Täydellinen kaaos hiekkarannalla

Vuosi sitten Normandiasta Helsinkiin muuttaneen ja samaan syssyyn Harri Haanpään vanavedessä Likelle siirtyneen Riikka Ala-Harjan kuudes romaani ”Maihinnousu” on ollut ehkä syksyn puhutuin kaunokirja (sen yhden toisen Liken kirjan kanssa), ja hyvä niin. Avioeron ja lapsensa syövän kouriin joutuvan normandialaisen maihinnousuopas Julien tarina on tiukasti rakennettu, napakasti kerrottu ja asiaankuuluvalla tavalla ahdistava. Romaanin ytimeen leivottu taistelun teema toimii. Normandian maihinnousu rinnastuu leukemiaan luontevasti ja puolison petollisuuden takia alta murentuvan avioliiton kanssa taistelu tuo kirjaan kolmannen keskuselementin. Näillä eväillä kirjaan on saatu tehokas poikkeustilan tuntu.

Kirja alkaa suoraan tapahtumavyöryn keskeltä ja etenee nopeasti. Miehen petollisuudesta seuranneen eroprosessin käsittely muuttuu salamasodasta asemasodaksi, kun lapsi yllättäen sairastuu. Ihon alle ryömivällä tavalla Julie pohtii, aiheuttivatko kodin jännitteet lapsen sairauden. Taustalla kulkevat Normandian maihinnousun tapahtumat, jotka tuodaan tarinaan mukaan Julien opastuskierrosten kautta. Ala-Harja kertoi hiljan YLE:llä, ettei hän halunnut kirjoittaa historiallista romaania, mutta halusi kuitenkin kirjan teemaan hyvin sopivan historiallisen kontekstin mukaan. Päähenkilön ammatinvalinta on ollut näistä lähtökohdista varsin nokkela oivallus.

Julie on maailmankuvaltaan jämpti ja käytännöllinen nainen. Hän ei antaudu tunteidensa valtaan vaan hallinnoi kaaostaan "kiihkottoman historioitsijan" tavoin. Kierroksillaankin hän yrittää "pitäytyä toiminnassa ja taisteluiden etenemisessä" eikä alkaa kysellä, onko sotimisessa ylipäätään mitään järkeä. Julien illuusioton asenne tulee hyvin esiin, kun hän kommentoi sairaalle tyttärelleen tasapeliin päättynyttä jalkapallopeliä:

”Ratkaisematonta ottelua ei ole, sanon, Toinen on aina parempi kuin toinen.

Tasapeliä ei oikeasti ole, tasapeli on aina harha.

Harmittaa miksi puhun Emmalle tuollaisia. Toisaalta: tauti joko selätetään tai sitten sille hävitään, ollaan naimisissa tai sitten ei olla, sota hävitään tai voitetaan, mikään ei ole milloinkaan tasan.”

***

Julie on hahmo, josta olisin halunnut tietää enemmänkin. Lukija oppii hänestä käytännöllis-orientoituneen luonteensa lisäksi jotain, mutta ei kovin paljoa: hän pitää lenkkeilystä ja sulkapallosta, tupakoi, seuraa Idolsia muttei vaikuta kovin kiinnostuneelta jalkapallosta. Hän on asunut ikänsä normandialaiskylässä, mutta hän ei tunnu tuntevan sieltä yhden läheisen ystävän lisäksi oikein ketään. Äiti asuu Réunionin saarella, isä on kuollut, mutta juuri sen kummemmin Julien menneisyyttä ei tongita.

Toisaalta ymmärrän, miksi maalaileva taustoitus on jätetty vähemmälle. "Maihinnousu" on tiukka, lyhyt kirja kriisistä, selviytymisestä seuraavaan päivään. Julie on olemassa hänelle tapahtuvien asioiden takia eikä toisinpäin, poikkeustilassa ilmavat identiteettipohdinnat jäävät sivuun ja niiden paikan ottavat sytostaattihoidot ja käsidesin lotraaminen.

***

Kirjan päähenkilön luonteeseen sopivalla tavalla myös Ala-Harjan tyyli on toteava ja selkeä, hyvällä tavalla matter-of-fact. Julien tajunnanvirrasta on napattu kiinni minäkertojalla ja preesensissä. Ratkaisu on kirjan teeman ja rakenteen kannalta hyvin mietitty. Lisäksi Ala-Harja ketjuttaa usein virkkeitä pilkkujen väliin, mikä vahvistaa tuntua siitä, että asiat tapahtuvat parasta aikaa.

Ala-Harjan tyyliin kuuluu myös, että pidempää kappaletta seuraa usein useampi yhden tai kahden lauseen kappale, mikä tuo tekstiin draamallista rytmiä, ehkä vähän Pirkko Saision tapaan. Dialogi on monin paikoin jätetty merkitsemättä, mikä vie myös hyvin lukijaa lähemmäs päähenkilön tajuntaa.

"Avaan tietokoneen ja etsin tietoa mustelmista. Etsin veriarvot ja verihiutaleet, etsin faktaa, sairaudet ovat kemiaa, ne ovat lääketiedettä, silkkaa luonnontiedettä, kohta me ajamme autolla sairaalaan ja lääkäri ilmoittaa, että Emma on terve.

Tartun puhelimeen ja samalla hetkellä näen miten Emma ja Henri kävelevät kadun toisessa päässä. Juoksen heitä vastaan, yritän juostessa rauhoittua, ja kun tavoitan heidät, olen tyyni, olen täysin rauhallinen, ja kysyn Emmalta hymyillen, oliko rannalla mukavaa.

Emma näyttää sankoaan, missä taskuravut kalisuttavat saksiaan.

Sanon, että meidän pitää lähteä sairaalaan.

Kenen meidän, Henri kysyy.

Minun ja Emman.

Miksi, Henri kysyy.

Tutkitaan lisää.

Mitä?

Mustelmia, kaiken varalta, sanon rauhallisesti.

Käsken Emman vaihtaa hameen ja pestä kädet.

Käynnistän auton, me lähdemme.

Emma otetaan suoraan osastolle.

Soitan Henrin paikalle."

***

Verrattuna Ala-Harjan edelliseen romaaniin ”Kanaria” (2010) uutukainen on selvästi vakavampi. Kanariaa pilkuttava ironia, paikoitellen jopa Raittilan tai Hotakaisen mieleen tuova aika karski ilmaisu (no, siinä ollaan suurimmaksi osaksi miesten päiden sisällä) ovat Maihinnousussa taka-alalla. Kanaria on niin ikään preesensissä mutta kolmannessa persoonassa. Preesens-ratkaisu toimii tässäkin kirjassa hyvin ja antaa mahdollisuuden takaumien esittämiselle imperfektissä. Vapaa epäsuora kerronta loikkii eri henkilöiden välillä ja vaihtaa luontevasti rekisteriä henkilön mukaan.

”Kanariassa” rinnastetaan ensimmäisen ja kolmannen maailman ongelmia yrityksensä konkurssin jälkeen Kanarialle muuttaneen telakkapomon, tämän jo kuolleen mutta kirjassa vahvasti mukana elävän vaimon, afrikkalaistaustaisen siivoojatytön sekä Kanarialle uima-allasta korjaamaan kutsutun nuorenmiehen kautta. Mukana on myös Gran Canarian suomalaissiirtokunnan naispastori, jota seurakuntansa muka-ongelmat ällöttävät.

Kanaria kuvaa hienosti nykyajan miehistä empatiakyvyttömyyttä sekä siitä seuraavaa kohtaamisen mahdottomuutta ja yksinäisyyttä. Itsensä varsinaiseksi hyväntekijäksi mieltävällä laivanrakennuspomo Nymanilla on Katherine Mansfieldiä mukaillen "karmea tarve ihmiskontakteihin", joita ei enää saa kuin rahalla, kun väärään muottiin väkivalloin pakotettu vaimo on kuollut eikä tyttäriä voisi vähempää kiinnostaa.

Kanarialle paremman tulevaisuuden perässä pyörivät afrikkalaiset jäävät valkoihoisille siirtolaisille täysin käsittämättömiksi, mutta raha sentään liikkuu. Valkoihoiset käristävät itseään rannalla ja hukkuvat rantaveteen humalassa, afrikkalaiset ajelehtivat rantaan pakopurkkiensa upottua merellä. Pastori Holmin sanoin, on "synti maata rannalla samalla kun afrikkalaiset rantautuvat ruumiina kainaloon."

"Kanariassa" symboliikka on "Maihinnousua" hämärämpää ja langat jäävät paikoitellen auki. Esimerkiksi romaanin keskiössä olevasta altaan tematiikasta saadaan aikaiseksi monitahoinen verkosto, jota lukija jää pohtimaan pitkäksi aikaa. Itse tykkään tällaisista täkyistä. Myös allasremonttia tekevälle "ottopoika" Mikolle haamuna tarinaan ilmestyvä Nymanin kuollut ja ilman dialogiviivoja replikoiva Silja-vaimo jää hauskasti monitulkintaiseksi, vähän Hamletin haamun tyyliin.

Romaanien lisäksi Ala-Harja on kirjoittanut mm. lastenkirjoja, kuunnelmia ja tekstejä sarjakuviin. Hän on mukavalla tavalla ammattimainen ja sanoista kiinnostunut kirjoittaja, jolla on monta ääntä ja paljon sanottavaa.

