Kaikki paitsi madekeitto on turhaa

Parnasson esseekilpailussa kakkoseksi tullut Antti Arnkilin "Hän voi jättää soittonsa kirjoittamatta" sai minut heti tarttumaan Paavo Rintalan vuonna 1983 julkaistuun kertomukseen ”Maatyömies ja kuu”. Rintala oli tuossa vaiheessa noin viisikymppinen etabloitunut kirjailija, joka oli luonut vakuuttavan tuotannon Juha Seppälää siteeraten ”suurista asioista, niin suurista että ne eivät mahdu tähän pieneen aikaan”. ”Maatyömies ja kuu” oli yritys palata arjen ihmeellisyyteen, pienten asioiden ja vaihtuvien vuodenaikojen rytmittämään ”ydinelämään”. Kuten Arnkil toteaa, "suurten hahmotusten sijasta Rintala halusi nyt tehdä yksinkertaisen tarinan. (…) Hän pyrki tekemään korutonta lausetta, psykologiasta ja politiikasta vapautettua kerrontaa."

Kirja sijoittuu 1970-luvun loppupuolen Kirkkonummelle, jossa Rintala eli viimeiset vuosikymmenet vaimonsa kanssa. Kirja seuraa Majbyn kartanon maatyömiehen Väinö Arolan elämää syksystä 1977 seuraavaan syksyyn, jolloin ”Vanha lapiomies” korjaa Väinön autuaammille kaivuumaille. Väinö on joutunut hylkäämään kotitilansa Pohjois-Savossa sen pitämisen muututtua rakennemuutosten kourissa kannattamattomaksi ja muuttanut etelään kartanon palkolliseksi. Vanha Väinö on hyväksynyt kohtalonsa ja vääjäämättä lähestyvän kuoleman ja keskittyy nauttimaan niistä pienistä iloista, joita raskaan työn raatajallekin suodaan; vaikka nyt sitten madekeitosta (melkein kuin madeleine!), jossa "maistuu talvi, jäätynyt metsä, jäätyvä vesi. Koko lyhyt joulukuinen päivä.":

"Väinö perkaa Martin kanssa kalat. Laila ja Anne kuorivat perunat. Tämä se vasta somalta tuntuu: vapaa sunnuntai, ei kankkusta ja pikku puuhassa lastensa kanssa."

Väinö elää hetkessä ja ehtii töiltään huomata, miten paljon on somaa: läskisoosi raskaan talvipäivän jälkeen, jalkopäässä nukkuva koira tai laiska lauantaiaamu sängyssä, kun tyräkään ei vaivaa. Tai sen, miten kuivuvan heinän haju on kuin "helteen henki", jonka Väinö kokee "syvälle menneeseen asti." Väinön elämän merkitys ja mieli ovat arkisten pikkuasioiden tuomassa, toistoon, aistien yhteisvoimaan ja muistin kerrostumiin pohjaavassa nautinnossa, joka on jo tuttua vähintään Proustin ajoista. Näistä välähdyksistä huolimatta elämän laajakuva on kärsimystä, eikä Väinö tunnu pistävän pahakseen, kun lähtö alkaa ilmoitella itsestään. 

"On somaa ajatella että kuoltuaan elää nokkosten vihreässä, puiden oksistossa. Muuta ylösnousemusta hän ei kaipaa."

***

Kirjan lyhyestä mitasta huolimatta Rintala ehtii sujahtaa monen muunkin kyläläisten nahkoihin. Tutuiksi tulevat kartanoa isännöivä teollisuuspatruuna Ilmari, kirjailija Peni Harjulainen ja kartanon lähistöllä asuva diplomaatinrouva Ellen.

Moninäkökulmaisuudessaan kirjan kerrontaratkaisu on jännittävä. Suurimman osan ajasta Rintala pysyy perinteisessä kolmannessa persoonassa, mutta hyppää välillä pitkiin vapaan epäsuoran kerronnan jaksoihin, joka välillä muuttuu minäkerronnaksi. Yksi kirjan luvuista, jossa äänessä on kirjailija Harjulainen, on kokonaan minämuotoinen. Kerrontaratkaisu on siis vähintäänkin innovatiivinen ja tuo tekstiin mielenkiintoista dynamiikan vaihtelua. Syntyvä kuva on intiimi, osallistuva. Tällä strategialla Rintala tekee lukijalle tutuksi neljä hyvin erilaista persoonaa, vaikka Ilmarin, Penin ja Ellenin seurassa vietetäänkin sivumääräisesti lyhyitä hetkiä.

Antti Arnkil keskittyy esseessään erityisesti kirjailija Harjulaiseen, jonka kautta Rintala lähestyy kynämiehen turhuuden kokemuksia. Harjulaisen kokemukset kumpuavat ajasta, jolloin pellon laitaa tallaava kirjailija oli hyljeksitty hahmo “ilman kunniallista työtä”. (Nykyajan mokkalattehipster-maailmassa luonnosta kirjoittaminenkin taidetaan laskea jo harvinaisen juurevaksi toiminnaksi, josta voisi myöntää raivaaja-patsaan.)

Harjulaisen pohdiskelu kiteytyy Arnkilin esseen otsikkoon ”Hän voisi jättää soittonsa kirjoittamatta”:

”Kukaan ei huomaisi jos nämä äänet [Harjulaisen veistämästä pajupillistä] jäisivät lurittamatta. Mutta jos Väinö jättää kyntämättä, jos hauki jättää nousematta kutupaikalleen. (…) Hän voi jättää soittonsa kirjoittamatta. Hän voi olla keräämättä risuja metsästä. Kukaan ei huomaisi vaikkei häntä olisikaan.”

Harjulainen ei osaa kuin säilyttää mielessään joitakin elämyksiä. “Sitten hän vain kääntelee niitä, tunnustelee, kuulostelee.” Tuskassaan Harjulainen keksii sentään yhden järkevän teon: vie maatöitä paiskivalle ja krapulaansa hikoilevalle Väinölle pari tölkkiä huurteista olutta.

Vaikka Rintalan alkuperäinen tarkoitus taisi olla jotain muuta, hän tulee tässäkin kirjassa paaluttaneeksi yhteiskunnallisen näkemyksensä. Harjulaisen kautta Rintala peilaa samaa edistysepäilyä, joka tulee esiin Väinön kautta. Harjulaisen mukaan “yleinen mielipide on tuijottanut itsensä sokeaksi yhteiskunnalliseen edistykseen” ja hukannut samalla täydellisesti näkyvistä todelliset huono-osaiset, joita tämä edistys ei kosketa. Yhteiskunnallinen puhe on vuorisaarnaa eli “mäkihöpinää”, joka “lupaa autuuden ei taivaissa vaan jo täällä.” Näillä höpinöillä on huijattu huono-osaisia läpi historian. Nyky-yhteiskunta opettaa Harjulaisen mielestä muutenkin vain “kaunistelemaan ja valehtelemaan, kunnioittamaan arvoja ja valtaa.” 

Samaan johtopäätökseen on tullut Väinö, joka ei kuitenkaan kehtaa alkaa kinata asiasta kommunismiin hurahtaneen Asko-poikansa kanssa. Itsekseen Väinö tuumaa, että "vähäisimmät jäävät aina katveeseen. Unohtuvat niin sosialistisen kuin kapitalistisenkin kehityksen alle. Edistys lentää heikäläisten yli niin kuin enkeli."

***

Metsäyhtiötä johtavaa Ilmaria kertoja seuraa samassa hienossa kevätjaksossa, jossa Harjulainen pohtii touhujensa merkitystä. Ilmari on lähdössä Frankfurtin kautta Kanadaan ja sielä Latinalaiseen Ameriikkaan. James odottaa mustan auton kanssa pihalla mutta Ilmari haluaisi jäädä lantakasan päälle nauttimaan keväästä (Rintalalle tuntuu olevan selvää, että hänen sukupolvensa suomalainen mies pitää viinasta, metsästää ja kaipaa luontoon sosiaaliluokastaan riippumatta. Vasta uusi sukupolvi on myrkytetty angloamerikkalaisella hapatuksella, jota meluava töllötin edustaa.). 

Ilmarin ainoan elämänsisällön muodostavat aamuöiset lukuhetket, muu on pintakuohua ja opportunistisia mielistelijöitä. “Kaikki nuoruuden suuri ja ihmeellinen on muuttunut ruttaantuneeksi ja hehkuttomaksi.” Ilmari ei kuitenkaan osaa rahoistaan huolimatta olla rehkimättä, koska on väärän sukupolven edustaja. Ilmari on klassinen oravanpyörän uhri, joka jatkaa juoksuaan itse luomassaan vankilassa.

