Esseitä erakon kapinasta

Tommi Melender kirjoittaa esseekokoelmassaan "Yhden hengen orgiat" (WSOY 2013), että lukeminen on hänelle, kuten idolilleen Flaubertillekin, paitsi otsikon kuvastamaa toimintaa myös erakon kapinaa. Teini-ikäiselle Melenderille lukeminen oli paitsi keino lievittää ahdistusta myös samanlaista erottautumista kuin yleisempi kapinallisen teini-identiteetin ripustaminen musiikkimakuun (sitäkin Melender harrasti). Hän on siltä valmistuslinjalta (ymmärtääkseni aika läheltä omaani), josta tulee viimeistään lapsuuden ja teini-iän laumadynamiikkaharjoitusten jälkeen porvarillisen maailman huvituksiin epäluuloisesti ja kapinallisesti suhtautuvia kulttuurielitistejä, sellaisia jotka eivät kuitenkaan ihan kokonaan osaa, pysty tai halua katkoa suhteitaan keskiluokkaiseen elämäntapaan. 

"Vaikka Aution maan lukeminen välitunneilla oli suurelta osin lapsellista näyttelemistä, en kuitenkaan tavoitellut pelkkää elettä vaan myös tekoa. Jollain puolittaisen tietoisuuden tasolla halusin asettua vastarintaan, erkaantua kaikesta sellaisesta, mikä tuntui ahdistavalta, painostavalta, valheelliselta. Inhosin normaaliutta, inhosin tulevaisuudenkuvaa säntillisestä pikkuporvarillisesta elämästä, jonka keskipisteenä olisi hyvä toimeentulo ja mukava rivitalonpätkä."

*** 

Kirjoittamiseen Melenderillä tuntuu olevan jokseenkin traumaattinen suhde, koska se edustaa hänelle lukemista enemmän narsististen piirteiden tuloa pintaan. Päätelköön jokainen itse, miten paljon narsistisia ulottuvuuksia on Melenderin taideproosavetoisessa kirjallisessa eetoksessa. Olkoon syy mikä tahansa, hän tunnustaa kirjailleensa muistivihkoonsa inhottavia kirjauksia valtavirralle itseään tutumpien kollegoiden "laatukirjallisuudeksi brändätystä empatiaproosasta" ja "suomalaisen miehen monomaanisuudella ilottelevista romaaneiksi pitkitetyistä vitseistä".

Tällainen asenne on tuttu Melenderin upeasta Antiaikalainen-blogista, jonka aktiivinen seuraaja lukee "Yhden hengen orgioitakin" jatkuvien déjà vu -kokemusten siivittämänä. Haluan itse ymmärtää Melenderin asennetta mahdollisimman pitkälle, koska on ihan oikeutettua pyrkiä erottamaan taiteellisesti kunnianhimoinen romaanikirjallisuus (hyvistä) romaaneista, jotka eivät pyrikään uudistamaan tai kommentoimaan romaanitaiteen perinnettä osana kudoksiaan. 

Minusta on turha luoda asioiden välille vastakkainasetteluja. Rakenteen ja ilmaisutavan puolesta konservatiivinen romaani voi olla hyvä lukukokemus, vaikkei se taiteellisesti tuokaan maailmaan mitään uutta. Taiteellisesti kunnianhimoisella proosalla on väistämättä rajallinen määrä lukijoita, koska se usein vaatii nautinnon saamista romaaniperinteellä ja sen ilmaisumuodoilla leikittelemisestä. Tällainen nautinnon lähde pysynee marginaalisena, vaikka tv sinänsä onkin kouluttanut sukupolvemme ymmärtämään hyvinkin tiheitä intertekstuaalisia viidakoita. On vain niin, että romaani ei ole suurelle yleisölle kovin tuttu taidemuoto.

***

Jo edellisestä esseekokoelmasta "Oikeus nautintoon" tutulla tavalla Melender on kiinnostavimmillaan eritellessään suosikkikirjailijoidensa tuotantoa (moni kriitikko on jo ehtinyt miettiä, mitä Melenderistä (ja hänen tuotantolinjastaan) kertoo se, että kaikki hänen sankarinsa ovat miehiä). Hän onnistuu raottamaan kiinnostavasti autofiktion rajoja selvittäessään Curzio Malaparten teosten taustoja, ja tekee Thomas Bernhardin tuotannosta hienon synteesin "Misantropian sinfonikko", jossa myös Bernhardin musiikilliset ja satiiriset elementit saavat hienon osansa. Kieli on pääosin tarkkaa ja toimivaa, ja tekstin sekaan piilotetut kirjalliset viittaukset tuovat esseisiin mukavaa löytämisen iloa.

Melender on tullut tunnetuksi David Foster Wallacen ankarana fanittajana. Wallace-esseessä korostuu juuri aiemmin mainittu taideproosa/lukuromaani -jännite, joka henkilöityy muototaiturina tunnetun Wallaceen ja konservatiisen perusproosan nimiin vannoneen Wallacen ystävän, Suomessakin todella menestyneeseen Jonathan Franzeniin. Melender tiivistää Wallacen muotopyrkimysten kärjeksi pyrkimyksen voittaa postmoderni ironia ja siirtyä jonkinlaiseen uuteen vilpittömyyteen, joka ei kuitenkaan tarkoittaisi paluuta menneisyyden apajille niin kuin Franzenilla:

"Wallace ei pitänyt paluuta perinteiseen romaanikerrontaan mielekkäänä ratkaisuna, koska ei uskonut vanhakantaisen realismin pystyvän pureutumaan siihen, millaista on elää äänen ja kuvan hallitsemassa yhteiskunnassa, ristiriitaisten signaalien pommituksessa. Vilpittömyys ei lopulta tarkoittanut Wallacelle anti-ironisuutta vaan metaironisuutta, tai kuten hän itse asian ilmaisi: naiiviuden ja kyynisyyden yhdistelmää. Symbolisen isänmurhan jälkeenkin hän kirjoitti itsetietoista fiktiota, mutta sisällytti itsetietoisuuden piiriin myös ironian tekemällä näkyviksi ne sudenkuopat, jotka vaanivat ironisessa elämänasenteessa."

Olen lukenut toistaiseksi vain DFW:n mainioita novelleja, joten en pysty arvioimaan sitä, kuinka hyvin hän missiossaan on onnistunut. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että jokin tuonkaltainen missio on 2000-luvun romaanitaiteen keskiössä. Taiteen näkökulmasta Wallace on selvästi oikeammalla polulla kuin Franzen. Samasta asiasta on puhunut Kundera: taide on väistämättä niin historiasidonnaista, että vanhoja kaavoja uusintava teos – vaikka olisi taidokaskin – tuntuu spontaanisti epätyydyttävältä.

***

Moni on pitänyt Melenderin kokoelman esseistä parhaana Stieg Larssonin tuotantoa käsittelevää esseetä "Ruotsalainen kostofantasia", jossa hän kertoo mehukkaasti, miten luki sinänsä kökköä Millennium-trilogiaa Larssonin henkilöhistoriaa ja hänen traumojaan vasten ja löysi siitä näin kirjallista nautintoa tulkitessaan trilogian Larssonin henkilökohtaisena kostofantasiana.

Essee on tosiaan hyvä. Lisäksi se tematisoi Melenderin hauskasti lukijana, joka kurkistelee jatkuvasti tekstin väleihin ja etsii sieltä jälkiä ihailemistaan kirjailijoista (vaikka Larsson ei näihin tietenkään kuulu). Lisäksi se paljastaa jotain olennaista kirjallisuuden viehätyksestä, siitä joka paljastuu vain niille joille ovat kasvaneet Melenderin mainitsemat kirjallisuuden tuntosarvet. Hyvä kirjallisuus on syvällä, se ei paljasta itseään kärsimättömälle tarkkailijalle.

Kaksi puolustuspuhetta usko(nno)lle

1874-1936 eläneen brittiläisen G.K. Chestertonin ”Oikea oppi” (Savukeidas 2012, suom. Antti Nylén, alkuteos Orthodoxy, 1908) on kristillisen apologetiikan klassikko, ja tuotteliaan Chestertonin nimi vilahtelee nykyään siellä täällä. Esimerkiksi omat tunnustuksensa hiljan kirjoittanut ja Chestertonilta ajatteluunsa vaikutteita saanut Antti Nylén on pitänyt häntä esillä ansiokkaasti jo ennen tätä hyvin suoritettua suomennostyötä. ”Orthodoxya” edelsi teos ”Heretics”, joka sisälsi tukun tuon ajan ajattelijoita kritisoivia tekstejä (sitä ei ole vielä suomennettu). ”Oikea oppi” on Chestertonin esitys omasta maailmankuvastaan, johon ”Hereticsissä” esitetyn kritiikin voi suhteuttaa.

