Anu Silfverbergin novellikokoelma "He eivät olleet eläimiä" (Avain 2011) oli pääosin ihan hyvää perusproosaa. Yhdessä novellissa ovat kuitenkin tähdet sattuneet kohdalleen tavalla, joka ansaitsee tulla mainituksi täälläkin. "Emakkohäkissä" viimeisillään raskaana oleva nainen näkee lehdessä kuvan synnyttäneestä emakosta. Tällaisesta lähtöasetelmasta on isot riskit sortua osoittelevaan paasaukseen, mutta mitä vielä. Nainen samaistuu emakon osaan tavalla, joka todella hipaisee, ellei vähän enemmänkin. Lopun tunnelma kiteyttää jotain olennaista niin sian kuin ihmisenkin hyvästä elämästä: "Hän toivoo että sika nukkuu nyt. Hän toivoo että sen uni ei ole nykyisyyden peili, vaan pinta joka tuo kuvat vuosisatojen takaa, veren ja kudosten kantamana: heinikossa tuulee, hengitys on tiheä ihoa vasten ja kaiken yllä kaartuu lavea taivas."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti