Modernisti näkee näkyjä

Helena Ruuskan kirjoittama elämäkerta ”Kuin linnun kirkaisu” palautti Marja-Liisa Vartion (1924-1966) pitkästä aikaa ajatuksiini. Luin häntä joskus lukioikäisenä ja tykkäsin kovasti, mutta jotenkin häntä ei ole sen jälkeen tullut luettua vaikka modernisteja mukamas harrastankin. Ruuska toimii äidinkielenopettajana ja on aiemmin kirjoittanut väitöskirjan Vartion Madame Bovarya mukailevasta romaanista "Kaikki naiset näkevät unia".

41-vuotiaana kuolleessa Vartiossa on henkilönä paljon mielenkiintoista – hän oli avioerolapsi, joka eli lapsuutensa ja nuoruutensa Joel Lehtosen Säämingin ja Aleksis Kiven Nurmijärven välillä ja ammensi näistä "kahdesta maisemasta" aineksia kirjallisuuteensa. Hän oli omapäinen nuorinainen, puhetta pulppuavan suvun vaikutteita imenyt armoitettu ja spontaani tarinankertoja, ensin varakkaan ja alkoholisoituneen  taidegalleristi Valter Vartion, sittemmin Paavo Haavikon vaimo, Sylvi Kekkosen ystävä, Tuomas Anhavan kätilöimä otavalainen runoilija ja kirjailija. Ruuska piirtää Vartiosta kuvan savolaisena luonnonlapsena, joka onnistui hurmaamaan Helsingin jäyhät kulttuuripiirit tarinoillaan perinnönjaoista, unista ja suomalaisen maaseudun kummallisista hahmoista.

Ruuskan elämäkerta on ensimmäinen Vartiosta kirjoitettu ja siten erityisen arvokas. WSOY:lle kuuluu hatunnosto siitä, että otavalaisen modernistin elämää luotaava kirja on päätetty kustantaa.

***

Ruuskan tapa käsitellä aihettaan on varsin perinteinen, tosin tuotantoa käydään läpi piristävän paljon. Ruuska lähtee liikkeelle sairastelleen, kilpirauhasen ylitoimintaan väärää hoitoa saaneen ja unilääkkeitä runsaasti käyttäneen Vartion dramaattisesta kuolemasta, jonka lopullinen syy paikannetaan alkukesäisen uintireissun aiheuttamaan vilustumiseen. Tämän jälkeen Ruuska palaa Vartion lapsuuteen, etenee kronologisesti tarinaa preesensissä kuljettaen. Hän pysyttelee hyvän elämäkerturin tavoin varsin näkymättömänä ja antaa oman kädenjälkensä näkyä lähinnä Vartion tuotantoa koskevissa pohdinnoissa.

Painoa on paljon nuoruusvuosilla, joilta on toimitettu Vartion päiväkirjat. Tuula Levoa viipyily Marja-Liisan teinirakkauksissa ärsytti, itseäni ei niinkään, koska näin tuntui paljastuvan jotain olennaista paitsi Marja-Liisan elämänasenteesta myös 40-luvun sovinnaisuuskäsityksistä ja sodan vaikutuksista niihin. Ruuska on lisäksi haastatellut laajasti Vartion ja Paavo Haavikon lähipiiriä, ml. isänsä työtä jatkavaa Heikki Haavikkoa, ja saanut käyttöönsä aiemmin tuntematonta Vartiolta jälkeenjäänyttä aineistoa, kirjeitä ja valokuvia. Näkökulma on aika kohtelias, esimerkiksi Vartion perhe-elämää ja lasten vaiheita ei juuri tirkistellä. En tiedä onko tämä hyvä vai huono asia, koska esimerkiksi Vartion ottotyttären, niin ikään nuorena kuolleen Laritsan vaiheisiin liittyisi paljon myös Vartion persoonan ja miksei hänen kirjallisuutensakin kannalta mielenkiintoista ainesta.

***

Yksi mahdollinen, mm. Jouni Tossavaisen Kiiltomadossa mainitsema marmatuksen aihe kirjassa liittyy siihen, että Ruuska tulkitsee monin paikoin Vartion elämää ja ajatuksia hänen fiktionsa kautta. Näinhän usein tehdään. Se, onko tässä mitään pahaa, kunhan temppu tehdään läpinäkyvästi, on ikuisuuskysymys. Itse en tästä ole järin huolissani, koska en jaksa aina uskoa ns. virallisten lähteidenkään edustavan mitään absoluuttista totuutta. Miksei kirjailijan tuotannon kautta voisi pyrkiä lähestymään hänen maailmankuvaansa ja syvimpiä ajatuksiaan? Ja toisaalta: Ovatko päiväkirjat täysin luotettavia? Entä aikalaistodistajien lausunnot?

Toisaalta Ruuska lukee Vartion tuotantoa aika vahvasti omaelämäkerrallista aineistoa vasten. Ruuska tiivistää "vartiolaisen kerronnan" hänen lapsuudenkokemuksistaan kumpuavaan sukulaissetien ja -tätien jatkuvaan tarinointiin:  

"Kertomuksissa setvitään menneisyyttä, mutta ne värittävät tai selittävät nykyisyyttä. Olennaisia ovat kertomusten toistaminen ja varioiminen, näkökulmien vaihdokset ja erilaisten äänten sekoittuminen."

Ruuska korostaa Vartion ansioita nimenomaan tarinankertojana ja viittaa tapauksiin, jossa hän sai kuuntelijansa haltioitumaan kertomuksillaan perinnönjaoista ja erityisesti nähdyistä unista, joiden vatkaamiselle kirjailija oli altistunut lapsuudessaan päivä toisensa jälkeen. Samalla Ruuska muistaa korostaa, että Vartiolla oli vahva kokonaisrakenteen taju, mikä teki hänestä kiinnostavan romaanikirjailijan.

Ruuskan omaelämäkerrallisesta materiaalista ammentava ote käy ilmi selvästi, kun vertaa hänen analyysiaan postuumina ilmestyneestä romaanista "Hänen olivat linnut" Pirkko Alhoniemen vuonna 1973 ilmestyneessä "Romaani ja tulkinta" -kirjassa esittämään hienoon symbolistiseen analyysiin, jossa omituisen ruustinnan ja hänen palvelijansa arkisista jahnauksista ammennetaan lintutematiikan kautta suuria uskonnollisia, seksuaalisia ja yhteiskunnan muuttumiseen liittyviä merkityksiä ja valtavia jännitteitä.

Minusta ei ole yhtään pahaksi, että Ruuska paitsi ammentaa Alhoniemen analyysista myös kertoo romaanin tosielämän vaikuttimista sukulaistalon ullakolla rapistuvaa täytettyä joutsenta myöten. On mm. hauska tietää, että "nopeasti ja näynomaisesti" kirjoittanut Vartio on kuvaillut olevansa kirjoittaessaan "kuin metso soitimella" (postauksen alussa oleva kuva on Seppo Polameren kuvitusta romaaniin "Hänen olivat linnut"). Tämän tietäen romaanin muutenkin merkityksiä täyteen ahdettu, lähes sivun mittaisena virkkeenä vyöryvä, katharttinen grande finale saa aivan uusia ulottuvuuksia. Alhoniemi on epäilemättä oikeaoppinen tulkitessaan romaania puhtaan teoslähtöisesti, mutta minusta biografinen tulkinta usein enemmänkin lisää jotain taideteoksiin kuin vähentää niiden itsenäistä arvoa. Tästä hyvänä esimerkkinä on Ruuskan siteeraama Haavikon runo ”Puut, kaikki heidän vihreytensä”, joka muuttaa vahvasti väriä kun tietää, milloin se on kirjoitettu.

***

Ehkä kaikista mielenkiintoisin kohta Ruuskan kirjassa on "Se on sitten kevät" -romaania koskeva, tarkasti kuvattu havainnollistus siitä, miten Tuomas Anhava ohjasi Vartion tunteellista ja runsasta ilmaisua modernistiseen pelkistettyyn tyyliin (esimerkin yliviivauksineen voi katsoa esim. täältä. Myös Paavo Haavikon rooli kirjojen ideoinnissa ja editoinnissa tulee hyvin esiin. 

Luin itse elämäkerran innoittamana Vartion vuonna 1958 ilmestyneen toisen romaanin "Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö". Kuulas, jopa askeettiseen tyyliin kirjoitettu ja tiukasti rakennettu tarina kertoo tytöstä, joka tulee raskaaksi varatulle miehelle ja pakenee sosiaalista stigmaa ja perheen asettamia henkisiä kahleita kaupunkiin. Kirja on todella hieno kaikessa vähäeleisyydessään, ja Ruuska kytkee kirjan naiskuvan hienosti viisikymmentäluvun konventioihin ja moraalikäsityksiin. Ruuska havainnollistaa myös, miten Vartio ammensi aiheensa omista kokemuksistaan mutta antoi niiden lopulta noudattaa taiteen vaatimuksia.

Tämän perään luettuna "Hänen olivat linnut" oli jotain ihan muuta – runsasta, harhailevaa symbolistista maalailua, samojen teemojen toistoa, maailmaa jonka täyttävät "etiäiset", merkit, taikausko ja ihmiselämän kietoutuminen osaksi ylisukupolvista tarinoiden perinnettä. Dialogi on vallannut runsaasti alaa kertojalta. Viimeisellä romaanillaan Vartio tavallaan palaa ensimmäisiin julkaistuihin teoksiinsa, runoihin ja proosarunoihin, jotka ovat täynnä unimaailmaa, fantasiaa ja symboliikkaa.

***

"Tyttö kuin tyttö" hyödyntää taitavasti vapaata epäsuoraa kerrontaa. Kertoja pysyy tiiviisti päähenkilön tajunnassa ja siirtyy välillä sujuvasti dialogiin. Tekstistä välittyy nuoren ihmisen maailmaa ja itseään ihmettelevä ajattelu:

"Hän käänsi katseensa pois, katsoi nyt esineitä hämärässä huoneessa, liikautti kättään. Se oli, koska se liikkui, kun hän ajatteli, että minä liikutan sitä nyt. Valvottu yö ja väsymys, siitä se tuli, tämä olo. Kuin maailma ympärillä olisi ohentunut, esineet olleet tyhjästä tehtyjä, kädet tyhjät, vain viivalla tehdyt."