***

”Maihinnoususta” ei voi kirjoittaa sanomatta jotain Hesarin lanseeraamasta ”taiteen etiikkaa” koskevasta keskustelusta. Sinänsä on hämmentävää, miten sama keskustelu faktan ja fiktion rajoista käydään aina uudelleen, vuosikymmenestä toiseen. Ennen sentään uhattiin reilusti kunnianloukkausjutuilla, nyt peräänkuulutetaan kirjailijoille ”eettisiä normistoja”. Olin yllättynyt, että Hesari lähti nostamaan asiaa näin isosti. Suurista myllerryksistä toipuvien läheisten loukkaantuminen heidän kokemustensa käyttämisestä fiktion pohjana ja elävästä elämästä ammentavan kirjailijan perhesuhteet ovat yksi asia, näiden kokemusten käsittely koko sivun jutussa valtakunnan ykkösmediassa (vaikkakin tietysti laatulehdille tyypillisen ”ilmiö-diskurssin” alla) ihan toinen.

Jos unohdetaan uutisointi, keskustelusta jää fiktion ystävälle käteen se mielenkiintoinen ristiriita, joka sisältyy syvien kokemusten samanaikaiseen äärimmäiseen henkilökohtaisuuteen ja toisaalta niiden banaaliuteen: mikä tahansa elämän suuri tragedia on toisaalta yksilön maailman perustuksia tärisyttävä, toisaalta kaikille kokijoilleen hämmentävän samanlainen. Juuri elämän peruskokemusten kuten rakkauden, nuoruuden optimismin, kuolemanpelon ja sairauden universaaliuteen perustuu merkityksellisen kirjallisuuden mahdollisuus.

Toinen mielenkiintoinen aspekti tämäntyylisissä jupakoissa on usko painetun sanan ikuistavaan voimaan. Jännittävällä tavalla edelleen tunnutaan ajateltavan, että se mikä on kirjoihin ja kansiin vaikka sitten fiktion muodossa saatettu, on jotain lopullista ja peruuttamatonta, jotain johon on syytä suhtautua suurella vakavuudella. Tällainen ajattelu synnyttää monenlaisia mahdollisuuksia loukkaantumiseen. Huomaan ajattelevani usein Marcel Proustin lääkäriveljeä Robertia, joka – jos moukkamainen biografinen luenta sallitaan – jäi kokonaan ulos veljensä romaanista, koska hänelle ei löytynyt järkevää taiteellista roolia. Minusta veljen kohtalo kertoo siitä, millaista romaanitaide on. Sekin kertoo jotain, että Robert toimitti Marcelin tuotantoa painokuntoon veljensä kuoleman jälkeen.

Uuden romaanin manifesti

Venäjänjuutalaiseen sukuun syntynyt ja myöhemmin ranskalaistunut Nathalie Sarraute (1900 – 1999) tunnetaan kirjallisuusympyröissä yhtenä ranskalaisen, perinteistä romaanikäsitystä uudistamaan pyrkineen "uuden romaanin" (le nouveau roman") johtotähdistä. Aika moni tuntuu leimaavan uuden romaanin itsetarkoitukselliseksi muotokikkailuksi, jonka soisi vaipuvan unholaan. Sarraute on kuitenkin kirjailija, jonka teoksiin ja ajatuksiin romaanista kannattaa ehdottomasti tutustua.

Sarraute avasi teoreettista suhdettaan kirjallisuuteen esseekokoelmassaan “L'Ère du soupçon” eli suomeksi suunnilleen "Epäilyksen aikakausi" (1956, ei tietääkseni suomennettu), jota pidetään myös uuden romaanin opinjulistuksena. On tosin hyvä huomata, että Sarrauten ensimmäinen uuden romaanin ajatuksia käytännössä kokeillut teos ilmestyi jo lähes 20 vuotta ennen näitä esseitä.

***

Sarrauten perusidea on se, että edelleen laajassa käytössä olevilla klassisen realismin välineillä on mahdotonta päästä suuria mestareita kuten Dostojevskia tai Balzacia syvemmälle. Sarrauten mukaan ihmiset ovat niin tottuneita klassikoiden luomiin konventioihin, että niistä on tullut todellisuuden näkemisen estävä toinen luonto, liian helppo ratkaisu.

Sisältö on Sarrautelle aina muotoon sidoksissa. Jos haluaa päästä klassista romaanitaidetta syvemmälle ihmisen nahkoihin, täytyy uudistaa menetelmiä. Toisaalta omaperäinen tyyli on vain halpa temppu, jos se ei mahdollista porautumista kohti "todellisuutta".

Sarrauten silmät avautuivat muodon ja sisällön yhteydelle hänen lukiessaan modernisteja, etenkin Proustia, Joycea ja Woolfia. Nämä onnistuivat murtamaan perinteiset ilmaisutavat tajunnanvirtatekniikallaan. He käänsivät katseen kohta ihmisen sisuksia ja pyrkivät löytämään totuuksia, joihin klassisella romaanikerronnalla ei päässyt käsiksi. Sarraute vertaa kehitystä maalaustaiteeseen 1800-luvun lopulla, jolloin taiteilijat onnistuivat karistamaan hartioiltaan klassisen maalaustaiteen rajoitteet. 

Tosin pian modernistien jälkeen eksistentialistit näyttivät, ettei ihmisen sisällä ollutkaan mitään nähtävää (tosin Sarraute näyttää, miten Camus'n Meursault'nkin tai häneksi naamioituneen kertojan sisällä elää sitkeästi perinteinen esteetti ja tarinankertoja). Ihmisen sisältä kultahippuja siivilöineiden modernistien löydökset tuntuivat Sarrautesta lopulta epätyydyttäviltä, vihjasipa hän itse Proustinkin olevan kenties lopulta vain henkilöhahmoja suoltava, liikaan analyysiin sortuva kynäniekka. Ja vaikkei olisi ollutkaan, modernisteja oli täysin turha imitoida, koska he olivat sanoneet jo kaiken sen, mikä heidän metodeillaan oli mahdollista.

***

Sarrautea ärsytti, että suurin osa kirjallisuudesta oli jumissa klassisen romaanin juoni-, henkilöhahmo- ja dialogikonventioiden kanssa, vaikka samat asiat saattoi tavoittaa paljon moniulotteisemmin ja syvemmin elokuvassa ja teatterissa. Hänen mielestään romaanin lisäarvo oli jossain ihan muualla.

Sarraute antaa esseissään Proustille pisteet siitä, että hän pyrki sentään analysoimaan keskustelun pinnan alla kytevät vaikuttimet ja vaille sanoja jäävät liikahdukset (sous-conversation), mutta hänkään ei kyennyt siihen mihin kirjailijan pitäisi pystyä: vaientamaan kertoja, raahaamaan lukija osalliseksi peliin, saamaan hänet varuilleen, käyttämään kaikkia aistejaan tekstissä uidessaan.

Sarraute väittää varsin raflaavasti, että sellainen aikalaiskirjallisuus, johon lukija pystyy samaistumaan ja joka peilaa hänen kokemustaan maailmasta, on lähes varmasti arvotonta, koska se edustaa keskivertoihmisen keskivertokokemusta ehkä pikkuisen napakammin ilmaistuna. Toisin sanoen se vastaa (Sarrauten mielestä romaanitaiteen kannalta epärelevanttiin) tarpeeseen saada tukea omille epäomaperäisille käsityksille todellisuudesta ("Täähän on ihan kuin mun elämästä, just noin mäkin ajattelen!").

Sarraute katsoi, että oikean, uutta luovan taiteen tulee olla muodoiltaan (ja siten myös sisällöiltään) niin uutta ja epämukavaa, että lukija nimenomaan EI samaistu siihen, vaan se avaa täysin uusia ja häiritseviä tapoja hahmottaa todellisuutta.

***

Sarrauten tutkimusten kohteeksi muodostuivat jossain tajunnan rajamailla häilyvät ja usein joistain ulkoisista olosuhteista johtuvat mielenliikahdukset, joita oli lähes mahdotonta kuvata sanoin. Hän näki näissä tropismeiksi (sana on lainattu biologiasta ja tarkoittaa kasvien kasvun suuntautumista lähinnä valon ja painovoiman vaikutuksesta) ristimissään ilmiöissä ja niiden edustamissa ihmismielen tiedostamattomissa kerroksissa sen totuuden, jota kohti romaanitaiteen piti pyrkiä. Ainoa keino tavoitteeseen pääsemiseksi oli riisua tropismien ympäriltä kaikki perinteistä romaania rasittavat tekijät kuten juoni ja persoonalliset henkilöt.

Sarraute halusi näyttää, miten vaikkapa arkisen keskustelun pinnan alle kätkeytyi valtava määrä "ali-keskustelua", joka koostuu monimutkaisista mielleyhtymistä ja tunteista, valtasuhteista, piilotetuista motiiveista, kätketyistä tarpeista ja sen sellaisista. Tämän tavoittamiseksi tuli tarttua hetkeen, hidastaa ajankulu ja katsella tapahtumia läheltä. Nämä liikahdukset ovat Sarrauten näkemyksen mukaan universaaleja, ja niitä oli paras kuvata mahdollisimman anonyymien ihmisten kautta.

Sarraute piti tehtävää vaikeana. Hänen mukaansa keskimääräinen lukija oli pavlovilaisen ehdollistunut kasaamaan tekstimassasta koherentteja henkilöitä ja halusi päästä helpolla, pysyä tutulla maaperällä. Lukija täytyi siis haastaa ja pakottaa hänet osallisena syvälle tekstiin.

***

99-vuotiaaksi eläneen Sarrauten koko mittava tuotanto rakentui tropismin käsitteen ympärille. Vuonna 1939 ilmestynyt esikoisteos "Tropismes" (Tropismeja, suomentanut Leena Kirstinä 1968) sisältää 24 erittäin lyhyttä ja vaikuttavaa proosatekstiä. Sarraute ehti kirjoittaa pitkän elämänsä aikana hurjan määrän kirjoja, joista olen lukenut vasta muutaman. Pidemmissä teksteissä Sarrauten monimutkaisille mielleyhtymille ja tunteille hakemat "objektiiviset korrelaatit" pääsevät paremmin oikeuksiinsa ja lukijan todellinen eläytymiskyky punnitaan.

