perjantai 18. syyskuuta 2015

Wallace ja Saunders – liikuttavan relevanttia nykyproosaa

Päättynyt kesä meni suurimmaksi osaksi novellien merkeissä. Luin Raija Siekkistä, Juha Seppälän pitkän lyhytproosataipaleen hienosti tiivistävän ”Vapauden ja oikun”, Don DeLilloa, Raymond Carveria, John Cheeveriä, Richard Yatesiä, David Foster Wallacea, ja osuipa käsiini yksi uusikin tuttavuus, mm. Tommi Melenderin kovasti hehkuttama George Saunders.

Erityisesti Wallacen (luin novellikokoelman ”Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja” Juhani Lindholmin hienona suomennoksena) ja Saundersin (uusin kokoelma, ”Tenth of December”, joka on myös suomennettu, mutten saanut käsiini) äärellä tuli vahvasti sellainen olo, että amerikkalaisherrat ovat juuri siellä missä nykyproosan pitääkin olla.

Jos saa sanoa vähän löysästi (ja blogissahan saa), kumpainenkin on niin sinut sisäisen postmodernistinsa kanssa, että he voivat keskittyä kirjoittamaan petomaisen hyvin. Toki Wallace nojaa kikkailevuuden vakiovarusteeseen eli runsaisiin alaviiteapparaatteihin, mutta pyytää samalla lukijaa ”uuden vilpittömyyden” hengessä tuntemaan sympatiaa niihin sortuvaa kirjoittajaa (anteeksi, siis tietenkin kertojaa) kohtaan. Wallacen apparaatit ovat sitä paitsi temaattisesti ja tyylillisesti perusteltuja, koska hänen lyhyissä pätkissään on kyse melkeinpä tapauskertomusten pastisseista. Monissa novelleissa ihmiset on pelkistetty hienosyisiksi ja melkein anonyymeiksi psykologioiksi, jotka silti onnistuvat olemaan koskettavia, välillä jopa liikuttavia. Wallace tiesi kyllä, että ”rakennustelineet näkyvät”, niin kuin on tapana sanoa luovan kirjoittamisen kursseilla, mutta hänpä näyttääkin ottaneen tehtäväkseen kirjoittaa telineensä koskettaviksi. Erityisen taitavasti Wallace antaa oman panoksensa erääseen länsimaisen kirjallisuuden vakioteemaan, siihen miten ylikehittynyt äly vaatettaa ihmisen perustavat halut ja tunteet monimutkaisiin ja luonnottomiksi vääristyviin kudelmiin (”Yksi ainoa murrosikäisen mielikuvituksesta kummunnut ele oli raahannut perässään äärettömän monimutkaisia vastuita, jotka sopivat paremmin Jumalalle kuin tavalliselle pojalle.”)

Wallacen kieli on kiehtovan kliinistä ja etäännytettyä, kun taas George Saunders vaihtelee näkökulmahenkilöitä virtuoosimaisesti (erityisen kiehtova on hänen tapansa käyttää ikään kuin sidoslauseita, joissa näkökulma on hetken jossain kahden henkilön välissä), ja niiden mukana keikkuvat kielen rytmi ja rekisteri, välillä hyvinkin villisti. Saundersin novellistiikka nousee pitkälle realismin kielellisen funktionalismin toiselle puolen, ja kutsuu lukemaan itseään lähes puhtaan kielivetoisesti. Silti Saundersin tarinat nojaavat pohjimmiltaan hyvin vahvasti jos nyt ei juonivetoisuuteen (monissa tapahtuu hyvinkin dramaattisia asioita) niin ainakin esimerkiksi Joycelta tai Carverilta tuttuun slice of life -tekniikkaan. Ne ovat sekä kielensä että tarinoidensa puolesta suorastaan koukuttavia, ja monet tarinoista päättyvät onnistuneesti, joskin aika monessa tapauksessa Saunders virittää viimeiseksi tunnelmaksi pienieleisen ja monimielisen elegisyyden – vaatimattoman kokemukseni mukaan yksi novellinkirjoittajien suosikkistrategioista.

Siinä missä Wallace pelkistää nykyihmiset neuroottisiksi psykologioiksi, jotka ainakin useimmiten tuntuvat elävän meidän maailmassamme, vaikkakin wallacelaisen käsittelyn saaneessa (hän on erittäin taitava ”wallacoimaan” maailmansa, melkein yhtä taitava kuin alan kenties suurin nykymestari Don DeLillo on "delilluttamaan" omansa), Saunders hakee tarinoihinsa vauhtia vieraannuttavilla scifi- tai rinnakkaistodellisuus -elementeillä, joihin kuuluvat useammassa novellissa henkilöiden mielialoja ja kielellistä ilmaisua erittäin konkreettisesti manipuloivat lääkkeet. Saundersin henkilöt ovat kielellisesti (poikkeuksellisen, välillä jopa rimmismäisen) kiinnostavia, mutta hiljalleen heistä raaputtuu esiin toiseutta, köyhyyttä, rumuutta, lihavuutta, mielisairautta ja yksinäisyyttä, vaihtelevina kombinaatioina. Saundersin näyttämöjä ovat tavaraa pursuavat köyhälistökodit, joissa soi sentimentaalinen halu naapurien kanssa vertailukelpoiseksi takapihaksi määrittyvään amerikkalaiseen unelmaan (”Keeping up with the Joneses”). Näkökulmahenkilöiden mielten taustalla puhuu usein kuolleita vanhempia tai kuviteltuja ihmisiä, jotka tukevat henkilöitä ja antavat heidän toiminnalleen ja olemukselleen suunnan. Saundersin maailma ei kuitenkaan ole synkkä, Wallacesta tai deLillosta poiketen; toki hänenkin proosassaan on alati läsnä kaiken kauniin takana vaaniva kuolema ja merkityksettömyys, mutta noita kauhuja vasten asettuu Saundersin henkilöiden sisäisten maailmojen mieletön rikkaus, johon usein lukee jonkinlaisen hyväntuulisen ja lopulta aika viattoman maailmanihmettelijän eetoksen (jollaista on aivan turha hakea Wallacen tai DeLillon teksteistä).

Wallacekin on koskettava, mutta eri tavalla kuin Saunders, ehkä hieman samalla tavalla kuin Thomas Bernhard; mielettömyyden ja tuskan taustalla voi kuulla vereslihaisen idealismin, pettymyksen siitä, ettei maailma koskaan ole niin hyvä kuin sisäistekijä (argh) haluaisi. Saundersin uusin kokoelma taas katsoo lähes poikkeuksetta maailmaa onnettomien päähenkilöidensä kautta varsin hilpeästi, empaattisesti, kielellisesti, pieniä yksityiskohtia ihaillen ja kielen ironisuudesta nautiskellen. Lisäksi ainakin itselleni Saundersin maailman selkeästi ei-realistiset elementit vähentävät hänen proosansa traagisuutta vaikkapa Wallaceen verrattuna (sama pätee esimerkiksi Vonnegutiin, johon Melender Saundersia vertaa). Nämä elementit ovat toisaalta kiistämätön osa hänen viehätystään, ja hän itse tuntuu suhtautuvan niihin varsin mutkattomasti: New Yorkerille hän sanoi ”Semplica Girl Diaries” -novellistaan, että tietyt (erittäin kiinnostavat ja samalla häiritsevät) scifistiset näyt ovat novellissa siksi, että hän on ne niin unessa nähnyt.

4 kommenttia:

  1. Olen myös tutustunut viime aikoina näihin amerikkalaisiin mestareihin ja päätynyt lukemisjärjestyksessä seuraavaan johtopäätökseen: Wallace < Saunders < Franzen. Toki ensirakkautena ja hieman kömpelönä, mutta niin hiuksia halkovan psykologisena (ja ennenaikaisen kuolemansa takia, pakko myöntää) Wallace säilyy suurimpana rakkautena.

    VastaaPoista
  2. Mun on aina ollut vaikea hahmottaa noita suurempi kuin -merkkejä, mutta kaikki noista on niin kovia tekijöitä, että mikä tahansa järjestys passaa :-). Nimim. Purityä kirjastosta odotellessa

    VastaaPoista
  3. Kiitos Mika! Wallace oli mulla tuntematon mutta hyppäsi lukulistalle heti. Saundersin lumoissa hurahti viikon työmatkat lähes huomaamatta, tai oikeastaan ei: aloin jo toivoa että asuisin töistä vielä kaumpana että saisin nauttia hänen hulluista novelleista vielä pidempään. Kaikkiaan ne oli ehkä kummallisimpia mitä olen lukenut aikoihin tai koskaan, mutta mieletön coup de coeur. Hienosti sait puettua niiden tunnelman sanoiksi.

    VastaaPoista
  4. Kiitti Outi! Wallace on tosiaan aivan huikea, melkein masentavan hyvä (jos sattuu itse kirjoittamaan ;-). Blogasin muuten juuri hänestä kertovasta leffasta, joka niin ikään on näkemisen arvoinen: http://taasyksikirjablogi.blogspot.fi/2015/09/r-spesiaali-end-of-tour.html

    VastaaPoista