Apologiana "Oikea oppi" on todella herkullinen, ja osana nykyistäkin uskontokeskustelua täysin ajankohtainen. Sen alkuasetelma lähtee siitä, että Chesterton sanoo muodostaneensa pikku hiljaa ja omaehtoisesti koherentin ja moniulotteisen maailmankuvan, kunnes tajusi kristinuskon löytäneen saman mantereen jo huomattavasti aiemmin. Tyylilleen uskollisena Chesterton lausuu (ja Nylén suomentaa): 

“I was always rushing out of my architectural study with plans for a new turret only to find it sitting up there in the sunlight, shining, and a thousand years old.”

”Tuon tuostakin ryntäsin ulos arkkitehdinkammiostani pää täynnä suunnitelmia uutta tornia varten – huomatakseni sen jo seisovan ulkona päivänvalossa, loistavana, tuhatvuotiaana. ”

Tai niin kuin Nylén alkusanoissaan summaa: 

”Minä löysin maailmasta erilaisia osia, jotka näyttivät käyttökelpoisilta, ja aloin askarrella niistä tällaista. Siitä tuli hyvä, olin mielissäni, ja melkein heti rakennelmani valmistuttua tajusin, ettei se ollutkaan minun rakentamani.”

*** 

Chesterton pitää mielikuvitusta ja satuja hyveinä, ja julistaa ylpeänä ”fantastista” maailmankuvaansa. Chesterton käy kiinnostavalla tavalla läpi ateismin/agnostisismin perusväitteitä ja pyrkii löytämään niihin kristinuskoa rationaaliselta kannalta perustelevan vastauksen. Varsin taitavasti hän onnistuu osoittamaan, kuinka niin sanottu rationaalisuuskin on aina jossain vaiheessa epäjatkuvuuskohdan ja uskonhypyn edessä, sitä ei vain mieluusti myönnetä. Maailma on ihme, halusimme tai emme. Se on loogisempi ja matemaattisempi kuin äkkiseltään luulisi, mutta ei kuitenkaan ihan loppuun saakka. Oli Chestertonin kanssa samaa mieltä tai ei, hänen verratonta argumentaatiotaitoaan ihailee väistämättä.

Chestertonin premisseistä on todella ihan uskottavaa päätyä kristinuskon jumalkäsitykseen, jonka innovaationa esimerkiksi stoalaisten lohduttomaan maailmankuvaan nähden Chesterton pitää Jumalan irrottamista maailmasta; Jumala on ikään kuin taiteilija, joka loi absoluuttisella energiallaan maailman ja jätti sille paitsi ohjeet myös vapaan tahdon:

” God had written, not so much a poem, but rather a play; a play he had planned as perfect, but which had necessarily been left to human actors and stage-managers, who had since made a great mess of it.”

”Jumala oli kirjoittanut pikemminkin näytelmän kuin runon, näytelmän, jonka hän oli suunnitellut virheettömäksi mutta joka oli ollut pakko jättää ihmisnäyttelijöiden ja -näyttämömestareiden käsiin, jotka sittemmin ovatkin sotkeneet kaiken perinpohjaisesti.” 

Chestertonin mielestä tällainen asetelma oli hänen maailmankuvansa kannalta erittäin tyydyttävä ja vastasi tunnetta, jota oli kaivannut ikänsä: se mahdollisti mahdollisuuden samanaikaiseen optimismiin ja pessimismiin ja antoi syyn taistella maailman epäkohtia vastaan, olivat ne kuinka suuria tahansa. ”Voimme olla rauhassa maailmankaikkeuden kanssa, mutta silti sodassa maailmaa vastaan.”

*** 

Chesterton toteaa, että Jumalan transsendenssiin ja maailman ja Jumalan eroon perustuva kristinuskon ihmiskuva poikkeaa perustavasti esimerkiksi monien idän uskontojen käsityksistä. Siinä missä vaikkapa buddhismi – samoin kuin vaikkapa mainittu stoalaisuus aiemmin – etsii pyhyyttä ihmisen sisältä, kristitty jahtaa Jumalaa ”kuin kotkaa vuorten takaa, ja jahdatessamme olemme surmanneet kaikki hirviöt tieltämme”. Tästä syystä, Chesterton väittää, kristitty suhtautuu aktiivisesti maailmaan ja pyrkii hallitsemaan sitä. Kolminaisuusoppi taas viettää Chestertonin mukaan pois autoritäärisyydestä, mikä on luonut perustan demokratialle.

