On jotain mätää Irlanninmaassa

"The time is out of joint – O cursed spite,

That ever I was born to set it right!"

Ulysseksen uuden suomennoksen tahkoaminen tarjosi hyvän tekosyyn palata myös vanhan kunnon Hamletin pariin, onhan Hamlet melkein yhtä syvällä Ulysseksen kudoksissa kuin Homeroksen Odysseia konsanaan. Hamlet on ollut aina yksi suosikkinäytelmistäni ja onkin mukavaa, että Helsingin Kaupunginteatteri on nähtävästi taas tuomassa sitä näyttämölle (Kari Heiskasen ohjaus, Veijo Meren teksti). Luin rantalukemisina Hamletista Eeva-Liisa Mannerin erittäin selkeän ja kauniin tulkinnan, mutta oma suosikkini käännöksistä on kyllä edelleen se Paavo Cajanderin vanha, kunnon. 

Hamletista tekee niin hienon se, ettei sen mysteerejä ole mahdollista ratkaista. Periaatteessa asia on yksinkertainen: Tanskan prinssi hautomassa kostoa isänsä murhasta sedälleen, joka on hankkinut murhalla kruunun ja nainut vielä leskenkin. Koston takia prinssi joutuu luopumaan myös rakkaudestaan.

Tähän yksinkertaisuus loppuukin. Hamlet saa syvyytensä ensinnäkin siitä, että se pohjaa jonnekin 1000-luvulle jäljitettyyn pohjoismaiseen saagaan, joten Shakespearen n. vuodelta 1600 oleva tulkinta liittyy pitkään tarinankerronnan perinteeseen omana varianttinaan. Tietysti myös Shakespearen omasta näytelmästä on useita eri tekstiversioita, joista on riittänyt tutkijoille kiisteltävää vuosisadoiksi. Shakespeare-tutkijat Ann Thompson ja Neil Taylor tiivistävät asian hauskasti Hamlet-kirjassaan:

"Shakespeare's Hamlet is therefore probably a revision of a dramatic treatment of a retelling of a literary treatment of a Scandinavian legend."

Näinpä. Ihminen on tarinoita kertova eläin, ja parhaat tarinat kestävät vaikka kuinka monta uudelleentulkintaa. Uusi tarinakin vain paranee siitä, että siinä saa kokea ahaa-elämyksiä vanhojen riekaleita bongailemalla.

***

Pääsyy Hamletin suosioon on varmasti se, että älyllisyyteen ja filosofointiin taipuvaisen Hamletin loputtoman epämääräinen ja jahkaileva (suorastaan savolainen!) luonne ja ovelasti teeskennelty hulluus antaa mahdollisuuksia vaikka millaisiin tulkintoihin. Jos tämä ei riitä, voi jatkaa hämmentämällä Gertruden, Claudiuksen ja Ofelian motiiveja tai sitä, onko haamua muualla kuin Hamletin mielikuvituksessa (Shakespeare muuten itse näytteli haamun roolia, kai osittain siksi että haamun esittämistä pidettiin 1600-luvun Englannissa varsin uskaliaana puuhana).

Yksi esimerkki kiinnostavista tulkintaretkistä on näytelmän itsekin kääntäneen Veijo Meren spekulointi teoksessa "Amleth ja muita Hamletteja". Meri näkee Hamletin uuden ajan edustajana, joka lopulta sortuu toimimaan sotaisen isänsä periaatteiden mukaan. Vallan kaapannut Claudius pyrkii viemään Tanskaa sodista kohti rauhaa, ja häneen jo reilusti ennen vanhan kuninkaan kuolemaa rakastunut Gertrude on juonessa mukana. Osansa Claudiuksen motiiveissa on myös hänen rakastumisellaan kuningattareen. Hamletin motiiveissa Meri näkee oidipaalista mustasukkaisuutta, joka auttaa voittamaan Wittenbergissä omaksutut uudet opit. (Meri saa kai tässä tukea itseltään T.S. Eliotilta, joka näkee Hamletin näytelmänä äidin syyllisyyden pojassa herättämistä tunteista. Kuten yllä olevan linkin takana olevasta artikkelista käy ilmi, T.S. Eliot tosin ryttäsi näytelmän, koska Shakespeare ei löytänyt toimivaa tapaa ("objektiivista korrelaattia!") välittää Hamletin monimutkaiset tunteet katsojalle).

