vuoden takaisessa postauksessani. Siispä luvassa on kirjallista vulgäärifilosofiaa (lähinnä sekalaisten nettilähteiden pohjalta, toim. huom.) <br /><br />***</span><div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br /></span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Jo yksi eksistentialismin kantaisistä, Sören Kierkegaard, hahmotteli peruskuvion, jossa absurdi syntyy maailman merkityksettömyyden ja yksilön merkityksen tavoittelun ristiriidasta (latinan "absurdus" tarkoittaa ristiriitaista). Camus'n ajattelussa maailmalla voi hyvinkin olla objektiivinen merkitys, mutta se ei ole ihmisen käsitettävissä. Ihmisen osa on elää maailmassa, joka on viime kädessä välinpitämätön hänen toiveidensa ja tarpeidensa suhteen. <br /><br />Camus katsoi, että ristiriitaan on kolme vastausta: itsemurha, yliaistilliselle tasolle tähtäävä uskonhyppy (laajasti käsitettynä) tai absurdin hyväksyminen. Camus päätyi torjumaan sekä itsemurhan että Kierkegaardin filosofian implikoiman uskonhypyn, jota hän piti filosofisena itsemurhana, torjuihan se myös absurdin korvaamalla sen jollakin keksityllä ja esti siten yksilöä kohtaamasta absurdia fyysisen itsemurhan tapaan. (Muistamme Camus'n kuuluisan sitaatin: "On vain yksi todella vakava filosofinen kysymys: se on kysymys itsemurhasta.") <br /><br />Camus'n näkökulmasta ainoa kestävä vaihtoehto oli hyväksyä absurdi ja elää urheasti sen kanssa. Camus'lle valinta ei tarkoittanut nihilismiä vaan kolmea asiaa, jotka hän hahmottaa kesken toisen maailmansodan kauhujen kirjoitetussa esseeteoksessaan "Sisyfoksen myytti": kapinaa, vapautta ja intohimoa. Kapina kohdistuu itsemurhan vaihtoehtoa vastaan ja intohimoisen, kokemuksia täynnä olevan elämän puolesta itselle ominaisen toiminnan parissa, toisin sanoen elämän jatkamista sen absurdi luonne täysin tiedostaen. Positiivista on, että ihminen on tällaisessa katsannossa vapaa uskonnoista tai muusta ulkopuolelta sanellusta moraalista. (Tällaisessa maailmassa jumala on tosin ainakin teoriassa mahdollinen; jumalan mahdollisuuden ehdoton kieltäminen on absurdin kanssa elämisen näkökulmasta yhtä väärä lähtökohta kuin filosofista itsemurhaa edustava ehdoton jumalaan takertuminen). <br /><br />Camus'n ajattelu sai toisen maailmansodan myötä yhä enemmän humanistisia sävyjä ja muokkasi myös hänen absurdismiaan. Teoksessaan "Kapinoiva ihminen" (1951) (en saanut sitä tähän hätään käsiini joten käytin lähteenä mm. <a href="http://pienipuukello.blogspot.fi/2012/12/kapinoiva-ihminen-tarvitsee-mitan.html" target="_blank">tätä postausta</a> ja Torsti Lehtisen kirjaa "Eksistentialismi") hän katsoi, että yksilön ulkopuolella näyttäisi olevan jotain ihmisluonnon kaltaista, jonka parhaaksi yksilöiden tuli toimia. Hän kytki ajatuksensa absurdismiin toteamalla, että itsemurhan vastustus päti myös murhan vastustamiseen, olihan se myös vastakkaista absurdin kanssa kapinassa elävän ihmisen elämälle. Nykyhetkeä korostavana filosofina Camus myös katsoi, ettei ihmisiä saanut uhrata tulevaisuuden idealististen pyrkimysten alttarille, kuten Sartre teki puolustaessaan neuvostokommunismin hirmutekoja jalojen päämäärien tavoittelulla. Camus'n ajattelusta tuli aika omaperäinen sekoitus amoraalisuuden lähtökohtaa ja johtopäätösten vahvaa universalistista idealismia, jossa voi nähdä jopa kantilaisia sävyjä. <br /><br />*** <br /><br />Mitä täysivaltainen elämä absurdissa maailmassa käytännössä on? Camus katsoo, että ihminen on vapaa luomaan subjektiivisen merkityksen elämäänsä, toteuttamaan sitä ja nauttimaan nykyhetkestä ja sen kauneudesta. Kiveään pyörittävälle Sisyfoksellekin olennaista on pyörittäminen, ei sen objektiivinen merkitys. Ja vielä: hänen on oltava täysin tietoinen toimintansa mielettömyydestä ollakseen aidosti absurdi hahmo. Camus katsoo, että Sisyfosta on pidettävä onnellisena. Mutta, ja tähän kätkeytyy Camus'n postmoderni twist: subjektiivisen merkityksen eteen ponnistelevan ihmisen on kuitenkin jatkuvasti säilytettävä ironinen etäisyys tavoittelemiensa asioiden merkitykseen, koska muuten hän on jälleen vaarassa tehdä uskonhypyn ja samalla filosofisen itsemurhan kieltämällä absurdin, joka on ikuinen. <br /><br />Ihmisen vapaus on siis Camus'n katsannossa rajallista, ja absurdi aina läsnä. Tärkeää on se, että ihminen on rehellinen ja johdonmukainen itselleen tavoitellessaan subjektiivista merkitystään. Enempää ei ihminen voi toivoa sortumatta itsepetokseen, ja itsepetoksen vallassa eletty elämä on taas arvotonta, Camus ajattelee. <br /><br />*** <br /><br />Miten Camus'n ajattelu sitten eroaa sen lähisukulaisista? Kierkegaardilaisen uskonhypyn torjuminen itsemurhan varianttina jo todettiinkin. Erityisesti kapinan käsite erottaa taas Camus'n absurdismin nihilismistä – nykyhetkestä nauttiminen ja subjektiivinen merkityksenluonti ovat Camus'lle tavoiteltavaa toimintaa. Sartren ateistisesta eksistentialismista Camus'n absurdismin vaikuttaisi erottavan ainakin se, että Sartre katsoi autenttisen elämän ehtona olevan täydellisen vapauden oloissa elävän yksilön tekemä lopullinen valinta siitä, kuinka elää ja mille elämänsä omistaa. Tämän valinnan toteutumisessa teot ovat ratkaisevassa asemassa. Ainakin joissain kirjoituksissaan Sartre katsoi, että yksilön tekemän fundamentaalisen valinnan pitäisi moraaliselta sisällöltään olla lähes Kantin kategorista imperatiivia vastaava ollakseen kestävä. Joka tapauksessa Sartren ajatus tuntuu johtavan käsitykseen, että yksilön nykyhetken ulkopuolella on jokin, tosin subjektiivinen mutta yksilön tasolla fundamentaalinen ja ironisen valotuksen tavoittamattomissa oleva merkitys, jota kohti hänen tulee mennä. Camus taas katsoi, että ihmisen tuli pitää koko ajan mielessään absurdin ylikäyvyys, mikä ironisen etäisyyden hengessä tekee aina subjektiivisista pyrkimyksistä jollain tavalla merkityksettömiä ja epäilyksenalaisia. <br /><br />Sartren yritys yhdistää eksistentialismi marxismiin ja toisaalta Camus'n absurdismin laajeneminen universaalimpaan suuntaan "Ruton" ja "Kapinoivan ihmisen" myötä (molemmat liukuivat ajattelussaan yksilökeskeisestä kohti yhteisökeskeistä) tekevät miesten filosofioiden lopullisesta vertailusta hankalaa. Tunnettua on ainakin se, että käytännön elämässä miesten filosofiat johtivat heidät 50-luvulla eri suuntiin: Camus torjui sitkeästi kaikki totalitarismit ja pysytteli erossa Neuvostoliiton päämäärien ajamisesta keinoista riippumatta, mihin Sartre taas meni täysin rinnoin mukaan. Seurauksena oli miesten välirikko. <br /><br />Näillä aatoksilla kesälomaan, viimeistään syksyllä kuuluu taas!</span></div>