Pistän tähän kohtaan pisteen ja palaan seuraavassa postauksessa Sarrauten tuotantoon. Tropismien lisäksi kammataan ainakin mahtava taidepiirisatiiri "Kultaiset hedelmät".

Modernisti näkee näkyjä

Helena Ruuskan kirjoittama elämäkerta ”Kuin linnun kirkaisu” palautti Marja-Liisa Vartion (1924-1966) pitkästä aikaa ajatuksiini. Luin häntä joskus lukioikäisenä ja tykkäsin kovasti, mutta jotenkin häntä ei ole sen jälkeen tullut luettua vaikka modernisteja mukamas harrastankin. Ruuska toimii äidinkielenopettajana ja on aiemmin kirjoittanut väitöskirjan Vartion Madame Bovarya mukailevasta romaanista "Kaikki naiset näkevät unia".

41-vuotiaana kuolleessa Vartiossa on henkilönä paljon mielenkiintoista – hän oli avioerolapsi, joka eli lapsuutensa ja nuoruutensa Joel Lehtosen Säämingin ja Aleksis Kiven Nurmijärven välillä ja ammensi näistä "kahdesta maisemasta" aineksia kirjallisuuteensa. Hän oli omapäinen nuorinainen, puhetta pulppuavan suvun vaikutteita imenyt armoitettu ja spontaani tarinankertoja, ensin varakkaan ja alkoholisoituneen  taidegalleristi Valter Vartion, sittemmin Paavo Haavikon vaimo, Sylvi Kekkosen ystävä, Tuomas Anhavan kätilöimä otavalainen runoilija ja kirjailija. Ruuska piirtää Vartiosta kuvan savolaisena luonnonlapsena, joka onnistui hurmaamaan Helsingin jäyhät kulttuuripiirit tarinoillaan perinnönjaoista, unista ja suomalaisen maaseudun kummallisista hahmoista.

Ruuskan elämäkerta on ensimmäinen Vartiosta kirjoitettu ja siten erityisen arvokas. WSOY:lle kuuluu hatunnosto siitä, että otavalaisen modernistin elämää luotaava kirja on päätetty kustantaa.

***

Ruuskan tapa käsitellä aihettaan on varsin perinteinen, tosin tuotantoa käydään läpi piristävän paljon. Ruuska lähtee liikkeelle sairastelleen, kilpirauhasen ylitoimintaan väärää hoitoa saaneen ja unilääkkeitä runsaasti käyttäneen Vartion dramaattisesta kuolemasta, jonka lopullinen syy paikannetaan alkukesäisen uintireissun aiheuttamaan vilustumiseen. Tämän jälkeen Ruuska palaa Vartion lapsuuteen, etenee kronologisesti tarinaa preesensissä kuljettaen. Hän pysyttelee hyvän elämäkerturin tavoin varsin näkymättömänä ja antaa oman kädenjälkensä näkyä lähinnä Vartion tuotantoa koskevissa pohdinnoissa.

Painoa on paljon nuoruusvuosilla, joilta on toimitettu Vartion päiväkirjat. Tuula Levoa viipyily Marja-Liisan teinirakkauksissa ärsytti, itseäni ei niinkään, koska näin tuntui paljastuvan jotain olennaista paitsi Marja-Liisan elämänasenteesta myös 40-luvun sovinnaisuuskäsityksistä ja sodan vaikutuksista niihin. Ruuska on lisäksi haastatellut laajasti Vartion ja Paavo Haavikon lähipiiriä, ml. isänsä työtä jatkavaa Heikki Haavikkoa, ja saanut käyttöönsä aiemmin tuntematonta Vartiolta jälkeenjäänyttä aineistoa, kirjeitä ja valokuvia. Näkökulma on aika kohtelias, esimerkiksi Vartion perhe-elämää ja lasten vaiheita ei juuri tirkistellä. En tiedä onko tämä hyvä vai huono asia, koska esimerkiksi Vartion ottotyttären, niin ikään nuorena kuolleen Laritsan vaiheisiin liittyisi paljon myös Vartion persoonan ja miksei hänen kirjallisuutensakin kannalta mielenkiintoista ainesta.

***

Yksi mahdollinen, mm. Jouni Tossavaisen Kiiltomadossa mainitsema marmatuksen aihe kirjassa liittyy siihen, että Ruuska tulkitsee monin paikoin Vartion elämää ja ajatuksia hänen fiktionsa kautta. Näinhän usein tehdään. Se, onko tässä mitään pahaa, kunhan temppu tehdään läpinäkyvästi, on ikuisuuskysymys. Itse en tästä ole järin huolissani, koska en jaksa aina uskoa ns. virallisten lähteidenkään edustavan mitään absoluuttista totuutta. Miksei kirjailijan tuotannon kautta voisi pyrkiä lähestymään hänen maailmankuvaansa ja syvimpiä ajatuksiaan? Ja toisaalta: Ovatko päiväkirjat täysin luotettavia? Entä aikalaistodistajien lausunnot?

Toisaalta Ruuska lukee Vartion tuotantoa aika vahvasti omaelämäkerrallista aineistoa vasten. Ruuska tiivistää "vartiolaisen kerronnan" hänen lapsuudenkokemuksistaan kumpuavaan sukulaissetien ja -tätien jatkuvaan tarinointiin:  

"Kertomuksissa setvitään menneisyyttä, mutta ne värittävät tai selittävät nykyisyyttä. Olennaisia ovat kertomusten toistaminen ja varioiminen, näkökulmien vaihdokset ja erilaisten äänten sekoittuminen."

Ruuska korostaa Vartion ansioita nimenomaan tarinankertojana ja viittaa tapauksiin, jossa hän sai kuuntelijansa haltioitumaan kertomuksillaan perinnönjaoista ja erityisesti nähdyistä unista, joiden vatkaamiselle kirjailija oli altistunut lapsuudessaan päivä toisensa jälkeen. Samalla Ruuska muistaa korostaa, että Vartiolla oli vahva kokonaisrakenteen taju, mikä teki hänestä kiinnostavan romaanikirjailijan.

Ruuskan omaelämäkerrallisesta materiaalista ammentava ote käy ilmi selvästi, kun vertaa hänen analyysiaan postuumina ilmestyneestä romaanista "Hänen olivat linnut" Pirkko Alhoniemen vuonna 1973 ilmestyneessä "Romaani ja tulkinta" -kirjassa esittämään hienoon symbolistiseen analyysiin, jossa omituisen ruustinnan ja hänen palvelijansa arkisista jahnauksista ammennetaan lintutematiikan kautta suuria uskonnollisia, seksuaalisia ja yhteiskunnan muuttumiseen liittyviä merkityksiä ja valtavia jännitteitä.

Minusta ei ole yhtään pahaksi, että Ruuska paitsi ammentaa Alhoniemen analyysista myös kertoo romaanin tosielämän vaikuttimista sukulaistalon ullakolla rapistuvaa täytettyä joutsenta myöten. On mm. hauska tietää, että "nopeasti ja näynomaisesti" kirjoittanut Vartio on kuvaillut olevansa kirjoittaessaan "kuin metso soitimella" (postauksen alussa oleva kuva on Seppo Polameren kuvitusta romaaniin "Hänen olivat linnut"). Tämän tietäen romaanin muutenkin merkityksiä täyteen ahdettu, lähes sivun mittaisena virkkeenä vyöryvä, katharttinen grande finale saa aivan uusia ulottuvuuksia. Alhoniemi on epäilemättä oikeaoppinen tulkitessaan romaania puhtaan teoslähtöisesti, mutta minusta biografinen tulkinta usein enemmänkin lisää jotain taideteoksiin kuin vähentää niiden itsenäistä arvoa. Tästä hyvänä esimerkkinä on Ruuskan siteeraama Haavikon runo ”Puut, kaikki heidän vihreytensä”, joka muuttaa vahvasti väriä kun tietää, milloin se on kirjoitettu.

***

Ehkä kaikista mielenkiintoisin kohta Ruuskan kirjassa on "Se on sitten kevät" -romaania koskeva, tarkasti kuvattu havainnollistus siitä, miten Tuomas Anhava ohjasi Vartion tunteellista ja runsasta ilmaisua modernistiseen pelkistettyyn tyyliin (esimerkin yliviivauksineen voi katsoa esim. täältä. Myös Paavo Haavikon rooli kirjojen ideoinnissa ja editoinnissa tulee hyvin esiin. 

Luin itse elämäkerran innoittamana Vartion vuonna 1958 ilmestyneen toisen romaanin "Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö". Kuulas, jopa askeettiseen tyyliin kirjoitettu ja tiukasti rakennettu tarina kertoo tytöstä, joka tulee raskaaksi varatulle miehelle ja pakenee sosiaalista stigmaa ja perheen asettamia henkisiä kahleita kaupunkiin. Kirja on todella hieno kaikessa vähäeleisyydessään, ja Ruuska kytkee kirjan naiskuvan hienosti viisikymmentäluvun konventioihin ja moraalikäsityksiin. Ruuska havainnollistaa myös, miten Vartio ammensi aiheensa omista kokemuksistaan mutta antoi niiden lopulta noudattaa taiteen vaatimuksia.

