Vuonojen Proustin tunnustukset

"Elämää on helppo ymmärtää, sitä määritteleviä tekijöitä on vähän. Minun elämässäni niitä oli kaksi. Isäni ja se etten kuulunut minnekään."

Norjalaisen Karl Ove Knausgårdin kuusiosaisesta, norjaksi 2009-2011 ilmestyneestä omaelämäkerrallisesta romaanijärkäleestä "Taisteluni" on ilmestynyt suomeksi kaksi osaa Katriina Huttusen hienoina käännöksinä. Imaisin kyseisen kaksikon, reippaasti yli tuhat sivua, niin sanotusti yhdellä hörpyllä. Olen varsin vaikuttunut.

Knausgård on omien sanojensa mukaan tehnyt "faustilaisen sopimuksen" ja päättänyt kertoa kaiken mahdollisen loppujen lopuksi varsin tavanomaisesta elämästään ympäristön reaktioista suuremmin välittämättä. Sukulaiset ja monet muut läheiset ikihyviksi suututtanut ja oikeustoimiin johtanut teko on palkittu järkälemäisellä suosiolla, joka on tehnyt hänestä Suomessakin yhden puhutuimmista nykykirjailijoista. Norjassa hänen kirjojaan on myyty jo puolisen miljoonaa. Taitavasti toteutetulle tunnustuskirjallisuudelle on niin sanotusti tilausta.

Knausgårdin kirja lähti Granta-lehden haastattelun mukaan siitä, että hän yritti vuosikausia kirjoittaa omista kokemuksistaan kumpuavaa etäännytettyä fiktiota. Siitä ei tullut mitään. Kun hän sitten alkoi kirjoittaa itsestään ja isästään heidän omilla nimillään, portit aukesivat. "Jos olisin tiennyt silloin, että se olisi alku teokselle, jonka kirjoittaminen kestäisi kolme vuotta, josta tulisi 3 600 sivua pitkä, ja joka saisi puolet perheestäni kääntämään minulle selkäni, en olisi koskaan tehnyt sitä", hän totesi Granta-lehden haastattelussa.

***

Knausgård käy läpi ristiriitaista elämäänsä useassa aikatasossa, sekoittaen perinteiseen kerrontaan omia filosofisia pohdintojaan sekä tehden yksityiskohtaista ympäristönsä ja mielensä arkeologiaa. Ykkösosassa liikutaan varsinkin todella runsaasti Knausgårdin elämän eri vaiheissa, kakkosessa vietetään selvästi enemmän aikaa lähellä Norjasta Tukholmaan muuttaneen kirjailijan "nykyhetkeä".

Kokonaisuus (jo kahden osan perusteella…) synnyttää varsin uniikin sukellukseen siihen, millaista on klassisen sivullisen lapsuus, nuoruus ja aikuisuus nykyajan Pohjoismaissa. Kuvatuiksi tulevat lapsuuden maaginen maailma, teiniajan pussikaljailut ja teinirakkaudet, tuskainen tarve jättää oma jälki historiaan, kaupunkilaisen lapsiperheen arki, taidepiirien dynamiikka kuin perhesuhteisiin ja kuolemaan liittyvät ikuiset ongelmat. Kirjassa on myös runsaasti kirjallisia pohdintoja, jotka herättävät lähes väkisin kiinnostuksen norjalaiseen kirjallisuuteen. Alkusivujen avoin nyökkäys Marcel Proustille on osuva. Tähtäimessä on yhden ihmisen universumi, jonka muoto, sen valtava massa, tekee siitä merkittävän.

Siis, kuten Proustilla tai Joycella, kirjan monumentaalisuus on keskeinen osa sen viehätystä. Ero on kenties se, että Proust ja Joyce tosin toimivat Knausgårdia enemmän myös yksittäisten lauseiden tasolla, mutta he ovatkin Proust ja Joyce.

Knausgård on tekstitasolla joskus epätasainen ja kliseinenkin, yksityiskohtaisuudessaan ja banaaleissa nuoruudenkuvauksissaan paikoitellen löysä. Dialogia on paljon, minusta minä-muotoiseen kirjaan liiankin paljon. Väliin kirjaa vaivaa pieni rankistelu, jonka vilpittömyys tuntuu ironiselle etäännyttämiseen tottuneesta vähän lapselliselta ja niin edelleen.

Nämä seikat eivät kuitenkaan poista kokonaisuuden viehätystä, itse asiassa päinvastoin. Ja toisaalta, vaikkapa 70-sivuinen kuvaus todella tylsistä teinien uudenvuodenjuhlista iskostuu lukijan mieleen suorastaan eeppisenä. Sama pätee valtavaan jaksoon, jossa kirjailijan alter ego siivoaa veljensä kanssa isoäitinsä asuntoa, jossa veljesten isä on juuri kuollut. Kuten Karl Oven ystävä Geir kirjassa toteaa:

"Osaat kirjoittaa kaksikymmentä sivua vessassa käynnistä ja saada ihmiset lukemaan sitä, kunnes heidän silmänsä kostuvat. Kuinkahan moni siihen pystyy? Kuinka moni kirjailija olisi tehnyt sen jos vain olisi osannut?"

Kirjaa voisi verrata hyvään tv-sarjaan: jokin yksittäinen kohtaus tai repliikki voi olla keskeneräinen, mutta massan kautta saavutetaan aivan ennenkuulumattomia syvyyksiä.

***

"Taisteluni" toteuttaa juuri sen minkä kirjallisuus parhaimmillaan tekee, se saa tavallisen ihmiselämän tuntumaan mielenkiintoiselta ja suorastaan maagisuuteen asti merkittävältä. Se näyttää itsekeskeisen ja introverttiuteen taipuvaisen Knausgårdin sisäisen maailman monimutkaisuuden sellaisella tarkkuudella ja sitoutuneisuudella, ettei siitä voi kuin lumoutua. Knausgårdin puhuu myös paljon kuolemasta, ja sen läsnäolo täyttää kirjaa sen preesensiin kirjoitetusta alkuteemasta lähtien.

