“I have thought this affair out very carefully though you may not believe me when I tell you. But my escape excites me: I must talk as I do. I feel a flame in my face. I feel a wind rush through me.”James Joycen “Stephen Hero” on vuosien 1904-06 paikkeille ajoittuva käsikirjoitus, josta myöhemmin kasvoi yksi suosikkikirjoistani, “Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta” (ks. siitä aiempi postaus). Joyce oli käsikirjoitusta tehdessään vähän yli kaksikymppinen, menetti äitinsä, tapasi tulevan vaimonsa Nora Barnaclen ja muutti tämän kanssa Triesteen, tulipa isäksikin. “Dublinilaiset” alkoi olla valmis tarjottavaksi kustantajille, vaikka se julkaistiinkin lopulta vasta 1914, kaksi vuotta ennen “Omakuvaa”.
Suurin osa “Stephen Heron” käsikirjoituksesta tuhoutui kun Joyce ilmeisesti poltti sen, mutta ainakin legendan mukaan hänen sisarensa pelasti siitä osan jälkipolville. Säästynyt osuus, pokkarimuodossa reilut 200 sivua, kattaa suunnilleen "Omakuvan" viimeisen eli viidennen luvun, noin kaksi vuotta Stephenin taivallusta yliopistossa.
***
Vaikka “Stephen Hero” ansaitsee hyvinkin tulla luetuksi omana itsenään, ehkä sitä realismin nimissä voi suositella lähinnä Joyce-entusiasteille, jotka kaipaavat selkokielisiä lisätirkistyksiä nuoren Dedaluksen sielunmaisemaan. Mm. seuraaviin kansaa kuohuttaviin kysymyksiin löytää tästä kohukirjasta vastauksen: Mitä Stephen ajatteli porvarillisesta avioliitosta? Miten epifanian käsite liittyy Stephenin Tuomas Akvinolaiselta ammentavaan esteettiseen teoriaan? Millainen vaikutus Ibsenillä oli Stepheniin? Entä Stephenin äitiin? Millaisia Stephenin vanhemmat oikeastaan olivat ja mitä he pojastaan halusivat? Miten vanhemmat reagoivat kuullessaan että Stephen oli lopullisesti menettänyt uskonsa? Millaista sisäistä taistelua Stephen kävi yrittäessään vielä vakuuttaa itsensä katolilaisuuden ja taiteilijankutsumuksen yhteensopivuudesta…
“Stephen Hero” muistuttaa kerrontaeetokseltaan enemmänkin “Dublinilaisia”: kuvaus on tarkkaa ja raportoivaa, dialogia on paljon, ja tarina etenee pääpiirteissään rauhallisen kronologisesti. Stephenin lähipiiri saa "Stephen Herossa" todella tarkan käsittelyn. Stephenin ystävät, sisarukset ja erityisesti hänen vanhempiensa luonteet ja ajatukset poikansa taivalluksessa avautuvat "Stephen Herossa" aivan eri tavalla kuin lopullisessa teoksessa. Samalla nuoren kirjailijan tietty arrogantti omahyväisyys, miksei suora omakohtaisuuskin, joka taas "Dublinilaisista" puuttuu, paistaa tekstistä läpi paljon selvemmin kuin "Omakuvasta".
Kuten tiedetään, “Omakuvassa” kuvaus on paljon viitteellisempää ja tyylitellympää, moniin keskeisiin tapahtumiin ja kehityskulkuihin viitataan ohimennen keskusteluissa tai niistä vain vihjataan. “Omakuva” on ellipsin ja tajunnanvirran taidetta. “Stephen Heron” esipuheen kirjoittanut Theodore Spencer kuvailee teosten eroa osuvasti ja tulee samalla sanoneeksi jotain oleellista taiteesta:
Kuten tiedetään, “Omakuvassa” kuvaus on paljon viitteellisempää ja tyylitellympää, moniin keskeisiin tapahtumiin ja kehityskulkuihin viitataan ohimennen keskusteluissa tai niistä vain vihjataan. “Omakuva” on ellipsin ja tajunnanvirran taidetta. “Stephen Heron” esipuheen kirjoittanut Theodore Spencer kuvailee teosten eroa osuvasti ja tulee samalla sanoneeksi jotain oleellista taiteesta:
“In the Portrait we are looking at a room through a keyhole instead of through an open door: the vague shapes which we can with difficulty see in the dark corners add portentousness to what our framed and limited vision can perceive. In the present version (M.K. huom.: Spencer viittaa “Stephen Heroon”) the door is open, and everything is made as visible as possible. To change the image: we here see things in daylight, instead of under a spotlight; here there is less emphasis, less selection, less art.”Joyce on kirjaansa kehitellessään oivaltanut, että kerronnan painopisteen on oltava täysin Stephenin tajunnassa, ja muiden henkilöiden kohtalona on olla vain sen heijastuksia. Vain tällä tavalla hän on saanut elämään niinkin tiiviissä muodossa lopullisen teoksen ainakin itselleni ehkä vaikuttavimman esteettisen piirteen, sen miten kerronnan kieli ja kompleksisuus heijastelevat sankarin mielen kehittymistä ja palvelevat täysimääräisesti kirjan teemaa. Puhumattakaan siitä, että Joycen kokonaistuotannon kannalta “Omakuvan” kruunaavan päiväkirjaosuuden voi nähdä varsin puhtaasti viittovan sinne, mistä “Ulysses” tyylillisesti alkaa.
Samalla kirjan keskeiset symbolit ja teemat (iirinationalismi ja Charles Parnellin rooli, elämä henkisesti lamaantuneessa Dublinissa, katolilaisen uskonnon vaikutus, vanhempien ja suvun vaikutus, Stephenin rakkaus Emmaan, Stephenin taidekäsityksen kehitys) ja etenkin nuoren taiteilijan kasvutarina kodin, uskonnon ja isänmaan pidäkkeistä taiteen vapauteen välittyvät lopullisessa teoksessa paljon tehokkaammin ja kirkkaammin: Joyce on tiennyt millaista teosta on kirjoittamassa.
***
Vaikka “Stephen Hero” ansaitsee hyvinkin tulla luetuksi omana itsenään, ehkä sitä realismin nimissä voi suositella lähinnä Joyce-entusiasteille, jotka kaipaavat selkokielisiä lisätirkistyksiä nuoren Dedaluksen sielunmaisemaan. Mm. seuraaviin kansaa kuohuttaviin kysymyksiin löytää tästä kohukirjasta vastauksen: Mitä Stephen ajatteli porvarillisesta avioliitosta? Miten epifanian käsite liittyy Stephenin Tuomas Akvinolaiselta ammentavaan esteettiseen teoriaan? Millainen vaikutus Ibsenillä oli Stepheniin? Entä Stephenin äitiin? Millaisia Stephenin vanhemmat oikeastaan olivat ja mitä he pojastaan halusivat? Miten vanhemmat reagoivat kuullessaan että Stephen oli lopullisesti menettänyt uskonsa? Millaista sisäistä taistelua Stephen kävi yrittäessään vielä vakuuttaa itsensä katolilaisuuden ja taiteilijankutsumuksen yhteensopivuudesta…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti