Uusi ulkoasu

Askartelin eilen illalla kahden Samuli Parosen novellin välissä blogille uuden bannerin lempinimeltään "Lukulasit", entinen kun ehti roikkua sivun ylälaidassa jo puolisentoista vuotta.

Tässä vielä historiapläjäyksenä blogin aiemmat ulkoasut.

Marraskuu 2012 - maaliskuu 2013

Marraskuu 2011 - marraskuu 2012

Sodan ja rauhan kielinamuja J.A. Hollon tyyliin

“Nyt vasta Pierre näki ensi kerran haavoittuneita, joista osa hoiperteli jalan, osaa kannettiin paareilla. Samalla pienellä niityllä, jossa oli tuoksuvia heinärukoja ja jota pitkin hän oli eilen ratsastanut, virui eräs sotamies pää pahasti hervahtuneena, liikkumatonna ja päähine syrjään singahtaneena.”

Pitkän blogihiljaisuuden syynä on nautiskellen luettu J.A. Hollon 1924 käännös Leo Tolstoin "Sodasta ja rauhasta", joka osasi sittenkin yllättää omaperäisyydellään. Kuvan ja aikajakson laajuus, kaikki mahdolliset ja mahdottomat romaanin ja retoriikan tehokeinot esseekatkelmista päiväkirja- ja näkökulmatekniikkaan, filosofis-metaforisista rinnastuksista tekstitason rekisteri- ja rytminvaihdoksiin sisältyvät tähän hurjaan teokseen, samoin mittava kavalkadi keskenään vaikka minkälaisiin virityksiin päätyviä ja ikimuistoisia henkilöhahmoja kansanmiehistä keisareihin, hahmoja jotka kaikki pyöritetään monissa ja Matsonin termein eri taajuuksilla aaltoilevissa marinadeissa itsevarmuutta ja suvereenia hahmotuskykyä uhkuvan kertojan ja hänen takanaan piileskelevän kirjailijan elämänkuvan havainnollistajina (ks. Tolstoin filosofisista taustoista edellinen postaus. Kirjan luettuani olen vielä entistä vakuuttuneempi Matsonin esseen ansioista.)

Kirjasta on minun turha alkaa sen enempää viisastella, sen ovat niin monet jo tehneet ja paljon ansiokkaammin kuin itselleni olisi mahdollista. Spark notetkin on keksitty. Sen nyt voi sentään sanoa, että Tolstoin historianfilosofinen ja laajemminkin elämää koskeva näkemys (tiivistäen ja Matsonia lainaten: “elämän kulkua ei ohjaa yksilön tahto”) on vetoava ja kirjan joka luvussa soiva, ja epilogin hurjan esseevuodatuksen pohdinnat vapaan tahdon ja determinismin suhteesta tehokkaita ja järkeenkäypiä, varsinkin kun “teoriaa” on ensin havainnollistettu sodan ja rauhan esimerkein puolentoista tuhannen sivun verran. Se on myös mainittava, että “Sodan ja rauhan” luettuaan katselee myös monia suosikkejaan vähän eri silmin, puhutaanpa sitten Väinö Linnasta tai Jonathan Franzenista.

***

Kirjallisen viisastelun sijaan tarjoan muutaman näytteen mm. Aleksis Kiveä tutkineen ja vinon pinon klassikoita suomeksi kääntäneen J.A. Hollon upealla tavalla vanhahtavasta mutta silti erittäin helposti luettavasta käännöksestä, joka monin paikoin muistuttaa ainakin itseäni siitä, että jotain on hukattukin suomen kielen kehityttyä viimeisen sadan vuoden aikana. (Sinänsä Hollon sanaston esittely ja siihen takertuminen on varmaan väärin Tolstoita kohtaan, joka nähtävästi halusi, että lukija kiinnittäisi mahdollisimman vähän huomiota Tolstoin kirjalliseen tyyliin).

Kärkipään ihastuksiani on Hollon paljon hyödyntämä refleksiivinen -he -muoto:

"Mutta Rostov riuhtaisihe irti ja iski katseensa Denisoviin niin tuikean ilkeästi kuin veriviholliseensa."

Ei siis “riuhtaisi itsensä” vaan “riuhtaisihe”. Ja bonuksena “tuikean ilkeästi”. Kyllä!

Sanatason herkkuja Hollolla on enemmän kuin millään viitsii tähän kirjata. Miltä maistuvat esimerkiksi “kuupertua” (tuupertua, kaatua) ja “kuuristua” (kumartua, kyyristyä)? Entä “kaalamo” (kahlaamo, kahlauspaikka) ja “kylmänvihat” (paleltumat), tai karjalaishenkinen täytesana “veikkonen” ja “ristiä silmiään” (tehdä ristinmerkki).