Tämän perään luettuna "Hänen olivat linnut" oli jotain ihan muuta – runsasta, harhailevaa symbolistista maalailua, samojen teemojen toistoa, maailmaa jonka täyttävät "etiäiset", merkit, taikausko ja ihmiselämän kietoutuminen osaksi ylisukupolvista tarinoiden perinnettä. Dialogi on vallannut runsaasti alaa kertojalta. Viimeisellä romaanillaan Vartio tavallaan palaa ensimmäisiin julkaistuihin teoksiinsa, runoihin ja proosarunoihin, jotka ovat täynnä unimaailmaa, fantasiaa ja symboliikkaa.

***

"Tyttö kuin tyttö" hyödyntää taitavasti vapaata epäsuoraa kerrontaa. Kertoja pysyy tiiviisti päähenkilön tajunnassa ja siirtyy välillä sujuvasti dialogiin. Tekstistä välittyy nuoren ihmisen maailmaa ja itseään ihmettelevä ajattelu:

"Hän käänsi katseensa pois, katsoi nyt esineitä hämärässä huoneessa, liikautti kättään. Se oli, koska se liikkui, kun hän ajatteli, että minä liikutan sitä nyt. Valvottu yö ja väsymys, siitä se tuli, tämä olo. Kuin maailma ympärillä olisi ohentunut, esineet olleet tyhjästä tehtyjä, kädet tyhjät, vain viivalla tehdyt."

"Hänen olivat linnut" on taas risteilevien tarinoiden kudosta, jossa äänessä on rakkautta vaille jäänyt ja vähintään yhtä paljon menneisyydessä kuin nykyisyydessä asuva ruustinna:

"Illan suussa he lähtivät, piispa ja hän, yhdessä luodoille, ja aamulla oli työpöydällä viisi uutta lintua, vesilintuja, niitä samoja jotka huutelevat niin haikeasti öisellä selällä. Sinä yönä kun hän palasi kotiin kädessään tuo pitkänokkainen – älä katkaise sitä Alma, kuovin nokka katkeaa jos sitä kantaa noin, kanna näin, kuin sylilasta, olenhan minä sinua opettanut, noin, ja pane se yksikseen toiselle ikkunalaudalle, älä siihen sorsan viereen, eivät ne luonnossakaan minun tietääkseni ole toisiaan lähellä – niin, kun hän palasi kotiin, minä seisoin portailla odottamassa ja minun mittani oli täysi. 'Mitä jos ampuisit minut', sanoin. 'Tahtoisin tietää minkä virren laulattaisit sen päälle kun olisit preparoinut minut, katsoppas, eikö näitten läpi olisi mukava työntää rautalanka, katsoppas, kun minä pidän niitä näin ja jalat näin, mihin asentoon sinä laittaisit minut, minä olen miettinyt sitä koko yön, panisitko sinä minut istumaan, seisomaan yhdellä jalalla, katso näin, vai panisitko näin, käden koholle ilmaan, vai molemmat kädetkö, vai käsi pitkin sivua tai molemmat kädet? Koko yön minä olen odottanut sinua kotiin, koko yön olen kulkenut edestakaisin ja katsellut näitä ja ajatellut että mikäpä muu minä olen kuin lintu tässä kokoelmassa, minkä nimen sinä minulle antaisit, rara avis vai mitä."

Rovasti reagoi ruustinnan muistelun mukaan syyttämällä häntä siitä, ettei lasta odottava ruustinna osaa suhtautua raskauteensa kuin kansannainen, ja määrää hänet eri huoneeseen nukkumaan. Alma käskee tuskastuneena ruustinnaa lopettamaan vatvomisen.

"Älkää alkako taas, älkää alkako, Alma sanoi, – tulee uneton yö kun te taas puhutte tuota. Menkää pois älkääkä katsoko lintuja enää tänä päivänä."

***

Kumpi on sitten todellista Vartiota, ja onko sillä mitään merkitystä? Oli miten oli, tämä jännite Vartion tuotannossa välillä tekee hänestä niin mielenkiintoisen ja korostaa suomalaisen modernismin taustapirujen luomien konventioiden tiukkuutta. Kuten Ruuska toteaa, "anhavalaisessa maisemassa koski ei saa pauhata vapaana."

Pieniä ne on kirjailijan perunat

Helsinki-kirjojen onnistunut Facebook-puffi Jyri ja Jera Hännisen teoksesta "Haluatko todella kirjailijaksi?" sai minut kävelemään lähes niiltä sijoiltani Akateemiseen. Ensimmäinen havainto oli, että vetävää otsikkoa on todella syytä täydentää kirjan alaotsikolla "matkaopas kirjamaailmaan", jotta sisältö pääsee oikeuksiinsa. Kirja sisältää nimittäin paitsi hyödyllistä käytännön tietoa ja aiheellista pelottelua kirjailijanaluille myös   sanakirjamuotoon sommitellun tieto- ja juorupläjäyksen kirja-alan kammareista. Kirjoittajilta oli pari vuotta sitten tulossa Teoksen pressilistoillakin pyörinyt kirja "kustantamoiden hulluista vuosista", ja se näkyy olevan ainakin joidenkin nettikirjakauppojenkin sivuilla ennakkotilattavana. Itselläni ei ole tietoa, onko kyseinen kirja todella ilmestymässä. 

Oli miten oli, hyvä katsaus noihin hulluihin vuosiin on saatu mahtumaan näiden kansien väliin. Kirja ei todellakaan pyri "objektiiviseen" katsantoon vaan tarinoi ironisesti ja kärjekkäästi luovan työn tekijöiden näkökulmasta ja luo näin varmaan alalle kaipaileville oikeita puhetapoja. Tässä maailmassa pahiksia ovat kirja-alan vallanneet eijkensbaijarsit, puppugeneraattorikonsultit ja Excel-miehet, jotka eivät ymmärrä kirjoista muuta kuin sen että ne ovat neliskanttisia eivätkä tunnu menevän kunnolla kaupaksi (Haavikkoa erittäin vapaasti mukaillen). Hyvä esimerkki kirjoittajien näkökulmasta on kirjan organisaatiouudistusta koskeva kohta: 

"ORGANISAATIOUUDISTUS. Peitenimi sille operaatiolle, jolla noin kahden vuoden välein tuhotaan työpaikan ilmapiiri, tehdään työskentely hankalammaksi ja siirretään pomon inhokkeja syrjään sekä nostetaan perseennuolijoita keskeisille paikoille. Operaatiota perustellaan aina sillä, että 'kustantamon toiminnasta tehdään tehokkaampaa ja parempaa' ja että 'operaatiosta hyötyvät kaikki'. Erityisen harmilliseksi tuhoamisoperaatiot tekee se, että useissa kustantamoissa olisi oikeasti tarvetta järjestellä työt järkevämmin – näin tapahtuu organisaatiouudistuksissa vain harvoin."

*** 

Kirjan rakenteen ja otsikon suhteesta voi kai päätellä kirjoittajien näkemyksen olevan, että tällaisessa maailmassa terävän kynän ja esteettisen vainun lisäksi kirjailijakandidaatin olisi hyvä olla myös täysimittainen suhdesuhmuroija, joka paitsi osaa halveksia bisnesmiehiä myös erottaa Mervi Kantokorven Silja Hiidenheimosta ja tietää, mihin kapakkaan kannattaa milloinkin osua itseään markkinoimaan.

"Haluatko todella kirjailijaksi?" avaa hyvin sitä, miten pienet suomalaiset kirja-alan piirit ovat ja kuinka vaikea alalle on pystymetsästä päästä (sama koskee tietysti monia muitakin aloja pienessä maassamme). Se ei lopullisesti kirjasta selviä, kuinka moni esikoiskirjailija onnistuu saamaan kustannussopimuksen täysin ilman kontakteja ja suosittelijoita. Se lukijalle kerrotaan, että tällaisessa tapauksessa ollaan vahvasti takamatkalla Kriittiset korkeakoulunsa käyneisiin ja Kosmoksensa kolunneisiin kilpailijoihin nähden. Tästä olisi ollut mielenkiintoista kuulla edes karkea arvaus.

***

Kirja palaa kerta toisensa jälkeen sovittamattoman tuntuiseen ristiriitaan nykyaikaisen kvartaalitalouden ja perinteisesti mielletyn kirjankustantamisen logiikkojen välillä. Kirjoittajat harmittelevat sitä, miten suurten kustantamojen Excel-miehet eivät enää ymmärrä kulttuuriarvoja kustantamisessa, kehtasipa yksi heistä tunnetusti kutsua suomalaista kirjallisuutta Sanoman näkövinkkelistä termillä "small potatoes".

Valitettava totuus tietysti on, että suomalainen kirjallisuus on monikansallisen bisneksen näkökulmasta "Euroopan syrjäinen perunapelto", kuten Asko Sahlberg kirjassa asian ilmaisee. Koko kirja-alan nettomyynti on noin kymmenesosa suomalaisen lastinkäsittelyratkaisuihin (mikä ihana sana!) erikoistuneen Cargotec Oyj:n liikevaihdosta. Kaunokirjallisuuden arvonlisäveroton nettomyynti on kirjan mukaan 42 miljoonaa euroa vuodessa, mikä on sentään vähän enemmän kuin Kesko Oyj:n myynti yhdessä päivässä.

***

Kirjoittajat toteavat auliisti itsekin, että kaunokirjallisuuden julkaiseminen todella on monta kertaa paitsi tappiollista myös joka tapauksessa rahallisesti näpertelyn tasolle jäävää puuhaa. Tästä ilmiöstä Hänniset esittävät erittäin valaisevan fiktiivistä esikoisrunoilijaa koskevan laskelman, josta näkee miten pienistä rahasummista yksittäisen kirjan kohdalla useimmiten puhutaan. Keskivertokirjailijan tulot ovat 2000 euroa vuodessa, muistutetaan kirjassa useaan kertaan.