"Hänen olivat linnut" on taas risteilevien tarinoiden kudosta, jossa äänessä on rakkautta vaille jäänyt ja vähintään yhtä paljon menneisyydessä kuin nykyisyydessä asuva ruustinna:

"Illan suussa he lähtivät, piispa ja hän, yhdessä luodoille, ja aamulla oli työpöydällä viisi uutta lintua, vesilintuja, niitä samoja jotka huutelevat niin haikeasti öisellä selällä. Sinä yönä kun hän palasi kotiin kädessään tuo pitkänokkainen – älä katkaise sitä Alma, kuovin nokka katkeaa jos sitä kantaa noin, kanna näin, kuin sylilasta, olenhan minä sinua opettanut, noin, ja pane se yksikseen toiselle ikkunalaudalle, älä siihen sorsan viereen, eivät ne luonnossakaan minun tietääkseni ole toisiaan lähellä – niin, kun hän palasi kotiin, minä seisoin portailla odottamassa ja minun mittani oli täysi. 'Mitä jos ampuisit minut', sanoin. 'Tahtoisin tietää minkä virren laulattaisit sen päälle kun olisit preparoinut minut, katsoppas, eikö näitten läpi olisi mukava työntää rautalanka, katsoppas, kun minä pidän niitä näin ja jalat näin, mihin asentoon sinä laittaisit minut, minä olen miettinyt sitä koko yön, panisitko sinä minut istumaan, seisomaan yhdellä jalalla, katso näin, vai panisitko näin, käden koholle ilmaan, vai molemmat kädetkö, vai käsi pitkin sivua tai molemmat kädet? Koko yön minä olen odottanut sinua kotiin, koko yön olen kulkenut edestakaisin ja katsellut näitä ja ajatellut että mikäpä muu minä olen kuin lintu tässä kokoelmassa, minkä nimen sinä minulle antaisit, rara avis vai mitä."

Rovasti reagoi ruustinnan muistelun mukaan syyttämällä häntä siitä, ettei lasta odottava ruustinna osaa suhtautua raskauteensa kuin kansannainen, ja määrää hänet eri huoneeseen nukkumaan. Alma käskee tuskastuneena ruustinnaa lopettamaan vatvomisen.

"Älkää alkako taas, älkää alkako, Alma sanoi, – tulee uneton yö kun te taas puhutte tuota. Menkää pois älkääkä katsoko lintuja enää tänä päivänä."

***

Kumpi on sitten todellista Vartiota, ja onko sillä mitään merkitystä? Oli miten oli, tämä jännite Vartion tuotannossa välillä tekee hänestä niin mielenkiintoisen ja korostaa suomalaisen modernismin taustapirujen luomien konventioiden tiukkuutta. Kuten Ruuska toteaa, "anhavalaisessa maisemassa koski ei saa pauhata vapaana."

Pieniä ne on kirjailijan perunat

Helsinki-kirjojen onnistunut Facebook-puffi Jyri ja Jera Hännisen teoksesta "Haluatko todella kirjailijaksi?" sai minut kävelemään lähes niiltä sijoiltani Akateemiseen. Ensimmäinen havainto oli, että vetävää otsikkoa on todella syytä täydentää kirjan alaotsikolla "matkaopas kirjamaailmaan", jotta sisältö pääsee oikeuksiinsa. Kirja sisältää nimittäin paitsi hyödyllistä käytännön tietoa ja aiheellista pelottelua kirjailijanaluille myös   sanakirjamuotoon sommitellun tieto- ja juorupläjäyksen kirja-alan kammareista. Kirjoittajilta oli pari vuotta sitten tulossa Teoksen pressilistoillakin pyörinyt kirja "kustantamoiden hulluista vuosista", ja se näkyy olevan ainakin joidenkin nettikirjakauppojenkin sivuilla ennakkotilattavana. Itselläni ei ole tietoa, onko kyseinen kirja todella ilmestymässä. 

Oli miten oli, hyvä katsaus noihin hulluihin vuosiin on saatu mahtumaan näiden kansien väliin. Kirja ei todellakaan pyri "objektiiviseen" katsantoon vaan tarinoi ironisesti ja kärjekkäästi luovan työn tekijöiden näkökulmasta ja luo näin varmaan alalle kaipaileville oikeita puhetapoja. Tässä maailmassa pahiksia ovat kirja-alan vallanneet eijkensbaijarsit, puppugeneraattorikonsultit ja Excel-miehet, jotka eivät ymmärrä kirjoista muuta kuin sen että ne ovat neliskanttisia eivätkä tunnu menevän kunnolla kaupaksi (Haavikkoa erittäin vapaasti mukaillen). Hyvä esimerkki kirjoittajien näkökulmasta on kirjan organisaatiouudistusta koskeva kohta: 

"ORGANISAATIOUUDISTUS. Peitenimi sille operaatiolle, jolla noin kahden vuoden välein tuhotaan työpaikan ilmapiiri, tehdään työskentely hankalammaksi ja siirretään pomon inhokkeja syrjään sekä nostetaan perseennuolijoita keskeisille paikoille. Operaatiota perustellaan aina sillä, että 'kustantamon toiminnasta tehdään tehokkaampaa ja parempaa' ja että 'operaatiosta hyötyvät kaikki'. Erityisen harmilliseksi tuhoamisoperaatiot tekee se, että useissa kustantamoissa olisi oikeasti tarvetta järjestellä työt järkevämmin – näin tapahtuu organisaatiouudistuksissa vain harvoin."

*** 

Kirjan rakenteen ja otsikon suhteesta voi kai päätellä kirjoittajien näkemyksen olevan, että tällaisessa maailmassa terävän kynän ja esteettisen vainun lisäksi kirjailijakandidaatin olisi hyvä olla myös täysimittainen suhdesuhmuroija, joka paitsi osaa halveksia bisnesmiehiä myös erottaa Mervi Kantokorven Silja Hiidenheimosta ja tietää, mihin kapakkaan kannattaa milloinkin osua itseään markkinoimaan.

"Haluatko todella kirjailijaksi?" avaa hyvin sitä, miten pienet suomalaiset kirja-alan piirit ovat ja kuinka vaikea alalle on pystymetsästä päästä (sama koskee tietysti monia muitakin aloja pienessä maassamme). Se ei lopullisesti kirjasta selviä, kuinka moni esikoiskirjailija onnistuu saamaan kustannussopimuksen täysin ilman kontakteja ja suosittelijoita. Se lukijalle kerrotaan, että tällaisessa tapauksessa ollaan vahvasti takamatkalla Kriittiset korkeakoulunsa käyneisiin ja Kosmoksensa kolunneisiin kilpailijoihin nähden. Tästä olisi ollut mielenkiintoista kuulla edes karkea arvaus.

***

Kirja palaa kerta toisensa jälkeen sovittamattoman tuntuiseen ristiriitaan nykyaikaisen kvartaalitalouden ja perinteisesti mielletyn kirjankustantamisen logiikkojen välillä. Kirjoittajat harmittelevat sitä, miten suurten kustantamojen Excel-miehet eivät enää ymmärrä kulttuuriarvoja kustantamisessa, kehtasipa yksi heistä tunnetusti kutsua suomalaista kirjallisuutta Sanoman näkövinkkelistä termillä "small potatoes".

Valitettava totuus tietysti on, että suomalainen kirjallisuus on monikansallisen bisneksen näkökulmasta "Euroopan syrjäinen perunapelto", kuten Asko Sahlberg kirjassa asian ilmaisee. Koko kirja-alan nettomyynti on noin kymmenesosa suomalaisen lastinkäsittelyratkaisuihin (mikä ihana sana!) erikoistuneen Cargotec Oyj:n liikevaihdosta. Kaunokirjallisuuden arvonlisäveroton nettomyynti on kirjan mukaan 42 miljoonaa euroa vuodessa, mikä on sentään vähän enemmän kuin Kesko Oyj:n myynti yhdessä päivässä.

***

Kirjoittajat toteavat auliisti itsekin, että kaunokirjallisuuden julkaiseminen todella on monta kertaa paitsi tappiollista myös joka tapauksessa rahallisesti näpertelyn tasolle jäävää puuhaa. Tästä ilmiöstä Hänniset esittävät erittäin valaisevan fiktiivistä esikoisrunoilijaa koskevan laskelman, josta näkee miten pienistä rahasummista yksittäisen kirjan kohdalla useimmiten puhutaan. Keskivertokirjailijan tulot ovat 2000 euroa vuodessa, muistutetaan kirjassa useaan kertaan.

Ja silti kustantamot julkaisevat vuosi toisensa jälkeen valtavan määrän liiketaloudellisesti ajatellen marginaalisia kirjoja, varmasti juuri kirjoittajien korostaman kirjallisen uskottavuutensa takia ja kenties myös rakkaudesta kirjallisuuteen.

Kun ei itse toimi alalla, voi olla epäcoolisti positiivinen. Kirja-ala herättää kokoonsa nähden erittäin suurta mielenkiintoa, kirjoista puhutaan, kirjoja arvostetaan. Sanovathan kirjoittajat itsekin, että jostain käsittämättömästä syystä tuhannet ja taas tuhannet ihmiset haluavat kirjailijoiksi ja kirja-alalle kaikesta siihen liittyvästä tuskasta ja köyhäilystä huolimatta. Suomessa ilmestyy sitä paitsi joka vuosi Joni Pyysalon novellien, Henriikka Tavin runokokoelmien ja kirjan tietojen mukaan ensi syksynä Sammattiin siirtyvän Aki Ollikaisen esikoisen kaltaisia herkkupaloja, ja tekijänoikeuksien kahleista vapautunutta James Joycea on viimeisen vuoden aikana suomennettu niin että heikompaa hirvittää.

Kustantamojen imagotietoisuuden ja niiden kätköissä taiteelle takovien sydänten lisäksi syy on tietysti vanha ja tuttu: taide on aina syntynyt mitä ihmeellisimmissä olosuhteissa, suurelta osin rahatalouden insentiiveistä irrallaan. Kirjailijat ovat aina joko perineet tai naineet rahaa, kirjoittaneet sivutöinä ja/tai eläneet köyhyydessä. Erityisen armoton tilanne on tietysti pienellä kielialueella, kuten olemme saaneet kuulla vieläpä suomalaisittain erittäin hyvin menestyneen Hannu Raittilan suusta. 

***

Joku sanoi joskus jossain, että jos henkilö ei suostu tekemään taidetta ilman riittävää korvausta, taiteen kannalta on parempi että kyseinen henkilö keskittyykin ihan muihin juttuihin. Tämä kaikki on kovasti julmaa oikeiden taiteilijoiden kannalta, vaikka apurahoja onneksi jaetaankin, arvaukseni mukaan myös tulevaisuudessa.

Kirja-alalla työskenteleviltä ja sen realiteetteja tuskailevilta voi aina myös kysyä, miltä maistuisi jatkuvilla tehostamispaineilla höystetty neljänkymmenen vuoden ura vaikkapa sähkö- ja elektroniikkaromua koskevaa kv-, EU- ja kansallisen tason lainsäädäntöä ja näiden kotimaista toimeenpanoa valmistelevana ylitarkastajana suomalaisessa ministeriössä? Rahaa tulisi varmasti enemmän kuin kirjailijana, jopa enemmän kuin kustannustoimittajana. Myös KHT-tilintarkastajat kuuluvat olevan kohtuullisesti palkattuja ja laskentatoimihan on tunnetusti varsin tenhoavaa.