Entäs rinta, josta “hyrskymällä hyrskyi itku.” Ja on mahtavaa, että puhutaan Napoleonin “nerosta”, ei siis tylsästi neroudesta (“teidän täytyy luottaa minuun, olla levollinen ja ihmetellä neroani”, Napoleon toteaa).

Myös pari kertaa kirjan sivuilla vastaan tullut verbi “sukoilla” ihastutti, vaikka en ole ihan varma sen tarkasta merkityksestä. Jotenkin se ehkä liittyy mielistelyn ja sietämisen yhteispeliin. Cajander on myös käyttänyt verbiä “Richard III:n” käännöksessään kahdessakin kohtaa. Seuraavassa katkelmassa Maria Dmitrijevna opastaa Natašaa ruhtinas Andrein siskon Marian lämmittelyssä. Ja taas bonus: nato-sanaleikki.

“Kuulehan, minä tunnen hänet poikasesta, ja Mašenkankin tunnen, natosi, ja rakastan häntä. Sanotaan: nato on mato; mutta tämä ei tee kärpäsellekään pahaa. Hän pyysi, että toisin sinut häntä tapaamaan. Huomenna menet isäsi kanssa heidän luokseen. Sukoile häntä, minkä osaat; olethan häntä nuorempi. Kun omasi sitten saapuu, olet jo tuttava perheessä, ja kaikki mieltyvät sinuun. Niinhän? Onhan se onneksi?”

***

Hollon aikaan kansa ei ollut takapajuinen vaan ilmaisun alkuperäistä merkitystä lähemmin “takapajulla”. Hollon käsissä myös mennään “päin mäntyyn” niin kuin Cajanderin kääntämä Sven Dufvakin. Siitä olin yllättynyt, että Pierre oli voinut jo siihen aikaan olla jos nyt ei ihan sen tossun niin kuitenkin "vaimonsa tohvelin alla".

Omana perversionani on pakko mainita kirjassa esiintyvät “rohtimet” eli pellava- tai hamppukuidun huonolaatuisimmat osat. Lapsena ja nuorena Kiven ilmaus “Siinä oljentelivat veljekset, ja heidän ainoa verhonsa oli rohtiminen, lyhykäinen paita” herätti villejä mielikuvia, koska virke vaikutti epäkieliopilliselta (kuvittelin että “rohtia” on verbi). Vähän samaa luokkaa kuin klassinen "härkiä" à la "Heinillä härkien kaukalon"...

Ihan lopuksi vielä hevosten ja vetävien verbivalintojen ystäville yksi namupala. Hollon koira- ja hevossanastosta saisi muuten oman postauksensa mutta jätän ehkä kuitenkin väliin… 

“Oikea aisahevonen painaltui länkiinsä, korkeat linjaalit karskahtivat ja vaununkoppa hytkähti.”

Tolstoin aallot

”Ja tuo näkemys meidän on löydettävä, jos haluamme ymmärtää Tolstoin taidetta ja henkisesti rikastua siitä, sillä vasta kun olemme sen löytäneet näemme kokonaisuuden, sommittelun, sellaisena kuin Tolstoi sen näki.”

Aloin lukea Leo Tolstoin ”Sotaa ja rauhaa” J.A. Hollon 1924 WSOY:ltä ilmestyneenä hienonvanhahtavana käännöksenä, jonka pohjana on Tolstoin lopullinen, pitkä teksti (versiolla on väliä, sillä tuorein, Eero Balkin suomennos pohjaa Tolstoin ensimmäiseen, lopullista merkittävästi lyhyempään versioon) . Suuren urakan alla teki mieli saada päähänsä jotain, jonka varassa teosta lähestyä. Apuun tuli aina luotettava romaanin muodon suomalainen suurmestari Alex Matson, joka tarjoaa näkemyksensä järkäleen kokonaisarkkitehtuurista teoksessa ”Kaksi mestaria” (WSOY 1950). 

Matson katsoo, että monien vastaväitteistä huolimatta Tolstoin jättiläisellä on selkeä ja kiinteä muoto – se ei vain hahmotu mekaanisen rakenteen vaan teoksen sisällön, tyylin ja laajuuden yhteensitovan kokonaisnäkemyksen kautta. Matson lähtee jäljittämään Tolstoin teoksen takana olevaa kokonaisnäkemystä sodan käsittelyn kautta, onhan se kirjan otsikossakin ensimmäisenä. Matson korostaa, ettei Tolstoin motiivina ole sotatapahtumien realistinen kuvaus. Sotakuvauksia ryydittää runsas filosofinen pohdinta, joka jostain syystä on läpäissyt Tolstoin useat uudelleenkirjoitusvaiheet. Mitä Tolstoi siis on tahtonut sanoa?