Ja silti kustantamot julkaisevat vuosi toisensa jälkeen valtavan määrän liiketaloudellisesti ajatellen marginaalisia kirjoja, varmasti juuri kirjoittajien korostaman kirjallisen uskottavuutensa takia ja kenties myös rakkaudesta kirjallisuuteen.

Kun ei itse toimi alalla, voi olla epäcoolisti positiivinen. Kirja-ala herättää kokoonsa nähden erittäin suurta mielenkiintoa, kirjoista puhutaan, kirjoja arvostetaan. Sanovathan kirjoittajat itsekin, että jostain käsittämättömästä syystä tuhannet ja taas tuhannet ihmiset haluavat kirjailijoiksi ja kirja-alalle kaikesta siihen liittyvästä tuskasta ja köyhäilystä huolimatta. Suomessa ilmestyy sitä paitsi joka vuosi Joni Pyysalon novellien, Henriikka Tavin runokokoelmien ja kirjan tietojen mukaan ensi syksynä Sammattiin siirtyvän Aki Ollikaisen esikoisen kaltaisia herkkupaloja, ja tekijänoikeuksien kahleista vapautunutta James Joycea on viimeisen vuoden aikana suomennettu niin että heikompaa hirvittää.

Kustantamojen imagotietoisuuden ja niiden kätköissä taiteelle takovien sydänten lisäksi syy on tietysti vanha ja tuttu: taide on aina syntynyt mitä ihmeellisimmissä olosuhteissa, suurelta osin rahatalouden insentiiveistä irrallaan. Kirjailijat ovat aina joko perineet tai naineet rahaa, kirjoittaneet sivutöinä ja/tai eläneet köyhyydessä. Erityisen armoton tilanne on tietysti pienellä kielialueella, kuten olemme saaneet kuulla vieläpä suomalaisittain erittäin hyvin menestyneen Hannu Raittilan suusta. 

***

Joku sanoi joskus jossain, että jos henkilö ei suostu tekemään taidetta ilman riittävää korvausta, taiteen kannalta on parempi että kyseinen henkilö keskittyykin ihan muihin juttuihin. Tämä kaikki on kovasti julmaa oikeiden taiteilijoiden kannalta, vaikka apurahoja onneksi jaetaankin, arvaukseni mukaan myös tulevaisuudessa.

Kirja-alalla työskenteleviltä ja sen realiteetteja tuskailevilta voi aina myös kysyä, miltä maistuisi jatkuvilla tehostamispaineilla höystetty neljänkymmenen vuoden ura vaikkapa sähkö- ja elektroniikkaromua koskevaa kv-, EU- ja kansallisen tason lainsäädäntöä ja näiden kotimaista toimeenpanoa valmistelevana ylitarkastajana suomalaisessa ministeriössä? Rahaa tulisi varmasti enemmän kuin kirjailijana, jopa enemmän kuin kustannustoimittajana. Myös KHT-tilintarkastajat kuuluvat olevan kohtuullisesti palkattuja ja laskentatoimihan on tunnetusti varsin tenhoavaa.

*** 

Työtä kirjan eteen on tehty paljon, autenttista tunnelmaa tuovia haastatteluja on pyydetty ja saatu runsain mitoin. Aina delikaatille juorumaaperälle uskaltautumisesta voi nostaa kirjoittajille hattua, siviilirohkeutta se nimittäin vaatii. Vastaavia suorapuheisia inside-kurkistuksia olisi hauska nähdä monista muistakin ammattiryhmistä, mutta tällainen tarkoittaisi useimmiten alalla toimivalle kirjoittajalleen ammatillista itsemurhaa. En siten jaksa uskoa, että kirjoittajien huoli kustannusalan "sisäisen sananvapauden surkeasta tilasta" on kovin perusteltu ainakaan muihin ammattiryhmiin verrattuna. Muistan esimerkiksi viime vuoden kirjamessuilta aika vapaasti hengittävän kirja-alan tilaa koskevan keskustelun, jollaista olisi julkisiin tiloihin sijoittuvana aika vaikea kuvitella esimerkiksi ulkoasiainhallinnon virkamiesten tai Nokian käyttöjärjestelmäsuunnittelijoiden (siis silloin kuin Nokialla vielä oli omia käyttöjärjestelmiä) kesken.

Pakko myöntää, että luin kirjan lähes pakonomaisesti ahmimalla, imien jokaisen detaljin (moni niistä oli ennestään tuttuja, mutta silti) niin kuin vain kirja-alan erityisyydestä epärealistisia kuvitelmia elättelevä ja sen ulkopuolella työskentelevä suinkin voi. Sanakirjamuoto toimii yllättävän hyvin, vaikka se johtaakin aina väistämättömästi jonkinasteiseen toistoon. Ainoa pieni marmatuksen aihe on herrojen omaa ilmaisua käyttäen kirjan "hitusen heikko viimeistely". Ja ainahan tällaisissa listauksissa jotain unohtuu – esimerkiksi nyt kustannusosakeyhtiö Sammakko.

Taas yksi kirjablogi myöntää teokselle "Haluatko todella kirjailijaksi?" uuden kirja-alan tiedonjulkistamispalkinnon "Pienet perunat", joka jaetaan nyt ensimmäistä kertaa. Palkintona on se kaksi-kolme euroa, joka kovalla rahalla ostetusta kirjasta tekijänprosenttina kirjoittajille kilahtaa. 

(Kirjasta on blogannut aiemmin ainakin Kirjava kammari)

Usko tai kuolema

"Olin ikään kuin elävinäni ja kulkevinani ja tulin kuilun partaalle, ja näin selvästi, ettei edessä ollut muuta kuin tuho. Pysähtyä en voinut, takaisin en päässyt, en voinut sulkea silmiä näkemästä, että edessä ei ollut muuta kuin elämän ja onnen harhaa ja todellisiä kärsimyksiä ja todellinen kuolema – täysi tuho." (Suomennos Eero Balk)

Eksistentialismin ystävänä olen aina saanut suurta tyydytystä Leo Tolstoin (1828–1910) teoksesta ”Tunnustuksia” (Исповедь, englanniksi ”A Confession”), jonka suuri kirjailija kirjoitti kypsässä 50 vuoden iässä "Sodan ja rauhan" ja "Anna Kareninan" julkaistuaan (Tolstoi tietysti kehitteli uskonkriisinsä teemaa jo Anna Kareninassa Levinin hahmon kautta). Kirja on lyhyt ja suorastaan räjähtävää ahdistusta huutava omaelämäkerrallinen tutkielma elämän tarkoituksettomuuden kanssa kamppailusta. 

Tolstoi kuvaa lapsuudessa saadun rutiiniortodoksisuutensa murenemista materialismiksi venäläiselle sivistyneistölle tyypilliseen tapaan, ankaraa hummailuaan kaikkien kuviteltavissa olevien paheiden parissa, fyysisiä ja henkisiä itsekuriharjoituksiaan, kirjallista totuuden tavoittelua tyhjäksi osoittautuvan ”edistyksen” asialla sekä epäonnistumaan tuomittua merkityksen etsimistä perheestä ja tieteestä. Valtava kirjallinen menestys ja taloudellinen vaurauskin jättävät keski-ikäisen Tolstoin kylmäksi, elämä on muuttunut pelkäksi julmaksi pilaksi ja kaiken mitätöivä kysymys palaa yhä uudestaan hänen luokseen: "Onko elämälläni sellainen tarkoitus, joka ei tuhoudu minua väistämättä kohtaavassa kuolemassa?"

Rationaalinen ajattelu sanoi Tolstoille selkeästi kuten muillekin asiaan enemmän syventyneille, että rationaalisesta näkökulmasta katsellen elämällä ei voi olla tarkoitusta. Tämän kanssa Tolstoi ei voinut elää. Kristinusko taas vaati järjen kieltämistä, "joka oli vielä mahdottomampaa kuin elämän kieltäminen."

Basam Booksin kustantamaan Eero Balkin uuteen käännökseen (2012) esipuheen kirjoittanut Torsti Lehtinen vertaa uskonsa ja järkensä ristitulessa harhailevan Tolstoin retkiä osuvasti Sisyfokseen: 

"Tolstoin Sisyfoksen kivi on Kristuksen hautakivi. Tolstoi haluaisi epätoivoisen kiihkeästi uskoa, että kivi on vieritetty haudan suulta ja hauta on tyhjä, mutta hän ei suostu uhraamaan älyään ja ymmärrystään uskon alttarille. Samalla hän kadehtii yksinkertaista rahvasta, joka seisoo kirkossa liekehtivät tuohukset kädessä ja veisaa: 'Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi!'"

***

Näistä varsin perinteistä eksistentiaalista tuskailua edustavista premisseistä Tolstoi alkoi hakea omaperäistä ratkaisuaan elämän tarkoituksen ongelmaan. Koska yksinkertaiset massat tuntuivat elävän onnellisina elämäänsä, Tolstoi päätteli, että hänen ajatuskulussaan oli virhe. Hän tajusi, että vain usko voi antaa vastauksia, joihin sisältyy mielekkäästi äärellisen olemassaolon suhde äärettömään tarkoitukseen: ihminen on äärettömän osa. Siten Tolstoille usko oli väistämättömyys, koska ilman sitä elämä ei ollut mahdollista kuin siinä tapauksessa, että onnistui olemaan näkemättä ääretöntä. "Missä on elämä, siellä on usko, niin kauan kuin ihmiskunta on ollut olemassa, se on antanut elämisen mahdollisuuden, ja uskon piirteet ovat aina ja kaikkialla samat."