*** 

Työtä kirjan eteen on tehty paljon, autenttista tunnelmaa tuovia haastatteluja on pyydetty ja saatu runsain mitoin. Aina delikaatille juorumaaperälle uskaltautumisesta voi nostaa kirjoittajille hattua, siviilirohkeutta se nimittäin vaatii. Vastaavia suorapuheisia inside-kurkistuksia olisi hauska nähdä monista muistakin ammattiryhmistä, mutta tällainen tarkoittaisi useimmiten alalla toimivalle kirjoittajalleen ammatillista itsemurhaa. En siten jaksa uskoa, että kirjoittajien huoli kustannusalan "sisäisen sananvapauden surkeasta tilasta" on kovin perusteltu ainakaan muihin ammattiryhmiin verrattuna. Muistan esimerkiksi viime vuoden kirjamessuilta aika vapaasti hengittävän kirja-alan tilaa koskevan keskustelun, jollaista olisi julkisiin tiloihin sijoittuvana aika vaikea kuvitella esimerkiksi ulkoasiainhallinnon virkamiesten tai Nokian käyttöjärjestelmäsuunnittelijoiden (siis silloin kuin Nokialla vielä oli omia käyttöjärjestelmiä) kesken.

Pakko myöntää, että luin kirjan lähes pakonomaisesti ahmimalla, imien jokaisen detaljin (moni niistä oli ennestään tuttuja, mutta silti) niin kuin vain kirja-alan erityisyydestä epärealistisia kuvitelmia elättelevä ja sen ulkopuolella työskentelevä suinkin voi. Sanakirjamuoto toimii yllättävän hyvin, vaikka se johtaakin aina väistämättömästi jonkinasteiseen toistoon. Ainoa pieni marmatuksen aihe on herrojen omaa ilmaisua käyttäen kirjan "hitusen heikko viimeistely". Ja ainahan tällaisissa listauksissa jotain unohtuu – esimerkiksi nyt kustannusosakeyhtiö Sammakko.

Taas yksi kirjablogi myöntää teokselle "Haluatko todella kirjailijaksi?" uuden kirja-alan tiedonjulkistamispalkinnon "Pienet perunat", joka jaetaan nyt ensimmäistä kertaa. Palkintona on se kaksi-kolme euroa, joka kovalla rahalla ostetusta kirjasta tekijänprosenttina kirjoittajille kilahtaa. 

(Kirjasta on blogannut aiemmin ainakin Kirjava kammari)

Usko tai kuolema

"Olin ikään kuin elävinäni ja kulkevinani ja tulin kuilun partaalle, ja näin selvästi, ettei edessä ollut muuta kuin tuho. Pysähtyä en voinut, takaisin en päässyt, en voinut sulkea silmiä näkemästä, että edessä ei ollut muuta kuin elämän ja onnen harhaa ja todellisiä kärsimyksiä ja todellinen kuolema – täysi tuho." (Suomennos Eero Balk)

Eksistentialismin ystävänä olen aina saanut suurta tyydytystä Leo Tolstoin (1828–1910) teoksesta ”Tunnustuksia” (Исповедь, englanniksi ”A Confession”), jonka suuri kirjailija kirjoitti kypsässä 50 vuoden iässä "Sodan ja rauhan" ja "Anna Kareninan" julkaistuaan (Tolstoi tietysti kehitteli uskonkriisinsä teemaa jo Anna Kareninassa Levinin hahmon kautta). Kirja on lyhyt ja suorastaan räjähtävää ahdistusta huutava omaelämäkerrallinen tutkielma elämän tarkoituksettomuuden kanssa kamppailusta. 

Tolstoi kuvaa lapsuudessa saadun rutiiniortodoksisuutensa murenemista materialismiksi venäläiselle sivistyneistölle tyypilliseen tapaan, ankaraa hummailuaan kaikkien kuviteltavissa olevien paheiden parissa, fyysisiä ja henkisiä itsekuriharjoituksiaan, kirjallista totuuden tavoittelua tyhjäksi osoittautuvan ”edistyksen” asialla sekä epäonnistumaan tuomittua merkityksen etsimistä perheestä ja tieteestä. Valtava kirjallinen menestys ja taloudellinen vaurauskin jättävät keski-ikäisen Tolstoin kylmäksi, elämä on muuttunut pelkäksi julmaksi pilaksi ja kaiken mitätöivä kysymys palaa yhä uudestaan hänen luokseen: "Onko elämälläni sellainen tarkoitus, joka ei tuhoudu minua väistämättä kohtaavassa kuolemassa?"

Rationaalinen ajattelu sanoi Tolstoille selkeästi kuten muillekin asiaan enemmän syventyneille, että rationaalisesta näkökulmasta katsellen elämällä ei voi olla tarkoitusta. Tämän kanssa Tolstoi ei voinut elää. Kristinusko taas vaati järjen kieltämistä, "joka oli vielä mahdottomampaa kuin elämän kieltäminen."

Basam Booksin kustantamaan Eero Balkin uuteen käännökseen (2012) esipuheen kirjoittanut Torsti Lehtinen vertaa uskonsa ja järkensä ristitulessa harhailevan Tolstoin retkiä osuvasti Sisyfokseen: 

"Tolstoin Sisyfoksen kivi on Kristuksen hautakivi. Tolstoi haluaisi epätoivoisen kiihkeästi uskoa, että kivi on vieritetty haudan suulta ja hauta on tyhjä, mutta hän ei suostu uhraamaan älyään ja ymmärrystään uskon alttarille. Samalla hän kadehtii yksinkertaista rahvasta, joka seisoo kirkossa liekehtivät tuohukset kädessä ja veisaa: 'Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi!'"

***

Näistä varsin perinteistä eksistentiaalista tuskailua edustavista premisseistä Tolstoi alkoi hakea omaperäistä ratkaisuaan elämän tarkoituksen ongelmaan. Koska yksinkertaiset massat tuntuivat elävän onnellisina elämäänsä, Tolstoi päätteli, että hänen ajatuskulussaan oli virhe. Hän tajusi, että vain usko voi antaa vastauksia, joihin sisältyy mielekkäästi äärellisen olemassaolon suhde äärettömään tarkoitukseen: ihminen on äärettömän osa. Siten Tolstoille usko oli väistämättömyys, koska ilman sitä elämä ei ollut mahdollista kuin siinä tapauksessa, että onnistui olemaan näkemättä ääretöntä. "Missä on elämä, siellä on usko, niin kauan kuin ihmiskunta on ollut olemassa, se on antanut elämisen mahdollisuuden, ja uskon piirteet ovat aina ja kaikkialla samat."

Tolstoin valinnoiksi kaiken turhuuden edessä pelkistyivät itsemurha tai uskonhyppy, ja hän valitsi jälkimmäisen, tietysti perustellen sen itselleen tyydyttävästi. Perusteellisena miehenä Tolstoi pyrki löytämään uskon, joka sopisi hänen perusajatteluunsa muttei vaatisi suoranaista järjen kieltämistä: hän tutki antaumuksella ainakin buddhismia, islamia ja tietysti kristinuskoa.

Tolstoi tuli kuitenkin pian siihen tulokseen, että järjestäytyneen uskonnon edustajat olivat lähinnä epikurolaisia, joille uskonto tarjosi vain yhden mahdollisista väliaikaisista lohduista kuolemaa vastaan. Hän tuli vakuuttuneeksi, että suuria massoja ohjasi jokin todellinen usko, joka poikkesi saarnamiesten valheellisuudesta. "Meidän piiriemme uskovien koko elämä oli ristiriidassa heidän uskonsa kanssa, ja työtätekevien uskovien koko elämä vahvisti sitä elämän tarkoitusta, jonka uskon tunteminen antoi." Tolstoin mielestä tavalliset ihmiset hyväksyivät tyynesti sairautensa, kuolivat arvokkaasti ja uskoen elämänsä merkityksellisyyteen. Toisin oli sivistyneillä loiseläjillä, jotka elivät elostelevassa yltäkylläisyydessä, kuolemasta tietämättöminä tai sen torjuen.

Tolstoi päätteli, että ihmisen tulee rakentaa elämänsä "niin kuin eläimet, mutta sillä erotuksella, että hän kuolee, jos hän rakentaa sitä yksin – hänen ei pidä rakentaa sitä itselleen vaan kaikille." Tällainen ihminen – erotukseksi toisten työllä elävistä loiseläjistä – on onnellinen ja toteuttaa sitä, mitä ihmiseltä halutaan. Vain tekemällä sitä, mitä ihmiseltä halutaan, voi ymmärtää ihmiselämän merkityksen. Tolstoi ajatteli, että kun joutuu raatamaan leipänsä eteen ja auttamaan jatkuvasti lähimmäisiään, tekee sitä mitä ihmisen pitääkin tehdä. Jos on aikaa alkaa pohtia, onko raadannassa mitään järkeä tai vieraantuu muista ihmisistä, on automaattisesti harhateillä.

***

Tästä lähtökohdasta alkoi todellisen Jumalan etsintä, joka tiivistyy mielenkiintoiseen oivallukseen: "Elä ja etsi Jumalaa, niin silloin elämä ei ole vailla Jumalaa."

Tolstoille "rationaalisuus" oli tästä lähtien virran mukana menemistä, usko taas sitkeää taistelua virtaa vastaan. Kamppailun palkintona oli elämän tarkoitus: sielunsa pelastaminen. Kamppailu palautti Tolstoille elinvoimat ja hän alkoi taas suuntautua kohti elämää kuin nuorukaisena.

Tolstoi yritti sietää kansanuskoon kuuluvia rituaaleja kuten ehtoollista, kunnes niiden käsittämättömyys vei hänestä voiton. Lisäksi häntä kuvotti, että jokainen kristinuskon haara saarnasi omaa totuuttaan ja piti toisia valheellisina, mistä seurasi konflikteja, jopa sotia. Ratkaisu oli lopullinen irtisanoutuminen ortodoksisen kirkon dogmeista ja suuntautuminen kohti jotain puhtaampaa ydinuskoa. 

Kirjassa Tolstoi päätyy lopulta unensa inspiroimaan ajatukseen, että makaa jonkin tukevan päällä, eikä voi pudota, vaikkei ymmärräkään minkä varassa lepää.  Myöhemmissä teoksissaan hän visioi uutta kristinuskoa, joka pohjasi vuorisaarnalle, erityisesti sen rakkaudelle ja pasifismille. 