Keskeiseksi teoksen sotajaksoja ohjaavaksi näkemykseksi Matson nostaa Tolstoin historianfilosofian, joka poikkeaa merkittävästi kuvasta, jonka arkistoja ahkerasti kolunnut Tolstoi näki historiantutkijoiden sotatapahtumille antaneen:

”Lyhyesti, hänen ydinajatuksensa on se, ettei ihminen määrää historian muodostumista, historia syntyy mittaamattoman kauas menneisyyteen ulottuvista ja ajan koko rintamalla vaikuttavista syysuhteista. Näemme siinä lainalaisuutta, mutta siinä toimivia lakeja, niiden alkuperää ja tarkoitusta, ei ihminen tunne.”

Tolstoi siis haluaa näyttää vuosien 1805–12 tapahtumien kautta, etteivät suuret sotaherrat, erityisesti Napoleon mutta myös venäläiset johtajat, rationaalisiksi jälkikäteen tulkittuine suunnitelmineen suinkaan olleet ratkaisevassa asemassa tapahtumien suhteen. He ovat vain ”tapahtumien esiin nostamia: aalto, joka kohottaa heidät aikalaistensa päitten yläpuolelle, ei ole heidän nostamansa eivätkä he voi ohjata sen kulkua tai estää sitä särkymästä.” Kun taas historioitsijat tarkastelevat rajattua tapahtumaketjua ja pyrkivät esittämään sen loogisena syy-seuraussuhteena, keskiöön pyrkivät nousemaan suurmiesten kalkyylit. Matson avaa väittämäänsä useammankin esimerkin voimin ja johdattaa lukijan hienosti kirjan kudoksiin, pyrkii sanomaan että kaikki realistiset sotakuvaukset ovat viime kädessä tämän teoksen läpäisevän filosofian todistelua.

***

Entä sitten rauhanaikaa käsittelevät osuudet, joiden henkilökeskeinen perusdynamiikka ei Matsonin mukaan juuri lainkaan riipu sotatapahtumista? Matsonin mukaan myös ne nojaavat samaan perusnäkemykseen elämän luonteesta. Siinä missä sotakohtausten tuli näyttää, että sotahistorioitsijat antavat valheellisen kuvan elämästä tulkitsemalla tapahtumia henkilökeskeisesti, rauhanajan osuudet viittaavat Matsonin mukaan samaan:

”Romaanin eri puoliskot osoittautuvat silloin saman pyrkimyksen ilmennyksiksi, sillä toisen sanoessa: historian kulkua ei määrää ihmisen tahto, toinen sanoo: sitä mitä tapahtuu tavallisessa elämässä ei määrää ihmisen tahto. Kokonaisuus määräytyy Tolstoin johtoajatuksesta, hänen varsinaisesta näkemyksestään: e l ä m ä n kulkua ei ohjaa yksilön tahto.”

Matson käyttää esimerkkeinään monia kirjan henkilöitä, joita hän läpivalaisee herkullisen tarkkanäköisesti (Matsonin virtuositeettia seuratessa jouduin useasti muistuttamaan itseäni, ettei Tolstoin teos suinkaan tyhjenny Matsonin analyysiin ja että lukiessa kannattaa pitää aistit avoinna muunkinlaisille tulkinnoille ja havainnoille). Kuvatessaan Natašan vaiheita Matson summaa, että Natašan kohtalo saa suuntansa ”ympäristöksi erottautuvasta yleisestä kausaalisesta tapahtumisesta ja luonteen holismiin kätkeytyvästä dynamiikasta” – siinä missä Napoleoninkin. Matsonin mukaan Tolstoin henkilöhahmojen draamassa on olennaista, että ”se perustuu kokonaan syyketjuihin, joiden toinen pää jatkuu silmänkantamattomiin elämän kudokseen; sen rakennetta ei määrää siihen osallistuvien tahtojen konflikti.”

Kaikkien Tolstoin hahmojen elämä on Matsonin mukaan jatkuvaa aaltoliikettä, mistä syntyy teoksen omaperäinen aikarytmi. Teoksen laajuus on kokonaisarkkitehtuureista kiinnostuneen Matsonin mielestä tarpeen, jotta elämän todellinen kuvio pääsee riittävällä tavalla esiin, ettei se jää vain yhden tai kahden hahmon edustamaksi yksittäistapaukseksi tai teoreettiseksi universalismiksi. Samalla tavalla Tolstoin koruttoman ajaton tyyli palvelee teosta ohjaamalla lukijan huomion itse asiaan; siihen millaista elämä Tolstoin mukaan on, aina ja kaikkialla.

Matsonin rauhanajan analyysikaan ei jää yllä olevien sitaattien edustamalle abstraktille makrotasolle. Esimerkiksi käy lyhyt pätkä siitä, miksi Nikolai Matsonin mukaan nai lopulta Marian, mikä kirjan alussa vaikuttaa mahdottomuudelta (vähintään yhtä tarkkanäköisen käsittelyn saavat Andrei ja Pierre):

”Isän tuhlaavaisuus ja huono taloudenhoito, Nikolain ympäristöstä johtuvat tottumukset, Dolohovin kostonhalu, joka opetti Nikolain tuntemaan rahan merkityksen, Sonjan temperamentin puute ja uhrautuvaisuus, ruhtinatar Marian tarve löytää isänsä kuoleman jälkeen elämälleen uusi kiinnepiste, nämä yhdessä saavat aikaan, että Nikolain on naitava juuri Maria. Nikolai ei muuten pyrikään asettumaan maailmanmenoa vastaan.”  

Blogistanian palkintoehdokkaani

Tänään valitaan Blogistanian vuoden 2013 parhaita kirjoja. Kategorioita on peräti neljä: "Finlandia" kotimaiselle kaunolle (ks. Sallan lukupäiväkirja), käännöskirjojen "Globalia" (ks. Kirjasfääri), ei-fiktiivinen "Tieto" (ks. Luetut, lukemattomat) sekä lasten- ja nuortenkirjojen "Kuopus" (ks. Les! Lue!).

Kirjabloggarit saavat nimetä omat ehdokkaansa, kunhan ovat valitsemansa kirjat lukeneet ja niistä postanneet. Nämä ehdot rajaavat minulta pois näköjään kaksi kategoriaa, eli uudesta kirjallisuudesta tulee näköjään edelleen kirjoitettua harmittavan vähän. Kaikki ehdokkaiksi nimeämäni kirjat ovat onneksi olleetkin sitten hienoja lukuelämyksiä, kiitokset niistä!

Tässä kuitenkin omat ehdokkaani Finlandiaan ja Tietoon:

Blogistanian Finlandia:

1) Juhani Karila: Gorilla (Otava 2013)

2) Maija Muinonen: Mustat paperit (Teos 2013)


Blogistanian Tieto:

1) Milan Kundera: Esirippu (Siltala 2013, suom. Ville Keynäs)

2) Tommi Melender: Yhden hengen orgiat (WSOY 2013)

3) Antti Nylén: Tunnustuskirja (Kirjapaja 2013)

ps. postaus on ajastettu su-iltana ilmestymään vaadittuna ajankohtana, ma klo 10. Voittajat julkaistaan yllä linkatuissa blogeissa ma-iltana.

Kurkistuksia Suuren Amerikkalaisen Romaanikirjailijan mielenmaisemaan

Jonathan Franzenin uusin ei-fiktiivinen kirjoituskokoelma “Yksin ja kaukana” (2012, Raimo Salmisen suomennos, Siltala 2013) on pystytetty Franzenin pitkäaikaisen ystävän, edesmenneen kirjailija David Foster Wallacen muiston varaan. Kokoelmassa on aikakauslehdissä ilmestyneiden esseiden seassa muitakin tekstejä – myös suullisia, esimerkiksi puhe DFW:n muistotilaisuudesta.

Kokoelman nimiessee, New Yorkerissa alun perin julkaistu ”Yksin ja kaukana”, on Franzenin aiemmasta esseekokoelmasta ”How to be alone” ja muistelmateoksesta ”Discomfort Zone” tutulla tavalla moninäkökulmainen ja -aineksinen kollaasi, jossa sekoittuvat matkareportaasi, romaanitaiteen analyysi sekä suorasukaisen henkilökohtainen pohdinta DFW:n luonteesta ja itsemurhan motiiveista. Esseen rungon muodostaa Franzenin matka eteläisen Tyynenmeren saarelle, joka assosioituu hienosti Franzenin omaan elämään, lintubongailuun, Robinson Crusoeen sekä tietysti David Foster Wallaceen, jonka tuhkaa Franzen sirottelee matkallaan tälle kaukaiselle ja yksinäiselle saarelle. (Esseen voi lukea New Yorkerin sivuilta.)