</div>
</div>
Mika Kukkonenhttp://www.blogger.com/profile/09307623752287844331noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1923643838832344240.post-37608479669030610712014-04-22T20:58:00.003+03:002014-04-22T21:30:49.346+03:00Mini-Zarathustra eli ohjeita yli-ihmiseksi aikovalle<div dir="ltr" style="text-align: left;" trbidi="on">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Käsiin sattui Jari Tammen hiljattain tekemä, Hollon ja Koudan suorituksiin nähden huomattavan nykyaikaisen makuinen käännös Friedrich Nietzschen (1844-1900) klassikosta “Näin puhui Zarathustra” (2008, Pikku-idis) . Nuorena isänsä menettäneessä pappissuvun vesassa ja yhä syvenevien (mielen)terveysongelmien kanssa painiskelleessa vastarannankiiskessä minua on teinivuosista asti kiinnostanut filosofian ja kaunokirjallisuuden suuruudenhullun raivokas synteesi, joka poikkeaa piristävällä tavalla mannermaisen filosofian klassikoiden kuivakkuudesta. </span><br />
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br /></span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Nietzschen tyyli oli hänelle varmasti ainoa mahdollinen, mutta oli hänellä ainakin osittain sen perusteluksi varsin kerettiläinen tieteenfilosofinen ajatus, joka samaisti perspektivismin hengessä ennakkoluulottomasti filosofien henkilökohtaisen sfäärin ja hänen viettiensä “vallanhimon” heidän tieteensä kanssa. Nietzschen suhde totuuteen ylipäätään oli skeptinen. Hän tuntui ajattelevan, että se mitä ihminen pitää totena, on lopulta vain jonkinlainen heijastus hänen arvoistaan.</span><br />
<blockquote class="tr_bq">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">“Minulle on vähitellen selvinnyt, mitä jokainen suuri filosofia on tähän asti ollut: nimittäin tekijänsä itsetunnustus ja eräs laji tahtomatta ja huomaamatta syntyneitä <i>mémoires</i>; samaten, että moraaliset (tai epämoraaliset) tarkoitukset ovat olleet jokaisessa filosofiassa se elämänitu, josta kulloinkin on koko kasvi kasvanut. Jos tahtoo saada selkoa siitä, miten jonkun filosofin etäisimmät metafyysilliset väitteet ovat kehkeytyneet, on todellakin hyvä (ja on viisasta) kysyä itseltään aina ensin: mihin moraaliin se (HÄN) tähtää? (…) Filosofissa sitä vastoin ei ole kerrassaan mitään persoonatonta; ja erityisesti hänen moraalinsa todistaa ehdottomasti ja ratkaisevasti, KUKA HÄN ON – toisin sanoen, mihin keskinäiseen arvojärjestykseen hänen luontonsa sisimmät vietit ovat sijoitetut.” </span></blockquote>
<blockquote class="tr_bq">
<i><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Lainaus teoksesta “Hyvän ja pahan tuolla puolen”, suom. J.A. Hollo, pätkä lainattu Ronald Haymanin kirjasta “Nietzsche” (suom. Hannu Sivenius)</span></i></blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Oli miten oli, Nietzschen oman tuotannon “autofiktiivisyys” pilkottaa, jos lukija niin haluaa, väliin hauskastikin raivokkaan paasauksen väleistä ja mahdollistaa “Zarathustrallekin” oudolla tavalla inhimillisen lukutavan (nyt Nietzsche syyttäisi minua kai säälistä, tuosta taudeista pahimmasta…). Tammi sanoo hyvin esipuheessaan: </span><br />
<blockquote class="tr_bq">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">“Mies, joka tähdentää ajatusten kokemista omalla ruumiilla (ajatukset eivät ole kokemuksia vaan jälkikaikuja kokemuksista), on hermostollisesti yhtä ajatustensa ja ideoittensa kanssa: niihin eläydytään, niihin rakastutaan ja niistä sairastutaan. Kahtiajakoa järkeen ja tunteeseen ei ole. Nietzsche kirjoitti sydänverellään – ja migreeninsä takaa-ajamana." </span></blockquote>
</div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Mistä hän oikeastaan kirjoitti? Richard Haymanin mukaan Nietzschen loppumetreillä oli kyse jostain tämänkaltaisesta: </span><br />
<blockquote class="tr_bq">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">“Jumalan poissaoloon saatamme tottua, mutta miten kommunikoida, jos usko kieleen ja totuuteen menetetään? Jos usko minän koherenttiuteen menetetään, niin kuinka voimme ajatellessamme tietää, kuka ajattelee.”</span></blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">*** <br /> <br />Koska Tammikin toteaa <a href="http://www.jaritammi.fi/suomentaja/" target="_blank">kotisivuillaan</a>, että “monista filosofeista poiketen Nietzsche halusi saada lukijansa nauramaan, oli kyse sitten ironiasta, satiirista tai parodiasta”, kokosin teille naurun ja ilkikurisuuden hengessä, oi te väärinymmärretyt nerot, te sohvannurkistanne yli-ihmisyyden kotkanpesiin kaipailevat, Nietzschen aforistisista katkelmista suorastaan coelhomaisen potpurin. Pahoittelen <i>tosi tosi</i> syvästi, että tulen samalla tehneeksi väkivaltaa hienon klassikon polyfoniselle ja tarkkaan mietitylle kokonaisrakenteelle. </span><br />
<blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">“Tämä päivä kuuluu alhaisolle: Kuka enää <i>tietää</i>, mikä on suurta, mikä pientä! Kuka voisi etsiä menestyksellisesti suuruutta! Vain hullu – vain hullu onnistuisi siinä.”</span> </blockquote>
<blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"> </span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">“Ylittäkää minun vuokseni, te korkeammat ihmiset, pikku hyveet, pikkumaiset järkevyydet, hiekanjyvän kokoiset huomaavaisuudet, tyhjää kuhiseva muurahaisaherrus, säälittävä viihteellisyys, “enemmistön onni”!”</span> </blockquote>
<blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">“Ja olkaa varuillanne myös oppineista! He vihaavat teitä, koska he ovat hedelmättömiä! Heillä on kylmät, kuivuneet silmät; niiden edessä jokainen lintu makaa kynittynä.”</span></blockquote>
<blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">“Ja käänsin selkäni hallitsijoille, kun näin sen, mitä he nykyään kutsuvat hallitsemiseksi: tinkimisen ja vaihtokaupan vallasta – rahvaan kanssa.”</span> </blockquote>
<blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"> </span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"> “Epäoikeudenmukaisuutta ja lokaa he heittävät yksinäisen päälle. Mutta veljeni, jos haluat olla tähti, sitä suuremmalla syyllä sinun täytyy säteillä heille.”<br /> </span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br /></span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">“Haluan opettaa ihmisille heidän olemassaolonsa tarkoituksen: se on yli-ihminen, salama tummasta pilvestä nimeltä ihminen.”</span> </blockquote>
<blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"> </span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">“Rohkeana, huolettomana, sarkastisena, väkivaltaisena – näin viisaus haluaa meidät: hän on nainen, joka voi rakastaa vain soturia.”</span> </blockquote>
<blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"> </span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><i>(Väliin huutaa Hollo: “Huolettomia, ilkkuvia, väkivaltaisia – sellaisia tahtoo viisaus meidän olevan: se on nainen ja rakastaa aina vain sotilasta”)</i></span> </blockquote>
<blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><i> </i></span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">“Te tämän päivän yksinäiset, te yhteiskunnasta vieraantuneet, eräänä päivänä teistä tulee kansa: teistä, jotka olette valinneet itsenne, kasvaa valittu kansa – ja siitä yli-ihminen.”</span> </blockquote>
<blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"> </span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">“Rakennamme pesämme tulevaisuuden puuhun; kotkat tuovat nokassaan ruokaa meille yksinäisille.”</span> </blockquote>
<blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"> </span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">“Kaikki jumalat ovat kuolleita: nyt me haluamme yli-ihmisen elävän.”<br /> </span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br /></span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">“Tämä on <i>minun</i> aamuni, <i>minun</i> päiväni alkaa nyt: ylös, ylös nyt, sinä suuri keskipäivä!”</span> </blockquote>
<blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"> </span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">“Näin puhui Zarathustra ja jätti luolansa säteilevänä ja vahvana kuin aamuaurinko, joka ilmestyy tummien vuorten takaa.”</span></blockquote>
</div>
</div>
Mika Kukkonenhttp://www.blogger.com/profile/09307623752287844331noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-1923643838832344240.post-720296462355620742014-04-06T21:59:00.001+03:002014-04-07T07:55:05.953+03:00Samuli Parosen novelleista<div dir="ltr" style="text-align: left;" trbidi="on">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Vuonna 1968 ilmestynyt "Tämä on huone 8" on Samuli Parosen (1917-1974) lahja suomalaiselle novellille. Etupäässä romaanikirjailijana ja erityisesti aforistikkona elämään jäänyt, vasta 47-vuotiaana (Beckettin innoittamana!) debytoinut Paronen nousi esiin niin monen kirjallisuusihmisen suosituksissa, että häneen oli viimein tutustuttava. <br /><br /> "Tämä on huone 8" liikkuu ajallisesti Parosen elämänvaiheiden tahdissa. Alkupuolen novelleissa liikutaan sisällissodan ajassa ja 30-luvulla, loppuosassa 60-70 -luvun kaupungistuvassa Suomessa. Paronen ammentaa elämänmakuisiin novelleihinsa omasta elämänpiiristään – vankileirillä kuollut punainen isä, influenssaan kuollut äiti, orvoksi jäämisen kokemus sekä sekalaiset työt metsä- ja rakennustöissä ovat Parosen novellikokoelman keskeisiä sidosaineita. Parosesta muistelmateoksen kirjoittanut Hannu Mäkelä toteaakin <a href="http://hannumakela.com/webpage/id/19" target="_blank">nettisivuillaan</a>, että lähes kaikki Parosen fiktio perustui todellisiin tapahtumiin ja Parosen omiin kokemuksiin, mutta viime kädessä fiktion ehdoilla tietenkin. <br /> <br />*** </span><br />
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br />Paronen käyttää varsinkin lapsen näkökulmasta kerrotuissa novelleissaan omaperäistä vapaata epäsuoraa ilmaisua, jossa ulkopuolinen kertoja taivuttaa ilmaisunsa näkökulmahenkilönsä puheeksi. Väliin fokus nostetaan reiluun laajakuvaan ja siirrytään lähes aforistiseen ilmaisuun. Paronen pyörittää vahvasti myös pitkiä dialogiosuuksia, joissa hallitsevat juurevat puhekielisyydet ja murreilmaisut. Näiden elementtien jännitteestä syntyy kiinnostavia tunnelmia, tässä pohtii äitinsä kulkutaudille menettänyt Vilho-poika: </span><br />
<blockquote class="tr_bq">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">"Vaan on se kummallista kun sisiliskoille kasvaa uus pyrstö jos vanha menee poikki, ja niitä menee paljon, on ne niin rapeita, ja hiirenhäntiä menee, ja ravunsaksia, ja tikannokkia kuluu paljon, ja kaikki ne saavat uuden hännän, tai sakset, tai nokan, mutta ihmisille ei kasva uutta jalkaa jos poikki menee, paitti puujalan saa jos itte tekee tai joku toinen. Ellei sitten kasva kuoltua sellaisille jotka menevät taivaaseen, uuvet jalatkin ja kaikki. Ei sitä tiijä, sitä vaan kuuluu olla niin kuin tietäisi niin olevan, vaikka tietäisikin ettei tiijä."</span></blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Paronen liu´uttaa novelleihinsa välillä hyvinkin paljon unijaksoja ja takaumia, joihin siirrytään paikka paikoin esimerkillisen hienojen siirtymien kautta. Paronen on myös taitava keksimään tekstiä rytmittäviä ja välillä hyvinkin ekonomisia leikkauksia. Tässä pari esimerkkiä hienosta "Reisu"-novellista, jossa nuoret miehet lähtevät liikenteeseen työn perässä: <br /> </span><br />