***

Tolstoin tunnustus vyöryy kuin paraskin dekkari, uskon ja epäuskon välillä.Itselleni Tolstoin loistavasti kirjoitetun tarinan viehätys piilee siinä, että lukija epäilee jatkuvasti joutuneensa kirjallisesti erittäin lahjakkaan henkilön itsesumutuksen vaikutuspiiriin. Samalla Tolstoin päättelyyn haluaisi kuitenkin uskoa jollain aivan oudolla tavalla. Hyvä esimerkki on se, että Tolstoi olettaa "kansan" elävän vaistojensa varassa, vapaana kuolemanpelosta ja muista sivistyneistölle tyypillisistä neurooseista. Oletus on suorastaan törkeä – ja silti houkutteleva. Eikö olisi vapauttavaa voida luopua turhasta reflektiosta ja itsereflektiosta ja elää autenttista elämää, sanoisiko lajityypillisesti? Tai vähintään hyväksyä sen, että järjellä on rajansa, ja sen ulkopuolella on jotain muuta, jotain olennaista.

***

Tolstoin uskontaistelu jatkui hänen pitkän elämänsä loppuun ja sai poliittisiakin muotoja. Kun hän lopulta sai kerättyä rohkeutensa, hylkäsi omaisuutensa ja perheensä ja ryhtyi kierteleväksi askeetiksi, keuhkokuume korjasi hänet Astapovon rautatieasemalla.

 

Ilmestys ja halvaus

” I had hardly any patience with the serious work of life which, now that it stood between me and my desire, seemed to me child’s play, ugly monotonous child’s play.”

“Suhtauduin hyvin kärsimättömästi elämän vakavaan työhön, joka nyt kun se oli minun ja minun kaipuuni välissä tuntui minusta lasten leikiltä, rumalta yksitoikkoiselta lasten leikiltä.” (Suomennos Pentti Saarikoski)

James Joyce kertoi kustantajalleen, että kirjoittaessaan novellikokoelmaansa "Dubliners" (Dublinilaisia, suom. Pentti Saarikoski) hänen ajatuksenaan oli kirjoittaa kappale Irlannin moraalihistoriaa. Dublin sopi "halvaantuneisuuden keskuksena" tarkoitukseen erityisen hyvin. Tyylinä kokoelmassa on herran mukaan "scrupulous meanness", erittäin vapaasti suomennettuna tunnontarkka paljaus tai (sana)pihiys (meanness ei siis tässä yhteydessä viittaa ilkeyteen), jossa tarkoituksellisen yksinkertaista ilmaisua huolella käyttäen kasataan suuria merkityksiä.

Joyce kirjoitti kokoelmansa hyvin nuorena, vähän yli parikymppisenä, vaikka teos julkaistiinkin monien vaikeuksien jälkeen vasta 1914, kaksi vuotta ennen ”Taiteilijan omakuvaa”. Syynä viivästyksiin oli mm. se, että kustantajat pelkäsivät kunnianloukkausjuttuja teoksessa esiintyvien lukuisten dublinilaisesta todellisuudesta repäistyjen henkilöhahmojen takia.

”Dublinilaisia” muodostaa Joycelle tyypilliseen tapaan harkitun kokonaisuuden. Kolmessa ensimmäisessä novellissa äänessä ovat nuoret minä-kertojat. Muissa käsitellään aikuisten dublinilaisten käänteitä ”objektiivisen” kertojan silmin, joka tosin menee hyvin lähelle kuvaamiaan henkilöitä ja heidän tuntemuksiaan arvottamatta niitä sen kummemmin. Taas kerran Joycea itseään lainaten, kirja esittää Irlannin moraalihistoriasta neljä aspektia: lapsuuden (kolme ensimmäistä novellia), nuoruuden (neljä seuraavaa), aikuisuuden (taas neljä) ja julkisen elämän (kolme seuraavaa). Viimeinen pitkä novelli ”Kuolleet” jää ikään kuin rakenteen ulkopuolelle, omaksi kokonaisuudekseen.

***

Pintapuolisesti katsellen novellit edustavat jopa varsin perinteistä realismia henkilöineen, tilanteineen ja käänteineen. Niiden tyyli on karsitun arkipäiväistä ja intohimotonta (moni on nähnyt kokoelman kertojassa yhtäläisyyksiä Flaubert’n ideologian kanssa, jossa kertoja on kuin jumala luomassaan maailmassa, kaikkialla läsnä muttei missään näkyvissä). Joitain pieniä elementtejä myöhemmälle Joycelle tyypillisistä tyylikollaasikokeiluista sivuilta tosin löytää; sen sijaan suora tajunnanvirtatekniikka loistaa vielä poissaolollaan. Tarkemmalla lukemisella tosin huomaa, että Joyce on mestari korostamaan hahmojensa ominaisuuksia tyylin kautta, ja että lauseiden rytmityksiä ja jopa riimittelyyn vivahtavia elementtejä on rakennettu huolella (hyvä esimerkkejä on mm. tämän linkin takana) . Myös suorien sitaattien ja epäsuoran puheen käyttö vaihtelee erittäin tarkoituksenmukaisesti ja värittää näin novellien tunnelmaa.

Syvyytensä ja omaleimaisuutensa Joycen novellit saavat päähenkilöidensä välähdyksenomaisista, lähes mystisistä oivalluksista (Joyce käytti itse sanaa epiphany, jonka uskonnollinen vastine on sana ilmestys), niiden haaksirikkoutumisesta sekä tästä seuraavien monimutkaisten tunnevyöryjen hienovaraisesta kuvaamisesta. Siinä mielessä Joyce on Joyce ”Dublinilaisissakin”, että tilanteet ja arvoasetelmat jätetään hienosti auki. Kuten myöhemmässäkin tuotannossaan, Joyce pidättäytyy tyylitajuisen taiteilijan lailla osoittelemasta sormella ja tekemästä lukijalle liian siistejä ympyröitä.

(Joycen epifaniat ovat selvästi sukua Proustin välähdyksille, joista kuuluisimmat ovat Madeleine-leivoksen herättämät tiedostamattomasta muistista kumpuavat monikerroksiset mielleyhtymät sekä tietysti teoksen kirjastossa tapahtuva grande finale, jossa kertoja ymmärtää elämäntehtävänsä. Proustilla nämä useita aikatasoja yhdistäviä kokemuksia ei kuitenkaan seuraa välitön rusentuminen arjen realiteettien alle kuten Joycella. Niiden draama Proustilla on siinä, että ne ovat tietoisen toiminnan ulottumattomissa, ja vain sopiva ärsyke voi ne vapauttaa.)

***

“He looked down the slope and, at the base, in the shadow of the wall of the Park, he saw some human figures lying. Those venal and furtive loves filled him with despair. He gnawed the rectitude of his life; he felt that he had been outcast from life’s feast.”

“Hän katsoi rinnettä alas, ja mäen juurella, puiston muurin suojassa hän näki muutamia ihmishahmoja makailemassa. Nuo rahalla ostettavat ja salakähmäiset rakastetut saivat hänet epätoivoihinsa. Hän kirosi elämänsä oikeamielisyyttä; hän tunsi olevansa ulos heitetty elämän juhlasta.”

Kuten yllä olevassa sitaatissa käy novellin ”A Painful Case” päähenkilölle, mahdollisuuden rakkauteen sovinnaisuutensa takia hyljänneelle herra Duffylle, lähes kaikissa muissakin kokoelman novelleissa päähenkilö tajuaa elämänsä kaavamaisuuden, pyrkii eroon kahleistaan ja yleensä enemmän tai vähemmän palaa status quo anteen, mikä synnyttää turhautumista ja ahdistusta. Herra Duffy haluaisi olla mukana elämän juhlassa, mutta sanavalinnat ”venal” ja ”furtive” antavat ymmärtää, että Duffy jää loppuiäkseen oikeamielisyytensä vangiksi. Sanavalinnat ovat hyvä esimerkki siitä, miten hienovaraisesti Joyce osaa paljastaa hahmoistaan tärkeitä asioita.

Halvaantumisen tematiikka esitellään konkreettisesti jo kokoelman ensimmäisellä sivulla, novellissa ”Sisaret”, jossa nuoren pojan ystäväksi tulleen vanhan papin kuolema tuo hänen mieleensä sanan ”halvaus”. Halvaantuminen näkyy novelleissa konkreettisena kyvyttömyytenä muuttaa elämänsä. Kuolema tuodaan ihmistä lähelle, mutta edes sen voima ei saa eloonjääneitä toimintaan. Ihmistä pitävät otteessaan toisaalta heidän omat luonteenpiirteensä ja rutiinin hiomat ajatuspinttymänsä, toisaalta yhteisön ja uskonnollisuuden tuomat rajoitukset.

Koska kyseessä on Irlannin moraalihistoria, on luontevaa että henkilöt ankkuroituvat vahvasti irlantilaisuuteen, Dublinin katu- ja ravintolaelämään ja katolilaiseen uskoon, kirjallisuuteen ja epäsuorasti myös länsimaisen ajattelun pitkään perinteeseen. Tässä katsannossa henkilöt ovat enemmänkin ”tyyppejä”, joita rakenteet ohjaavat tiettyihin ratkaisuihin puhtaan yksilöllisyyden kustannuksella. Tämä on minusta aika osuva lähtökohta ihmisen kuvaamiselle myös nykyään, jolloin individualismin illuusio voi epäilemättä paksummin kuin sata vuotta sitten.

***

”Dubliners” on myös elimellinen osa Joycen kokonaistuotantoa, vaikka tämän kokonaisarkkitehtuurin suunnitelmallisuudesta voidaan tietysti olla montaa mieltä. Joycen kohdalla ylitulkintojen riski on ilmeinen, ja osa akateemisista teorioista saa aikaan lähinnä naurukohtauksia. Oli miten oli, novellien henkilöhahmot risteilevät osin tarinasta toiseen, ja iso osa heistä vierailee Ulysseksen sivuilla. ”Dublinilaisten” lukeminen syventää siten selvästi Ulysseksen lukemista.

Suhtessa ”Ulyssekseen” novellien lukeminen synnyttää hassun olon, kun selvästi ollaan Joycen luomassa Dublinissa, mutta kirjallinen tyyli on jotain aivan muuta kuin magnum opuksessa. Kolmikkoa Dublinilaiset – Omakuva – Ulysses lukiessa on mahtavaa seurata Joycen äänen muotoutumista sekä ennen Ulysseksen puoliväliä tapahtuvaa monoliittisen äänen täydellistä hylkäämistä ja siirtymistä villiin polyfoniaan (Finnegans Wakea en ole muuta kuin silmäillyt, mutta kai senkin aika joskus tulee).

Ulysses: kyllä minä sanoin Kyllä

"To reflect that each one who enters imagines himself to be the first to enter whereas he is always the last term of a preceding series even if the first term of a succeeding one, each imagining himself to be first, last, only and alone whereas, he is neither first nor last nor only nor alone in a series originating in and repeated to infinity."