Franzen kuvaa DFW:n mielenterveysongelmia ja itsemurhaa monisyisesti ja varsin rohkeastikin tulkiten ja näkee ystävänsä epätoivon pääasiallisena syynä (masennuslääkityksen lopettamisen ohella) uskon sammumisen fiktioon, joka oli DFW:lle ainoa toimiva lääke yksinäisyyden ongelmaan. Franzen viittaa myös raflaavasti DFW:n luonteen narsistiseen puoleen, tinkimättömän taiteilijan tarpeeseen nostaa suosiotaan näyttävän itsemurhan kautta. Franzen tuntuu perustelevan syvän ystävyyden myötä hankitun henkilökohtaisen aineksen julkistamista sillä, että häntä ärsyttää DFW:n kuoleman jälkeen vallalla ollut tapa julistaa hänet yksioikoisesti pyhimykseksi, liian herkäksi tähän maailmaan. Perinpohjaisen romaanikirjailijan pieteetillä Franzen haluaa näyttää, ettei mikään inhimillinen ole kovin yksinkertaista.

***

Kokoelma sisältää useita kutkuttavia kirjallisuusesseitä ainakin suomalaisyleisölle varsin tuntemattomista tekijöistä, joiden kirjojen kimppuun tekee Franzenin esseet luettuaan mieli päästä: mainitaan näistä Christina Stead, James Purdy, Sloan Wilson ja Paula Fox (Foxista Franzen kirjoitti jo kirjallisuuden tilaa ruotineessa, kuuluisassa ”Harper’s Essayssään”, jonka muokattu versio sisältyy hänen ensimmäiseen esseekokoelmaansa ”How to be alone”). Myös Alice Munron novellistiikasta Franzen kirjoittaa kauniisti, ja mikä tärkeintä, teksti on ajalta ennen Munron Nobelia.

Näiden osin vähän hämärämpien kiinnostuksenkohteidensa kautta piirtyy kiinnostavalla tavalla esiin se, mikä Franzenia kirjallisuudessa kiinnostaa: perhesuhteet ja niiden monimutkaisuus, ihmisluonteiden tyhjentymättömyys kaikessa ristiriitaisessa kauheudessaan, ja tietysti Franzenin ikuinen dilemma; se, miten tehdä tv-sarjojen ja elokuvien puristuksissa elävästä amerikkalaista keskiluokkaa kuvaavasta realistisesta romaanista tarpeellinen 2000-luvun ihmisille.

Jo aiemmin, 1990-luvulla Harper’s Essayssään sekä mm. William Gaddisia käsittelevässä esseessään ”Mr. Difficult” (teksti täällä) Franzen on valinnut koulukuntansa: hän uskoo lukijan ja kirjailijan liittoon, turhan elitismin välttämiseen, taiteen ja viihteen yhdistymiseen vanhan kunnon Leo Tolstoin ”Sodan ja rauhan” viitoittamalla tiellä (Franzen viittaa molemmissa suurromaaneissaan ”The Corrections” ja ”The Freedom” Tolstoin järkäleeseen). Franzenin kirjallisuuskäsitys on muodostunut erittäin vaikutusvaltaiseksi ja ollut yhtenä peruskivenä viimeaikaisissa romaanin tulevaisuutta koskevissa suomalaispohdinnoissakin.

Uusia esseitä lukiessa muistaa taas, että Franzen on mainettaan omaelämäkerrallisempi kirjailija. Erittäin kunnioitettavalla tavalla hän ammentaa elämästään tuodakseen tunnetta ja syvyyttä suurten romaaniensa hahmojen ja Keskilännen ja Itärannikon jännitteen varaan rakentuvien perustilanteiden taustalle. Franzenin esseet ja erityisesti muistelmateos ”The Discomfort Zone” ovatkin herkullista luettavaa Franzenin romaanien autofiktiivisistä piirteistä kiinnostuneille. Rinnatusten luettuina kirjoista alkaa piirtyä esiin Franzenin tuotannon kokonaisprofiili kiinnostuksenkohteineen ja taiteellisine ideaaleineen. 

Esimerkiksi uuden kokoelman muutenkin viihdyttävässä esitelmässä omaelämäkerrallisesta romaanikirjallisuudesta Franzen avaa hänet maailmanmaineeseen nostaneen, umpiupean ja suorastaan syntisen viihdyttävän The Corrections -romaaninsa (“Muutoksia”) syntyprosessia ja sen omaelämäkerrallisten taustakuvioiden fiktioksi jäsentämistä ansiokkaalla tavalla. Samoin muuten vähän tendenssimäisessä esseessä yksityisen ja julkisen suhteesta nykyajassa asettaa erittäin herkullisesti vastakkain  julkisilla paikoilla kännykkään kailottamisen hänen Keskilännessä asuneiden vanhempiensa rakkauskäsityksen kanssa – ja avaa samalla taas kiintoisia näköaloja "The Correctionsin" keskushenkilöiden esikuviin.