<blockquote class="tr_bq">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">(kaupassa leivänostossa)<br /> </span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br /></span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">"Nälkäkin oli tullut taas. Voita ja leipää oli kaupassa, olisi ollut enemmältikin, mutta rahat –.<br /> </span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"></span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">– Ei syyvä kaikkea kerralla, sanoi Konsta.<br /> </span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"></span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">– Ei, sanoi Oskari ja taittoi puolikasleivän taskuunsa.<br /> </span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"></span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Saivat rahoilla vielä pari kaikista halvinta junapilettiä, jotka olivat kuin vain pääsyliput junan sisään. Junapäällikkö ottikin laput kohta pois ja sanoi:<br /> </span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"></span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">– Seuraava asema." </span></blockquote>
<blockquote class="tr_bq">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">(vieraassa talossa ruokailemassa)<br /> </span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br /></span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">"– Joo, mitähän se ruoka maksaa?<br /> </span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">– Ei se mitään, sanoi isäntä.<br /> </span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"></span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Mitähän se meinasi, mietti Oskari mennessään. Luuli vissiin ihan köyhäksi. Tiessä oli niin korkea harjannekohta että taivaanranta näkyi. Se liikkui." </span></blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">*** <br /><br /> Välillä Paronen kirjoittaa suorastaan ilmiömäisesti, luoden lyhyeen tilaan todella monikerroksista ja -etäisyyksistä kerrontaa. Jo mainitusta Reisu-novellissa, joka on ehkä kokoelman vahvin suoritus, kannattaa kaivaa esiin kohtaus jossa päähenkilö kävelee puolitutun tytön kanssa tiellä. Katkelma on turhan pitkä siteerattavaksi kokonaan, mutta se alkaa kutkuttavalla tavalla kuvata tytön ja pojan välisen jännitteen syntymistä: <br /> </span><br />
<blockquote class="tr_bq">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">"Heidän haastellessa jonninjoutavia yhtyi menoon jotain salaperäistä, kuin he olisivat olleet menossa jonnekin muuas, ehkä omenavarkaisiin. Ei, niitähän ei tähän aikaan vielä ollut, mutta jonnekin muuas pikku pahantekoon."</span></blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">ja vähän myöhemmin: </span><br />
<blockquote class="tr_bq">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">"Sanat kompastelivat, ne hapuilivat kuin jalat pimeässä, oudossa huoneessa jossa ei tiedä minkämuotoinen se on, mitä sisällä on, ja missä ääret. Olivat hetken sillan pielessä. Yö oheni, ja tuli aamu. Tyttö meni poispäin yli nurmikon, oheni ja hupeni pois. Sillan alla teki vesi hiljaista menoa, hieman solisi."</span></blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Kokoelman viimeisissä, selvästi alkupäätä fragmentaarisemmissa novelleissa voi jo halutessaan nähdä vähän sen "Peketinkin" vaikutusta. Sieltä suunnasta vielä yksi esimerkki Parosen monikerroksisesta kerrontatyylistä: </span><br />
<blockquote class="tr_bq">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">"Ohuen takin alla kaksi risaa villapaitaa tappeli pakkasta vastaan. Taskussa pari lihapullaa jäässä. Yksi vanki olisi kerran ottanu puuroa pakkiin, muttei sillä ollut pakkia. Se otti taskuun. Kun puuro jäätyi se otti sen pois taskusta ja järsi kädestä piikkilangan takana. Tuuli työnsi katukuilussa ihmisiä yhtäänne, mutta toiset pistelivät pää harteissa vastaan."</span></blockquote>
</div>
</div>
Mika Kukkonenhttp://www.blogger.com/profile/09307623752287844331noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1923643838832344240.post-25051698915019906342014-03-29T09:36:00.000+02:002014-03-29T09:36:51.875+02:00Uusi ulkoasu<div dir="ltr" style="text-align: left;" trbidi="on">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Askartelin eilen illalla kahden Samuli Parosen novellin välissä blogille uuden bannerin lempinimeltään "Lukulasit", entinen kun ehti roikkua sivun ylälaidassa jo puolisentoista vuotta.</span><br />
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"><br /></span>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Tässä vielä historiapläjäyksenä blogin aiemmat ulkoasut.</span><br />
<br />
<br />
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgocjaAT_bxS4eDsfeckss6nfISl7ACmvD_XRin5Ufiacb4sU40tIKVCzs1Qy1csUkkUMKGDSspogvhJEZUfksA55e-XdgJR-zZnv0d4YPWlNda9AeYzakIElmOGaBDUCeAKHxYL7LfVAI/s1600/blogitoinenulkoasu.JPG" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgocjaAT_bxS4eDsfeckss6nfISl7ACmvD_XRin5Ufiacb4sU40tIKVCzs1Qy1csUkkUMKGDSspogvhJEZUfksA55e-XdgJR-zZnv0d4YPWlNda9AeYzakIElmOGaBDUCeAKHxYL7LfVAI/s1600/blogitoinenulkoasu.JPG" height="191" width="400" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Marraskuu 2012 - maaliskuu 2013</td></tr>
</tbody></table>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<table cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiLH0vsPNlL5ej9JWXy9CRfh-RVe5g_1WBNdCORwQ7PJV02cFb_wUuXvRQQa1PWUhGIXi829f1zlPW9g2FGng5polVR9xk9Mjb2XQbiI_RaBDd1Uo-fQhqPhaLmCvAX76XE5CqS5vaddJs/s1600/blogi+eka+vuosi+ulkoasu.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEiLH0vsPNlL5ej9JWXy9CRfh-RVe5g_1WBNdCORwQ7PJV02cFb_wUuXvRQQa1PWUhGIXi829f1zlPW9g2FGng5polVR9xk9Mjb2XQbiI_RaBDd1Uo-fQhqPhaLmCvAX76XE5CqS5vaddJs/s1600/blogi+eka+vuosi+ulkoasu.jpg" height="237" width="400" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;">Marraskuu 2011 - marraskuu 2012</td></tr>
</tbody></table>
</div>
</div>
Mika Kukkonenhttp://www.blogger.com/profile/09307623752287844331noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-1923643838832344240.post-80539466850201929642014-03-26T23:46:00.001+02:002014-03-26T23:46:41.504+02:00Sodan ja rauhan kielinamuja J.A. Hollon tyyliin<div dir="ltr" style="text-align: left;" trbidi="on">