*** 

Itse nautin suuresti vain yhden luvun kestävästä hypystä diplomaatinrouva Ellenin pään sisään. Väinön tytär Laila kantaa Ellenille sänkyyn cafe au laitia, ja Elle tuskailee diplomaatinelämän proosallisuutta ja sitä potentiaalia, jonka kulttuurielämä hänessä menettää. Hän on haaveillut pitävänsä maailmalla henkevää taidesalonkia, Virginia Woolfin ja Dag Hammarskjöldin hengen sekoitusta, mutta todellisuus koostuukin paksuniskaisista votkaa kittaavista virkamiehistä ja heidän kanamaisista puolisoistaan. Mieskin on suvuton ja taustaton rasvanahka, johon woolfilaisuus ei ole tarttunut vaimon sitkeistä yrityksistä huolimatta. Ellen kokee elämänsä valuvan hukkaan. Viimeinen toivo, pääsy presidentin rouvan lähipiiriin oli tuhoutunut rouvan kuoltua. Elleniä repii tietoisuus siitä, että jossain on hänen itsensä sukuisia kultaisia ihmisiä, mutta jostain syystä heitä ei koskaan näy tosimaailmassa:

“Minun kauneuteni kuihtuu hukkaan hyvästä tyylitajusta huolimatta ja humaanisuudestani pääsevät osallisiksi vain ne jotka eivät ole kypsiä sitä ymmärtämään. Viinaan menevä, isävainajan kaltaiseksi homesieneksi pikku hiljaa muuttuva aviomies ja arvosteleva, vain isäänsä ihaileva tytär.”

Varsinkin Ilmaria ja Elleniä yhdistävät nuoruuden suuret toiveet, jotka ovat jauhautuneet masentavan todellisuuden alle. Arnkil toteaa esseessään, että “Väinö tuntuu silti olevan onnellisin. Hän ei ole koskaan haaveillutkaan mistään kummemmasta. Hän ei ole joutunut Harjulaisen, Ilmarin tai Ellen-rouvan tapaan kärsimään särkyneiden unelmien vuoksi.” Eiköhän kotitilan jättäminen ja palkolliseksi ryhtyminen ole Väinöäkin vähän kouraissut, mutta hän on hahmoista parhaiten oppinut hyväksymään kohtalonsa. Nuorelle Väinölle kukaan ei ehkä ole muistanut mäkihöpistä, että ainutkertaiselle itselle kuuluu kaikki mitä suinkin rohkenee toivoa.

Pienessä mutta tärkeässä sivuroolissa vilahtaa myös alkoholisoitunut työmies Vänman, jonka kautta Rintala peilaa nihilismin ja elämästä irti päästämisen seurauksia. Kaikkeen kyllästyneeseen Vänmaniinkin on jäänyt asumaan jonkinlainen epämääräinen kaipuu toista ihmistä kohtaan, mutta se on helppo hukuttaa viinaan. Rintala tuntuu sanovan, ettei ihmisen kannata uskoa mäkihöpinöihin mutta yhtä vähän on järkeä sulkea silmänsä kaikelta kauniilta, jota maailmassa kuitenkin on. Ilmarin suulla Rintala lausuu näkemyksensä siitä, milloin toivo on mennyt: “Voi sanoa että mies on mennyttä jos ei tajua kevättäkään.” 

***

Hienon henkilö- ja luontokuvauksensa lisäksi erityisen Rintalan kirjasta tekee ”Vanha lapiomies”. Koko ikänsä peltoihin ojia kaivanut herra on ehtinyt kuolla ja muuttunut pikku hiljaa legendaksi, joka hiippailee pelloilla täydenkuun aikaan ja käy vierailuilla taloissa, joita kuolema on koskettamassa. Tämä pieni yksityiskohta, joka toistuu Harjulaisen näkökulman kautta, tuo tarinaan erittäin viehättävän mystisen lisäkerroksen ja todistaa kirjailijoiden ja muiden sadunkertojien tuotosten pysyvyydestä ja merkityksestä. Kuollessaan Väinökin näkee lapiomiehen ja ymmärtää, että lapiomiehen suosioon pääsy on “suurin tunnustus mitä maatyömies voi elämässään saavuttaa.” Se joka pyytää enemmän, on mäkihöpinöiden uhri.

“Ja tuo kuu se vain paisuu ja rehentelee mustan kynnöksen yllä. Mutta ihminen, lujinkaan meistä, ei edes ojankaivaja, muuta kykene kuin vähän maan pintaa raapaisemaan. Sitten on mentävä pois.”