***

”How to be alonen” tapaan uusikin kirjoituskokoelma askartelee kirjallisten ja henkilökohtaisten teemojen lisäksi yhteiskunnallisten kysymysten parissa – mielestäni valitettavasti. Yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevät New Yorker –tyyliset kirjoitukset ovat "itärannikkolainen liberaaliälykkö missiojournalistina" -tyylisessä otteessaan ainakin itselleni molempien esseekokoelmien vähiten kiinnostavia osuuksia. Uudessa kokoelmassa on mukana kirjoituksia Franzenin kestoaiheista: luonnonsuojelusta, (ja erityisesti linnuista), globaalin markkinatalouden kauhuista sekä teknologiavastaisuudesta.

Yhteiskunnalliset kirjoitukset puuduttavat ehkä siksi, että kirjallisuudesta ja omista kokemuksistaan kirjoittaessaan Franzen paikkaa melodramaattisia tendenssejään sopivalla määrällä refleksiivisyyttä ja itseironiaa (sama pätee suurimmaksi osaksi yhteiskunnallisten teemojen käsittelyyn Franzenin fiktiossa). Franzenin yhteiskunnallinen ei-fiktio taas herättää välillä jopa myötähäpeää huomioiden, kuinka mestarillisesta romaanikirjailijasta on kyse.

Yksi esimerkki: alla olevassa lainauksessa Franzen kertoo, miten ei onnistunut kyproslaisessa salakapakassa syömään kaikkia hänelle tarjoiltuja ja salaa metsästettyjä pikkulintuja:

“Päästyäni ulos menin ravintolan pysäköintialueen laidalla kasvavaan pensaikkoon, josta olin aiemmin kuullut mustapääkerttujen laulua, polvistuin ja kaivoin maahan kuopan sormilla. Maailma tuntui olevan erityisen tyhjä merkityksestä, ja parasta mitä pystyin tekemään taistellakseni moista tunnetta vastaan, oli ottaa kuolleet linnut esiin servietin sisältä, panna ne kuoppaan ja peittää ne mullalla.” 

***

Raimo Salminen on saanut Franzenin omintakeisen esseeäänen kulkemaan suomeksi hienosti – kielessä kaikuu juuri se intiimin jutustelun, sopivalla määrällä ironiaa ryyditetyn idealistisen mahtipontisuuden, korostetun helppotajuisuuden ja silti syvällisen kirjallisuuspuheen synteesi, josta Franzen tunnetaan.

Rautalankaa Suomi-runosta

Tommi Parkon "Runouden ilmiöitä" (Avain 2012) avaa ihailtavan pelkistetysti suomalaisen runon maiseman kenelle tahansa runoudesta kiinnostuneelle. Parkko käy läpi suomalaisen kustantamokentän muutokset, suomalaisten runoyhteisöjen nousun sekä tarjoaa harvinaisen selkeän yleisesityksen suomalaisen modernismin noususta sotien jälkeen sekä niistä voimista, jotka ovat pyristelleet eroon modernismin perinnöstä. Näkökulma on varsin Suomi-keskeinen, mutta Parkko käy kuitenkin läpi myös keskeiset suomalaiseen runouteen vaikuttaneet kansainväliset virtaukset.

Suomalainen runouden kustantaminen lillui Parkon mukaan mukavissa, muutaman suuren kustantajan hallitsemissa uomissaan 90-luvun lamaan saakka. Varsinkin modernismin nousun aikaan kirjallisen maun määritti Suomessa kourallinen kivikovia toimijoita. Runouden harrastajalla oli helppoa: "tuli vain seurata mitä nämä kustantamisen jättiläiset tekivät".

Nykyään runouden kenttä pienkustantamoineen ja runoyhteisöineen on moninainen ja siihen vihkiytymättömälle kenties pelottavankin villi. Parkko arvioi Fennican lukujen pohjalta, että Suomessa on 2000-luvulla ilmestynyt noin 500-600 runokokoelmaa vuodessa, ja siihen on laskettava päälle vielä kaikenlainen sähköinen julkaiseminen. Parkon kirja tulee tarpeeseen: kovin moni kaduntallaaja tuskin tietää kovin tarkasti, mitä ovat ntamo, Nihil Interit ja Helsinki Poetry Connection.