<blockquote class="tr_bq">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">“Nyt vasta Pierre näki ensi kerran haavoittuneita, joista osa hoiperteli jalan, osaa kannettiin paareilla. Samalla pienellä niityllä, jossa oli tuoksuvia heinärukoja ja jota pitkin hän oli eilen ratsastanut, virui eräs sotamies pää pahasti hervahtuneena, liikkumatonna ja päähine syrjään singahtaneena.” </span></blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Pitkän blogihiljaisuuden syynä on nautiskellen luettu J.A. Hollon 1924 käännös Leo Tolstoin "Sodasta ja rauhasta", joka osasi sittenkin yllättää omaperäisyydellään. Kuvan ja aikajakson laajuus, kaikki mahdolliset ja mahdottomat romaanin ja retoriikan tehokeinot esseekatkelmista päiväkirja- ja näkökulmatekniikkaan, filosofis-metaforisista rinnastuksista tekstitason rekisteri- ja rytminvaihdoksiin sisältyvät tähän hurjaan teokseen, samoin mittava kavalkadi keskenään vaikka minkälaisiin virityksiin päätyviä ja ikimuistoisia henkilöhahmoja kansanmiehistä keisareihin, hahmoja jotka kaikki pyöritetään monissa ja Matsonin termein eri taajuuksilla aaltoilevissa marinadeissa itsevarmuutta ja suvereenia hahmotuskykyä uhkuvan kertojan ja hänen takanaan piileskelevän kirjailijan elämänkuvan havainnollistajina (ks. Tolstoin filosofisista taustoista <a href="http://taasyksikirjablogi.blogspot.fi/2014/02/tolstoin-aallot.html" target="_blank">edellinen postaus</a>. Kirjan luettuani olen vielä entistä vakuuttuneempi Matsonin esseen ansioista.) <br /> <br />Kirjasta on minun turha alkaa sen enempää viisastella, sen ovat niin monet jo tehneet ja paljon ansiokkaammin kuin itselleni olisi mahdollista. <a href="http://www.sparknotes.com/lit/warandpeace/" target="_blank">Spark notetkin</a> on keksitty. Sen nyt voi sentään sanoa, että Tolstoin historianfilosofinen ja laajemminkin elämää koskeva näkemys (tiivistäen ja Matsonia lainaten: “elämän kulkua ei ohjaa yksilön tahto”) on vetoava ja kirjan joka luvussa soiva, ja epilogin hurjan esseevuodatuksen pohdinnat vapaan tahdon ja determinismin suhteesta tehokkaita ja järkeenkäypiä, varsinkin kun “teoriaa” on ensin havainnollistettu sodan ja rauhan esimerkein puolentoista tuhannen sivun verran. Se on myös mainittava, että “Sodan ja rauhan” luettuaan katselee myös monia suosikkejaan vähän eri silmin, puhutaanpa sitten Väinö Linnasta tai Jonathan Franzenista. <br /> <br />*** <br /> <br />Kirjallisen viisastelun sijaan tarjoan muutaman näytteen mm. Aleksis Kiveä tutkineen ja vinon pinon klassikoita suomeksi kääntäneen <a href="http://fi.wikipedia.org/wiki/J._A._Hollo" target="_blank">J.A. Hollon</a> upealla tavalla vanhahtavasta mutta silti erittäin helposti luettavasta käännöksestä, joka monin paikoin muistuttaa ainakin itseäni siitä, että jotain on hukattukin suomen kielen kehityttyä viimeisen sadan vuoden aikana. (Sinänsä Hollon sanaston esittely ja siihen takertuminen on varmaan väärin Tolstoita kohtaan, joka nähtävästi halusi, että lukija kiinnittäisi mahdollisimman vähän huomiota Tolstoin kirjalliseen tyyliin).<br /> <br />Kärkipään ihastuksiani on Hollon paljon hyödyntämä refleksiivinen -he -muoto: </span><blockquote class="tr_bq">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">"Mutta Rostov riuhtaisihe irti ja iski katseensa Denisoviin niin tuikean ilkeästi kuin veriviholliseensa."</span></blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Ei siis “riuhtaisi itsensä” vaan “riuhtaisihe”. Ja bonuksena “tuikean ilkeästi”. Kyllä! <br /> <br />Sanatason herkkuja Hollolla on enemmän kuin millään viitsii tähän kirjata. Miltä maistuvat esimerkiksi “kuupertua” (tuupertua, kaatua) ja “kuuristua” (kumartua, kyyristyä)? Entä “kaalamo” (kahlaamo, kahlauspaikka) ja “kylmänvihat” (paleltumat), tai karjalaishenkinen täytesana “veikkonen” ja “ristiä silmiään” (tehdä ristinmerkki). <br /> <br />Entäs rinta, josta “hyrskymällä hyrskyi itku.” Ja on mahtavaa, että puhutaan Napoleonin “nerosta”, ei siis tylsästi neroudesta (“teidän täytyy luottaa minuun, olla levollinen ja ihmetellä neroani”, Napoleon toteaa). <br /> <br />Myös pari kertaa kirjan sivuilla vastaan tullut verbi “sukoilla” ihastutti, vaikka en ole ihan varma sen tarkasta merkityksestä. Jotenkin se ehkä liittyy mielistelyn ja sietämisen yhteispeliin. Cajander on myös käyttänyt verbiä “Richard III:n” käännöksessään kahdessakin kohtaa. Seuraavassa katkelmassa Maria Dmitrijevna opastaa Nata</span><span class="Apple-style-span" style="line-height: 19px;"><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">š</span></span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">aa ruhtinas Andrein siskon Marian lämmittelyssä. Ja taas bonus: nato-sanaleikki. </span><blockquote class="tr_bq">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">“Kuulehan, minä tunnen hänet poikasesta, ja Ma</span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif; line-height: 19px;">š</span><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">enkankin tunnen, natosi, ja rakastan häntä. Sanotaan: nato on mato; mutta tämä ei tee kärpäsellekään pahaa. Hän pyysi, että toisin sinut häntä tapaamaan. Huomenna menet isäsi kanssa heidän luokseen. Sukoile häntä, minkä osaat; olethan häntä nuorempi. Kun omasi sitten saapuu, olet jo tuttava perheessä, ja kaikki mieltyvät sinuun. Niinhän? Onhan se onneksi?”</span></blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;"> <br />*** <br /> <br />Hollon aikaan kansa ei ollut takapajuinen vaan ilmaisun alkuperäistä merkitystä lähemmin “takapajulla”. Hollon käsissä myös mennään “päin mäntyyn” niin kuin Cajanderin kääntämä Sven Dufvakin. Siitä olin yllättynyt, että Pierre oli voinut jo siihen aikaan olla jos nyt ei ihan sen tossun niin kuitenkin "vaimonsa tohvelin alla".<br /> <br />Omana perversionani on pakko mainita kirjassa esiintyvät “rohtimet” eli pellava- tai hamppukuidun huonolaatuisimmat osat. Lapsena ja nuorena Kiven ilmaus “Siinä oljentelivat veljekset, ja heidän ainoa verhonsa oli rohtiminen, lyhykäinen paita” herätti villejä mielikuvia, koska virke vaikutti epäkieliopilliselta (kuvittelin että “rohtia” on verbi). Vähän samaa luokkaa kuin klassinen "härkiä" <i>à la</i> "Heinillä härkien kaukalon"...<br /> <br />Ihan lopuksi vielä hevosten ja vetävien verbivalintojen ystäville yksi namupala. Hollon koira- ja hevossanastosta saisi muuten oman postauksensa mutta jätän ehkä kuitenkin väliin… </span><blockquote class="tr_bq">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">“Oikea aisahevonen painaltui länkiinsä, korkeat linjaalit karskahtivat ja vaununkoppa hytkähti.”</span></blockquote>