"Ajatellen että jokainen joka astuu kuvittelee olevansa ensimmäinen joka astuu vaikka hän aina on edeltävän sarjan viimeisin jäsen jos kohta samalla seuraavan ensimmäinen, kunkin kuvitellessa olevansa ensimmäinen, viimeinen, ainoa ja yksin vaikkakaan ei ole enempää ensimmäinen kuin viimeinen eikä ainoa eikä yksin sarjassa joka saa alkunsa ja jota toistetaan ikuisuudessa ja ikuisuuteen." (Suomennos: Leevi Lehto)

Sain vihdoin ja viimein koluttua oikein ajatuksella läpi James Joycen Ulysseksen (1922). Siihen tarvittiin kesäloma ja Leevi Lehdon uusi suomennos, joka ottaa lukijaa kädestä ja johdattaa tämän läpi Joycen maailman, jossa moni asia on outoa kaikille muille paitsi Joycelle itselleen.

Ulysses on kirja irlantilaisen, osin juutalaistaustaisen mainosmiehen Leopold Bloomin yhdestä päivästä, 16.6.1904, johon mahtuu pintatasolla mm. aamiaisen valmistamista, antaumuksellista ulostamista, kylpemistä, hautajaisissa käyntiä, kaupungilla harhailua, baarissa istumista, ostoksien tekoa, vaimon uskottomuuden, isän itsemurhan ja pojan kuoleman vatvomista, työntekoa ja politiikan puhumista. Bordelliinkin eksytään ja harrastetaan ristipissiä symbolisen isän ja pojan välillä. 

Kyseessä on tosimaailmassa päivä, jolloin Joyce pääsi kunnon treffeille sittemmin kirjailijan vaimoksi päätyneen Noran kanssa ja jolloin Nora nähtävästi auttoi Joycea manuaalisesti purkamaan pahimmat paineensa. Se on eräänlainen ironinen rinnakkaisteos Homeroksen Odysseialle, joka viittailee hurjasti paitsi Odysseiaan myös lähes kaikkeen (englanninkieliseen) kirjalliseen perinteeseen raamatusta modernisteihin. Ennen kaikkea se on lähes tolkuton tyylikollaasi, jonka jokainen luku on kirjoitettu historiallisia kirjallisia tyylejä käyttäen ja niitä parodioiden, tarkoituksena luoda jonkinlainen metaromaani, itsellinen kirjallinen universumi.

Kuten monissa kirjallisuuden klassikoissa, Ulysseksessä häkellyttää ennen kaikkea se että se on kirjoitettu sata vuotta sitten. Se on paitsi modernistinen klassikko myös vahvasti esimodernistisessa perinteessä kiinni oleva postmoderni kirja, ja oikeastaan se tekee pilkkaa postmodernismistakin.

***

Itselleni Ulysseksen suurin "filosofinen" arvo on siinä, että se näyttää ihmisenä olon ihanuuden ja absurdiuden käyttäen metodinaan nerokasta uuvutustaktiikkaa, jossa lukija on kuin peilitalossa, sekaisin mutta silti kiinnostunut näkemään miltä seuraavassa huoneessa näyttää. Se kieltäytyy pelkistämästä elämää lineaariseksi kehityskertomukseksi, josta on vedettävissä selkeät johtopäätökset. Tasoja on niin paljon kuin niihin haluaa upota (vrt. edellinen postaus Hamletin ja Ulysseksen suhteista). Kuten Joycea ja hänen tytärtään hoitanut psykoanalyytikko C.G. Jung on todennut, järisyttävää Ulysseksessa on se että (vapaa suomennos New Yorkerin artikkelista) "sen tuhansien verhojen takana ei ole mitään piilossa; että se ei avaudu sen enempää ihmisen mieltä kuin maailmaakaan kohti, vaan yhtä kylmänä kuin loputonta avaruutta katsova kuu, antaa kasvamisen, olemisen ja rappeutumisen draaman kulkea omaa rataansa."

Ulysseksen henkilöt elävät omia arkisia elämiään sillä paatoksella ja yksityiskohtaisuudella, jolla ihminen omaa elämäänsä elää. Joyce sitoutuu kirjaamaan tämän "ei-minkään" ylös lähes yli-inhimillisellä tarkkuudella, koska se on hänen tehtävänsä. Samalla hän liittää itsensä itsetarkoituksellisesti Homeroksen, Raamatun ja Shakespearen ketjun seuraavaksi lenkiksi, ja kaiken kukkuraksi tuhannet tutkijat toteuttavat Joycen egomaaniset toiveet kääntämällä kaikki mahdolliset kivet selvittääkseen kirjan arvoitukset, joihin ei ole vastausta. Miljoonat lukijat haluavat kokea tuon kesäkuisen päivän vuonna 1904, koska miljoonat muutkin ovat niin tehneet (ja he kertovat että se kannattaa!), kunnes itse liittyvät Ulysseksen evankeliumia julistaviin massoihin. Kaiken huipuksi vähintään tuhannet matkaavat joka vuosi Dubliniin viettämään "Bloomsdaytä", ja vietetäänhän sitä Helsingissäkin.

Eikö ihmisenä olo ole juuri tällaista? Onhan järjetöntä sitoutua moneksi viikoksi seuraamaan jonkun sata vuotta sitten eläneen ja sitä paitsi fiktiivisen irlantilaisen toilailuja yhden ainoan päivän aikana. Vähintään yhtä järjetöntä kuin käyttää ainoa elämänsä 2000 vuotta sitten Lähi-idässä saarnanneen miehen seuraamiseen tai hyväksi viulistiksi tulemiseen. Joyce kuvaa ihmisensä tekemässä juuri sitä mitä ihmisten kuuluukin tehdä, sitoutumassa ja antamassa merkityksiä asioille, mutta onnistuu samalla välittämään lukijalle vaikutelman touhujen merkityksestä kosmisen mittakaavan näkökulmasta. Eräänlainen myötäelävä versio Douglas Adamsin "Total Perspective Vortexista", kidutusvälineestä joka näyttää olennolle hänen suhteensa äärettömään maailmankaikkeuteen.

***

Niin outoa kuin se onkin, Ulysseksen lukeminen on suurelta osin nautinnollista. Kieli on hienoa, monia fraaseja jää makustelemaan ja ne tarttuvat tajuntaan. Useiden keskeisten virkkeiden monimielisyys häkellyttää ja tuo saman olon kuin Proustia lukiessa: näin iso linna ja jokainen kivi on kohdallaan. Jopa "juonen" tasolla kiinnostus arrogantin, taiteellisen Stephenin ja pseudotieteellisyyksiään ja aisankannattajuuttaan pyörittelevän, lihallisten himojen riivaaman mutta miehistä laumassa oloa vierastavan Bloomin vaiheita kohtaan syttyy kuin huomaamatta. Tyylillisesti alkaa kiinnostaa, millä metodilla Joyce päättää seuraavaksi käsitellä kovasti oikeiden ihmisten tuntuisten päähenkilöidensä arkisia tapahtumia, vähän kuin seuraisi Picassoa varioimassa istuvan Jacquelinen teemaa. Kun vielä tietää, että kirjan lopussa ääneen pääsee Bloomin vaimo Molly, tekee mieli alkaa vilkuilla jo etukäteen viimeistä, ilman välimerkkejä kirjoitettua viisikymmensivuista lukua, Ulysseksen codaa.

Koska lennetään Dubliniin?


***

Kirja alkaa Joycen alter egon, "Taiteilijan omakuvasta" tutun Stephen Dedaluksen aamua kuvaavalla "helpolla" narratiivilla, kunnes kertojanääni siirtyy pikku hiljaa Bloomin pään sisään ja alkaa vähitellen monimutkaistua, hyppiä tyylistä toiseen ja kietoutua itseensä, versoa kuin elämä itse siirtyäkseen lopulta Mollyn villisti assosioivaan tajunnanvirtaan. Kirjan rakenteessa kiinnostavaa on se, että se on toisaalta äärimmäisen tarkasti harkittu ja "suljettu", toisaalta se taas nauraa perinteiselle tarinankerronnalle jättämällä kaiken auki, arvailujen varaan.

Joyce laati kirjan rakenteesta itse kaksi osin keskenään ristiriitaista kaaviota, jotka lähetti ystävilleen ja jotka nykyään liitetään kaikkiin painoksiin. Tähän rakenteeseen tukeutumalla lukija on paljon viisaampi, ja saa suurta intertekstuaalista mielihyvää ymmärtäessään, miten Bloomin hortoilut kytkeytyvät paitsi Odysseuksen harharetkiin myös länsimaisen ihmiskunnan kirjalliseen perinteeseen yleisemmin ja 1900-luvun alun Irlannin elämään erityisesti. Kirjan rakenteen tasolla Homeros-analogiat ovat kerta kaikkiaan herkulliset ja pistävät väkisin hymyilyttämään. Lukemista helpottavat runsaasti esimerkiksi Oxford University Pressin 1922-tekstiin sisältyvät annotoinnit, jonka perusantiin uuden version suomentaja Leevi Lehtokin tuntuu pitkälti tukeutuvan. (Jos nämä annotoinnit eivät riitä, erillisiä selityskirjoja on vähintään yhden ihmisiän lukutarpeiksi).

Lehdon massiivisessa alaviiteapparaatissa on paljon "omaakin" panosta. Monissa alaviitteissä mm. annetaan lukijan makusteltaviksi Joycen alkukielisiä valintoja ja perustellaan käännösratkaisuja (sanotaan ohimennen, että käännöstä voisi ruotia vaikka kuinka kauan mutta riittäköön kun sanoo että se on erittäin perinpohjainen, mietitty ja laadultaan todella hyvä, siis selvästi "akateemisempi" kuin Saarikosken pikatahtia tehty käännös). Itse pidän tällaisesta nörtteilystä kovasti, mutta huomasin jossain vaiheessa alkaneeni toivoa, että Gaudeamuksellakin olisi päädytty samaan ratkaisuun kuin Oxford University Pressissä, jossa tekstissä ei ole viitteitä vaan huomiot on sijoitettu kirjan taakse siten, että sivujen yläreunoissa kerrotaan näppärästi mille sivuille huomiot viittaavat.

Kun sivulla on pahimmillaan parikymmentä alaviitettä, tekstin lukurytmi kärsii väkisin silmien sattuessa alaviitteitä markkeeraaviin numeroihin ja pyrkii hakeutumaan sivun alalaitaan. En olisi uskonut puolustavani viitteiden sijoittamista kirjan takaosaan, mutta näin vain näyttää käyneen. Lisäksi valtavaan urakkaan nähden on harmi, että osa kirjan lukemista helpottamaan annetuista sisäisistä viittauksista ei tunnu osuvan oikeille sivuille (tai sitten olen vain tyhmä).