Knausgård kirjoittaa arkisiin tapahtumiin ihmeellisiä jännitteitä ja uhkaa, ja saa jännitteen pysymään kasassa ihailtavalla tavalla. Knausgård myös aistii herkästi ympäristöään. Dominoivan ja tyrannimaisen isän jatkuva tarkkailu on teroittanut hänen aistinsa, hän vaistoaa huoneiden tunnelmia ja kokee myös esineissä paljon sellaista, jota tavallinen ihminen ei viitsi tai osaa huomata.

"Kun olin hyvästellyt äidin ja hän oli käynnistänyt uudestaan pölynimurin, puin vaatteet päälle käytävässä ja lähdin ulos, niska kyyryssä tuulta päin. Isä oli avannut autotallin toisen oven ja oli juuri vetämässä ulos lumilinkoa. Autotallin soralattia oli lumeton ja kuiva, ja se tuntui minusta aina epäilyttävältä, sillä sora kuului ulos, ja ulkona sora oli lumen peitossa, niin että autotallissa vallitsi epätasapaino ulkotilan ja sisätilan välillä. Kun ovi oli kiinni, en ajatellut sitä, asia ei koskaan vaivannut minua, mutta nyt kun näin sen…"

***

Nyt olisi saatava lisää. Eihän Knausgårdin äidistä ja siskopuolestakaan ole kerrottu vielä juuri mitään, vaikka isästä ja veljestä on kerrottu lähes kaikki mahdollinen. Onhan myös tiedossa, että muiden muassa kirjalle nimen lainannut Hitler ja Anders Behring Breivik ovat mukana kirjan päätösosassa, samoin ensimmäisen osan vastaanotto, eli Knausgårdin teoksesta tulee lopulta suorastaan metakirjallinen.

Mutta: Suomennoksia ei ole enempää, ja tulevien osien aikatauluista ei ole mitään tietoa. Uskaltaisikohan yrittää ruotsinnoksia, niitä on ainakin viisi…

ps Suosikkikriitikkoni, New Yorkerin James Wood, on kirjoittanut Knausgårdin kirjasta hyvän artikkelin. Se löytyy täältä. Myös Knausgårdia Ruotsissa haastattelemassa käyneen Juha Itkosen Imageen kirjoittama juttu on todella lukemisen arvoinen.

pps pitkin Norjaa ja Ruotsia pyörivän kirjan lukemisessa Googlen Street Viewsta oli korvaamatonta apua. Olipas hauska tutustua Knausgårdin Tukholmaan, Kristiansandiin ja Tromøyaan. 

Dedalus joka suomettui

Nautin Saarikoskea Teneriffalla.

Pentti Saarikoski tunkeutui taas tajuntaani, kun aloin selailla hänen poikansa Saska Saarikosken toimittamaa kirjaa "Sanojen alamainen" (Otava 2012). Kyseessä on paitsi teemoittain ryhmitelty, päiväkirjojen, runojen ja muiden kirjoitusten pätkistä aforismimuotoon koottu katsaus Saarikosken ajatteluun ja elämään myös pojan tilinteko kuuluisan isänsä haamun kanssa. 

Saskan ajatukset toimivat johdantoina kirjan  teemoihin, ja niissä hän avaa isäsuhdettaan ja omia vaikutelmiaan varsin vilpittömän ja suoran tuntuisella tavalla, onpa joukossa yksi hupaisa puolifiktiokin, jossa runoilijan ystävät tervehtivät tweeteillä poismennyttä toveria. Isän ja pojan suhde ei ollut läheinen, he näkivät toisiaan vain silloin tällöin, ja Pentin kuollessa Saska oli 19-vuotias. Runot, päiväkirjat, Pekka Tarkan uskomaton Saarikoski-elämäkerta ja lähipiirin muistelot ovat ohjanneet kirjoittajaa kohti äitinsä Leena Larjangon lupausta: "Oikea Pentti löytyy hänen kirjoistaan."

***

"Sanojen alamainen" sai minut lukemaan läpi Saarikosken kootut runot (Sevenin näppäränä pokkariversiona) ja tarttumaan uudestaan Tarkan elämäkertaan. Käyn tässä postauksessa läpi niitä ajatuksia, joita ovat herättäneet Tarkan elämäkerran ensimmäisen osa (1937-1963) sekä noina vuosina kirjoitetut runot. Palaan "vanhaan" Saarikoskeen myöhemmin. Kirjoitan erikseen myös hänestä suomentajana, kunhan saan kirjastosta "Suomentajan päiväkirjat".

Saarikosken persoonan laatua kuvastanee parhaiten Tarkan käyttämä sana moniminäisyys. Hän oli peilejä ja varjoja, sääti itsensä kulloisenkin seuran mukaan ja meni heidän sisäänsä. Samalla tavalla hän kehittyi runoilijana suhteellisen vakaasta lyyrisestä minästä kohti kollaasinomaista ilmaisua, jossa taiteilijan tehtävä oli vain poimia ympäröivästä erinäisiä ääniä ja tehdä niistä teos. Häilyvyyden lisäksi Saarikoskessa oli peruuttamaton kaksijakoisuus, joka määritti hänet ihmisenä: toisaalta hänellä oli vahva halu yksinäisyyteen, toisaalta mieletön tarve olla narrina kaikkien huomion keskipisteenä.

Nuori Saarikoski oli erittäin vahvasti kristinuskon lävistämä, ja ahdistavana koettu usko sai hänet samaistumaan James Joycen Stephen Dedalukseen, joka pyrki vapaaksi uskontonsa ja pienen maansa kahleista taiteen keinoin. Saarikoskelle uskonto ei tosiaankaan ollut pelkkä myyttien lähde, josta ammentaa aineksia runoihin, vaan lähes yhtä aito ja ahdistava moraalirakennelma kuin itselleen Dedalukselle. Saarikosken masturbaatioon ja muihin maallisiin himoihin liittyvässä itseruoskinnassa haisee aito ahdistus ja pelko.