</div>
Mika Kukkonenhttp://www.blogger.com/profile/09307623752287844331noreply@blogger.com4tag:blogger.com,1999:blog-1923643838832344240.post-67336764637047634192014-02-14T18:40:00.001+02:002014-02-14T18:40:26.940+02:00Tolstoin aallot<div dir="ltr" style="text-align: left;" trbidi="on">
<blockquote class="tr_bq">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">”Ja tuo näkemys meidän on löydettävä, jos haluamme ymmärtää Tolstoin taidetta ja henkisesti rikastua siitä, sillä vasta kun olemme sen löytäneet näemme kokonaisuuden, sommittelun, sellaisena kuin Tolstoi sen näki.” </span></blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Aloin lukea Leo Tolstoin ”Sotaa ja rauhaa” J.A. Hollon 1924 WSOY:ltä ilmestyneenä hienonvanhahtavana käännöksenä, jonka pohjana on Tolstoin lopullinen, pitkä teksti (versiolla on väliä, sillä tuorein, Eero Balkin suomennos pohjaa Tolstoin ensimmäiseen, lopullista merkittävästi lyhyempään versioon) . Suuren urakan alla teki mieli saada päähänsä jotain, jonka varassa teosta lähestyä. Apuun tuli aina luotettava romaanin muodon suomalainen suurmestari <a href="http://taasyksikirjablogi.blogspot.fi/2013/03/alex-matson-romaanin-platonista-ideaa.html" target="_blank">Alex Matson</a>, joka tarjoaa näkemyksensä järkäleen kokonaisarkkitehtuurista teoksessa ”Kaksi mestaria” (WSOY 1950). </span><div>
<br /><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Matson katsoo, että monien vastaväitteistä huolimatta Tolstoin jättiläisellä on selkeä ja kiinteä muoto – se ei vain hahmotu mekaanisen rakenteen vaan teoksen sisällön, tyylin ja laajuuden yhteensitovan kokonaisnäkemyksen kautta. Matson lähtee jäljittämään Tolstoin teoksen takana olevaa kokonaisnäkemystä sodan käsittelyn kautta, onhan se kirjan otsikossakin ensimmäisenä. Matson korostaa, ettei Tolstoin motiivina ole sotatapahtumien realistinen kuvaus. Sotakuvauksia ryydittää runsas filosofinen pohdinta, joka jostain syystä on läpäissyt Tolstoin useat uudelleenkirjoitusvaiheet. Mitä Tolstoi siis on tahtonut sanoa? </span><br /><br /><span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Keskeiseksi teoksen sotajaksoja ohjaavaksi näkemykseksi Matson nostaa Tolstoin historianfilosofian, joka poikkeaa merkittävästi kuvasta, jonka arkistoja ahkerasti kolunnut Tolstoi näki historiantutkijoiden sotatapahtumille antaneen: </span><br /><blockquote class="tr_bq">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">”Lyhyesti, hänen ydinajatuksensa on se, ettei ihminen määrää historian muodostumista, historia syntyy mittaamattoman kauas menneisyyteen ulottuvista ja ajan koko rintamalla vaikuttavista syysuhteista. Näemme siinä lainalaisuutta, mutta siinä toimivia lakeja, niiden alkuperää ja tarkoitusta, ei ihminen tunne.”</span></blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Tolstoi siis haluaa näyttää vuosien 1805–12 tapahtumien kautta, etteivät suuret sotaherrat, erityisesti Napoleon mutta myös venäläiset johtajat, rationaalisiksi jälkikäteen tulkittuine suunnitelmineen suinkaan olleet ratkaisevassa asemassa tapahtumien suhteen. He ovat vain ”tapahtumien esiin nostamia: aalto, joka kohottaa heidät aikalaistensa päitten yläpuolelle, ei ole heidän nostamansa eivätkä he voi ohjata sen kulkua tai estää sitä särkymästä.” Kun taas historioitsijat tarkastelevat rajattua tapahtumaketjua ja pyrkivät esittämään sen loogisena syy-seuraussuhteena, keskiöön pyrkivät nousemaan suurmiesten kalkyylit. Matson avaa väittämäänsä useammankin esimerkin voimin ja johdattaa lukijan hienosti kirjan kudoksiin, pyrkii sanomaan että kaikki realistiset sotakuvaukset ovat viime kädessä tämän teoksen läpäisevän filosofian todistelua. <br /><br />*** <br /><br />Entä sitten rauhanaikaa käsittelevät osuudet, joiden henkilökeskeinen perusdynamiikka ei Matsonin mukaan juuri lainkaan riipu sotatapahtumista? Matsonin mukaan myös ne nojaavat samaan perusnäkemykseen elämän luonteesta. Siinä missä sotakohtausten tuli näyttää, että sotahistorioitsijat antavat valheellisen kuvan elämästä tulkitsemalla tapahtumia henkilökeskeisesti, rauhanajan osuudet viittaavat Matsonin mukaan samaan: </span><blockquote class="tr_bq">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">”Romaanin eri puoliskot osoittautuvat silloin saman pyrkimyksen ilmennyksiksi, sillä toisen sanoessa: historian kulkua ei määrää ihmisen tahto, toinen sanoo: sitä mitä tapahtuu tavallisessa elämässä ei määrää ihmisen tahto. Kokonaisuus määräytyy Tolstoin johtoajatuksesta, hänen varsinaisesta näkemyksestään: e l ä m ä n kulkua ei ohjaa yksilön tahto.”</span></blockquote>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Matson käyttää esimerkkeinään monia kirjan henkilöitä, joita hän läpivalaisee herkullisen tarkkanäköisesti (Matsonin virtuositeettia seuratessa jouduin useasti muistuttamaan itseäni, ettei Tolstoin teos suinkaan tyhjenny Matsonin analyysiin ja että lukiessa kannattaa pitää aistit avoinna muunkinlaisille tulkinnoille ja havainnoille). Kuvatessaan Natašan vaiheita Matson summaa, että Natašan kohtalo saa suuntansa ”ympäristöksi erottautuvasta yleisestä kausaalisesta tapahtumisesta ja luonteen holismiin kätkeytyvästä dynamiikasta” – siinä missä Napoleoninkin. Matsonin mukaan Tolstoin henkilöhahmojen draamassa on olennaista, että ”se perustuu kokonaan syyketjuihin, joiden toinen pää jatkuu silmänkantamattomiin elämän kudokseen; sen rakennetta ei määrää siihen osallistuvien tahtojen konflikti.” <br /><br />Kaikkien Tolstoin hahmojen elämä on Matsonin mukaan jatkuvaa aaltoliikettä, mistä syntyy teoksen omaperäinen aikarytmi. Teoksen laajuus on kokonaisarkkitehtuureista kiinnostuneen Matsonin mielestä tarpeen, jotta elämän todellinen kuvio pääsee riittävällä tavalla esiin, ettei se jää vain yhden tai kahden hahmon edustamaksi yksittäistapaukseksi tai teoreettiseksi universalismiksi. Samalla tavalla Tolstoin koruttoman ajaton tyyli palvelee teosta ohjaamalla lukijan huomion itse asiaan; siihen millaista elämä Tolstoin mukaan on, aina ja kaikkialla. <br /><br />Matsonin rauhanajan analyysikaan ei jää yllä olevien sitaattien edustamalle abstraktille makrotasolle. Esimerkiksi käy lyhyt pätkä siitä, miksi Nikolai Matsonin mukaan nai lopulta Marian, mikä kirjan alussa vaikuttaa mahdottomuudelta (vähintään yhtä tarkkanäköisen käsittelyn saavat Andrei ja Pierre): </span><blockquote class="tr_bq">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">”Isän tuhlaavaisuus ja huono taloudenhoito, Nikolain ympäristöstä johtuvat tottumukset, Dolohovin kostonhalu, joka opetti Nikolain tuntemaan rahan merkityksen, Sonjan temperamentin puute ja uhrautuvaisuus, ruhtinatar Marian tarve löytää isänsä kuoleman jälkeen elämälleen uusi kiinnepiste, nämä yhdessä saavat aikaan, että Nikolain on naitava juuri Maria. Nikolai ei muuten pyrikään asettumaan maailmanmenoa vastaan.”