sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Johan oli kirjamarkkinat


Kirjamessut ja muut kirjallisuuden massatapahtumat ovat samalla tavalla ahdistavia kuin matkailuohjelmat: niissä on kaikkea liikaa eikä mitään tarpeeksi. Kirjallisuuden niin kuin matkailunkin viehätys perustuu hiljentymiseen ja itsensä kuuntelemiseen, pitää olla riittävän väljää että syntyy mahdollisuus tehdä mitä huvittaa ja tajuta ehkä jotain moniulotteista. Messuilla on samanlainen aikapaine kuin hulluimpina työpäivinä, ja kirjailijoiden kuunteleminen on usein ahdistavaa, kun heidät spiikataan sisään väärällä nimellä ja haastattelijat kyselevät älyttömiä vaivaantuneilta tekijöiltä. Viimeiseksi kysytään aina, mitä seuraavaksi on "työn alla".

Tästä huolimatta sitä aina päätyy kaikenlaisiin kirjatapahtumiin. Eilen olivat vuorossa Korjaamon kirjamarkkinat, jotka ainakin itselleni olivat tuossa muodossa uutuus – markkinoiden lisäksi ohjelmassa oli todella runsaasti mielenkiintoisen oloisia esiintyjiä. Aikaa minulla oli kolme tuntia ja kiinnostavia keskusteluja tuona aikana vähintään kymmenen. Sitten olivat vielä ne markkinat.

***


Tuskin olin saanut takin naulaan, kun istuin Maria Peuraa vastapäätä. Viereisellä sohvalla näkyi olevan Liisa, joten kirjallisuustapahtumille tyypillisesti bloggarikollegoiden näkemistä ei tarvinnut pitkään odotella. Peura luki otteita kirjastaan "Antaumuksella keskeneräinen", ja onnistui hämmästyttävän intiimisti kertomaan kateudentunteistaan, siitä miltä tuntuu kun kritiikkejä tulee tai ei tule, siitä miltä tuntuu kun kirjailijan työn luonne tulkitaan väärin ja kysytään, että oletko viime aikoina kirjoitellut. Peura on harvinaisen intuitiivisen oloinen proosakirjailija, joka ammentaa alitajunnastaan eikä nähtävästi yliälyllistä ideaalejaan romaanin välttämättömästä muodosta tai rakenteesta. Häneltä pitäisi varmaan lukea jotain ja pian.

Peuran luoma jännite katkesi kuin seinään, kun jouduin noin minuutin toipumisajalla Ruben Stillerin vetämään keskusteluun uskosta henkilökohtaisena kokemuksena. Anna Kontula puolusti uskomusten tasa-arvoa, näki jumalan ihmisen luomuksena ja pelkäsi organisoidun uskonnon valtaa. Suomen viralliseksi katolilaiseksi kovaa vauhtia nouseva Antti Nylén piti omaa uskoaan arkisena ja koki lohduttomaksi Kontulan näkemyksen, että ihmisellä on vain itsensä, ihminenhän tarvitsee toisia ja yhteisöä. Hän ei jaksanut uskoa, että liturgia, rukoukset ja muu uskonnon tilpehööri olisivat voineet syntyä ihmisen omin voimin, vaan niiden synnyttämiseen on tarvittu pyhän hengen johdatusta. Niin Nylén kuin Kontulakin näkivät mahdollisena, että uskonto on tulossa muotiin (ajatus taisi muuten kuulua jossain muodossa myös Flaubert'n valmiisiin ajatuksiin). Nykyinen sukupolvi suhtautuu uskontoon neitseellisesti, kristinusko alkaa näyttää kohta eksoottiselta, joten pakkohan siitä on kohta kiinnostua. Stiller totesi, etteivät poliittiset liikkeet pysty vastaamaan ihmisen merkityksellisyyden kaipuuseen, Kontula sanoi ettei pidäkään. Politiikka ja uskonto on parempi pitää kaukana toisistaan. Lopuksi todettiin, että Stillerillä on kolmikosta uskonnollisin tausta ja päätettiin, ettei helvettiä tarvitse pelätä ainakaan enempää kuin tämänpuolisen kauhuja.

***

Tästä helpottuneena vaeltelin vaunuhallin markkinoilla ja koskettelin levottomana kirjojen kansia. Taustalla hoilotti Kari Peitsamo, jonka lapsenomainen heittäytyminen nosti hymyn huulille. Lähimmäksi ostotapahtumaa minut vei Pekka Vartiaisen möhkälemäinen "Postmoderni kirjallisuus", jota bloggarikollegani Katja minulle ansiokkaasti kauppasi. Ostamatta jäi sekin. 