Jo 19-vuotiaana Dedaluksesta vaikutteita saanut Saarikoski pyrki eroon kristinuskosta. "Kristillisyys oli hänen mielestään harhateille joutunutta seksuaalisuutta, kirkko valtava väärinkäsitys", Tarkka kirjoittaa elämäkerrassaan. Kristinuskon perinne yhdistettynä mm. Egon Friedellin tutkimiseen jätti Saarikoskeen myös antimodernin asenteen, joka halveksui rahan ja kunnollisuuden ympärillä pyörivää porvarillista elämäntapaa.

Norssi-taustansa ansiosta hän ajautui yhteen Matti Klingen ja Anto Leikolan kanssa ja tutustui samalla antiikin kieliin ja kulttuuriin. Näistä tekijöistä – kristinuskoon ja modernimpaan eurooppalaiseen filosofiseen ja kirjalliseen perinteeseen yhdistettynä – syntyi harvinaisen nuorella iällä täydellinen runoilijan peruskoulu. Kun egomaanisella ja kauniilla runoilijanalulla vielä oli ymmärrys itsestään poikkeusyksilönä ja "maailman peilinä", ei ole ihme että hänestä tuli mikä tuli.

***

Itseäni harmittaa Saarikoskessa ainoastaan yksi asia – se, että hänen taidettaan alkoi 60-luvun alussa niin vahvasti määrittää haksahtaminen reaalipoliittisesti tulkittuun kommunismiin. Onneksi vaikutus runoihin jäi kuitenkin rajalliseksi.

Tarkan elämäkertaa ja myös hänen 60-luvun runouttaan lukiessa tuntuu piinalliselta, miten hän alisti ajattelunsa päivänpoliittiseen pakkopaitaan, johon vielä yhdistyi hyvin avointa Kekkosen liehakointia. Tarkan sanoin: "Hänen radikalisminsa oli suomettunutta". Totesin jo Sartresta puhuessani, että päivänpolitiikkaan sekaantuminen on harvoin eduksi taiteilijoille, ja Pentti Saarikosken tapauksessa tämä tulee jälleen kerran todistettua. Saska Saarikoski on napannut 70-luvun lopun päiväkirjoista lauseen, johon tiivistyy paljon: "Nuoruusiän radikalismi on radikalismia an sich, muoti sen määrää mihin päin rynnätään."

Toisaalta hänen absoluutteihin ja suuriin tarinoihin mieltynyt luonteensa ja nuorena imetty porvarivihansa (sekä se, että kapitalismissa taiteilijat ovat köyhiä…) tekee kenties ymmärrettäväksi, miksi hän päätyi poliittisiin ratkaisuihinsa. Niihin auttoi myös halu irtautua elämänkauhun valtaamasta yksilöllisestä minästä sekä erityisesti täydellinen kyvyttömyys ajatella yhteiskunnasta (tai juuri mistään muustakaan) kovin pragmaattisesti. Olihan hän myös yksityiselämässään suoranainen vasemmistointellektuellin perikuva – omia läheisiään kohtaan suorastaan hirviömäinen ja samalla täysi utooppista rakkautta ihmiskunnan parempaa tulevaisuutta kohtaan.

***

Saarikosken nuoruuden runot kytkeytyvät tiukasti mytologiaan. Tuomas Anhavan kanssa ensimmäiset runokokoelmat editoitiin tarkoituksella siten, että yhteydet taustatarinoina toimiviin myytteihin katkesivat. Esteettinen persoona nauttii runoista toki ilman taustatietojakin, mutta analyyttisempi (ja sivistymätön) mieli alkaa väkisin etsiä avaimia, jotka löytyvätkin Tarkan elämäkerrasta. Hyväksi esimerkiksi käy esikoisrunokokoelman "Kuun kasvot" -sarja (kyseessä sarjan kolmas runo): 

"Eräänä yönä,
kuutamoyönä
hevonen, ei kenenkään ratsu,
näki kuun, oli mies niin laiha
kori kädessään,
oli luita poimiva pikkumies,
kori reikäinen,
oli jotta hevonen hirnahteli
riemuissaan
näkyä suurenmoista. "

En halua pilata kenenkään iloa, joten taustat voi halutessaan tarkistaa elämäkerran ykkösosan sivulta 256.

***

Reilu parikymppinen Saarikoski pääsi aitiopaikalta ja Tuomas Anhavan ohjaamana seuraamaan suomalaisen modernismin kärkijoukkoa ja sai siitä runsaasti vaikutteita, mutta alkoi kyllästyä kuulaaseen ilmaisuun nopeasti. Kuten Tarkka hyvin toteaa: "luonnonrunon maisema politisoitui, modernismin puut ja kuut henkilöityivät: 'mänty jonka läpi kuu paistaa on Karl Marxin näköinen'". Poliittiseen ilmaisuun yhdistyi amerikkalainen "uusrealismi", joka perustui kollaasiperiaatteelle.

Tämä yhdistelmä pääsi oikeuksiinsa kokoelmassa "Mitä tapahtuu todella", joka ilmestyi 1962. Sen ehkä itselleni tutuin runo päättyy tavalla, jossa näkyy Saarikosken poliittisen ajattelun vaikutus hänen runouteensa mielestäni varsin kiusallisella tavalla:

" minä haluan

         lakata olemasta

  ja minä haluan

elää kommunistisessa maailmassa joka on yhtä eläintä" 

En ole runoilija, mutta minusta homma toimisi ja viesti välittyisi huomattavasti paremmin ilman sanaa "kommunistisessa". Siellä se kuitenkin seisoo.

Blogistanian Finlandia

edit 2.1. klo 20:07: Blogistanian Finlandia-voittajaksi valittiin Aki Ollikaisen Nälkävuosi. Onnittelut! Lisätietoja Sallan blogista.

Osallistun ensimmäistä kertaa Blogistanian Finlandia-äänestykseen, jossa siis kirjabloggarit valitsevat oman suosikkinsa 2012 ilmestyneistä kotimaisista kaunoteoksista (ks. lisätietoa Sallan blogista). Vuonna 2011 voiton vei Katja Ketun "Kätilö". 