Meri pitää Hamletia hysteerisenä egosentrikkona, joka ei todella kykene välittämään muista ihmisistä. Sitten kun sulkuportit ovat auki, Hamlet tappaa ilman mitään tunnontuskia. Syynä keskenkasvuisuuteen on liian vahva isä, joka "nujertaa poikansa vielä haudan takaa." Se, mitä lopulta tapahtuu, on sattumaa, mikä on Meren mukaan kiinnostava yksityiskohta suhteessa klassisiin näytelmiin, joissa yleensä häärivät kaikkivaltaiset jumalat.

Miksei näinkin?

*** 

Joycen Ulysseksessä Hamlet on esillä erityisesti kirjalle keskeisen isä-poika -tematiikan kautta, mutta myös hyvin konkreettisesti alkaen siitä, että molemmat teokset alkavat muurien päältä, ja molemmissa päähenkilöt ovat teoksien alussa pahalla tuulella äitiensä takia.

Yksinkertaisessa luennassa Stephen (eli nuori Joyce, eli Telemakhos…) edustaa Hamletia ja Bloom Hamletin isähahmoa ja samalla ehkä Shakespearea. Stephen (ks. hänestä myös "Taiteilijan omakuvaa koskeva postaus") on kieltämättä Hamletin sukulaissielu, monisanainen ja älyllinen arvoitukseen kiedottu mysteeri, jolla on vaikeuksia omaksua mitään hänelle ulkopuolelta annettua roolia. Kun Kyösti Kelhä kirjoittaa Mannerin kääntämän Hamletin alkusanoissa, että Hamletissa on nähty milloin "romanttinen haaveilija, milloin oidipuskompleksista kärsivä nuorukainen, milloin taas poliittis-historiallisesti näytelmää tulkitsevat ovat olleet taipuvaisia näkemään hänessä kapinoitsijan", voi saman listan liittää aika kevyesti myös Stepheniin.

Bloom on siis paitsi Stephenin etsimä isä- tai äitihahmo selvästi myös Shakespeare, onhan hänellä petollinen vaimo, nuorena kuollut poika sekä hämmentävä kyky muuttaa maailmaa mielikuvituksensa voimalla (Bloom myös pohtii kirjassa alkaisiko kirjoittaa kirjaa, jonka päähenkilö pohjautuisi vahvasti hänen vaimoonsa).

Aika simppeli on myös tulkinta, jossa Stephen edustaa nuorta Joycea, Bloom vanhempaa, ja taiteellisen luomisen voimasta nämä yhdistyvät.

Mutta miksi tyytyä näin yksinkertaisiin tulkintoihin? On kuitenkin kesä, ja ollaanhan tässä itsensä Joycen kimpussa!

***

Stephen esittää Ulysseksen luvussa 9 kuuluisan teoriansa Hamletista. Teorian tarkoituksena on kai pääasiassa vakuuttaa korkea-arvoinen kuulijakunta nuoren esittäjänsä briljanttiudesta ja sen postmodernin ironisen otteen kruunaa se, että Stephen kiistää uskovansa siihen itsekään. Teorian mukaan Shakespeare on Hamletin haamu-isä, ja Hamlet taas Shakespearen nuorena kuollut poika Hamnet (kuulijakunnan "virallinen totuus" on se, että Shakespeare samaistuu lähinnä Hamletiin, ja että omaelämäkerrallisia asioita ei saa liiaksi sotkea taideteoksen tulkintaan). Stephenin mielestä teoria saa tukea siitä, että haamu mystisesti tietää kuolintapansa sekä kuolemaa seuranneen petoksen, jolloin luonteva selitys on se, että haamu on osa Shakespearea. Gertrude on tässä teoriassa tietysti Shakespearen vaimo Ann Hathaway, jonka uskollisuudesta on kiistelty kovasti ja jolle Shakespeare on legendojen mukaan jättänyt perinnöksi "toiseksi parhaan sänkynsä".

Taiteilijan luomisvoimansa (pyhä henki?) kautta Shakespeare paitsi tuulettaa vaimoansa kohtaan tuntemaansa pettymystä saa kirjailijana oikeuden kirjoittaa itsensä mihin rooliin tahansa. Tässä mielessä Shakespeare on oma isänsä, ja Stephenin mukaan itse asiassa teostensa kautta koko ihmiskunnan isä eli jumala.

Koska poika voi olla oma isänsä, Daidalos-hahmo Stephen samaistuu paitsi Hamletiin myös taiteilija Shakespeareen, joka toisin kuin Hamlet voi lentää taiteellisen luomisen siivin ulos arkielämän patriarkaalisista vankiloista. Samasta näkökulmasta Stephenin lähentyminen Bloomin kanssa voidaan nähdä Joycen persoonan puolien yhtymisenä. Tekijän alter egosta tulee siis taiteellisen luomisen kautta myös hänen oma isänsä.

Stephenin teoriaan liittyy kiinnostava pohdiskelu isyydestä (voidaan nähdä myös yleisemmin patriarkaalisen maailman kritiikkinä), jota Stephen pitää myyttinä. "Isyys, tietoisen siittämisen mielessä, on tuntematon ihmiselle" (Lehdon suomennos), ja että ainoa todellinen asia on amor matris, äidinrakkaus. Hän toteaa myös, että pojan kasvu on "isän tuho, hänen nuoruutensa isän kateus, ystävänsä hänen isänsä vihamies." Näistä premisseistä moni tutkija on päätellyt paljon Stephenin (miksei Hamletinkin) vaikeasta isäsuhteesta ja todennut, että Stephen on etsimässä enemmänkin äitiään kuin isäänsä.

Siis: Stephen = Telemakhos = Hamlet = Hamnet ja Bloom = Odysseus = Hamletin isä = Shakespeare, mutta taiteellisen luomisen mahdollistaman kautta Stephen on myös isänsä eli Bloom (joka muuten muuttuu välillä naiseksi…) eli Shakespeare. Ja itse asiassa koko isyys on myytti, ja olennaista on äidinrakkaus.

Monimutkaista? No, ei siinä vielä tietenkään kaikki. Hamlet-teoria esitetään kirjan luvussa, joka vastaa Odysseian lukua "Skylla ja Kharybdis". Kharybdis-pyörre rinnastuu Platonin edustaman ideamaailman ja Skylla-hirviö Aristoteleen materiaalisen maailmakäsityksen kanssa. Stephen tunnustautuu aristeelikoksi, mikä selittää osittain hänen Shakespearen elämäkerrallisia eli materiaalisia "faktoja" korostavan teoriansa... Skyllan kauttahan se Odysseuskin purjehti…

Kyllä Ulysses on sitten ihana kirja! Siitä enemmän myöhemmin, kunhan saan Lehdon suomennoksen luettua (tällä hetkellä ollaan jo reippaasti yli puolivälin).

***

Itseäni on kiinnostanut Hamletissa se, miten moneen otteeseen ja modernein ajatuksin päähenkilö pohtii elämän tarkoituksettomuutta ja ohikiitävyyttä. Miksi? Yrittääkö toimintaa vieroksuva nuorimies löytää rohkeutta murhatyöhönsä vähättelemällä yksilön elämän merkitystä? Pohtiiko hän itsemurhaa vaihtoehtona vakavasti vai onko tämäkin vain filosofista hutunkeittoa? Kun hän hautausmaalla tuskailee menneiden mahtimiesten muuttumista matojenruoaksi, sääliikö hän kuitenkin ennemmin itseään, kansan rakastamaa prinssiä, vai pyrkiikö hän henkisesti varautumaan siihen, että kruunu menee häneltä sivu suun? 

Vai onko hän yksinkertaisesti filosofoiva nuori, joka kärsii jostain teiniangstille sukua olevasta ilmiöstä, on huumaantunut älynsä ainutkertaisuudesta eikä voi hyväksyä sen sortumista kuoleman lahjomattoman logiikan alla. Toisaalta hän taas on ainakin katsovinaan, että kuolema sentään tarjoaa helpotuksen elämän ongelmiin. Tämä tuskailu ja järkeily ovat vielä senkin takia outoja, että hän on sentään monologiensa ulkopuolella yhteydessä haamumuotoiseen isäänsä, minkä pitäisi kai olla jonkinlainen todiste elämän jatkumisesta tuonpuoleisesta. Sen hän tuntuu oudosti unohtavan.