Kristinuskon ihmiskuvassa Chestertoniin vetoaa myös se, että sille kohtuullisuus tai tasapaino ei ole vedenlaimeaa kaikenhyväksymistä vaan kahden mahdollisesti keskenään ristiriitaisenkin asian yhteentörmäystä, joista syntyy hedelmällinen kokonaisuus. Niinpä kristinuskoakin on syytetty yhtä aikaa liiasta karuudesta ja toisaalta pröystäilystä, toisen posken kääntämisestä ja hillittömästä verenhimosta, selibaatista ja perheen korostamisesta. Leijonan oli maattava lampaan vieressä ja silti säilytettävä kuninkaallinen verenhimoisuutensa, siinä kirkko Chestertonin mielestä on onnistunut.

Olennaista kristinuskon menestykselle on ollut se, että ideaaleista on ollut ja on oltava pysyvä näkemys, niistä ei tule lipsua villitysten mukana. On ihan pakko lainata vielä kertaalleen, tällä kertaa Nylénin akrobatiaa: 

”Mutta joka ainoan [villityksen] välttäminen on ollut yhtä seikkailun tiimellystä; minä näen taivaallisten sotavaunujen kiitävän jyristen aikojen halki tylsien harhaoppien retkottaessa rähmällään maassa, hurjan totuuden hoippuen mutta pystyssä päin jatkaessa kulkuaan.”

Ideaaleista, jostain pysyvästä kiinni pitäminen on keskeistä myös mielekkään elämän näkökulmasta. Seikkailussa ei ole mieltä, jos ei ole vaaraa. Täytyy olla panokset, tappion mahdollisuuden on oltava todellinen. Vain silloin elämästä – vaikkapa avioliitosta – voi tulla todella runollista, ”muutenhan seikkailu olisi vain ailahtelevaista, tunteetonta painajaisunta.

***

Miksi sitten päätyä kristinuskoon kaikkine ylimaallisine elementteineen? Miksi ei voisi vain ottaa uskosta kaikkea sitä hyvää mikä siihen sisältyy mutta hylätä jumaluus?

Tähän Chestertonilla on niin kaunopuheinen vastaus, että jätän sen salaisuudeksi. Mutta juuri tämä lähestymistapa on pohjalla populaarifilosofi Alain de Bottonin uudessa kirjassa ”Religion for Atheists”, joka on (kuten de Bottonin muutkin kirjat) jälleen kerran yllättävän puhutteleva teos siitä, mitä kaikkea uskonnot ja niiden ihmiskuva voisivat tarjota maallisen yhteiskunnan ongelmiin. Jos haluat tietää mitkä olisivat rippi-instituution nykypäivän sovellutukset tai miten lasten kasvatusta voitaisiin edistää tai yksinäisyyttä lievittää järjestäytyneen uskonnon huippuunsa hiomilla metodeilla, kirja kannattaa lukea.

Vannoutuneen ateistin kannattaa varautua siihen, että tuttu maailmankuva voi hiukan horjua, ainakin reunoiltaan. Mitä, voisiko vanhalla kunnon paternalismilla sittenkin olla jotain annettavaa meille täysin itsellisille, rationalistis-optimoiville nykyihmisille! Voisimmeko sittenkin ajatella, että aikuinenkin on pohjimmiltaan heikko, lohdun tarpeessa ja silti kyvykäs parempaan, että hän kaipaa yhteisöä tukemaan itseään muutenkin kuin poliisin ja sosiaaliviranomaisten muodossa. Siis kuinka, voisiko julkisessa sfäärissä olla jotain muutakin kuin mainoksien läpitunkematon peitto, vaikka jotain hyvästä elämästä!

Siis voisiko todella olla, että ihmiskunnan perinne on tuhansien vuosien aikana tuottanut uskontojen muodossa jotain, josta voisi olla apua meillekin? 

Hyh hyh, pois se meistä.