Ehtona kisassa on, että kirjabloggari on kirjoittanut teoksesta arvion, eli mitä tahansa kirjaa ei saa listalleen läiskäistä. Kävin läpi viime vuoden postaukseni, ja vaikka teoksia on tullut luettua aikamoinen kasa, vuonna 2012 ilmestynyttä kotimaista kaunoa on päätynyt postauksiksi asti vain kaksi! Ne voinkin molemmat mieluusti palkita ehdokkuuksilla, ovat nimittäin loistavia kirjoja. Asetan kirjat tähän järjestykseen siksikin, koska herra Ollikainen on jo yhden palkinnon pokannut. 

Taas yksi kirjablogi asettaa ehdolle seuraavat kaksi kirjaa tässä järjestyksessä (linkeistä pääsee arvioihini):

1) Riikka Ala-Harja: Maihinnousu
2) Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Tulokset julkistetaan 2.1. klo 20 Sallan blogissa.

ps. Kirjoitan tätä 1.1. illalla, mutta teksti ajastetaan automaattisesti ilmestymään 2.1. klo 10 aamulla. En siis kirjoita tätä tekstiä työajalla :-)

Sarjakuvataidetta X-sukupolven tuskasta

"Ghost Worldin" Enid Coleslaw 

(Kaikki postauksen kuvat ovat ottamiani valokuvia Clowesin albumeista)

Eightball-sarjakuvakirjoillaan suursuusion saavuttanut amerikkalainen Daniel Clowes (s. 1961) on suosikkini englanninkielisistä sarjakuvataiteilijoista. Olen ihan yhtä ihastunut hänen tapaansa piirtää kuin hänen kykyynsä luoda vinksahtaneita  maailmoja, jotka vilisevät (itse)ironisia ja -tietoisia henkilöitä, joilla tuntuu aina olevan liikaa aikaa märehtiä freudilaisissa identiteettikriiseissään ja harrastaa kaikenlaista omituista. Juutalaistaustaisen Clowesin henkilöt ovat lähes poikkeuksetta ironian lävistämiä hylkiöitä ja nörttejä, jotka elävät ikuista nuoruuttaan luovan pitkäveteisyyden tilassa. Suurin osa Clowesin hahmoista on selvästi sukua MTV:n klassiselle Beavis and Butthead -spin-offille eli Darialle, joka on itselleni aina edustanut jonkinlaista läpi-ironisoituneen "x-sukupolven" kuvauksen huipentumaa.

***

Ehkä tunnetuin Clowesin luomista maailmoista on kahden älykkään, sanoilla ja populaarikulttuurin kiemuroilla kikkailevan teinitytön angsteilua ja aikuistumisen myötä tapahtuvaa erilleen kasvamista kuvaava "Ghost World", joka ilmestyi alun perin pätkinä Eightballissa. Huomaan palaavani "Ghost Worldiin" yhä uudestaan ja uudestaan. 

"Ghost World" on mahtava esimerkki sarjakuvan voimasta taidemuotona: parhaimmillaan se voi yhdistää elokuvan dramaattisia leikkauksia ja näkökulmia, romaanitaiteen tasoista tekstiä sekä luoda täysin omanlaisensa visuaalisen maailmansa, jonka rajoitteena on vain piirtäjän mielikuvitus ja taito. On mukavaa, että Suomessakin sarjakuva on alkanut vakiinnuttaa asemaansa itsenäisenä taidemuotona – esimerkiksi englannin- ja ranskankielisessä maailmassa sarjakuvanovellin ja sarjakuvaromaanin käsitteet ovat vakiintuneet jo kauan aikaa sitten.

Ghost Worldin toinen päähenkilö on juutalaistaustainen Enid Coleslaw (arvaat varmasti mistä nimi on anagrammi), joka vaihtaa tyyliään kuin paitaa ja tuskailee isoista ja pienistä asioista. Hänen uskollinen ystävänsä Rebecca Doppelmeyer on Enidin sanoin "skinny blond WASP", jota kaikki miehet Enidin pelkojen mukaan haluavat enemmän kuin häntä itseään. Vähän freudilaisittain vääntäen häntä olisi helppo pitää jonkinlaisena Enidin persoonan jatkeena tai ihanneminänä, varsinkin kun häneen viitataan myös nimellä "Doppelgänger".

"Ghost Worldin" yhdellä tehostevärillä, valjulla vihreällä, kuvitetussa nimettömäksi jäävässä amerikkalaiskaupungissa seikkailee pedofiilejä, oletettuja saatananpalvojia, kädestä ennustajia,  säälittäviä erakkoja ja mistään tajuamattomia aikuisia. Kaiken ironian, omituisuuksien palvomisen ja etäännytyksen takana tytöt ovat kuitenkin tavallisia teinejä, jotka kaipaavat rakkautta, läheisyyttä ja jännittäviä kokemuksia – niihin kuitenkaan kunnolla pystymättä. Teini-ikää parhaimmillaan siis. Kirjan lopun tunnelma tyttöjen valitessa tiensä on suorastaan runollisen hieno.

(Ghost Worldista on tehty myös ihan kohtuullisen viihdyttävä leffa, jonka pääosissa ovat Thora Birch ja Scarlett Johansson.)

***

Tohtori Infinityn ohjelmajulistus

Toinen suosikkini Clowesin luomuksista on sarjakuvateollisuuden ja -fanien maailmaan keskittyvä "Pussey", joka kertoo kulttimaineeseen nousevasta sarjakuvapiirtäjä Dan Pusseysta. Pussey tulee osaksi omituisen tohtori Infinityn tiimiä. Infinityn tavoitteena on nostaa sarjakuva sen ansaitsemaan asemaan amerikkalaisessa kulttuurissa. Kaiken hienostelun ja teoretisoinnin takana on kuitenkin perinteistä supermiessarjakuvaa, joka myy kuin häkä. Ironisoiden Clowes kuvaa sarjakuvamessuja, joilla hänen itsensä edustama älykkäämpi sarjakuva (englannin "highbrow" on mahtava sana, en keksi sille kunnollista käännöstä) jää mopen osalle, fanilaumojen piirittäessä Infinityn porukoita. Sarjakuvan lopussa "Ghost Worldin" Enid ja Becca tekevät ironiset cameo-roolit, joiden merkitys jääköön tässä paljastamatta. 