En varmaan ikinä pääse perille Hamletin motiiveista, mutta kieli ja tyyli, joilla hän iäisyyskysymyksiä kääntelee, on mitä herkullisinta. Otetaan itsemurhan filosofiaa puntaroiva klassikkomonologi ja kaksi suomennosta (rinnakkain alkuperäinen ja Cajander, alla Manner). 

"To be, or not to be, that is the question, Whether 'tis nobler in the mind to suffer The slings and arrows of outrageous fortune, Or to take arms against a sea of troubles, And by opposing, end them. To die, to sleep – No more, and by a sleep to say we end The heart-ache, and the thousand natural shocks That flesh is heir to; 'tis a consummation Devoutly to be wished to die to sleep! To sleep, perchance to dream, ay there's the rub, For in that sleep of death what dreams may come When we have shuffled off this mortal coil Must give us pause – there's the respect That makes calamity of so long life: For who would bear the whips and scorns of time, Th'oppressor's wrong, the proud man's contumely, The pangs of disprized love, the law's delay, The insolence of office, and the spurns That patient merit of th'unworthy takes, When he himself might his quietus make With a bare bodkin; who would fardels bear, To grunt and sweat under a weary life, But that the dread of something after death, The undiscovered country, from whose bourn No traveller returns, puzzles the will, And makes us rather bear those ills we have, Than fly to others that we know not of? Thus conscience does make cowards of us all; And thus the native hue of resolution Is sicklied o'er with the pale cast of thought, And enterprises of great pith and moment With this regard their currents turn awry, And lose the name of action."

"Ollako vai eikö olla, siinä pulma: Jalompaa onko hengen kärsiä Kaikk’ inhan onnen iskut sekä nuolet Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan, Lopettain kaikki? – Kuolla, – nukkua, Ei muuta; – luulla, uness’ että päättyy Tuhannet kiusat nuo ja sieluntuskat, Nuo lihan perinnöt, – se loppu hartaast’ Ois halattava. Kuolla, nukkua: – Nukkua! kenties uneksia? – siinä Se vastus. Millaiset lie unet kuolon, Kun poiss' on maalliset nuo ahdistukset, Se arveluttaa. Ja nuo arvelukset Ne elon kurjuutta niin pitkittävät. Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa, Hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa, Vääryyttä sortajan, lain väännellystä, Virastoit' ylpeitä ja potkuja, Joit' ansiokkaat epatoilta saavat, Jos puukon tutkaimella suoran tehdä Vois elämästään? Ken nuo haitat kärsis Ja hikois, voihkais elon kuorman alla, Jos pelko, mitä tulee kuolon maassa, – Tuoss' salatussa, jost' ei matkamiesi Palaja ykskään, – niin ei huumais mieltä, Ett' ennen kärsimme nää tietyt vaivat, Kuin uusiin riennämme, joit' emme tunne? Näin pelkureiks meit' omatunto saattaa, Ja päätöksemme luonnonraittiin muodon Mietinnän kalvas karva sairaaks muuttaa, Ja innokkaat ja ytimekkäät hankkeet Uraltaan luistavat tuost' arvelusta Ja teon nimen kadottavat."

"Ollako vai eikö, siinä pulma.

Jalompaa onko vaiti ottaa vastaan

pahansuovan onnen turmannuolet

vai aseella selvä tehdä murheistaan,

lopettaa ne kerta kaikkiaan?

Kuolla – nukkua vain, nukkua – ei muuta –

ja uskoen että siihen uneen loppuu

sieluntuskat, päättyy kurja piina

jonka syntymässään peri lihamme,

eikö se olisikin suloinen armo?

Kuolla, nukkua, vain nukkua

ja kenties nähdä unta?

Siinä kynnys, johon kompastun.

Millaiset on unet tuolla puolen,

kun elämän kerää auki keritään,

se panee miettimään – ja jos miettii,

elämän kurjuutta vain pitkittää.

Kuka muuten sietäis ajan ruoskan,

vääryyttä, sortoa ja loukkausta,

kun lakeja poljetaan ja rakkaus on huora,

ylimielisiä hallitukset

ja kunnon miestä syrjii kiipijät,

jos kerran voisi tilit selvittää,

tikarilla kaikesta lopun tehdä?