Esitulkitun tuolla puolen – Kunderan ”Esirippu”

Kirjoitin vähän aikaa sitten Kunderan 1986 ilmestyneestä “Romaanin taide” -kokoelmasta. Siinä Kundera katsoi monin paikoin romaania oman taiteensa näkökulmasta, taustoitti ja perusteli omaa estetiikkaansa. “Petettyjä testamentteja” en ole lukenut, mutta 2005 ranskaksi ilmestynyt ja Ville Keynäsin hienosti suomentama kokoelma “Esirippu” (Siltala 2013) liikkuu samassa maastossa, mutta selvästi yleisemmällä tasolla. Kundera pyrkii seitsemän esseen kautta hahmottamaan omaa näkemystään eurooppalaisesta romaanin taiteesta ja sen kehityksestä Cervantesista tähän päivään.

***

Kunderalle tärkeä premissi on taiteen historiasidonnaisuus: teoksen esteettinen arvo on “nähtävissä ainoastaan taiteen historiallisen evoluution kautta”, osana jatkumoa. Tästä lähtökohdasta nykyaikana sävelletty Beethovenin teos koettaisiin “spontaanisti (siis vailla tekopyhyyden häivää) naurettavana, epäaitona, sopimattomana tai jopa hirvittävänä”. Tähän liittyy Kunderan hienosti formuloitu jos kohta vähän omahyväinen näkemys taiteen ja sen historian roolista Euroopassa:

“Taide ei ole mikään soittokunta, joka marssii Historian perässä. Taiteen tehtävä on luoda oma historiansa. Se, mitä Euroopasta on jonakin päivänä jäljellä, ei ole toistoja pursuava historia, jolla ei itsessään ole mitään arvoa. Ainoa, millä on mahdollisuuksia säilyä, on sen taiteiden historia”.

Siteerataan samaan syssyyn vielä romaanikirjailijan tehtävä tässä kaikessa: 

”Sillä Historia kaikkine liikkeineen, sotineen, vallankumouksineen ja vastavallankumouksineen sekä kansallisine nöyryytyksineen ei kiinnosta kirjailijaa itsessään, objektina joka pitää maalata, julistaa, tulkita. Romaanikirjailija ei ole historioitsijoiden renki, ja jos Historia kiinnostaakin häntä, se tekee sen projektorina joka kääntyilee ihmiselämän ympärillä valaisten sitä ja sen odottamattomia mahdollisuuksia, jotka rauhan tilassa, Historian pysytellessä paikallaan, eivät toteudu vaan pysyvät näkymättömissä ja tuntemattomina.”

***

Tutusti Kundera paikantaa romaanin synnyn Cervantesiin (ja Rabelaisiin) (ks. Cervantesista Alex Matson -postaukseni yhteydessä). Cervantes keksi tarkastella elämän proosallisuutta, sen arkisuutta, kaikessa syvyydessään ja koomisuudessaan. Romaani alkoi tunkeutua kohti ihmisluonnon ydintä, sen tarkoitukseksi muodostui yritys ymmärtää elämää, vailla mitään kaunistelua tai moraalisia opetuksia.

Kuten moni muukin, Kundera nostaa Sternen 1750-luvun puolivälin jälkeen ilmestyneen “Tristram Shandyn” erikoisasemaan ensimmäisenä romaanina, joka mursi tarinakeskeisyyden äärimmäisellä tavalla, ennakoiden monessa yli sata vuotta Sternen jälkeen tullutta modernismia. Hänen romaaninsa “on yhtä moninkertaista poikkeamaa, yksi suuri sivukohtausten juhla, jonka harkitun, jopa naurettavan hauras ykseys on harsittu kokoon muutamalla alkuperäishenkilöllä ja heidän mikroskooppisilla teoillaan, joiden merkityksettömyys lähentelee naurettavaa”.

1800-luvulla historialliset kumoukset ja yhteiskunnan ja muun ympäristön jatkuva muutos saivat Kunderan mukaan romaanikirjailijat tarttumaan ajan kulkuun ja paikkojen ja esineiden kuvailuun, joka tarkoitti “epämääräisen säälimistä, katoavan pelastamista”. Vasta Flaubert (jonka tehtävästä romaanin ”epäbalzacisoijana” Kunderalla on paljon mielenkiintoista sanottavaa) ja Proust (tuntui hyvältä, että Kundera lausuu ääneen itsestäänselvyyden ja kiistää täysin Proustin omaelämäkerralliset intentiot) hänen jälkeensä alkoivat kääntää valokeilaa muualle, kohti ihmisen sisintä.