Ei mennyt montaakaan minuuttia, kun kuuntelin Riikka Ala-Harjan ja Marjo Niemen tarinointia kovasti kehutuista kirjoistaan "Maihinnousu" ja "Ihmissyöjän ystävyys". Katse vaelteli jatkuvasti tilan seinillä oleviin Stig Baumgartnerin tauluihin, joissa yksinkertaisista muodoista on saatu irti suuria asioita. Haastattelija Marko Gustafsson oli havainnut molemmissa kirjoissa kytkyn Euroopan historiaan, vaikka Ala-Harjalla se keskittyykin ikonimaiseen maihinnousuun, Niemellä koko soppaan. Yhdessä todettiin, että Ala-Harja kirjoittaa taloudellisesti ja siten päähenkilön selviytymiseen tähtäävään mielenlaatuun sopivasti, Niemellä kieli taas ryöppyää valtoimenaan. Kateus tuli esiin jo toisen kerran, kun Ala-Harja tunnusti kadehtineensa Niemen rouheaa ja runsasta kieltä. Niemenkin päähenkilö on hätätilassa, mutta häntä kriisi ei saa fokukseen vaan hänen lävitseen menee koko mantereen historia. Niemenkin kirja pitäisi näköjään lukea ja pian. 

Niemi, Gustafsson, Ala-Harja ja Baumgartnerin taulut.

***
Nylén, Lehto, Aaltonen ja Ilkka Ahola-Luttila.
Ravasin takaisin vaunuhallin vintille, jossa käynnistyi paneeli klassikoiden kääntämisestä. Lauteilla olivat James Joycen "Ulysseksen" kääntänyt Leevi Lehto, Baudelairen "Pahan kukat" tulkinnut Antti Nylén sekä Arthur Rimbaud'n tuotannon kääntänyt Einari Aaltonen.

Lehto näki kääntäjän roolinsa peilinä, joka pyrkii mahdollisimman suureen tarkkuuteen ja alkuteoksen muodon kunnioittamiseen. Hän piti siten radikaalina erityisesti Nylénin päätöstä luopua "Pahan kukkien" sidotusta mitasta. Lehto näki, että Baudelairen aleksandriinin pakkokaapu sallii itse asiassa käsittämättömiä mahdollisuuksia tunteiden päästä ulos runoilijan tietämättä. Nylén sanoi halunneensa antaa kirjallisuuspoliittisen viestin, että metodin voi valita rohkeasti, vaikka työ siitä kyllä muuttuukin vaikeammaksi ainakin Baudelairen kohdalla, onhan suuri osa hänen kuviensa viehätystä kytkeytyminen sidotun mitan pitkään perinteeseen kaikkine konnotaatioineen, joita se etenkin ranskalaiselle lukijalle aiheuttaa.

Nylén tunnusti, että tulkintatyön ydin oli enemmänkin mystinen ystävyyssuhde Baudelaireen kuin pedantti kiinnostus hänen muotoonsa ja mittaansa. Leevi Lehto sanoi olevansa urakan loputtua Joycelle korkeintaan kaveri, mutta sitä vastoin Bloomin ja Dedaluksen sydänystävä. Einari Aaltonen perusteli ratkaisujaan Rimbaud'n Baudelairesta ja Joycesta poikkeavalla eetoksella muuttaa koko elämä, ei niinkään kirjallisuutta ja sen perinnettä. Aaltosta sieppasi erilaisten perustelemattomien heittolaukausten muodossa sateleva kritiikki. Hän vertasi kääntäjiä ytimeen, jonka ympärillä (varsin kaukana) pörrää ryhmä teräväkielisiä elektroneja, jotka kaikki olisivat omasta mielestään tehneet työn selvästi kääntäjää paremmin. Sekä Aaltonen että Nylén toivottivat kriitikot reippaasti yrittämään kynsiään tekstien parissa: "Tee ite parempi!" Lehto taas paljasti, että koska Ulysses oli aikanaan skandaali, käännöksenkin piti olla sitä, ja sellaisen hen siitä tekikin.

***

Kateus, helvetti, Pekka Vartiaisen uusi kirja, Euroopan historia ja kertojien selviämistaistelut, mitään ymmärtämättömät elektronit ja kohtalonyhteys runoilijaan, kaikki tämä kolmeen tuntiin ja erittäin hipsterimäisissä puitteissa. Kun istuin raitiovaunussa matkalla kotiin ja luin kaikessa rauhassa Alex Matsonin "Romaanitaidetta", päätin että ennen ensi syksyä en mene kirjamessuille. Joihinkin ihan pieniin tapahtumiin kuitenkin ehkä jo kesällä, tai ihan pakottavista syistä kenties jo huhtikuussa.