Kääntäjälle Ulysses on lähes käsittämätön urakka. Leevi Lehdon ja Saarikosken suorituksia voi lyhyesti katsella vaikka seuraavasta Hesarin linkistä, jossa Joyce kirjoittaa 1700-luvulla vaikuttaneen englantilaiskirjailija Laurence Sternen tyyliin (kyseessä on synnytyssairaalaan sijoittuva luku, jossa englannin kehitys rinnastuu sikiönkehitykseen). Lehto on hakenut vastineita Suomen historiasta (Sterneä vastaa Lehdolla Aleksis Kiven tyyli), ja Joyceä ja Lehtoa vertaillessa pääsee helposti huomaamaan, kuinka paljon englantia enemmän nuori suomi on matkan varrella muuttunut. 

Paljon on kohkattu Lehdon käyttämästä hen-pronominista. Totesin jo Omakuva-postauksessa, että se puolustaa paikkaansa, ja näin todella on. Joycen proosassa he ja she ovat keskeisiä sanoja, joita ei pahemmin selitellä. Esimerkiksi, kuten Lehto alkusanoissa toteaa, Bloom ei kertaakaan mainitse vaimonsa rakastajaa Boylania nimeltä, vaan hän ilmestyy Bloomin tajuntaan hänenä milloin mistäkin assosiaatiosta. Puhumattakaan siitä, että kun Bloom muuttuu välillä naiseksi, ainoa vinkki jonka Joyce antaa on persoonapronominin muuttuminen feminiiniksi.

***

Totta kai moni asia kirjassa ärsyttääkin. Itseäni eniten uuvutti tolkuton Irlannin historian ja traumaattisen Englanti-suhteen vatvominen, johon sadat ja sadat alaviitteet lisäävät runsaasti lisää kerroksia (jälleen on huvittavaa, että tutkijat ikään kuin kruunaavat Joycen megalomaanisen projektin omalla selitystyöllään, joka on muodostunut annotointiliitteiden kautta elimelliseksi osaksi itse teosta). Huomasin itsessäni yleisemmänkin kärsimättömyyden tällaisia yhteiskunnallisia konteksteja kohtaan ja toivoin monta kertaa, että kirjailija keskittyisi vain henkilöiden sisäisen maailman ja ihmissuhteiden kuvaamiseen. Irlantilaisen uhriuden ja kansallisen ainutkertaisuuden korostaminen on ollut Joycelle tärkeä teema irlantilaisen kansallismielisyyden harhoja (ja toisaalta jeesusmaisen Bloomin universalismia ja häneen kohdistuvaa antisemitismia) kuvatessa, mutta puuduttavaa se on silti.

Ja on kirjassa lukuja, joiden kahlaaminen tuntuu myös kielen puolesta erittäin tuskastuttavalta, mikä epäilemättä on ollut Joycen tarkoituskin. Eiväthän Odysseuksen harharetketkään mikään piknik olleet. Tosin lukuihin myöhemmin palatessa ja niitä hitaasti nautiskellessa usein huomaa, että tuskastuminen johtui lähinnä omasta kärsimättömyydestä. Joyce ei ole käsittämätön, hän on vain erittäin armoton lukijaansa kohtaan…

ps noin viikko sitten Paulo Coelho hyökkäsi Ulyssestä vastaan pitäen sitä pelkkänä muotona vailla sisältöä ja vahingollisena kirjallisuudelle. Ei ole vaikea arvata, kuka Coelhon mielestä edustaa syvällistä sisältöä lähestyttävässä muodossa… Taas kerran hauska variaatio "vaikeiden kirjojen oikeutus" -keskustelusta.

On jotain mätää Irlanninmaassa

"The time is out of joint – O cursed spite,

That ever I was born to set it right!"

Ulysseksen uuden suomennoksen tahkoaminen tarjosi hyvän tekosyyn palata myös vanhan kunnon Hamletin pariin, onhan Hamlet melkein yhtä syvällä Ulysseksen kudoksissa kuin Homeroksen Odysseia konsanaan. Hamlet on ollut aina yksi suosikkinäytelmistäni ja onkin mukavaa, että Helsingin Kaupunginteatteri on nähtävästi taas tuomassa sitä näyttämölle (Kari Heiskasen ohjaus, Veijo Meren teksti). Luin rantalukemisina Hamletista Eeva-Liisa Mannerin erittäin selkeän ja kauniin tulkinnan, mutta oma suosikkini käännöksistä on kyllä edelleen se Paavo Cajanderin vanha, kunnon. 

Hamletista tekee niin hienon se, ettei sen mysteerejä ole mahdollista ratkaista. Periaatteessa asia on yksinkertainen: Tanskan prinssi hautomassa kostoa isänsä murhasta sedälleen, joka on hankkinut murhalla kruunun ja nainut vielä leskenkin. Koston takia prinssi joutuu luopumaan myös rakkaudestaan.

Tähän yksinkertaisuus loppuukin. Hamlet saa syvyytensä ensinnäkin siitä, että se pohjaa jonnekin 1000-luvulle jäljitettyyn pohjoismaiseen saagaan, joten Shakespearen n. vuodelta 1600 oleva tulkinta liittyy pitkään tarinankerronnan perinteeseen omana varianttinaan. Tietysti myös Shakespearen omasta näytelmästä on useita eri tekstiversioita, joista on riittänyt tutkijoille kiisteltävää vuosisadoiksi. Shakespeare-tutkijat Ann Thompson ja Neil Taylor tiivistävät asian hauskasti Hamlet-kirjassaan:

"Shakespeare's Hamlet is therefore probably a revision of a dramatic treatment of a retelling of a literary treatment of a Scandinavian legend."

Näinpä. Ihminen on tarinoita kertova eläin, ja parhaat tarinat kestävät vaikka kuinka monta uudelleentulkintaa. Uusi tarinakin vain paranee siitä, että siinä saa kokea ahaa-elämyksiä vanhojen riekaleita bongailemalla.

***

Pääsyy Hamletin suosioon on varmasti se, että älyllisyyteen ja filosofointiin taipuvaisen Hamletin loputtoman epämääräinen ja jahkaileva (suorastaan savolainen!) luonne ja ovelasti teeskennelty hulluus antaa mahdollisuuksia vaikka millaisiin tulkintoihin. Jos tämä ei riitä, voi jatkaa hämmentämällä Gertruden, Claudiuksen ja Ofelian motiiveja tai sitä, onko haamua muualla kuin Hamletin mielikuvituksessa (Shakespeare muuten itse näytteli haamun roolia, kai osittain siksi että haamun esittämistä pidettiin 1600-luvun Englannissa varsin uskaliaana puuhana).

Yksi esimerkki kiinnostavista tulkintaretkistä on näytelmän itsekin kääntäneen Veijo Meren spekulointi teoksessa "Amleth ja muita Hamletteja". Meri näkee Hamletin uuden ajan edustajana, joka lopulta sortuu toimimaan sotaisen isänsä periaatteiden mukaan. Vallan kaapannut Claudius pyrkii viemään Tanskaa sodista kohti rauhaa, ja häneen jo reilusti ennen vanhan kuninkaan kuolemaa rakastunut Gertrude on juonessa mukana. Osansa Claudiuksen motiiveissa on myös hänen rakastumisellaan kuningattareen. Hamletin motiiveissa Meri näkee oidipaalista mustasukkaisuutta, joka auttaa voittamaan Wittenbergissä omaksutut uudet opit. (Meri saa kai tässä tukea itseltään T.S. Eliotilta, joka näkee Hamletin näytelmänä äidin syyllisyyden pojassa herättämistä tunteista. Kuten yllä olevan linkin takana olevasta artikkelista käy ilmi, T.S. Eliot tosin ryttäsi näytelmän, koska Shakespeare ei löytänyt toimivaa tapaa ("objektiivista korrelaattia!") välittää Hamletin monimutkaiset tunteet katsojalle).

Meri pitää Hamletia hysteerisenä egosentrikkona, joka ei todella kykene välittämään muista ihmisistä. Sitten kun sulkuportit ovat auki, Hamlet tappaa ilman mitään tunnontuskia. Syynä keskenkasvuisuuteen on liian vahva isä, joka "nujertaa poikansa vielä haudan takaa." Se, mitä lopulta tapahtuu, on sattumaa, mikä on Meren mukaan kiinnostava yksityiskohta suhteessa klassisiin näytelmiin, joissa yleensä häärivät kaikkivaltaiset jumalat.

Miksei näinkin?

*** 

Joycen Ulysseksessä Hamlet on esillä erityisesti kirjalle keskeisen isä-poika -tematiikan kautta, mutta myös hyvin konkreettisesti alkaen siitä, että molemmat teokset alkavat muurien päältä, ja molemmissa päähenkilöt ovat teoksien alussa pahalla tuulella äitiensä takia.

Yksinkertaisessa luennassa Stephen (eli nuori Joyce, eli Telemakhos…) edustaa Hamletia ja Bloom Hamletin isähahmoa ja samalla ehkä Shakespearea. Stephen (ks. hänestä myös "Taiteilijan omakuvaa koskeva postaus") on kieltämättä Hamletin sukulaissielu, monisanainen ja älyllinen arvoitukseen kiedottu mysteeri, jolla on vaikeuksia omaksua mitään hänelle ulkopuolelta annettua roolia. Kun Kyösti Kelhä kirjoittaa Mannerin kääntämän Hamletin alkusanoissa, että Hamletissa on nähty milloin "romanttinen haaveilija, milloin oidipuskompleksista kärsivä nuorukainen, milloin taas poliittis-historiallisesti näytelmää tulkitsevat ovat olleet taipuvaisia näkemään hänessä kapinoitsijan", voi saman listan liittää aika kevyesti myös Stepheniin.

Bloom on siis paitsi Stephenin etsimä isä- tai äitihahmo selvästi myös Shakespeare, onhan hänellä petollinen vaimo, nuorena kuollut poika sekä hämmentävä kyky muuttaa maailmaa mielikuvituksensa voimalla (Bloom myös pohtii kirjassa alkaisiko kirjoittaa kirjaa, jonka päähenkilö pohjautuisi vahvasti hänen vaimoonsa).

Aika simppeli on myös tulkinta, jossa Stephen edustaa nuorta Joycea, Bloom vanhempaa, ja taiteellisen luomisen voimasta nämä yhdistyvät.

Mutta miksi tyytyä näin yksinkertaisiin tulkintoihin? On kuitenkin kesä, ja ollaanhan tässä itsensä Joycen kimpussa!