</span> </blockquote>
</div>
</div>
Mika Kukkonenhttp://www.blogger.com/profile/09307623752287844331noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-1923643838832344240.post-76221590241071564162014-01-27T10:00:00.000+02:002014-01-27T10:00:13.054+02:00Blogistanian palkintoehdokkaani<div dir="ltr" style="text-align: left;" trbidi="on">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: Georgia, 'Times New Roman', serif;">Tänään valitaan Blogistanian vuoden 2013 parhaita kirjoja. Kategorioita on peräti neljä: "Finlandia" kotimaiselle kaunolle (ks. <a href="http://sbrunou.blogspot.fi/2014/01/blogistanian-finlandia-aanesta-taalla.html#comment-form" target="_blank">Sallan lukupäiväkirja</a>), käännöskirjojen "Globalia" (ks. <a href="http://kirjasfaari.fi/2014/01/globalia-aanesta-taalla/" target="_blank">Kirjasfääri</a>), ei-fiktiivinen "Tieto" (ks. <a href="http://luetutlukemattomat.blogspot.fi/2014/01/blogistanian-tieto-2013-aanesta-taalla.html" target="_blank">Luetut, lukemattomat</a>) sekä lasten- ja nuortenkirjojen "Kuopus" (ks. <a href="http://les-lue.com/2014/01/20/2002/" target="_blank">Les! Lue!</a>). <br /><br /> Kirjabloggarit saavat nimetä omat ehdokkaansa, kunhan ovat valitsemansa kirjat lukeneet ja niistä postanneet. Nämä ehdot rajaavat minulta pois näköjään kaksi kategoriaa, eli uudesta kirjallisuudesta tulee näköjään edelleen kirjoitettua harmittavan vähän. Kaikki ehdokkaiksi nimeämäni kirjat ovat onneksi olleetkin sitten hienoja lukuelämyksiä, kiitokset niistä!<br /> <br />Tässä kuitenkin omat ehdokkaani Finlandiaan ja Tietoon: <br /> <br /><u>Blogistanian Finlandia:</u><br /> <br />1) <a href="http://taasyksikirjablogi.blogspot.fi/2013/10/tuore-virtuoosimainen-absurdi-haivahdys.html" target="_blank">Juhani Karila: Gorilla</a> (Otava 2013) <br /><br />2) <a href="http://taasyksikirjablogi.blogspot.fi/2013/11/kirjeita-luopumisen-tuskasta.html" target="_blank">Maija Muinonen: Mustat paperit</a> (Teos 2013) <br /><br /><br /> <u>Blogistanian Tieto:</u><br /><br /> 1) <a href="http://taasyksikirjablogi.blogspot.fi/2013/06/esitulkitun-tuolla-puolen-kunderan_5.html" target="_blank">Milan Kundera: Esirippu</a> (Siltala 2013, suom. Ville Keynäs) <br /><br />2) <a href="http://taasyksikirjablogi.blogspot.fi/2013/06/esseita-erakon-kapinasta.html" target="_blank">Tommi Melender: Yhden hengen orgiat</a> (WSOY 2013) <br /><br />3) <a href="http://taasyksikirjablogi.blogspot.fi/2013/05/tyyliniekan-tunnustukset.html" target="_blank">Antti Nylén: Tunnustuskirja</a> (Kirjapaja 2013) <br /><br /> ps. postaus on ajastettu su-iltana ilmestymään vaadittuna ajankohtana, ma klo 10. Voittajat julkaistaan yllä linkatuissa blogeissa ma-iltana.</span></div>
Mika Kukkonenhttp://www.blogger.com/profile/09307623752287844331noreply@blogger.com8tag:blogger.com,1999:blog-1923643838832344240.post-89587763575642364752014-01-19T22:36:00.001+02:002015-12-07T18:39:43.392+02:00Kurkistuksia Suuren Amerikkalaisen Romaanikirjailijan mielenmaisemaan<div dir="ltr" style="text-align: left;" trbidi="on">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">Jonathan Franzenin uusin ei-fiktiivinen kirjoituskokoelma “Yksin ja kaukana” (2012, Raimo Salmisen suomennos, Siltala 2013) on pystytetty Franzenin pitkäaikaisen ystävän, edesmenneen kirjailija David Foster Wallacen muiston varaan. Kokoelmassa on aikakauslehdissä ilmestyneiden esseiden seassa muitakin tekstejä – myös suullisia, esimerkiksi puhe DFW:n muistotilaisuudesta. <br /><br /> Kokoelman nimiessee, New Yorkerissa alun perin julkaistu ”Yksin ja kaukana”, on Franzenin aiemmasta esseekokoelmasta ”How to be alone” ja muistelmateoksesta ”Discomfort Zone” tutulla tavalla moninäkökulmainen ja -aineksinen kollaasi, jossa sekoittuvat matkareportaasi, romaanitaiteen analyysi sekä suorasukaisen henkilökohtainen pohdinta DFW:n luonteesta ja itsemurhan motiiveista. Esseen rungon muodostaa Franzenin matka eteläisen Tyynenmeren saarelle, joka assosioituu hienosti Franzenin omaan elämään, lintubongailuun, Robinson Crusoeen sekä tietysti David Foster Wallaceen, jonka tuhkaa Franzen sirottelee matkallaan tälle kaukaiselle ja yksinäiselle saarelle. (Esseen voi lukea <a href="http://www.newyorker.com/reporting/2011/04/18/110418fa_fact_franzen?currentPage=all" target="_blank">New Yorkerin sivuilta</a>.) <br /><br /> Franzen kuvaa DFW:n mielenterveysongelmia ja itsemurhaa monisyisesti ja varsin rohkeastikin tulkiten ja näkee ystävänsä epätoivon pääasiallisena syynä (masennuslääkityksen lopettamisen ohella) uskon sammumisen fiktioon, joka oli DFW:lle ainoa toimiva lääke yksinäisyyden ongelmaan. Franzen viittaa myös raflaavasti DFW:n luonteen narsistiseen puoleen, tinkimättömän taiteilijan tarpeeseen nostaa suosiotaan näyttävän itsemurhan kautta. Franzen tuntuu perustelevan syvän ystävyyden myötä hankitun henkilökohtaisen aineksen julkistamista sillä, että häntä ärsyttää DFW:n kuoleman jälkeen vallalla ollut tapa julistaa hänet yksioikoisesti pyhimykseksi, liian herkäksi tähän maailmaan. Perinpohjaisen romaanikirjailijan pieteetillä Franzen haluaa näyttää, ettei mikään inhimillinen ole kovin yksinkertaista.