Tolstoin valinnoiksi kaiken turhuuden edessä pelkistyivät itsemurha tai uskonhyppy, ja hän valitsi jälkimmäisen, tietysti perustellen sen itselleen tyydyttävästi. Perusteellisena miehenä Tolstoi pyrki löytämään uskon, joka sopisi hänen perusajatteluunsa muttei vaatisi suoranaista järjen kieltämistä: hän tutki antaumuksella ainakin buddhismia, islamia ja tietysti kristinuskoa.

Tolstoi tuli kuitenkin pian siihen tulokseen, että järjestäytyneen uskonnon edustajat olivat lähinnä epikurolaisia, joille uskonto tarjosi vain yhden mahdollisista väliaikaisista lohduista kuolemaa vastaan. Hän tuli vakuuttuneeksi, että suuria massoja ohjasi jokin todellinen usko, joka poikkesi saarnamiesten valheellisuudesta. "Meidän piiriemme uskovien koko elämä oli ristiriidassa heidän uskonsa kanssa, ja työtätekevien uskovien koko elämä vahvisti sitä elämän tarkoitusta, jonka uskon tunteminen antoi." Tolstoin mielestä tavalliset ihmiset hyväksyivät tyynesti sairautensa, kuolivat arvokkaasti ja uskoen elämänsä merkityksellisyyteen. Toisin oli sivistyneillä loiseläjillä, jotka elivät elostelevassa yltäkylläisyydessä, kuolemasta tietämättöminä tai sen torjuen.

Tolstoi päätteli, että ihmisen tulee rakentaa elämänsä "niin kuin eläimet, mutta sillä erotuksella, että hän kuolee, jos hän rakentaa sitä yksin – hänen ei pidä rakentaa sitä itselleen vaan kaikille." Tällainen ihminen – erotukseksi toisten työllä elävistä loiseläjistä – on onnellinen ja toteuttaa sitä, mitä ihmiseltä halutaan. Vain tekemällä sitä, mitä ihmiseltä halutaan, voi ymmärtää ihmiselämän merkityksen. Tolstoi ajatteli, että kun joutuu raatamaan leipänsä eteen ja auttamaan jatkuvasti lähimmäisiään, tekee sitä mitä ihmisen pitääkin tehdä. Jos on aikaa alkaa pohtia, onko raadannassa mitään järkeä tai vieraantuu muista ihmisistä, on automaattisesti harhateillä.

***

Tästä lähtökohdasta alkoi todellisen Jumalan etsintä, joka tiivistyy mielenkiintoiseen oivallukseen: "Elä ja etsi Jumalaa, niin silloin elämä ei ole vailla Jumalaa."

Tolstoille "rationaalisuus" oli tästä lähtien virran mukana menemistä, usko taas sitkeää taistelua virtaa vastaan. Kamppailun palkintona oli elämän tarkoitus: sielunsa pelastaminen. Kamppailu palautti Tolstoille elinvoimat ja hän alkoi taas suuntautua kohti elämää kuin nuorukaisena.

Tolstoi yritti sietää kansanuskoon kuuluvia rituaaleja kuten ehtoollista, kunnes niiden käsittämättömyys vei hänestä voiton. Lisäksi häntä kuvotti, että jokainen kristinuskon haara saarnasi omaa totuuttaan ja piti toisia valheellisina, mistä seurasi konflikteja, jopa sotia. Ratkaisu oli lopullinen irtisanoutuminen ortodoksisen kirkon dogmeista ja suuntautuminen kohti jotain puhtaampaa ydinuskoa. 

Kirjassa Tolstoi päätyy lopulta unensa inspiroimaan ajatukseen, että makaa jonkin tukevan päällä, eikä voi pudota, vaikkei ymmärräkään minkä varassa lepää.  Myöhemmissä teoksissaan hän visioi uutta kristinuskoa, joka pohjasi vuorisaarnalle, erityisesti sen rakkaudelle ja pasifismille. 

***

Tolstoin tunnustus vyöryy kuin paraskin dekkari, uskon ja epäuskon välillä.Itselleni Tolstoin loistavasti kirjoitetun tarinan viehätys piilee siinä, että lukija epäilee jatkuvasti joutuneensa kirjallisesti erittäin lahjakkaan henkilön itsesumutuksen vaikutuspiiriin. Samalla Tolstoin päättelyyn haluaisi kuitenkin uskoa jollain aivan oudolla tavalla. Hyvä esimerkki on se, että Tolstoi olettaa "kansan" elävän vaistojensa varassa, vapaana kuolemanpelosta ja muista sivistyneistölle tyypillisistä neurooseista. Oletus on suorastaan törkeä – ja silti houkutteleva. Eikö olisi vapauttavaa voida luopua turhasta reflektiosta ja itsereflektiosta ja elää autenttista elämää, sanoisiko lajityypillisesti? Tai vähintään hyväksyä sen, että järjellä on rajansa, ja sen ulkopuolella on jotain muuta, jotain olennaista.

***

Tolstoin uskontaistelu jatkui hänen pitkän elämänsä loppuun ja sai poliittisiakin muotoja. Kun hän lopulta sai kerättyä rohkeutensa, hylkäsi omaisuutensa ja perheensä ja ryhtyi kierteleväksi askeetiksi, keuhkokuume korjasi hänet Astapovon rautatieasemalla.

 

Ilmestys ja halvaus

” I had hardly any patience with the serious work of life which, now that it stood between me and my desire, seemed to me child’s play, ugly monotonous child’s play.”

“Suhtauduin hyvin kärsimättömästi elämän vakavaan työhön, joka nyt kun se oli minun ja minun kaipuuni välissä tuntui minusta lasten leikiltä, rumalta yksitoikkoiselta lasten leikiltä.” (Suomennos Pentti Saarikoski)

James Joyce kertoi kustantajalleen, että kirjoittaessaan novellikokoelmaansa "Dubliners" (Dublinilaisia, suom. Pentti Saarikoski) hänen ajatuksenaan oli kirjoittaa kappale Irlannin moraalihistoriaa. Dublin sopi "halvaantuneisuuden keskuksena" tarkoitukseen erityisen hyvin. Tyylinä kokoelmassa on herran mukaan "scrupulous meanness", erittäin vapaasti suomennettuna tunnontarkka paljaus tai (sana)pihiys (meanness ei siis tässä yhteydessä viittaa ilkeyteen), jossa tarkoituksellisen yksinkertaista ilmaisua huolella käyttäen kasataan suuria merkityksiä.

Joyce kirjoitti kokoelmansa hyvin nuorena, vähän yli parikymppisenä, vaikka teos julkaistiinkin monien vaikeuksien jälkeen vasta 1914, kaksi vuotta ennen ”Taiteilijan omakuvaa”. Syynä viivästyksiin oli mm. se, että kustantajat pelkäsivät kunnianloukkausjuttuja teoksessa esiintyvien lukuisten dublinilaisesta todellisuudesta repäistyjen henkilöhahmojen takia.

”Dublinilaisia” muodostaa Joycelle tyypilliseen tapaan harkitun kokonaisuuden. Kolmessa ensimmäisessä novellissa äänessä ovat nuoret minä-kertojat. Muissa käsitellään aikuisten dublinilaisten käänteitä ”objektiivisen” kertojan silmin, joka tosin menee hyvin lähelle kuvaamiaan henkilöitä ja heidän tuntemuksiaan arvottamatta niitä sen kummemmin. Taas kerran Joycea itseään lainaten, kirja esittää Irlannin moraalihistoriasta neljä aspektia: lapsuuden (kolme ensimmäistä novellia), nuoruuden (neljä seuraavaa), aikuisuuden (taas neljä) ja julkisen elämän (kolme seuraavaa). Viimeinen pitkä novelli ”Kuolleet” jää ikään kuin rakenteen ulkopuolelle, omaksi kokonaisuudekseen.

***

Pintapuolisesti katsellen novellit edustavat jopa varsin perinteistä realismia henkilöineen, tilanteineen ja käänteineen. Niiden tyyli on karsitun arkipäiväistä ja intohimotonta (moni on nähnyt kokoelman kertojassa yhtäläisyyksiä Flaubert’n ideologian kanssa, jossa kertoja on kuin jumala luomassaan maailmassa, kaikkialla läsnä muttei missään näkyvissä). Joitain pieniä elementtejä myöhemmälle Joycelle tyypillisistä tyylikollaasikokeiluista sivuilta tosin löytää; sen sijaan suora tajunnanvirtatekniikka loistaa vielä poissaolollaan. Tarkemmalla lukemisella tosin huomaa, että Joyce on mestari korostamaan hahmojensa ominaisuuksia tyylin kautta, ja että lauseiden rytmityksiä ja jopa riimittelyyn vivahtavia elementtejä on rakennettu huolella (hyvä esimerkkejä on mm. tämän linkin takana) . Myös suorien sitaattien ja epäsuoran puheen käyttö vaihtelee erittäin tarkoituksenmukaisesti ja värittää näin novellien tunnelmaa.

Syvyytensä ja omaleimaisuutensa Joycen novellit saavat päähenkilöidensä välähdyksenomaisista, lähes mystisistä oivalluksista (Joyce käytti itse sanaa epiphany, jonka uskonnollinen vastine on sana ilmestys), niiden haaksirikkoutumisesta sekä tästä seuraavien monimutkaisten tunnevyöryjen hienovaraisesta kuvaamisesta. Siinä mielessä Joyce on Joyce ”Dublinilaisissakin”, että tilanteet ja arvoasetelmat jätetään hienosti auki. Kuten myöhemmässäkin tuotannossaan, Joyce pidättäytyy tyylitajuisen taiteilijan lailla osoittelemasta sormella ja tekemästä lukijalle liian siistejä ympyröitä.