12 kommenttia:

  1. Minun piti mennä tänään uudelleen kirjamarkkinoille, kun eilen en ehtinyt ollenkaan kuunnella esityksiä, mutta kirjakumppani teki oharit ja jäin kotiin mököttämään. :)

    Kirjoitit kyllä mielenkiintoisen jutun, jännä vain, että päädyit kuitenkin siihen, ettet haluaisi mennä enää uudelleen samankaltaisiin tilaisuuksiin. Eilen oli ainakin paljon tilaa kiertää ja kävellä, kirjamessuilla hälinä ja väenpaljous pakkaavat minua väsyttämään. Olisin mielelläni kuunnellut näitä haastatteluja ja paneelikeskusteluja, mutta mutta.. Hienoa kuitenkin, että keväälläkin järjestetään jotain isompaa kirjahäppeningiä Helsinkiin, muuten tuntuu, että kaikki keskittyy juuri syksyyn.

    VastaaPoista
  2. Kivat ne markkinat olivat, ei siinä mitään! Tuollaisesta suorittamisesta tulee vain ähky, kun ei malta olla juoksematta paikasta toiseen eikä kuitenkaan osaa rauhoittua kunnolla kuuntelemaan mitään.

    Ja kirjoitinhan lopetukseen, että ihan varmasti löydän itseni taas messuilta viimeistään syksyllä. Ennen syksyähän Helsingissä ei taideta kirjamessuja järjestääkään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muotoilin sanani huonosti. Ymmärrän kyllä, että tuosta kaikesta ohjelmasta tulee helposti suorittamista. On niin paljon kiinnostavaa ohjelmaa, ja niihin pitää kiirehtiä kellon kanssa.

      Poista
  3. Jaksoit käydä seuraamassa todella montaa ohjelmanumeroa. Minä pyrin yleensä messuillakin rajoittamaan ohjelman yhteen tai kahteen juttuun, ettei turnausväsymys iske. Tuo käännöspaneeli olisi kyllä kiinnostanut, joten oli kiva lukea siitä täällä. :)

    VastaaPoista
  4. Olet selvästi viisaampi kuin minä :-)

    VastaaPoista
  5. Hipsterimäisyys on hyvä luonnehdinta! Mukava tapahtuma, ilmapiiriltään rennompi kuin Kirjamessut.

    Oli hauska nähdä. Suosittelen edelleen Vartiaisen Postmodernia kirjallisuutta. ;)

    VastaaPoista
  6. Tämä kääntämisen kysymys on mulle nyt kiintoisa aihe: Otin hyllystäni vanhan Londonin käännöksen vuodelta 1917: Lumikenttien tytär. Luin ja ihmettelin kauhiasti miten hyvin tuommoen suora kerronta on kestänt aikaa; miten kääntäjän käyttämä suomi oli yhä kiemurtelematta luettavissa.

    Sitten tulin uteliaaksi ja otin hyllystäni Ahon kootut teokset: Juha, Omatunto ja Rauhan erakko samalta vuosikymmeneltä kun tuo käännös. Niitä en pystynyt lukemaan. Kieli oli auttamattoman vanhaa ja kaikki tuntui peittyvän sen alle.

    Mutta koska kääntäjän kieli vuodelta -17 oli ihan käypää, onko siis niin että tuolloinen suomalainen taideproosa sinänsä oli jo alun pitäen helposti vanhahatavaa koska pyrki liikaan koristeellisuuteen? Tai siis ainakin Aholla... (Pitikö siis Londonin suora tyyli kääntäjän sopivasti kurissa?)

    (Alastalon sali on tietenkin poikkeus koska Kilven poseeraus on kyllin itsetietoista ja narsistista häivyttääkseen tahattoman koristeellisuuden; myös Kantelettaren, Kalevalan ja Trisrtam Shandyn tietoinen asettaminen tyylin taustalle luo reflektiivisen efektin joka pelastaa Salin ajan hampaalta; itselleni se on hienoimpien lukemieni romaanien joukossa ehottomasti, siis ihan maailman mittakaavsaa...)

    Nyt sitten vielä kysymys kaikille asiasta kiinnostunelle: Kun aina puhutaan käännöskirjojen päivitämisestä, "ne pitäsi suomentaa uudelleen kerran 20 vuodessa!", niin miksei myös suomalaisten klassikkojen? Julkaistaan alkuperästen rinnalla nykyistetyt painokset! Vai onko tässä ehdotuksessa liikaa tabua? "Pyhäinkuviimme ja pyhään kieleemme ei kosketa perkele!"

    Ja vielä toinen kysymys: onko muun maailman tuon aikakauden taideproosa ollut alkukieleltään yhtä vanhentunutta kuin tämä oma armaamme? Ainakin Mika sinä luet ranskalaisia alkukielellä. Ja päivittääkö ne omia klasikkojaan???