Tyyliltään Parkon kirja on erittäin helposti lähestyttävä ja jopa hauskalla tavalla yliasiallinen ja objektiivisuuteen pyrkivä. Itseensä hän viittaa tekstissä kolmannessa persoonassa. Keskeinen linjanveto kirjassa on, ettei Parkko tarjoa lukijalle otteita runoista vaan lataa tämän eteen kunkin tyylisuunnan osalta kattavan listan edustavista runoteoksista. Näin kirja on saatu pysymään tiiviinä, alle 200 sivussa.

***

Kiehtovin osa kirjaa on Parkon näkemys suomalaisen runouden kehityksestä toisen maailmansodan jälkeen. Parkko kytkee suomalaisen modernismin kansainvälisesti katsoen myöhäisen nousun erityisesti Ezra Poundin imagismiin ja T.S. Eliotin modernismiin, jotka juurtuivat Suomeen mm. sodan aiheuttamien reaktioiden takia. Suomenruotsalaiset tekijät olivat omaksuneet modernismin tosin jo selvästi aiemmin. Suomalainen modernismi hakkasi poikki ennen sotia vallinneet mitan ja rytmin vaatimukset ja keskittyi arkiseen, keskeislyyriseen ja taloudelliseen kuvallisuuteen, joka uskoi sanan ja todellisuuden yhteismitallisuuteen. Kuvat toimivat joko tunteiden symbolisina vastineina tai olivat äärimmillään vain sitä mitä olivat – todellisuudesta napattuja otoksia.

60-luvulla Suomessa nousi yhteiskunnallisuus ja amerikkalainen puheenomainen beat-runous rantautui Suomeen, 70-luvulla tuli luontorunous, ja 80-luvulla modernismin perintö alkoi Parkon mukaan ajautua umpikujaan. 1990-luvulla vakava uudistamistyö alkoi nuorivoimalaisten, rytmisestä puherunoudesta kiinnostuneiden tekijöiden ja koherentin puhujan asemaa horjuttavien postmodernistien haastaessa modernismin keskeiset periaatteet vanhentuneina. 2000-luvun proosarunouden renessanssi on käyty hyvin läpi, samoin kokeellisemmat suuntaukset lettrismistä digitaaliseen runouteen. Samalla Parkko toteaa, että myös modernismin perintö elää erittäin vahvana Suomessa erityisesti valtavirtarunoudessa.

Parkko päätyy varsin tuttuun ja toiveita herättävään johtopäätökseen: suomalainen runous on sekä kustantamisen että tekemisen näkökulmasta monimuotoisempaa ja hedelmällisempää kuin koskaan:

"Monet runouden jämähtäneet konventiot – niin kirjallisuusmaailmassa kuin runouden kirjoittamisessakin – ovat purkautuneet ja muokkautuneet viimeisten vuosikymmenien aikana. Runous on nyt jatkuvassa murrostilassa, joka synnyttää lajille luonteenomaisen jatkuvan kamppailun hyvästä ja tuoreesta runoudesta."

Yksi pysyy: hyvää bisnestä runoudesta tuskin tulee koskaan.

Ulos heitettyjen minäkertojien harharetkiä

"Järkeilkäämme mielin määrin, sumu ei hälvene."

Samuel Beckettin 1946 kirjoittamat novellit "Karkotettu", "Rauhoittava lääke" ja "Loppu" ovat Beckettin ensimmäisiä ranskaksi kirjoitettuja proosatekstejä ja kuuluvat selkeästi Beckettin vähemmän tunnettuihin teoksiin. Like julkaisi novellit 2001 runoilija Anni Sumarin kääntäminä nimellä "Piiritetyn huoneen novelleja". Kokoelmaan olisi kirjoitusajankohdan ja teeman puolesta hyvin sopinut neljäskin samalta vuodelta oleva novelli "Ensi rakkaus" , mutta se oli ehditty kääntää jo aiemmin.

Kaikissa kolmessa novellissa on hyvin samanoloinen minäkertoja, vanheneva (ja "Rauhoittavassa lääkkeessä" jo ainakin jollain tavalla jo dantemaisessa välitilassa vaeltava) mies, joka lähtee ulos harhailemaan, tultuaan heitetyksi pihalle joko kodistaan ("Karkotettu") tai muusta turvallisesta paikasta ("Loppu") tai jouduttuaan liikekannalle siksi, että oman mätänemisen kuunteleminen on muuttunut sietämättömäksi ("Rauhoittava lääke"). Päähenkilö on hatussaan ja päällystakissaan raahustava rampa, kuvauksissaan graafinen mutta silti kohtaloonsa oudolla tyyneydellä suhtautuva ja lähes epäinhimillisen itsenäinen kulkija, joka pyrkii vaeltelullaan löytämään "kodin", paikkansa maailmassa.