Niin, kuka muuten vapaaehtoisesti

huokaisi elämänsä taakan alla,

jos emme kuolemaa niin pelkäisi,

– outoa maata jonka rajoilta

ei vaeltaja ole palannut –

että hämmentynyt tahto herpoaa

ja ennen vanhat vaivat kärsimme

kuin ryntäämme uusiin joita emme tunne?

Raukkoja meistä tekee epätieto

ja päätöksemme sortuu haparointiin,

joka tärkeimmätkin aikomukset

niin suistaa radaltaan, että ne raukeavat."

ps Hamlet-filmatisoinneista itselleni läheisin on Laurence Olivierin klassinen tulkinta vuodelta 1948. Ihastuin ikihyviksi myös Royal Shakespeare Companyn moderneja pukuja ja tekniikkaa hyödyntävään vuoden 2010 produktioon, jossa Hamletia näyttelee David Tennant.

Kun nuori Joyce siivet sai

Vaahdokkeena oman kesälomani kulhon pohjalla on Leevi Lehdon uuteen Ulysses-suomennokseen uppoutuminen. Siihen hyvänä johdantona toimii Joycen "A Portrait of the Artist as a Young Man" (1916, suom. "Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, Alex Matson 1946), jonka päähenkilö Stephen Dedalus seikkailee myös Ulysseksen sivuilla.

***

"Once upon a time and a very good time it was there was a moocow coming down along the road and this moocow that was coming down along the road met a nicens little boy named baby tuckoo…"

("Oli kerran ja oikein hyvä kerta olikin ammuu joka oli tulossa tietä pitkin ja se ammuu joka oli tulossa tietä pitkin tapasi pienen pojan jonka nimi oli pojantypykkä...")

Näillä kuuluisilla sanoilla alkava "Omakuva" on lyhyesti sanottuna huikaiseva kirja, joka kuvastaa Joycen suvereenimaista kielenhallintaa ja älyllistä uteliaisuutta. Se piirtää viidessä luvussaan kerroksittaisen kuvan kovasti Joycea muistuttavan päähenkilönsä persoonan ja ajattelun kehittymisestä, pienestä lapsesta taiteilijanuran alkumetreille. Joyce on tiivistänyt autofiktionsa ytimessä olevan kerrostekniikan perustelut hienosti "Omakuvaa" edeltäneen "Stephen Hero" -version yhteydessä puhuessaan persoonallisuuden rakentumisesta:

"‘The features on infancy’ belong to a portrait as much as the features of adolescence. The past has no ‘iron memorial aspect’, but implies ‘a fluid succession of presents’. What we are to look for is not a fixed character but the development of an entity of which our actual present is a phase only."

Joycen itsensäkin kynänimenä käyttämä Dedalus viittaa kreikkalaisen mytologian Daidalokseen, joka jäi vangiksi suunnittelemaansa labyrinttiin ja pakeni sieltä poikansa Ikaroksen kanssa kehittämiensä siipien avulla. Kirjan labyrinttejä ovat ainakin Dedaluksen oma perhe ristiriitoineen, ankarat jesuiittakoulut käyvän nuorenmiehen taistelu katolilaisuuden kanssa sekä rajoituksia ja kansallisissa intohimoissa kupliva Dublin.

Kirjan kieli kasvaa lapsuuden moniaistisesta intuitivismista (josta alun sitaatti on hyvä esimerkki) lihallisten himojen ja tiukan katolilaisen moraalin välisen lievästi teini-iältä haiskahtavan mustavalkoisen maailmantuskan kautta kohti näistä rajoituksista kohti kaunokirjallista taiteilijuutta suuntautuvaa rationaalista ja esteettistä ajattelua, joka rakentaa Platonin, Aristoteleen ja Tuomas Akvinolaisen esteettisen filosofian päälle.