***

Stephen esittää Ulysseksen luvussa 9 kuuluisan teoriansa Hamletista. Teorian tarkoituksena on kai pääasiassa vakuuttaa korkea-arvoinen kuulijakunta nuoren esittäjänsä briljanttiudesta ja sen postmodernin ironisen otteen kruunaa se, että Stephen kiistää uskovansa siihen itsekään. Teorian mukaan Shakespeare on Hamletin haamu-isä, ja Hamlet taas Shakespearen nuorena kuollut poika Hamnet (kuulijakunnan "virallinen totuus" on se, että Shakespeare samaistuu lähinnä Hamletiin, ja että omaelämäkerrallisia asioita ei saa liiaksi sotkea taideteoksen tulkintaan). Stephenin mielestä teoria saa tukea siitä, että haamu mystisesti tietää kuolintapansa sekä kuolemaa seuranneen petoksen, jolloin luonteva selitys on se, että haamu on osa Shakespearea. Gertrude on tässä teoriassa tietysti Shakespearen vaimo Ann Hathaway, jonka uskollisuudesta on kiistelty kovasti ja jolle Shakespeare on legendojen mukaan jättänyt perinnöksi "toiseksi parhaan sänkynsä".

Taiteilijan luomisvoimansa (pyhä henki?) kautta Shakespeare paitsi tuulettaa vaimoansa kohtaan tuntemaansa pettymystä saa kirjailijana oikeuden kirjoittaa itsensä mihin rooliin tahansa. Tässä mielessä Shakespeare on oma isänsä, ja Stephenin mukaan itse asiassa teostensa kautta koko ihmiskunnan isä eli jumala.

Koska poika voi olla oma isänsä, Daidalos-hahmo Stephen samaistuu paitsi Hamletiin myös taiteilija Shakespeareen, joka toisin kuin Hamlet voi lentää taiteellisen luomisen siivin ulos arkielämän patriarkaalisista vankiloista. Samasta näkökulmasta Stephenin lähentyminen Bloomin kanssa voidaan nähdä Joycen persoonan puolien yhtymisenä. Tekijän alter egosta tulee siis taiteellisen luomisen kautta myös hänen oma isänsä.

Stephenin teoriaan liittyy kiinnostava pohdiskelu isyydestä (voidaan nähdä myös yleisemmin patriarkaalisen maailman kritiikkinä), jota Stephen pitää myyttinä. "Isyys, tietoisen siittämisen mielessä, on tuntematon ihmiselle" (Lehdon suomennos), ja että ainoa todellinen asia on amor matris, äidinrakkaus. Hän toteaa myös, että pojan kasvu on "isän tuho, hänen nuoruutensa isän kateus, ystävänsä hänen isänsä vihamies." Näistä premisseistä moni tutkija on päätellyt paljon Stephenin (miksei Hamletinkin) vaikeasta isäsuhteesta ja todennut, että Stephen on etsimässä enemmänkin äitiään kuin isäänsä.

Siis: Stephen = Telemakhos = Hamlet = Hamnet ja Bloom = Odysseus = Hamletin isä = Shakespeare, mutta taiteellisen luomisen mahdollistaman kautta Stephen on myös isänsä eli Bloom (joka muuten muuttuu välillä naiseksi…) eli Shakespeare. Ja itse asiassa koko isyys on myytti, ja olennaista on äidinrakkaus.

Monimutkaista? No, ei siinä vielä tietenkään kaikki. Hamlet-teoria esitetään kirjan luvussa, joka vastaa Odysseian lukua "Skylla ja Kharybdis". Kharybdis-pyörre rinnastuu Platonin edustaman ideamaailman ja Skylla-hirviö Aristoteleen materiaalisen maailmakäsityksen kanssa. Stephen tunnustautuu aristeelikoksi, mikä selittää osittain hänen Shakespearen elämäkerrallisia eli materiaalisia "faktoja" korostavan teoriansa... Skyllan kauttahan se Odysseuskin purjehti…

Kyllä Ulysses on sitten ihana kirja! Siitä enemmän myöhemmin, kunhan saan Lehdon suomennoksen luettua (tällä hetkellä ollaan jo reippaasti yli puolivälin).

***

Itseäni on kiinnostanut Hamletissa se, miten moneen otteeseen ja modernein ajatuksin päähenkilö pohtii elämän tarkoituksettomuutta ja ohikiitävyyttä. Miksi? Yrittääkö toimintaa vieroksuva nuorimies löytää rohkeutta murhatyöhönsä vähättelemällä yksilön elämän merkitystä? Pohtiiko hän itsemurhaa vaihtoehtona vakavasti vai onko tämäkin vain filosofista hutunkeittoa? Kun hän hautausmaalla tuskailee menneiden mahtimiesten muuttumista matojenruoaksi, sääliikö hän kuitenkin ennemmin itseään, kansan rakastamaa prinssiä, vai pyrkiikö hän henkisesti varautumaan siihen, että kruunu menee häneltä sivu suun? 

Vai onko hän yksinkertaisesti filosofoiva nuori, joka kärsii jostain teiniangstille sukua olevasta ilmiöstä, on huumaantunut älynsä ainutkertaisuudesta eikä voi hyväksyä sen sortumista kuoleman lahjomattoman logiikan alla. Toisaalta hän taas on ainakin katsovinaan, että kuolema sentään tarjoaa helpotuksen elämän ongelmiin. Tämä tuskailu ja järkeily ovat vielä senkin takia outoja, että hän on sentään monologiensa ulkopuolella yhteydessä haamumuotoiseen isäänsä, minkä pitäisi kai olla jonkinlainen todiste elämän jatkumisesta tuonpuoleisesta. Sen hän tuntuu oudosti unohtavan.

En varmaan ikinä pääse perille Hamletin motiiveista, mutta kieli ja tyyli, joilla hän iäisyyskysymyksiä kääntelee, on mitä herkullisinta. Otetaan itsemurhan filosofiaa puntaroiva klassikkomonologi ja kaksi suomennosta (rinnakkain alkuperäinen ja Cajander, alla Manner). 

"To be, or not to be, that is the question, Whether 'tis nobler in the mind to suffer The slings and arrows of outrageous fortune, Or to take arms against a sea of troubles, And by opposing, end them. To die, to sleep – No more, and by a sleep to say we end The heart-ache, and the thousand natural shocks That flesh is heir to; 'tis a consummation Devoutly to be wished to die to sleep! To sleep, perchance to dream, ay there's the rub, For in that sleep of death what dreams may come When we have shuffled off this mortal coil Must give us pause – there's the respect That makes calamity of so long life: For who would bear the whips and scorns of time, Th'oppressor's wrong, the proud man's contumely, The pangs of disprized love, the law's delay, The insolence of office, and the spurns That patient merit of th'unworthy takes, When he himself might his quietus make With a bare bodkin; who would fardels bear, To grunt and sweat under a weary life, But that the dread of something after death, The undiscovered country, from whose bourn No traveller returns, puzzles the will, And makes us rather bear those ills we have, Than fly to others that we know not of? Thus conscience does make cowards of us all; And thus the native hue of resolution Is sicklied o'er with the pale cast of thought, And enterprises of great pith and moment With this regard their currents turn awry, And lose the name of action."

"Ollako vai eikö olla, siinä pulma: Jalompaa onko hengen kärsiä Kaikk’ inhan onnen iskut sekä nuolet Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan, Lopettain kaikki? – Kuolla, – nukkua, Ei muuta; – luulla, uness’ että päättyy Tuhannet kiusat nuo ja sieluntuskat, Nuo lihan perinnöt, – se loppu hartaast’ Ois halattava. Kuolla, nukkua: – Nukkua! kenties uneksia? – siinä Se vastus. Millaiset lie unet kuolon, Kun poiss' on maalliset nuo ahdistukset, Se arveluttaa. Ja nuo arvelukset Ne elon kurjuutta niin pitkittävät. Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa, Hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa, Vääryyttä sortajan, lain väännellystä, Virastoit' ylpeitä ja potkuja, Joit' ansiokkaat epatoilta saavat, Jos puukon tutkaimella suoran tehdä Vois elämästään? Ken nuo haitat kärsis Ja hikois, voihkais elon kuorman alla, Jos pelko, mitä tulee kuolon maassa, – Tuoss' salatussa, jost' ei matkamiesi Palaja ykskään, – niin ei huumais mieltä, Ett' ennen kärsimme nää tietyt vaivat, Kuin uusiin riennämme, joit' emme tunne? Näin pelkureiks meit' omatunto saattaa, Ja päätöksemme luonnonraittiin muodon Mietinnän kalvas karva sairaaks muuttaa, Ja innokkaat ja ytimekkäät hankkeet Uraltaan luistavat tuost' arvelusta Ja teon nimen kadottavat."

"Ollako vai eikö, siinä pulma.

Jalompaa onko vaiti ottaa vastaan

pahansuovan onnen turmannuolet

vai aseella selvä tehdä murheistaan,

lopettaa ne kerta kaikkiaan?

Kuolla – nukkua vain, nukkua – ei muuta –

ja uskoen että siihen uneen loppuu

sieluntuskat, päättyy kurja piina

jonka syntymässään peri lihamme,

eikö se olisikin suloinen armo?

Kuolla, nukkua, vain nukkua

ja kenties nähdä unta?

Siinä kynnys, johon kompastun.

Millaiset on unet tuolla puolen,

kun elämän kerää auki keritään,

se panee miettimään – ja jos miettii,

elämän kurjuutta vain pitkittää.

Kuka muuten sietäis ajan ruoskan,

vääryyttä, sortoa ja loukkausta,

kun lakeja poljetaan ja rakkaus on huora,

ylimielisiä hallitukset

ja kunnon miestä syrjii kiipijät,

jos kerran voisi tilit selvittää,

tikarilla kaikesta lopun tehdä?

Niin, kuka muuten vapaaehtoisesti

huokaisi elämänsä taakan alla,

jos emme kuolemaa niin pelkäisi,

– outoa maata jonka rajoilta

ei vaeltaja ole palannut –

että hämmentynyt tahto herpoaa

ja ennen vanhat vaivat kärsimme

kuin ryntäämme uusiin joita emme tunne?

Raukkoja meistä tekee epätieto

ja päätöksemme sortuu haparointiin,

joka tärkeimmätkin aikomukset

niin suistaa radaltaan, että ne raukeavat."

ps Hamlet-filmatisoinneista itselleni läheisin on Laurence Olivierin klassinen tulkinta vuodelta 1948. Ihastuin ikihyviksi myös Royal Shakespeare Companyn moderneja pukuja ja tekniikkaa hyödyntävään vuoden 2010 produktioon, jossa Hamletia näyttelee David Tennant.

Kun nuori Joyce siivet sai

Vaahdokkeena oman kesälomani kulhon pohjalla on Leevi Lehdon uuteen Ulysses-suomennokseen uppoutuminen. Siihen hyvänä johdantona toimii Joycen "A Portrait of the Artist as a Young Man" (1916, suom. "Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, Alex Matson 1946), jonka päähenkilö Stephen Dedalus seikkailee myös Ulysseksen sivuilla.

***

"Once upon a time and a very good time it was there was a moocow coming down along the road and this moocow that was coming down along the road met a nicens little boy named baby tuckoo…"

("Oli kerran ja oikein hyvä kerta olikin ammuu joka oli tulossa tietä pitkin ja se ammuu joka oli tulossa tietä pitkin tapasi pienen pojan jonka nimi oli pojantypykkä...")