***

Löysin hiljan kirjastosta suomeksi ilmestyneen Eightball-sarjan "Gynekologiaa", joka on hienon moniulotteinen kertomus Epps-nimisestä miehestä, joka vie freudilaiseen kontekstiin vahvasti asettuvan identiteettietsintänsä äärimmäisyyksiin. 

Eppsin ja muiden omituisten hahmojen kautta Clowes näyttää, että nykyajan minäkulttuurissa rypevällä ihmisellä ei ole muuta kuin jumalattoman yksityiskohtaiseksi paisuva omassa navassa rypeminen, jota miljoonat ja miljoonat ihmiset harrastavat tahoillaan. Massasta voi valita kenet tahansa, ja keriä esiin satunnaisen Eppsin satunnaiset persoonallisuuspiirteet.

***

Eightball-sarjakuvien jälkeen ilmestyi itsenäisenä teoksena "Wilson", joka on kertomus itsekseen nahjustelevasta ja erittäin pahasuisesta keski-ikäisestä poikamiehestä (Clowes on kuvannut Wilsonin puhetyyliä sanoin "a lot of what he says is me if I had an unfiltered id"), jonka elämää Clowes käy läpi yksisivuisten strippien kautta. Strippien piirrostyyli vaihtelee sivuittain varsin realistisesta New Yorker -tyylistä suorastaan tenavamaiseen ilmaisuun, mikä tuo kertomukseen hauskan säväyksen (ks. täältä useampikin sivun strippi) . Wilsonissa Clowes on siirtynyt x-sukupolven tuskan kuvaamisesta universaalimpiin ihmisenä olemisen ja vanhenemisen teemoihin. Wilsonissa on monia hyviä oivalluksia, mutta kokonaisuus jää aiempiin tuotoksiin nähden vähän vaisuksi. Ei synny tuntua itsenäisen maailman luovasta teoksesta, joka ansaitsisi sarjakuvaromaanin vaativan nimen.

Onni on suojaava sokeus

"Et cette parole du Christ s'est dressée lumineusement devant moi. 'Si vous étiez aveugles, vous n'auriez point de péché.' "

("Seuraavat Kristuksen sanat ovat kirkastuneina nousseet tietoisuuteeni: 'Jos te olisitte sokeita, teissä ei olisi syntiä.'") 

André Gide (1869-1951) on paitsi Nobel-voittaja ja Nouvelle Revue Française -kirjallisuuslehden perustaja myös tunnettu siitä, että hän vaikutti merkittävällä tavalla Camus'n ja Sartren kirjoittamiseen. Itselleni hän on pitkään ollut erityisen omituinen kaveri siksi, että hän antoi seurapiiriperhosena ja snobina pitämänsä Marcel Proustin romaanikäsikirjoitukselle pakit, ja katui tätä myöhemmin tulenpalavasti.

Giden vuonna 1919 julkaistu romaani "La Symphonie pastorale" (suom. Pastoraalisinfonia) on hieno pieni tutkielma uskonnon, moraalin ja tunteiden suhteista. Sen päähenkilö on Jura-vuoristossa toimiva protestanttinen maalaispastori, joka päätyy ottamaan luokseen asumaan sokean teinitytön, joka on jäänyt lähes täysin vaille ihmiskontakteja. Pastori ristii tytön Gertrudeksi ja alkaa opettaa tälle ihmiselon alkeita. "Pastoraalisinfonia" on kokoelma pastorin päiväkirjamerkintöjä Gertruden "heräämisestä". Hauskasti sanaleikkisän nimensä kirja saa Beethovenin kuudennesta sinfoniasta, jota pastori vie tytön kuulemaan ja joka avaa Gertrudelle ymmärryksen paitsi musiikin kauneudesta myös kyvyn hahmottaa värien maailmaa.

Nopeasti asioita omaksuva Gertrude osoittautuu tuntevaksi ja oppivaksi yksilöksi, joka turvaa kasvattajaansa kaikissa asioissa. Pastorin vaimo kokee miehensä ja tytön suhteesta suurta mustasukkaisuutta, laiminlyöhän pastori perhettään ja lapsiaan tytölle suodun ajan ja kiinnostuksen kustannuksella. Pastori oikeuttaa käytöstään Raamatun opetuksilla kadonneesta lampaasta, jonka löytyminen tuottaa enemmän onnea kuin ne 99 muuta, jotka eivät koskaan kadonneetkaan.

Samalla hän opettaa tyttöä valikoiden haluten säästää hänet kaikelta siltä rumalta, mikä ihmisyyteen ja maailmaan kuuluu. Raamatustakin hän jättää tytölle antamatta Paavalin kirjeet, koska Gertrude ei sokeana tunne lainkaan syntiä, eikä häntä siksi kannata sillä turhaan huolestuttaa. Pappi kertoo tytölle, etteivät näkevät osaa arvostaa kaikkea sitä yksinkertaista viatonta kauneutta, joka sisältyy lintujen lauluun ja perhosten siipien kuvioihin.

***

Gide kuvaa pastorin päiväkirjan kautta taitavan monikerroksisesti uskonnolliseen retoriikkaan verhottua itsepetosta, kuvainnollista sokeutta, johon pastori kietoo itsensä. Giden kieli on tarkoituksenmukaista ja tarkkaa, ja sitä pilkuttavat kauniit aforistiset kielikuvat. Reino Hakamiehen käsialaa oleva suomennos vuodelta 1947 on rekisteriltään miellyttävä, mutta valitettavan hutaistu. Useammassakin kohdassa alkuperäiset merkitykset kääntyvät päälaelleen.

Otetaan Giden kauniin yksinkertaisesta tyylistä esimerkki, jossa pastori kuvaa Gertruden ihastusta hänen kuullessaan lintujen laulua:

"Je me souviens de son inépuisable ravissement lorsque je lui appris que ces petites voix émanaient de créatures vivantes, dont il semble que l'unique fonction soit de sentir et d'exprimer l'éparse joie de la nature."