Stephenin ympärillä hyörivät monenkarvaiset henkilöhahmot, joihin itsensä ulkopuoliseksi tarkkailijaksi mieltänyt ja poikalaumoja nuorena miehenä vieroksunut Joyce on tyhjentänyt elinikäisen tarkkailunsa hedelmät. Stephen Herossa monet näistä henkilöistä ovat täydessä mitassaan, lopullisessa teoksessa usein lähinnä Stephenin peileinä ja tukina, antamassa omakuvalle sen kokonaisuuden, sopusoinnun ja loisteen, Stephenin esteettistä teoriaa lainatakseni. "Omakuva" ei kuitenkaan ole mikään sisäänpäin tuijottava Joyce-monumentti. Ilman elävää kuvausta vuosisadan vaihteen Irlannista ihmistyyppeineen ja poliittisine ja uskonnollisine jännitteineen Stephen/James ei piirtyisi esiin sellaisena kuin hän on. Tärkeää on myös se, että teemoja kehitellään ikään kuin johdantona Joycen magnum opukselle.

Joycen vapaana epäsuorana nitkahteleva tajunnanvirta on "Omakuvassa" vielä mukavan ymmärrettävällä tasolla, mutta monet hänen Ulysseksessä täyteen mittaansa puhjenneet tavaramerkkinsä ovat jo nähtävissä. Ensinnäkään Joyce ei selitä asioita, vaan pyrkii luomaan autenttisen tunnelman kuvaamalla asioita niin kuin ne päähenkilön päässä liikkuvat, henkilön ikä ja elämänkokemus huomioiden. Mm. Lehdon Ulysses-suomennoksessa keskustelua herättäneen hen-pronominin perustelun ymmärtäisi hyvin jo "Omakuvassa", koska nuoren Stephenin rakkauden kohde on lähes poikkeuksetta vain "she", ja hän ponnahtaa kerrontaan milloin missäkin yhteydessä. Eihän Stephen ajattele "rakastettuni Emma", joten miksi Joycekaan näin kirjoittaisi! Stephen Herossa taustaa on tosiaan vielä runsaasti, mutta "Omakuvassa" ei. On helppo ymmärtää, miksi taivaita tavoitellut ja omasta erinomaisuudestaan vakuuttunut Joyce on päätynyt ratkaisuihin, jotka ovat tehneet hänestä modernistien kuninkaan.

Toisekseen, virkkeiden rakentaminen esteettisistä näkökohdista lähtien on "Omakuvassa" läsnä, ja ääneen lukeminen on monin paikoin suositeltava apukeino kielestä nauttimiseen. Myös tyylikeinojen moninaisuus tai kollaasimaisuus on suuri osa "Omakuvan" keinoarsenaalia, pyrkimyksenä luoda Dedaluksesta niin täydellinen kuva kuin mahdollista. Joycen itsevarmuutta kuvaa, että hän jättää kirjan kasvutarinan ytimessä olevat Stephenin esteettisfilosofiset visiot tarkoituksella hämäriksi ja puolivalmiiksi kuvastamaan sitä, että taiteilija on vasta matkansa alussa. Hienolla prosessiotteella Joyce myös näyttää, millaista runoutta tältä filosofiselta pohjalta syntyy (ei välttämättä kovin kaksista). Kaiken kaikkiaan romaanin muotorajoitusten kanssa tuskailevalle Joyce on todella vapauttavaa luettavaa.

***

Itselleni vaikuttavin kohta "Omakuvassa" on Dante-symboliikkaa uhkuva helvetin kuvaus, jolle Stephen altistuu osana katolilaista retriittiä. Pappi pelottelee poikia tavalla, joka tuntuu Suomen evlut-liteen altistuneelle pakanalle lähes uskomattomalta. Joyce onkin tiettävästi todennut pelänneensä helvetin tulta ja kadotusta koko ikänsä. Kuvaus on monisivuinen, aivan liian pitkä siteerattavaksi, mutta siinä käydään yksityiskohtaisesti läpi helvetin kauhut, tulet, hajut ja demonien kidutuksen. Otetaan nyt satunnaisesti vaikka hajuja kuvaava kohta, jolle vanha Baudelairekin olisi varmasti antanut hyväksyntänsä:

"Consider then what must be the foulness of the air of hell. Imagine some foul and putrid corpse that has lain rotting and decomposing in the grave, a jellylike mass of liquid corruption. Imagine such a corpse a prey to flames, devoured by the fire of burning brimstone and giving off dense choking fumes of nauseous loathsome decomposition. And then imagine this sickening stench, multiplied a millionfold and millionfold again from the millions upon millions of fetid carcasses massed together in the reeking darkness, a huge and rotting human fungus. Imagine all this, and you will have some idea of the horror of the stench of hell."