(Joycen epifaniat ovat selvästi sukua Proustin välähdyksille, joista kuuluisimmat ovat Madeleine-leivoksen herättämät tiedostamattomasta muistista kumpuavat monikerroksiset mielleyhtymät sekä tietysti teoksen kirjastossa tapahtuva grande finale, jossa kertoja ymmärtää elämäntehtävänsä. Proustilla nämä useita aikatasoja yhdistäviä kokemuksia ei kuitenkaan seuraa välitön rusentuminen arjen realiteettien alle kuten Joycella. Niiden draama Proustilla on siinä, että ne ovat tietoisen toiminnan ulottumattomissa, ja vain sopiva ärsyke voi ne vapauttaa.)

***

“He looked down the slope and, at the base, in the shadow of the wall of the Park, he saw some human figures lying. Those venal and furtive loves filled him with despair. He gnawed the rectitude of his life; he felt that he had been outcast from life’s feast.”

“Hän katsoi rinnettä alas, ja mäen juurella, puiston muurin suojassa hän näki muutamia ihmishahmoja makailemassa. Nuo rahalla ostettavat ja salakähmäiset rakastetut saivat hänet epätoivoihinsa. Hän kirosi elämänsä oikeamielisyyttä; hän tunsi olevansa ulos heitetty elämän juhlasta.”

Kuten yllä olevassa sitaatissa käy novellin ”A Painful Case” päähenkilölle, mahdollisuuden rakkauteen sovinnaisuutensa takia hyljänneelle herra Duffylle, lähes kaikissa muissakin kokoelman novelleissa päähenkilö tajuaa elämänsä kaavamaisuuden, pyrkii eroon kahleistaan ja yleensä enemmän tai vähemmän palaa status quo anteen, mikä synnyttää turhautumista ja ahdistusta. Herra Duffy haluaisi olla mukana elämän juhlassa, mutta sanavalinnat ”venal” ja ”furtive” antavat ymmärtää, että Duffy jää loppuiäkseen oikeamielisyytensä vangiksi. Sanavalinnat ovat hyvä esimerkki siitä, miten hienovaraisesti Joyce osaa paljastaa hahmoistaan tärkeitä asioita.

Halvaantumisen tematiikka esitellään konkreettisesti jo kokoelman ensimmäisellä sivulla, novellissa ”Sisaret”, jossa nuoren pojan ystäväksi tulleen vanhan papin kuolema tuo hänen mieleensä sanan ”halvaus”. Halvaantuminen näkyy novelleissa konkreettisena kyvyttömyytenä muuttaa elämänsä. Kuolema tuodaan ihmistä lähelle, mutta edes sen voima ei saa eloonjääneitä toimintaan. Ihmistä pitävät otteessaan toisaalta heidän omat luonteenpiirteensä ja rutiinin hiomat ajatuspinttymänsä, toisaalta yhteisön ja uskonnollisuuden tuomat rajoitukset.

Koska kyseessä on Irlannin moraalihistoria, on luontevaa että henkilöt ankkuroituvat vahvasti irlantilaisuuteen, Dublinin katu- ja ravintolaelämään ja katolilaiseen uskoon, kirjallisuuteen ja epäsuorasti myös länsimaisen ajattelun pitkään perinteeseen. Tässä katsannossa henkilöt ovat enemmänkin ”tyyppejä”, joita rakenteet ohjaavat tiettyihin ratkaisuihin puhtaan yksilöllisyyden kustannuksella. Tämä on minusta aika osuva lähtökohta ihmisen kuvaamiselle myös nykyään, jolloin individualismin illuusio voi epäilemättä paksummin kuin sata vuotta sitten.

***

”Dubliners” on myös elimellinen osa Joycen kokonaistuotantoa, vaikka tämän kokonaisarkkitehtuurin suunnitelmallisuudesta voidaan tietysti olla montaa mieltä. Joycen kohdalla ylitulkintojen riski on ilmeinen, ja osa akateemisista teorioista saa aikaan lähinnä naurukohtauksia. Oli miten oli, novellien henkilöhahmot risteilevät osin tarinasta toiseen, ja iso osa heistä vierailee Ulysseksen sivuilla. ”Dublinilaisten” lukeminen syventää siten selvästi Ulysseksen lukemista.

Suhtessa ”Ulyssekseen” novellien lukeminen synnyttää hassun olon, kun selvästi ollaan Joycen luomassa Dublinissa, mutta kirjallinen tyyli on jotain aivan muuta kuin magnum opuksessa. Kolmikkoa Dublinilaiset – Omakuva – Ulysses lukiessa on mahtavaa seurata Joycen äänen muotoutumista sekä ennen Ulysseksen puoliväliä tapahtuvaa monoliittisen äänen täydellistä hylkäämistä ja siirtymistä villiin polyfoniaan (Finnegans Wakea en ole muuta kuin silmäillyt, mutta kai senkin aika joskus tulee).

Ulysses: kyllä minä sanoin Kyllä

"To reflect that each one who enters imagines himself to be the first to enter whereas he is always the last term of a preceding series even if the first term of a succeeding one, each imagining himself to be first, last, only and alone whereas, he is neither first nor last nor only nor alone in a series originating in and repeated to infinity."

"Ajatellen että jokainen joka astuu kuvittelee olevansa ensimmäinen joka astuu vaikka hän aina on edeltävän sarjan viimeisin jäsen jos kohta samalla seuraavan ensimmäinen, kunkin kuvitellessa olevansa ensimmäinen, viimeinen, ainoa ja yksin vaikkakaan ei ole enempää ensimmäinen kuin viimeinen eikä ainoa eikä yksin sarjassa joka saa alkunsa ja jota toistetaan ikuisuudessa ja ikuisuuteen." (Suomennos: Leevi Lehto)

Sain vihdoin ja viimein koluttua oikein ajatuksella läpi James Joycen Ulysseksen (1922). Siihen tarvittiin kesäloma ja Leevi Lehdon uusi suomennos, joka ottaa lukijaa kädestä ja johdattaa tämän läpi Joycen maailman, jossa moni asia on outoa kaikille muille paitsi Joycelle itselleen.

Ulysses on kirja irlantilaisen, osin juutalaistaustaisen mainosmiehen Leopold Bloomin yhdestä päivästä, 16.6.1904, johon mahtuu pintatasolla mm. aamiaisen valmistamista, antaumuksellista ulostamista, kylpemistä, hautajaisissa käyntiä, kaupungilla harhailua, baarissa istumista, ostoksien tekoa, vaimon uskottomuuden, isän itsemurhan ja pojan kuoleman vatvomista, työntekoa ja politiikan puhumista. Bordelliinkin eksytään ja harrastetaan ristipissiä symbolisen isän ja pojan välillä. 

Kyseessä on tosimaailmassa päivä, jolloin Joyce pääsi kunnon treffeille sittemmin kirjailijan vaimoksi päätyneen Noran kanssa ja jolloin Nora nähtävästi auttoi Joycea manuaalisesti purkamaan pahimmat paineensa. Se on eräänlainen ironinen rinnakkaisteos Homeroksen Odysseialle, joka viittailee hurjasti paitsi Odysseiaan myös lähes kaikkeen (englanninkieliseen) kirjalliseen perinteeseen raamatusta modernisteihin. Ennen kaikkea se on lähes tolkuton tyylikollaasi, jonka jokainen luku on kirjoitettu historiallisia kirjallisia tyylejä käyttäen ja niitä parodioiden, tarkoituksena luoda jonkinlainen metaromaani, itsellinen kirjallinen universumi.

Kuten monissa kirjallisuuden klassikoissa, Ulysseksessä häkellyttää ennen kaikkea se että se on kirjoitettu sata vuotta sitten. Se on paitsi modernistinen klassikko myös vahvasti esimodernistisessa perinteessä kiinni oleva postmoderni kirja, ja oikeastaan se tekee pilkkaa postmodernismistakin.

***

Itselleni Ulysseksen suurin "filosofinen" arvo on siinä, että se näyttää ihmisenä olon ihanuuden ja absurdiuden käyttäen metodinaan nerokasta uuvutustaktiikkaa, jossa lukija on kuin peilitalossa, sekaisin mutta silti kiinnostunut näkemään miltä seuraavassa huoneessa näyttää. Se kieltäytyy pelkistämästä elämää lineaariseksi kehityskertomukseksi, josta on vedettävissä selkeät johtopäätökset. Tasoja on niin paljon kuin niihin haluaa upota (vrt. edellinen postaus Hamletin ja Ulysseksen suhteista). Kuten Joycea ja hänen tytärtään hoitanut psykoanalyytikko C.G. Jung on todennut, järisyttävää Ulysseksessa on se että (vapaa suomennos New Yorkerin artikkelista) "sen tuhansien verhojen takana ei ole mitään piilossa; että se ei avaudu sen enempää ihmisen mieltä kuin maailmaakaan kohti, vaan yhtä kylmänä kuin loputonta avaruutta katsova kuu, antaa kasvamisen, olemisen ja rappeutumisen draaman kulkea omaa rataansa."

Ulysseksen henkilöt elävät omia arkisia elämiään sillä paatoksella ja yksityiskohtaisuudella, jolla ihminen omaa elämäänsä elää. Joyce sitoutuu kirjaamaan tämän "ei-minkään" ylös lähes yli-inhimillisellä tarkkuudella, koska se on hänen tehtävänsä. Samalla hän liittää itsensä itsetarkoituksellisesti Homeroksen, Raamatun ja Shakespearen ketjun seuraavaksi lenkiksi, ja kaiken kukkuraksi tuhannet tutkijat toteuttavat Joycen egomaaniset toiveet kääntämällä kaikki mahdolliset kivet selvittääkseen kirjan arvoitukset, joihin ei ole vastausta. Miljoonat lukijat haluavat kokea tuon kesäkuisen päivän vuonna 1904, koska miljoonat muutkin ovat niin tehneet (ja he kertovat että se kannattaa!), kunnes itse liittyvät Ulysseksen evankeliumia julistaviin massoihin. Kaiken huipuksi vähintään tuhannet matkaavat joka vuosi Dubliniin viettämään "Bloomsdaytä", ja vietetäänhän sitä Helsingissäkin.