("Muistan hänen pohjattoman ihastuksensa, kun kerroin hänelle, että hänen kuulemansa pienet äänet olivat peräisin elävistä olennoista, joiden ainoana tehtävänä tuntui olevan luonnossa hajallaan olevan ilon tunteminen ja ilmaiseminen.")

***

Sitä mukaa kuin Gertruden ymmärrys maailmasta lisääntyy vähenee, pastorin sokeus kasvaa. Tarkkanäköinen mutta penseä vaimo ymmärtää kupletin juonen runsaasti ennen miestään, ja tilanne on selvä tytöllekin. Pappi ei uskalla myöntää itselleen vieraantuneensa kaavoihin kangistuneena pitämästään vaimosta, eikä varsinkaan ymmärrä tyttöä kohtaan tuntemansa rakkauden laatua kuin vasta liian myöhään.

Pastorin kauhuksi hänen poikansa Jacques kiinnostuu myös Gertrudesta, jolloin omituinen triangeli on valmis. Miehet käyvät mittelöä Paavalin ja Jeesuksen sanojen tulkinnan kautta, ja poika perääntyy. Se jää pappia kuitenkin hieman kiusaamaan, että dogmaattinen poika tekee perääntymisestään hyveen ja näkee, että muiden pitäisi joutua samanlaisen moraalisen pakon alaisuuteen. Pappi oikeuttaa toimintansa itselleen jälleen kerran hienoin rakennelmin, jotka perustuvat, toisin kuin Paavalin dogmaan nojaavan pojan, evankeliumin tulkintaan onnellisuuden vilpittömän tavoittelun kautta. Se, joka ei tunne syntiä, on onnellinen ja kirkas.

Jacques'n peräännyttyä Gertrude ja pastori ehtivät tunnustaa rakkautensa toisilleen ennen Gertruden näkökykyn palauttavaa leikkausta. Pohtiessaan leikkaukseen menoa Gertrude on valinnut puolensa: "En minä välitä siitä, olenko onnellinen vai onneton. Minusta on tärkeämpää, että tiedän."

Ei liene yllätys, että tiedon lisääntymisestä ei seuraa mitään hyvää. Sokeus, oli se sitten fyysistä tai henkistä lajia, on viattomuuden ehto. Tämän Gide onnistuu sanomaan romaanissaan harvinaisen elegantisti.

Populaaristi psykoanalyysista

René Magritte: L'invention collective
Lähde: Wikipaintings.org

Taas tuli tehtyä pieni harha-askel populaaritieteen pariin. Käsiin sattui Minna Juutilaisen ja Ari Takalon toimittama artikkelikokoelma "Freudin jalanjäljillä" (Teos 2009), joka pyrkii antamaan kattavan kuvan psykoanalyysin nykytilasta, vieläpä suomalaisesta näkökulmasta. Kirjassa käydään läpi psykoanalyysin peruskäsitteistöä, sen kohtaamaa kritiikkiä sekä psykoanalyysin yhteyksiä humanistisiin ja neurotieteisiin. Mukana on myös kiinnostavia potilaskuvauksia, jotka avaavat psykoanalyysia hoitomuotona. Kirjoittajina on laaja kaarti suomalaisen psykoanalyysin asiantuntijoita lääkäreistä pedagogeihin ja humanisteihin. Kirja on avoimen psykoanalyysimyönteinen, eikä pyrikään sitä peittelemään. Onpa kirjassa jopa aika provokatorinen ADHD:tä käsittelevä artikkeli, joka pyrkii kyseenalaistamaan ADHD:n geneettistä taustaa ja korostaa sen sijaan ympäristön ja neurologian monimutkaista vuorovaikutussuhdetta lapsen dopamiinijärjestelmän kehityksessä.

***

Artikkelien ahmimisen jälkeen voi vain todeta, että psykoanalyyttinen ihmiskuva on monella tavalla houkutteleva. Se ei ensinnäkään pelkistä ihmistä hyötyä maksimoivaksi laskukoneeksi vaan korostaa, että jokainen yksilö on omalaatuinen sekoitus perimää ja yksilöllistä elämänhistoriaa, jotka vaikuttavat toisiinsa ja muodostavat ainutlaatuisia kokonaisuuksia. Se hylkää näkemyksen ihmisestä rationaalisena järkiolentona ja katsoo, että rationaalisen ”minän” ohella ihmisen toimintaan vaikuttavat monet taustamotiivit, joista osa on ihmiselle itselleen tiedostamattomia.

Samalla psykoanalyysi on kuitenkin materialistinen oppi, eikä pyri kietomaan ihmisyyttä mihinkään mystiikkaan tai yliluonnolliseen kaapuun. Se poikkeaa uskonnollisista näkemyksistä myös käsittelemällä varsin kiihkottomasti ihmisessä vaikuttavia voimia kuten biologiasta kumpuavia viettejä, niitä kahlehtivia, sosiaalisista käytänteistä ja rooliodotuksista tulevia käyttäytymisnormeja sekä ihmisen ikuista liikettä näiden voimien välillä. Se hyväksyy avoimesti hankalatkin asiat, ja pyrkii purkamaan näiden torjumisesta nousevia ristiriitoja tuomalla niitä tietoisuuden piiriin. Lisäksi se painottaa, ettei terveyden ja hulluuden välillä ole mitään jyrkkää kuilua, vaan on kyse jatkumosta.

Sanotaan psykoanalyysin ”tieteellisyydestä” mitä vain (suuri osa tästä kritiikistä pätee muuten nähdäkseni suureen osaan muitakin "ihmistieteitä") , minusta vaikkapa idin, yliminän ja minän kolmijaolle perustuva ja mielen tiedostetun ja tiedostamattoman ulottuvuuden huomioiva psykoanalyyttinen rakenneteoria on harvinaisen onnistunut yritys kuvata ihmisen mielen dynamiikkaa.