Näillä kuuluisilla sanoilla alkava "Omakuva" on lyhyesti sanottuna huikaiseva kirja, joka kuvastaa Joycen suvereenimaista kielenhallintaa ja älyllistä uteliaisuutta. Se piirtää viidessä luvussaan kerroksittaisen kuvan kovasti Joycea muistuttavan päähenkilönsä persoonan ja ajattelun kehittymisestä, pienestä lapsesta taiteilijanuran alkumetreille. Joyce on tiivistänyt autofiktionsa ytimessä olevan kerrostekniikan perustelut hienosti "Omakuvaa" edeltäneen "Stephen Hero" -version yhteydessä puhuessaan persoonallisuuden rakentumisesta:

"‘The features on infancy’ belong to a portrait as much as the features of adolescence. The past has no ‘iron memorial aspect’, but implies ‘a fluid succession of presents’. What we are to look for is not a fixed character but the development of an entity of which our actual present is a phase only."

Joycen itsensäkin kynänimenä käyttämä Dedalus viittaa kreikkalaisen mytologian Daidalokseen, joka jäi vangiksi suunnittelemaansa labyrinttiin ja pakeni sieltä poikansa Ikaroksen kanssa kehittämiensä siipien avulla. Kirjan labyrinttejä ovat ainakin Dedaluksen oma perhe ristiriitoineen, ankarat jesuiittakoulut käyvän nuorenmiehen taistelu katolilaisuuden kanssa sekä rajoituksia ja kansallisissa intohimoissa kupliva Dublin.

Kirjan kieli kasvaa lapsuuden moniaistisesta intuitivismista (josta alun sitaatti on hyvä esimerkki) lihallisten himojen ja tiukan katolilaisen moraalin välisen lievästi teini-iältä haiskahtavan mustavalkoisen maailmantuskan kautta kohti näistä rajoituksista kohti kaunokirjallista taiteilijuutta suuntautuvaa rationaalista ja esteettistä ajattelua, joka rakentaa Platonin, Aristoteleen ja Tuomas Akvinolaisen esteettisen filosofian päälle.

Stephenin ympärillä hyörivät monenkarvaiset henkilöhahmot, joihin itsensä ulkopuoliseksi tarkkailijaksi mieltänyt ja poikalaumoja nuorena miehenä vieroksunut Joyce on tyhjentänyt elinikäisen tarkkailunsa hedelmät. Stephen Herossa monet näistä henkilöistä ovat täydessä mitassaan, lopullisessa teoksessa usein lähinnä Stephenin peileinä ja tukina, antamassa omakuvalle sen kokonaisuuden, sopusoinnun ja loisteen, Stephenin esteettistä teoriaa lainatakseni. "Omakuva" ei kuitenkaan ole mikään sisäänpäin tuijottava Joyce-monumentti. Ilman elävää kuvausta vuosisadan vaihteen Irlannista ihmistyyppeineen ja poliittisine ja uskonnollisine jännitteineen Stephen/James ei piirtyisi esiin sellaisena kuin hän on. Tärkeää on myös se, että teemoja kehitellään ikään kuin johdantona Joycen magnum opukselle.

Joycen vapaana epäsuorana nitkahteleva tajunnanvirta on "Omakuvassa" vielä mukavan ymmärrettävällä tasolla, mutta monet hänen Ulysseksessä täyteen mittaansa puhjenneet tavaramerkkinsä ovat jo nähtävissä. Ensinnäkään Joyce ei selitä asioita, vaan pyrkii luomaan autenttisen tunnelman kuvaamalla asioita niin kuin ne päähenkilön päässä liikkuvat, henkilön ikä ja elämänkokemus huomioiden. Mm. Lehdon Ulysses-suomennoksessa keskustelua herättäneen hen-pronominin perustelun ymmärtäisi hyvin jo "Omakuvassa", koska nuoren Stephenin rakkauden kohde on lähes poikkeuksetta vain "she", ja hän ponnahtaa kerrontaan milloin missäkin yhteydessä. Eihän Stephen ajattele "rakastettuni Emma", joten miksi Joycekaan näin kirjoittaisi! Stephen Herossa taustaa on tosiaan vielä runsaasti, mutta "Omakuvassa" ei. On helppo ymmärtää, miksi taivaita tavoitellut ja omasta erinomaisuudestaan vakuuttunut Joyce on päätynyt ratkaisuihin, jotka ovat tehneet hänestä modernistien kuninkaan.

Toisekseen, virkkeiden rakentaminen esteettisistä näkökohdista lähtien on "Omakuvassa" läsnä, ja ääneen lukeminen on monin paikoin suositeltava apukeino kielestä nauttimiseen. Myös tyylikeinojen moninaisuus tai kollaasimaisuus on suuri osa "Omakuvan" keinoarsenaalia, pyrkimyksenä luoda Dedaluksesta niin täydellinen kuva kuin mahdollista. Joycen itsevarmuutta kuvaa, että hän jättää kirjan kasvutarinan ytimessä olevat Stephenin esteettisfilosofiset visiot tarkoituksella hämäriksi ja puolivalmiiksi kuvastamaan sitä, että taiteilija on vasta matkansa alussa. Hienolla prosessiotteella Joyce myös näyttää, millaista runoutta tältä filosofiselta pohjalta syntyy (ei välttämättä kovin kaksista). Kaiken kaikkiaan romaanin muotorajoitusten kanssa tuskailevalle Joyce on todella vapauttavaa luettavaa.

***

Itselleni vaikuttavin kohta "Omakuvassa" on Dante-symboliikkaa uhkuva helvetin kuvaus, jolle Stephen altistuu osana katolilaista retriittiä. Pappi pelottelee poikia tavalla, joka tuntuu Suomen evlut-liteen altistuneelle pakanalle lähes uskomattomalta. Joyce onkin tiettävästi todennut pelänneensä helvetin tulta ja kadotusta koko ikänsä. Kuvaus on monisivuinen, aivan liian pitkä siteerattavaksi, mutta siinä käydään yksityiskohtaisesti läpi helvetin kauhut, tulet, hajut ja demonien kidutuksen. Otetaan nyt satunnaisesti vaikka hajuja kuvaava kohta, jolle vanha Baudelairekin olisi varmasti antanut hyväksyntänsä:

"Consider then what must be the foulness of the air of hell. Imagine some foul and putrid corpse that has lain rotting and decomposing in the grave, a jellylike mass of liquid corruption. Imagine such a corpse a prey to flames, devoured by the fire of burning brimstone and giving off dense choking fumes of nauseous loathsome decomposition. And then imagine this sickening stench, multiplied a millionfold and millionfold again from the millions upon millions of fetid carcasses massed together in the reeking darkness, a huge and rotting human fungus. Imagine all this, and you will have some idea of the horror of the stench of hell."


("Ajatelkaa siis minkälaista täytyy olla helvetin ilman pilaantuneisuus. Kuvitelkaa haisevaa ja hajoavaa ihmisruumista, joka on maannut haudassa mädäntyen ja pehmiten hyytelömäiseksi juoksevaksi visvaksi. Kuvitelkaa tällaista ruumista liekkien saaliina, palavan tulikiven syövyttämänä, miten se levittää ympärilleen tukahduttavia, inhoittavia mädäntymiskaasupilviä. Ja kuvitelkaa sitten tuota oksennuttavaa löyhkää miljoonilla ja taas miljoonilla kerrottuna, kun se lähtee niistä miljoonien miljoonista mätänevistä ruumiista, jotka on tungettu yhteen läpitunkemattomassa pimeydessä suunnattomana pilaantuvana ihmissienenä. Kuvitelkaa kaikkea tätä, niin saatte heikon aavistuksen siitä, miten kauhistuttava on helvetin löyhkä.")

***

Stephenin rakkaus- ja seksielämää Joyce kuvaa nykyajan näkökulmasta jopa kainon sentimentaalisesti. Siten syytökset Joycen tuotannon riettaudesta tuntuvat seksuaalielämän osalta huvittavilta. Kyllä asiat sentään sadassa vuodessa ovat tässä suhteessa muuttuneet aika paljon. Kun Stephen käy maksullisissa naisissa, hän ei ensin halua suudella kumppaniaan mutta antautuu tälle lopulta suorastaan viktoriaanisen nyansoidusti, tavalla joka voi olla seurausta vain aidosta moraalisesta kärsimyksestä:

"With a sudden movement she bowed his head and joined her lips to his and he read the meaning of her movements in her frank uplifted eyes. It was too much for him. He closed his eyes, surrendering himself to her, body and mind, conscious of nothing in the world but the dark pressure of her softly parting lips. They pressed upon his brain as upon his lips as though they were the vehicle of a vague speech; and between them he felt an unknown and timid pressure, darker than the swoon of sin, softer than sound or odour."


("Äkillisellä liikkeellä nainen veti hänen päänsä alas ja yhdytti huulensa hänen huuliinsa, ja avomielisesti ylöspäin suunnatuissa silmissä hän luki naisen liikkeitten tarkoituksen. Se oli hänelle liikaa. Hän sulki silmänsä, antautui kokonaan naisen valtaan, ruumiineen sieluineen, koko maailmassa oli enää vain naisen pehmeästi avautuvien huulien tumma puristus. Ne painautuivat hänen aivoihinsakin hämärästi tajuttavan puheen välineinä; ja niiden välissä hän koki tuntemattoman ja aran puristuksen, synnin tajuttomuutta tummemman, ääntä ja väriä (sic) pehmoisemman.")

***

Kirjan rakenteessa sen kerroksittaisuuden lisäksi erikoisen hienoa on sen Daidalos-symboliikan mukainen lento- tai pako-teeman rinnastuminen päähenkilön henkiseen kasvuun. Sisäisen elämän täyttymyksen tiellä ovat ulkoisen maailman rajoitteet, himojen täyttymystä seuraa moraalinen katumus, siihen lääkkeeksi otettua uskonnollista heittäytymistä epäusko ja uskonnollisen rituaalinen arkistuminen, uskonnollista vapautumista esteettinen täyttyminen ja lopullinen heittäytyminen kohti epävarmaa tulevaisuutta. Stephenin elämä on jatkuvaa nousua ja laskua, joiden kaarista kehittyy harvinaisen hieno kasvuromaani. Ainoa, mistä en pääse selvyyteen on se, onko Stephen enemmän sympaattinen vai ärsyttävä hahmo (minulla on vähän samanlainen suhde Proustin järkäleen minäkertojaan). Lopullinen arvio vaatinee useampia lukukertoja.

Näissä kohottuneissa tunnelmissa onkin hyvä hyökätä Ulysseksen kimppuun. Lomaa on jäljellä vielä yli neljä viikkoa!