***

Kunderan kirjallisuusesseiden mielenkiintoisin puoli itselleni on ollut hänen keskittymisensä keskieurooppalaiseen modernismiin, erityisesti Brochin, Musilin, Kafkan ja Gombrowiczin erittelyyn. Kundera katsoo, että keskieurooppalainen modernismi oli tietysti kapinaa menneisyyttä kohtaan kuten muuallakin, mutta menneisyys oli erilainen kuin Ranskassa. Ranskassa modernismi oli antirationaalista ja antirealistista lyyristä kapinaa, kitsch-kammoisessa Keski-Euroopassa ”tilanne oli toinen: ekstaattisen, romanttisen, sentimentaalisen ja musikaalisen tradition vastustus johti siellä muutaman mitä omaperäisimmän neron kehittämää modernismia kohti taidemuotoa, joka on analyysin, valaistumisen ja ironian ominta aluetta: kohti romaania.”

Tällaiselle modernismille ominaista on kuvata situaatioita, yksilöiden psykologian kampaaminen tai edes romaanihenkilön ”uskottavuus” perinteisessä mielessä on toisarvoista. Kuten Kundera hyvin huomauttaa, Josef K:n seksuaalisella suuntautumisella, vanhempien taustalla tai luonneprofiililla on kovin vähän merkitystä. Olennaista on se, mihin tilanteeseen hän on joutunut byrokratisoituneessa yhteiskunnassa. Broch puhui ”Unissakulkijoistaan” tietoteoreettisena romaanina psykologisen sijaan. Minusta Kundera tuntuisi olevan varsin oikeassa, kun hän sanoo situaatioihin suuntautuneen keskieurooppalaisen modernismin ennakoineen hyvin pitkälti ranskalaisia eksistentialisteja, jotka saivat kunnian tehdä seuraavan romaanitaiteen kumouksen.

Keskieurooppalainen modernismi pyrki Kunderan mukaan raivolla kohti sitä, mitä nimenomaan romaani pystyi sanomaan. He sotkivat ”romaaneihinsa, jotka ajattelevat” rohkeasti esseemäisiä ja filosofia elementtejä narratiivin sekaan ja onnistuivat perustelemaan tällaisten innovaatioiden olemassaolon olennaisena osana romaanitaidetta. Kundera kuitenkin korostaa, että tällainen pohdiskelu on ”intentionaalisesti ei-filosofista, vieläpä antifilosofista, toisin sanoen raivokkaan riippumatonta kaikista valmiista ideajärjestelmistä”. Tavoitteena ei ole arvottaa tai julistaa totuuksia vaan kysellä, hämmästellä ja luodata: 

” Sen (romaanikirjailijan pohdiskelun) muodot ovat mitä moninaisimpia: metaforisia, ironisia, hypoteettisia, hyperbolisia, aforistisia, huvittavia, provosoivia ja fantastisia, mutta ennen kaikkea se ei koskaan poistu henkilöiden elämän taikapiiristä. Henkilöhahmojen elämä ruokkii sitä ja oikeuttaa sen.”

Kohti asioiden ydintä siis, entistä laajemmalla keinovalikoimalla vain. (Turha muuten kai sanoakaan, että kaikki se mitä Kundera sanoo idoleistaan pätee myös hänen omien romaaniensa esteettisiin ideaaleihin).

Niin, ytimestä puheen ollen, selitetään vielä kirjan nimi ”Esirippu”. Se liittyy Kunderan määrittelemän romaanitaiteen tunnusmerkkeihin: vain sellainen kirja, joka onnistuu repäisemään esitulkitun maailman konventiot hajalle, ansaitsee päästä romaanitaiteen Pantheoniin. On tärkeää huomata, ettei kapinakaan riitä, koska sekin kohdistuu useimmiten esitulkittua maailmaa kohtaan. On nähtävä sinne, minne muut eivät ole vielä ymmärtäneet katsoa.

Meemilaakson tunnustuksia

Vuohia soittavat miehet ja kansallispukuiset naiset
Plzeňistä töräyttävät fanfaarin kaikille bloggareille.
Töttöröö!