***

Kirjasta käy myös hyvin ilmi, kuinka paljon psykoanalyysi on vaikuttunut taiteeseen paitsi analyysimielessä myös teosten tausta-apparaattinakin. Kirjassa psykologi Jussi Saarinen ottaa yhdeksi esimerkiksi René Magritten taiteen, jossa korostuu hänen ratkaiseva lapsuudenkokemuksensa, jokeen hukuttautuneen äidin löytäminen rannalta alavartalo alastomana ja kasvot yöpaidan peittämänä. Hauskaa on, että on lopulta melko yhdentekevää, onko Magritte käsitellyt aihetta taiteessaan tietoisesti vai tiedostamatta (Magritte itse kiisti kaikki yhteydet psykoanalyysin ja taiteensa välillä ja hän kieltäytyi muutenkin tulkitsemasta teoksiaan mitenkään). Kuvallinen tai sanallinen symbolimaailma, joka psykoanalyyttisen maailmankuvan varaan voidaan rakentaa, on varsin kiinnostava ja hätkähdyttävä. Monet suurista suosikeistani nykykulttuurissa, esimerkiksi Woody Allen, Philip Roth tai sarjakuvantekijä Daniel Clowes, ovat psykoanalyyttisen ajattelun kyllästämiä (kaikilla näillä herroilla, kuten Freudillakin, on muuten vähintäänkin juutalaista sukutaustaa).

Esimerkkinä psykoanalyyttisen ajattelun vaikutuksista taiteessa nostetaan kirjassa mm. Ridley Scottin Alien-elokuvat ja Hitchcockin "Linnut". Tutkija Susanna Välimäki käy näitä ja muuta kauhukuvastoa ansiokkaan tiiviisti läpi Freudin "kammottavan" (Unheimlich) käsitteen ympärille rakentuvassa artikkelissaan. (Tässä yhteydessä on muuten pakko suositella slovenialaisen tähtifilosofi Slavoj Žižekin "dokumenttia" "The Pervert's Guide to the Cinema", joka on suorastaan hullunhauska psykoanalyysi isosta läjästä klassikkoleffoja.)

***

Myös aiemmin kampailtu Proustin maailmankuvan yhteneväisyys psykoanalyysin kanssa vilahtelee artikkelikokoelman sivuilla. Johannes Lehtonen kirjoittaa aivotutkimuksen ja psykoanalyysin suhteista ja käsittelee Freudin Nachträglichkeitia eli jälkikantoisuutta, joka tarkoittaa "aikaisempien kokemusten elävöitymistä ja uudenlaista todentumista nykyhetkessä ikään kuin niiden loppuunsaattamisena, kun uusi tilanne joltain osin muistuttaa aihioksi tai nupulle jäänyttä alkuperäistä kokemusta". Samalla tavalla kuin Proustin välähdykset, psykoanalyysikin tavoittelee siltojen rakentamista vanhojen muistojen ja nykyhetken välille. "Mikäli menneen ja nykyisen välillä olevaa yhteyttä ja niiden välistä jännitettä ei pääse syntymään, psykoanalyyttinen terapia ei toimi."

Onpa Proust mukana eksplisiittisestikin, kun psykiatrian erikoislääkäri Henrik Enckell havainnollistaa sitä, miten Freud ja toisaalta modernit neurotieteet näkevät tunteet. Freudin ajattelussa fysiologiset tarpeet kohtaavat mielellisen perustan ja muuttuvat vieteiksi. Tietyissä olosuhteissa ja jonkin havainnon ("psyykkinen avain") kautta vietit synnyttävät affekteja, ruumiillisia tapahtumia, jotka puolestaan havaitaan tunteina. Tunteista rakentuu monitahoinen kuva, eräänlainen kollaasi, johon on yhdistetty useita mielikuvia.

Proustin "Swannin tiessä" Odetten ja Swannin rakkauden symboliksi muodostuva Vinteuil'n sonaatti saa jo haalistuneen rakkauden tunteen jälleen heräämään, ja Proust piirtää Swannin mieleen monimutkaisen mielikuvien verkoston lumisine krysanteemeineen, käherrysraudan tuoksuineen, kuun loisteineen: "kaikki tottumusten kutomat langat, vuodenaikojen kosketuksen, ihonsa tutkivat värähtelyt jotka olivat laskeneet viikkojen saattoon hyvinsolmitun verkon, jonka vangiksi hän oli jäänyt." 

Romaanihenkilöiden kosto

Sain pari viikkoa sitten Dublinissa irkkukaveriltani Guinnessin ääressä kehotuksen tutustua vähemmän tunnettuun irlantilaiseen mestariin Flann O’Brieniin (oikealta nimeltään Brian O’Nolan). Kehotus perustui siihen, että O’Brien oli saanut itseltään James Joyceltä paitsi vaikutteita myös runsaasti suitsutusta. Irlannissa jonkinlaisen kulttiklassikon asemaan on noussut erityisesti O'Brienin 1939 ilmestynyt romaani “At Swim-Two-Birds”. Huvittavaa kirjan alkutaipaleessa on se (tiedot on otettu tästä Keith Hopperin artikkelista), että Graham Greenen myötävaikutuksen ansiosta julkaistu kirja myi puolessa vuodessa vain parisataa kappaletta, minkä jälkeen loput kappaleet painoksesta tuhoutuivat Lontoon pommituksissa, ja kirja jäi pitkäksi aikaa unohduksiin. Moni leimasi sen halvaksi Joyce-imitaatioksi, jossa oli omia ansioita vain siteeksi. Menestys seurasi vasta 60-luvun lopulla, jolloin monet tutkijat nostivat sen esiin malliesimerkkinä harvinaisen onnistuneesta metafiktiosta.

“At Swim-Two-Birds” on todellakin metafiktiota, joka on lukijan onneksi kirjoitettu humoristisen kevyellä ja (itse)ironisella otteella. Sen minä-kertoja on nuori ja laiskanpulskea kirjallisuudenopiskelija, joka kirjoittaa romaania Trellis-nimisestä kirjailijasta, joka kirjoittaa romaania, jonka henkilöhahmot alkavat kapinoida luojaansa vastaan. Trellis ei ole kovin hyvä kirjailija eikä jaksa keksiä omia henkilöitään, joten hän lainailee surutta milloin mistäkin: vanhan Irlannin tarustosta, saduista ja länkkäreistä. Minäkertoja tarjoaa Trellisin (ja samalla tietysti itsensäkin, ja O’Brienin…) toiminnalle upean selityksen, johon hän lisää vielä sen hyvän sivuvaikutuksen, että sivistymättömät typerykset pysyvät varmasti erossa modernista kirjallisuudesta: 

“The entire corpus of existing literature should be regarded as a limbo from which discerning authors could draw their characters as required, creating only when they failed to find a suitable existing puppet.”