("Ajatelkaa siis minkälaista täytyy olla helvetin ilman pilaantuneisuus. Kuvitelkaa haisevaa ja hajoavaa ihmisruumista, joka on maannut haudassa mädäntyen ja pehmiten hyytelömäiseksi juoksevaksi visvaksi. Kuvitelkaa tällaista ruumista liekkien saaliina, palavan tulikiven syövyttämänä, miten se levittää ympärilleen tukahduttavia, inhoittavia mädäntymiskaasupilviä. Ja kuvitelkaa sitten tuota oksennuttavaa löyhkää miljoonilla ja taas miljoonilla kerrottuna, kun se lähtee niistä miljoonien miljoonista mätänevistä ruumiista, jotka on tungettu yhteen läpitunkemattomassa pimeydessä suunnattomana pilaantuvana ihmissienenä. Kuvitelkaa kaikkea tätä, niin saatte heikon aavistuksen siitä, miten kauhistuttava on helvetin löyhkä.")

***

Stephenin rakkaus- ja seksielämää Joyce kuvaa nykyajan näkökulmasta jopa kainon sentimentaalisesti. Siten syytökset Joycen tuotannon riettaudesta tuntuvat seksuaalielämän osalta huvittavilta. Kyllä asiat sentään sadassa vuodessa ovat tässä suhteessa muuttuneet aika paljon. Kun Stephen käy maksullisissa naisissa, hän ei ensin halua suudella kumppaniaan mutta antautuu tälle lopulta suorastaan viktoriaanisen nyansoidusti, tavalla joka voi olla seurausta vain aidosta moraalisesta kärsimyksestä:

"With a sudden movement she bowed his head and joined her lips to his and he read the meaning of her movements in her frank uplifted eyes. It was too much for him. He closed his eyes, surrendering himself to her, body and mind, conscious of nothing in the world but the dark pressure of her softly parting lips. They pressed upon his brain as upon his lips as though they were the vehicle of a vague speech; and between them he felt an unknown and timid pressure, darker than the swoon of sin, softer than sound or odour."


("Äkillisellä liikkeellä nainen veti hänen päänsä alas ja yhdytti huulensa hänen huuliinsa, ja avomielisesti ylöspäin suunnatuissa silmissä hän luki naisen liikkeitten tarkoituksen. Se oli hänelle liikaa. Hän sulki silmänsä, antautui kokonaan naisen valtaan, ruumiineen sieluineen, koko maailmassa oli enää vain naisen pehmeästi avautuvien huulien tumma puristus. Ne painautuivat hänen aivoihinsakin hämärästi tajuttavan puheen välineinä; ja niiden välissä hän koki tuntemattoman ja aran puristuksen, synnin tajuttomuutta tummemman, ääntä ja väriä (sic) pehmoisemman.")

***

Kirjan rakenteessa sen kerroksittaisuuden lisäksi erikoisen hienoa on sen Daidalos-symboliikan mukainen lento- tai pako-teeman rinnastuminen päähenkilön henkiseen kasvuun. Sisäisen elämän täyttymyksen tiellä ovat ulkoisen maailman rajoitteet, himojen täyttymystä seuraa moraalinen katumus, siihen lääkkeeksi otettua uskonnollista heittäytymistä epäusko ja uskonnollisen rituaalinen arkistuminen, uskonnollista vapautumista esteettinen täyttyminen ja lopullinen heittäytyminen kohti epävarmaa tulevaisuutta. Stephenin elämä on jatkuvaa nousua ja laskua, joiden kaarista kehittyy harvinaisen hieno kasvuromaani. Ainoa, mistä en pääse selvyyteen on se, onko Stephen enemmän sympaattinen vai ärsyttävä hahmo (minulla on vähän samanlainen suhde Proustin järkäleen minäkertojaan). Lopullinen arvio vaatinee useampia lukukertoja.

Näissä kohottuneissa tunnelmissa onkin hyvä hyökätä Ulysseksen kimppuun. Lomaa on jäljellä vielä yli neljä viikkoa!