Pääosin maailma osoittautuu tylyksi mutta kiinnostavaa on, että vaikka useampikin henkilö yrittää auttaa nimettömiä minäkertojia matkan varrella, he vaikuttavat kyvyttömiltä ja ehkä erityisesti haluttomilta ottamaan vastaan turvaa, joka voisi horjuttaa heidän itsenäisyyttään. Lukijalle käy selväksi, että päähenkilö ei pelkästään etsi vaan myös pakenee. Tai ehkä on niin, ettei mitään löydettävää oikeastaan olekaan.

(Samanhenkisen kertojan, monia eksplisiittisiä ristiviittauksia myöten, voi löytää myös Beckettin romaaneista "Molloy", "Malone kuolee" ja "L'innommable". Ainakin omassa luennassani novellit vuotavat toisiinsa, peruskokemus toistuu, ja syntyy vaikuttava kokemus teeman varioinnista. Yhdessä teokset ovat enemmän kuin osiensa summa.)

***

Sumari toteaa alkusanoissaan, että irlantilainen Beckett alkoi kirjoittaa ranskaksi ainakin osaksi voidakseen kirjoittaa "ilman tyyliä". Taustalla oli mm. tarve vapautua Joycen luomasta kielellisestä maailmasta. Beckettin kirjoittamisesta henkii paitsi pyrkimys pelkistettyyn tyyliin myös skeptisyys (kielellä rakennetun) maailman pysyvyyttä ja merkityksellisyyttä kohtaan. Beckett kirjoittaa asiat rohkeasti ristiin ja laittaa kertojansa korostamaan tätä:

"Muistot ovat tappavia. Niinpä ei pidä ajatella tiettyjä asioita jotka ovat sinulle rakkaita, tai pikemminkin niitä täytyy ajatella, koska jos et tee sitä, on olemassa vaara että ne vähä vähältä löytyvät mielestäsi. Tarkoitan, että sinun on ajateltava niitä jonkin aikaa, aika pitkään, joka päivä useita kertoja, kunnes ne vajoavat mutaan ikuisiksi ajoiksi. Tämä on käsky."

Tai peräti:

"En tiedä, miksi kerroin tämän tarinan. Yhtä hyvin olisin voinut kertoa jonkun muun. Ehkäpä teen sen toisen kerran. Elävät sielut, tulette huomaamaan miten ne muistuttavat toisiaan."

***

Beckettin novellit vievät vaikkapa "Godot'sta" tuttuun absurdiin maailmaan, jossa irlantilainen (tai saksalainen, tai ranskalainen) kaupunki- tai maalaismiljöö on muuttunut toiseksi. Minäkertojakin toteaa usein, ettei oikein tiedä missä kulkee, vaikka hänen pitäisi kaikesta päätellen olla tutuissa maisemissa. Toisaalta, eivät kertojat saa otetta itsestäänkään, tuskin tietävät ovatko ylipäätään hengissä. Beckettin maailma ei kuitenkaan ole tyhjä, vaan vilisee (pääosin varsin vastenmielisiä mutta teemaa vahvasti palvelevia) yksityiskohtia:

"Eräänä päivänä en päässyt ylös. Lehmä pelasti minut. Jäätävän sumun ajamana se tuli hakemaan suojaa vajasta, eikä kai ensimmäistä kertaa. Se ei varmasti nähnyt minua tullessaan. Yritin onnistumatta imeä siitä maitoa. Sen utareet olivat lannan peitossa. Otin hatun päästäni ja, kaikki voimani kooten, aloin lypsää lehmää hattuuni. Maito valui maahan, mutta sanoin itselleni, Ei haittaa, se on ilmaista. Lehmä raahasi minut lattian ylitse, pysähtyen silloin tällöin potkaisemaan minua. En tiennyt, että lehmät voivat olla niin epäinhimillisiä."

***

Periaatteessa novellit ovat liian synkkiä, ja niiden minäkertojia voisi halutessaan pitää liian sairaalloisina ollakseen millään lailla uskottavia. Mutta Beckettin ironinen etäisyys, joka näkyy kielellisissä valinnoissa ja minäkertojan asenteessa, nostavat novellit sinne majesteettiseen tyyneyteen, jossa hänen paremmin tunnetumpikin tuotantonsakin seilaa. Novellien etu Beckettin myöhäistuotantoon nähden on kuitenkin niiden helppolukuisuudessa ja selkeissä rakenteissa. Jos mielii vähällä vaivalla Beckettin maailmaan, ja vielä suomeksi, tästä triosta on hyvä aloittaa.

"Valloittaa pieni kuningaskunta universaalin paskan keskeltä, sitten ulostaa sen päälle, se oli oikein minun tapaistani."