On aika komeaa esittää ironinen itsekritiikki itseensä sulkeutuneelle modernille kirjallisuudelle, joka on täysin käsittämätöntä kaikille muille paitsi asiaan vihkiytyneille nörteille – ja kirjoittaa näistä premisseistä intertekstuaaliseen viidakkoon eksyvä kirja. Nykyään voivotellaan kaiken maailman hipsterien kietoutumista moninkertaiseen ironiaan, mutta on sitä osattu ennenkin!

"At Swim-Two-Birdsissä" O’Brien lyö korttinsa pöytään heti avauksessa: romaanin minäkertoja sanoo vastustavansa kirjoja, joissa on vain yksi aloitus ja lopetus ja siirtyy esittelemään kolme mahdollista avausta kirjalleen. Näiden avulla lukija pääsee suunnilleen kärryille mm. vanhan Irlannin taruista lainaavasta tarina-apparaatista, joka muodostuisi erittäin hämmentäväksi ilmaan vahvaa lukijan johdattelua. 

Kirjassa vuorottelevat nimettömän minäkertojan stoutinhuuruiset vaellukset Dublinin pubeissa sekä katkelmat hänen kirjoittamastaan romaanista kaikkine metatasoineen. Kyllä, mukana ovat monien ihmis-henkilöhahmojen lisäksi mm. vanhojen irlantilaistarujen mukaan Dublinin alla nukkuva Finn McCool, hulluksi tullut ja linnuksi muuttunut kuningas Sweeney, satuolento Pooka sekä hänen taskussaan asuva näkymätön hyvä keiju…

***

Metafiktiivisyys viedään kirjassa naurettavuuksiin asti: salanimellä esiintyvän kirjailijan (O’Brien) luoman kirjailijan (nimetön minäkertoja) luoma kirjailija (Trellis) luo vahingossa liian vastustamattoman henkilöhahmon, sekaantuu häneen ja tuloksena on suoraan aikuisena syntyvä henkilöhahmo, joka ryhtyy kirjailijaksi, jotta saisi luojansa oikeuden eteen. Oikeudenkäynnin aiheena ovat rikokset kirjallista ihmisyyttä (tai ehkä “romaanihenkilöyttä”) kohtaan, pitäähän Trellis hahmojaan käytännössä vankina hotellissa, jossa itsekin asuu.  Romaanihenkilöt pääsevät vehkeilemään luojansa selän takana huumaamalla hänet lääkkeillä petikuntoon, koska nukkuessaan hän menettää kontrollin luomuksiinsa.

Kuulostaako kököltä? Juu juu, mutta kaikki on tehty tarkoituksella! Minäkertoja kertoo avoimesti, että hän paikkaa omaa keskinkertaisuuttaan kirjoittamalla asiat niin kuin hän osaa, minkä takia hänen päähenkilönsä on tietysti oltava huono kirjailija, joka lainaa härskisti muualta. Huumori syntyy siitä, että tämä kerrotaan metafiktiolle ominaiseen tyyliin avoimesti lukijalle, ja vielä niin että päähenkilön luoja pääsee väliin paheksumaan luomansa hahmon toimintaa. Näin minäkertoja esimerkiksi selittää, miksi tuleva oidipaalinen kirjailija syntyi aikuisena:

Note on Constructional or Argumentive Difficulty: “The task of rendering and describing the birth of Mr. Trellis's illegitimate off-spring I found one fraught with obstacles and difficulties of a technical, constructional, or literary character – so much so, in fact, that I found it entirely beyond my powers. This latter statement follows my decision to abandon a passage extending over the length of eleven pages touching on the arrival of the son and his sad dialogue with his wan mother on the subject of his father, the passage being, by general agreement, a piece of undoubted mediocrity.”

*** 

Kirjan mahdollinen ongelma on se, että se aukeaa vain rajoitetusti ulkomaalaiselle, joka ei tunne kunnolla Irlannin eikä sen kirjallisuuden historiaa. Runsaat tarustosta lainaavat kohtaukset, 1900-luvun alkupuolen dublinilainen sisäpiirihuumori, runot ja niiden pastissit sekä jatkuvat rekisterinvaihtelut tuottavat välillä epämiellyttävän olon – mitäköhän kaikkea jää käsittämättä. Alussa viittasin Keith Hopperin artikkeliin, jossa käydään seikkaperäisesti läpi myös O’Brienin oletettua tarvetta hyödyntää erilaisia metafiktiivisiä ja intertekstuaalisia keinoja kiertämään tiukkaa irlantilaista sensuuria, ja hänen lyhyttä artikkeliaan voi lämpimästi suositella taustaksi niille, jotka aikovat sukeltaa tämän hienon kirjan maailmaan. Nähtävästi olisi (ollut) hyvä tutustua etukäteen myös Aldous Huxleyn “Point Counter Pointiin”, jolle kirja on runsaasti velkaa. Toisaalta, O'Brienin kirja on ensi sijassa absurdiuden riemujuhlaa, joten sitä on kai turha pyrkiäkään ymmärtämään missään perinteisessä mielessä.

O’Brien on Joycen sukulaissielu paitsi teoksen labyrinttimaisen olemuksen myös lähes mielipuolisuuksiin yltyvän kielellä leikkimisen ja intertekstuaalisuuden suhteen. Vaikka etenkin osa taruhahmojen seikkailuista jäi heikon taustatiedon takia melko etäisiksi, kirjan hurjan moniulotteinen kokonaisrakenne, kehystarinan vetovoima sekä upeasti pureva ironia kantavat kirjan kuitenkin hienosti maaliinsa asti.