<br /> <br />*** <br /> <br />Kokoelma sisältää useita kutkuttavia kirjallisuusesseitä ainakin suomalaisyleisölle varsin tuntemattomista tekijöistä, joiden kirjojen kimppuun tekee Franzenin esseet luettuaan mieli päästä: mainitaan näistä Christina Stead, James Purdy, Sloan Wilson ja Paula Fox (Foxista Franzen kirjoitti jo kirjallisuuden tilaa ruotineessa, kuuluisassa ”<a href="http://shirleybriceheath.net/pdfs/ENG_HarpersFranzenPerchanceToDream.pdf" target="_blank">Harper’s Essayssään</a>”, jonka muokattu versio sisältyy hänen ensimmäiseen esseekokoelmaansa ”How to be alone”). Myös Alice Munron novellistiikasta Franzen kirjoittaa kauniisti, ja mikä tärkeintä, teksti on ajalta ennen Munron Nobelia. <br /> <br />Näiden osin vähän hämärämpien kiinnostuksenkohteidensa kautta piirtyy kiinnostavalla tavalla esiin se, mikä Franzenia kirjallisuudessa kiinnostaa: perhesuhteet ja niiden monimutkaisuus, ihmisluonteiden tyhjentymättömyys kaikessa ristiriitaisessa kauheudessaan, ja tietysti Franzenin ikuinen dilemma; se, miten tehdä tv-sarjojen ja elokuvien puristuksissa elävästä amerikkalaista keskiluokkaa kuvaavasta realistisesta romaanista tarpeellinen 2000-luvun ihmisille. <br /> <br /> Jo aiemmin, 1990-luvulla Harper’s Essayssään sekä mm. William Gaddisia käsittelevässä esseessään ”Mr. Difficult” (teksti <a href="http://adilegian.com/FranzenGaddis.htm" target="_blank">täällä</a>) Franzen on valinnut koulukuntansa: hän uskoo lukijan ja kirjailijan liittoon, turhan elitismin välttämiseen, taiteen ja viihteen yhdistymiseen vanhan kunnon Leo Tolstoin ”Sodan ja rauhan” viitoittamalla tiellä (Franzen viittaa molemmissa suurromaaneissaan ”The Corrections” ja ”The Freedom” Tolstoin järkäleeseen). Franzenin kirjallisuuskäsitys on muodostunut erittäin vaikutusvaltaiseksi ja ollut yhtenä peruskivenä viimeaikaisissa romaanin tulevaisuutta koskevissa suomalaispohdinnoissakin. <br /><br />Uusia esseitä lukiessa muistaa taas, että Franzen on mainettaan omaelämäkerrallisempi kirjailija. Erittäin kunnioitettavalla tavalla hän ammentaa elämästään tuodakseen tunnetta ja syvyyttä suurten romaaniensa hahmojen ja Keskilännen ja Itärannikon jännitteen varaan rakentuvien perustilanteiden taustalle. Franzenin esseet ja erityisesti muistelmateos ”The Discomfort Zone” ovatkin herkullista luettavaa Franzenin romaanien autofiktiivisistä piirteistä kiinnostuneille. Rinnatusten luettuina kirjoista alkaa piirtyä esiin Franzenin tuotannon kokonaisprofiili kiinnostuksenkohteineen ja taiteellisine ideaaleineen. </span><br />
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;"><br /></span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">Esimerkiksi uuden kokoelman muutenkin viihdyttävässä esitelmässä omaelämäkerrallisesta romaanikirjallisuudesta Franzen avaa hänet maailmanmaineeseen nostaneen, umpiupean ja suorastaan syntisen viihdyttävän The Corrections -romaaninsa (“Muutoksia”) syntyprosessia ja sen omaelämäkerrallisten taustakuvioiden fiktioksi jäsentämistä ansiokkaalla tavalla. Samoin muuten vähän tendenssimäisessä esseessä yksityisen ja julkisen suhteesta nykyajassa asettaa erittäin herkullisesti vastakkain julkisilla paikoilla kännykkään kailottamisen hänen Keskilännessä asuneiden vanhempiensa rakkauskäsityksen kanssa – ja avaa samalla taas kiintoisia näköaloja "The Correctionsin" keskushenkilöiden esikuviin.<br /> <br />*** <br /> <br />”How to be alonen” tapaan uusikin kirjoituskokoelma askartelee kirjallisten ja henkilökohtaisten teemojen lisäksi yhteiskunnallisten kysymysten parissa – mielestäni valitettavasti. Yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevät New Yorker –tyyliset kirjoitukset ovat "itärannikkolainen liberaaliälykkö missiojournalistina" -tyylisessä otteessaan ainakin itselleni molempien esseekokoelmien vähiten kiinnostavia osuuksia. Uudessa kokoelmassa on mukana kirjoituksia Franzenin kestoaiheista: luonnonsuojelusta, (ja erityisesti linnuista), globaalin markkinatalouden kauhuista sekä teknologiavastaisuudesta.</span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;"><br /></span></div>
<div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">Yhteiskunnalliset kirjoitukset puuduttavat ehkä siksi, että kirjallisuudesta ja omista kokemuksistaan kirjoittaessaan Franzen paikkaa melodramaattisia tendenssejään sopivalla määrällä refleksiivisyyttä ja itseironiaa (sama pätee suurimmaksi osaksi yhteiskunnallisten teemojen käsittelyyn Franzenin fiktiossa). Franzenin yhteiskunnallinen ei-fiktio taas herättää välillä jopa myötähäpeää huomioiden, kuinka mestarillisesta romaanikirjailijasta on kyse.</span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;"><br /></span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">Yksi esimerkki: alla olevassa lainauksessa Franzen kertoo, miten ei onnistunut kyproslaisessa salakapakassa syömään kaikkia hänelle tarjoiltuja ja salaa metsästettyjä pikkulintuja: <br /> </span><br />
<blockquote class="tr_bq">
<span class="Apple-style-span" style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">“Päästyäni ulos menin ravintolan pysäköintialueen laidalla kasvavaan pensaikkoon, josta olin aiemmin kuullut mustapääkerttujen laulua, polvistuin ja kaivoin maahan kuopan sormilla. Maailma tuntui olevan erityisen tyhjä merkityksestä, ja parasta mitä pystyin tekemään taistellakseni moista tunnetta vastaan, oli ottaa kuolleet linnut esiin servietin sisältä, panna ne kuoppaan ja peittää ne mullalla.” </span></blockquote>
</div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;"><br /></span></div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;">***<br /> <br />Raimo Salminen on saanut Franzenin omintakeisen esseeäänen kulkemaan suomeksi hienosti – kielessä kaikuu juuri se intiimin jutustelun, sopivalla määrällä ironiaa ryyditetyn idealistisen mahtipontisuuden, korostetun helppotajuisuuden ja silti syvällisen kirjallisuuspuheen synteesi, josta Franzen tunnetaan. </span></div>
<div>
</div>
<div>
<div>
<span class="Apple-style-span" style="font-family: "georgia" , "times new roman" , serif;"><br /></span></div>
</div>
</div>
</div>
Mika Kukkonenhttp://www.blogger.com/profile/09307623752287844331noreply@blogger.com2