Eikö ihmisenä olo ole juuri tällaista? Onhan järjetöntä sitoutua moneksi viikoksi seuraamaan jonkun sata vuotta sitten eläneen ja sitä paitsi fiktiivisen irlantilaisen toilailuja yhden ainoan päivän aikana. Vähintään yhtä järjetöntä kuin käyttää ainoa elämänsä 2000 vuotta sitten Lähi-idässä saarnanneen miehen seuraamiseen tai hyväksi viulistiksi tulemiseen. Joyce kuvaa ihmisensä tekemässä juuri sitä mitä ihmisten kuuluukin tehdä, sitoutumassa ja antamassa merkityksiä asioille, mutta onnistuu samalla välittämään lukijalle vaikutelman touhujen merkityksestä kosmisen mittakaavan näkökulmasta. Eräänlainen myötäelävä versio Douglas Adamsin "Total Perspective Vortexista", kidutusvälineestä joka näyttää olennolle hänen suhteensa äärettömään maailmankaikkeuteen.

***

Niin outoa kuin se onkin, Ulysseksen lukeminen on suurelta osin nautinnollista. Kieli on hienoa, monia fraaseja jää makustelemaan ja ne tarttuvat tajuntaan. Useiden keskeisten virkkeiden monimielisyys häkellyttää ja tuo saman olon kuin Proustia lukiessa: näin iso linna ja jokainen kivi on kohdallaan. Jopa "juonen" tasolla kiinnostus arrogantin, taiteellisen Stephenin ja pseudotieteellisyyksiään ja aisankannattajuuttaan pyörittelevän, lihallisten himojen riivaaman mutta miehistä laumassa oloa vierastavan Bloomin vaiheita kohtaan syttyy kuin huomaamatta. Tyylillisesti alkaa kiinnostaa, millä metodilla Joyce päättää seuraavaksi käsitellä kovasti oikeiden ihmisten tuntuisten päähenkilöidensä arkisia tapahtumia, vähän kuin seuraisi Picassoa varioimassa istuvan Jacquelinen teemaa. Kun vielä tietää, että kirjan lopussa ääneen pääsee Bloomin vaimo Molly, tekee mieli alkaa vilkuilla jo etukäteen viimeistä, ilman välimerkkejä kirjoitettua viisikymmensivuista lukua, Ulysseksen codaa.

Koska lennetään Dubliniin?


***

Kirja alkaa Joycen alter egon, "Taiteilijan omakuvasta" tutun Stephen Dedaluksen aamua kuvaavalla "helpolla" narratiivilla, kunnes kertojanääni siirtyy pikku hiljaa Bloomin pään sisään ja alkaa vähitellen monimutkaistua, hyppiä tyylistä toiseen ja kietoutua itseensä, versoa kuin elämä itse siirtyäkseen lopulta Mollyn villisti assosioivaan tajunnanvirtaan. Kirjan rakenteessa kiinnostavaa on se, että se on toisaalta äärimmäisen tarkasti harkittu ja "suljettu", toisaalta se taas nauraa perinteiselle tarinankerronnalle jättämällä kaiken auki, arvailujen varaan.

Joyce laati kirjan rakenteesta itse kaksi osin keskenään ristiriitaista kaaviota, jotka lähetti ystävilleen ja jotka nykyään liitetään kaikkiin painoksiin. Tähän rakenteeseen tukeutumalla lukija on paljon viisaampi, ja saa suurta intertekstuaalista mielihyvää ymmärtäessään, miten Bloomin hortoilut kytkeytyvät paitsi Odysseuksen harharetkiin myös länsimaisen ihmiskunnan kirjalliseen perinteeseen yleisemmin ja 1900-luvun alun Irlannin elämään erityisesti. Kirjan rakenteen tasolla Homeros-analogiat ovat kerta kaikkiaan herkulliset ja pistävät väkisin hymyilyttämään. Lukemista helpottavat runsaasti esimerkiksi Oxford University Pressin 1922-tekstiin sisältyvät annotoinnit, jonka perusantiin uuden version suomentaja Leevi Lehtokin tuntuu pitkälti tukeutuvan. (Jos nämä annotoinnit eivät riitä, erillisiä selityskirjoja on vähintään yhden ihmisiän lukutarpeiksi).

Lehdon massiivisessa alaviiteapparaatissa on paljon "omaakin" panosta. Monissa alaviitteissä mm. annetaan lukijan makusteltaviksi Joycen alkukielisiä valintoja ja perustellaan käännösratkaisuja (sanotaan ohimennen, että käännöstä voisi ruotia vaikka kuinka kauan mutta riittäköön kun sanoo että se on erittäin perinpohjainen, mietitty ja laadultaan todella hyvä, siis selvästi "akateemisempi" kuin Saarikosken pikatahtia tehty käännös). Itse pidän tällaisesta nörtteilystä kovasti, mutta huomasin jossain vaiheessa alkaneeni toivoa, että Gaudeamuksellakin olisi päädytty samaan ratkaisuun kuin Oxford University Pressissä, jossa tekstissä ei ole viitteitä vaan huomiot on sijoitettu kirjan taakse siten, että sivujen yläreunoissa kerrotaan näppärästi mille sivuille huomiot viittaavat.

Kun sivulla on pahimmillaan parikymmentä alaviitettä, tekstin lukurytmi kärsii väkisin silmien sattuessa alaviitteitä markkeeraaviin numeroihin ja pyrkii hakeutumaan sivun alalaitaan. En olisi uskonut puolustavani viitteiden sijoittamista kirjan takaosaan, mutta näin vain näyttää käyneen. Lisäksi valtavaan urakkaan nähden on harmi, että osa kirjan lukemista helpottamaan annetuista sisäisistä viittauksista ei tunnu osuvan oikeille sivuille (tai sitten olen vain tyhmä).

Kääntäjälle Ulysses on lähes käsittämätön urakka. Leevi Lehdon ja Saarikosken suorituksia voi lyhyesti katsella vaikka seuraavasta Hesarin linkistä, jossa Joyce kirjoittaa 1700-luvulla vaikuttaneen englantilaiskirjailija Laurence Sternen tyyliin (kyseessä on synnytyssairaalaan sijoittuva luku, jossa englannin kehitys rinnastuu sikiönkehitykseen). Lehto on hakenut vastineita Suomen historiasta (Sterneä vastaa Lehdolla Aleksis Kiven tyyli), ja Joyceä ja Lehtoa vertaillessa pääsee helposti huomaamaan, kuinka paljon englantia enemmän nuori suomi on matkan varrella muuttunut. 

Paljon on kohkattu Lehdon käyttämästä hen-pronominista. Totesin jo Omakuva-postauksessa, että se puolustaa paikkaansa, ja näin todella on. Joycen proosassa he ja she ovat keskeisiä sanoja, joita ei pahemmin selitellä. Esimerkiksi, kuten Lehto alkusanoissa toteaa, Bloom ei kertaakaan mainitse vaimonsa rakastajaa Boylania nimeltä, vaan hän ilmestyy Bloomin tajuntaan hänenä milloin mistäkin assosiaatiosta. Puhumattakaan siitä, että kun Bloom muuttuu välillä naiseksi, ainoa vinkki jonka Joyce antaa on persoonapronominin muuttuminen feminiiniksi.

***

Totta kai moni asia kirjassa ärsyttääkin. Itseäni eniten uuvutti tolkuton Irlannin historian ja traumaattisen Englanti-suhteen vatvominen, johon sadat ja sadat alaviitteet lisäävät runsaasti lisää kerroksia (jälleen on huvittavaa, että tutkijat ikään kuin kruunaavat Joycen megalomaanisen projektin omalla selitystyöllään, joka on muodostunut annotointiliitteiden kautta elimelliseksi osaksi itse teosta). Huomasin itsessäni yleisemmänkin kärsimättömyyden tällaisia yhteiskunnallisia konteksteja kohtaan ja toivoin monta kertaa, että kirjailija keskittyisi vain henkilöiden sisäisen maailman ja ihmissuhteiden kuvaamiseen. Irlantilaisen uhriuden ja kansallisen ainutkertaisuuden korostaminen on ollut Joycelle tärkeä teema irlantilaisen kansallismielisyyden harhoja (ja toisaalta jeesusmaisen Bloomin universalismia ja häneen kohdistuvaa antisemitismia) kuvatessa, mutta puuduttavaa se on silti.

Ja on kirjassa lukuja, joiden kahlaaminen tuntuu myös kielen puolesta erittäin tuskastuttavalta, mikä epäilemättä on ollut Joycen tarkoituskin. Eiväthän Odysseuksen harharetketkään mikään piknik olleet. Tosin lukuihin myöhemmin palatessa ja niitä hitaasti nautiskellessa usein huomaa, että tuskastuminen johtui lähinnä omasta kärsimättömyydestä. Joyce ei ole käsittämätön, hän on vain erittäin armoton lukijaansa kohtaan…

ps noin viikko sitten Paulo Coelho hyökkäsi Ulyssestä vastaan pitäen sitä pelkkänä muotona vailla sisältöä ja vahingollisena kirjallisuudelle. Ei ole vaikea arvata, kuka Coelhon mielestä edustaa syvällistä sisältöä lähestyttävässä muodossa… Taas kerran hauska variaatio "vaikeiden kirjojen oikeutus" -keskustelusta.