    VastaaPoista
  7. p.s.
    eikö koulujen kirjallisuuden opetuksessa voisi käyttää tätä päivittämistä? Juhankin sinänsä komea melodraama nousis kunnolla esiin liian pateettisen koruilun takaa... tehtävä oppilaille: kirjoittakaa luku Juhasta nykysuomeksi.

    VastaaPoista
  8. Mulle tuli ihan sama ajatus tuolla seminaarissa mieleen, että voisihan klassikoitakin päivittää siinä missä käännöksiäkin. Sitten tuli heti ihan kauhea olo, että ei missään nimessä, kyllä kieli on niin olennainen osa kokonaistaideteosta. Olen kyllä nähnyt joistain klassisista runoista uudelleensovituksia, mutten ole yleensä niistä tykännyt. Samoin esim. Niemisen "Kalevala 1999" jätti kyllä aika kylmäksi, vaikka kaunista kieltä olikin, mutta lasten ja nuorten on varmasti sitä kautta helpompi päästä sisään Kalevalan tarinoihin.

    Ranskaa ja englantia tulee tosiaan luettua alkukielellä. Suomi on varmasti nuorena kielenä muuttunut niitä enemmän tyylillisesti ja rakenteiden puolesta. Minua ei kyllä tuo koukeroinen olo haittaa (kuten Aholla), päinvastoin se usein riemastuttaa :-)

    En muista nähneeni päivityksiä esim. ranskalaisista klassikoista, eikä se kielen puolesta taida olla kyllä tarpeenkaan. Esim. Stendhal on ihan standardiranskaa. Sama englanniksikin, esim. mainitsemasi Tristram Shandyhän on kielen puolesta ihan kuranttia kamaa, vaikka tietysti tarkoituksellisen koukeroista.

    Kirjoitustehtävänä olisi tosiaan kyllä hauska versioida vaikka Juhaa... ja sitähän koko kirjallisuuden historia on ollut: aina uusien versioiden kirjoittamista ikuisista tarinoista. Vaikka Hamlet on tästä hyvä esimerkki.

    VastaaPoista
  9. Ymmärsinkö nyt oikein jos ymmärsin niin että ranska ja englanti ovat pysyneet ajattomina suomea paremmin. Ja tapa kirjoittaa myös? Kun Ahokin jotenkin pyrkii koukeroimaan, tekemään taidekieltä kun vertaa saman vuosikymmenen käännöskieleen!??

    (Itse muuten uskon että Juhasta sais ankaran draaman jos sen kieli puhdistettais kaikesta vanhasta koruilusta ja taitellisesta lauserakenteesta.)

    VastaaPoista
  10. Tällainen olo mulle on jäänyt tyylin ja rakenteiden osalta, en tosin ole todellakaan mikään auktoriteetti asiassa. Koukeroijia löytyy tietysti kaikista kielistä, hyviä ja huonoja, uusia ja vanhoja. Minusta tyylin osuvuus on aina ja ikuisesti kiinni siitä miten se palvelee teosta.

    Mutta nyt vasta ymmärsin kunnolla, että hait takaa nimen omaan sitä, että suomeksi olisi ollut tapana kirjoittaa proosaa erityisen koukeroisen taidekielisesti verrattuna samanaikaisiin suomenkielisiin käännöksiin. Mielenkiintoinen ajatus, pitääpä tutkia. En kyllä yhdy tuohon ainakaan Aleksis Kiven kohdalla – hänhän sekoittaa todella taitavasti korkeaa ja matalaa, "runollista" ilmaisua ja hyvinkin suoraa puhekieltä.

    VastaaPoista
  11. Tätä hain joo.

    Ennen ajattelin että suomentajat saivat maailmanklassikot tuntumaan tuoreilta ja ranskalaiset ja muut tuskailivat saman aho-ongelman kanssa omien klassikoittensa parissa. Mutta että ne todellakin ovat ajattomamipia kuin omamme! Tätä vähän pelkäsinkin.

    Minusta Kivenkin veljekset kyllä puhuvat kuin teatteriyleisölle ja kovaa että perällekin kuuluu, eivät kuin toisilleen.

    Vanha suomalainen elokuva oli elokuvattua teatteria ja kirjallisuuden kanssa on vähän samoin. Ne eivät ikään kuin ole aitoja romaaneja vaan romaanin muotoon rakennettuja näyttämöitä.(Alastalon salissa vie tämän mallin sitten äärimmäisyyteen itseään reflektoiden ja siksi se ei ole vanhentunut; siinä näyttämö on muuttunut tietoiseksi).

    (Tässä olisi muuten jollekin kirjallisuudentutkijalle nasta aihe...)
    t.juha

    VastaaPoista