Olen saanut blogitaipaleeni varrella joitain tunnustuksia kirjabloggaajilta, ja aina ne ovat lämmittäneet mieltä. Nyt on aika antaa jyvän hiertää ja antaa tunnustusta eteenpäin! Olen liian _______ (lisää sopiva adjektiivi) vastailemaan kysymyksiin ja lähettelemään niitä eteenpäin, joten mennään kevyellä mallilla.

Voisin valita listalleni suosikkiblogejani vaikka kuinka (niitä rullaa tuossa oikeassa palkissa), mutta valitsen nyt joillain epäselvillä kriteereillä seuraavat tunnustuksen saajiksi. Kaikki eivät ole suoranaisia kirja(llisuus)blogeja, mutta ei se haittaa. Valinnoissani on onnellisesti sekaisin vakiintuneita, erityisen ansiokkaita blogeja sekä nuorempia lupauksia. Osassa on ollut uhkaavan hiljaista viime aikoina, joten siivittäköön tämä tunnustus ne uuteen laukkaan.

Töttöröö!

Päivi Brink et co: Café Voltaire

Salla Brunou: Sallan lukupäiväkirja 

Katja Jalkanen: Lumiomena

Miia Kirsi: Kolmas linja

Anita Konkka: Sanat

Joonas Konstig

Penjami Lehto: Jäljen ääni

Sami Liuhto: läskikaupungillajamaassa

Tommi Melender: Antiaikalainen

Meri: Unkuri

Erja Metsälä: Erjan lukupäiväkirja

JNieminen: Kaikkien asioiden pikkujättiläinen

Hanna Pudas: Kirjainten virrassa

Kyösti Salovaara: Deadline torstaina

Noora Vaakanainen: Tea with Anna Karenina

Ensimmäisen ja kolmannen asteen kirjahulluutta

On Flaubertia, ja sitten on Flaubertia.

Kirjan ystävän on hyvä joskus pysähtyä miettimään, mitä kirjat oikeastaan itselle merkitsevät. Faros-kustannuksen 2012 julkaisema ”Bibliomania” (2012) on juuri sopiva katalyytti tällaisille pohdinnoille.

Pikkuruinen ja vanhanaikaisen näköinen kirja on oikeastaan pikkuruinen ihme, vähän samalla tavalla kuin Savukeitaan Michel Houellebecq -esseekokoelma. Se sisältää Gustave Flaubertin ensimmäisen julkaistun tekstin, novellin ”Bibliomania” (Antti Nylénin suomentamana), sekä kulttuurihistorioitsija Hannu Salmen ja Antti Nylénin kirjoja ja niiden rakastamista koskevat esseet.

Salmen esseessä taustoitetaan, miten Flaubert kirjoitti novellinsa 15-vuotiaana lukemastaan lehtiartikkelista inspiroituneena (artikkelia alettiin myöhemmin epäillä sepitteeksi, mikä on minusta mukavaa). Barcelonalainen munkki rakastui kirjoihin, varasti luostarinsa kirjaston ja perusti kirjakaupan, johon alkoi haalia kirjoja ja käsikirjoituksia. Rakkaus meni liian pitkälle, ihmiselämä osoittautui vähemmän merkitykselliseksi kuin kirjat.

***

Flaubertin teksti on nokkela ja hienosti toteutettu, sen loppu poikkeaa lehtiartikkelin tarinasta edukseen. Mitään suurta sanataidetta se ei ole, paitsi tietysti teinin kirjoittamaksi. Novellin päähenkilö, entinen munkki, on omituinen heppu, ”paholaismainen , outo olento”. Flaubert viittaa novellin ensimmäisessä virkkeessä suoraan E.T.A. Hoffmaniin, joten lukija pääsee hyvin mukaan kauhuromanttiseen tunnelmaan. Taustalla väikkyy uskonnollista tematiikkaa ja ”kyläyhteisön” raivoa poikkeavia kohtaan (”Barcelonassa häntä pidettiin outona, paholaismaisena miehenä, tietäjänä tai noitana”), ihmisiä kuolee oudosti, tulipaloja syttyy... Hoffmannista poiketen 15-vuotiaan Flaubertin kieli on selkeää ja dialogivetoista.

Bibliomanian päähenkilö Giacomo rakastaa kirjoja esineinä, ei sitä mitä niihin on kirjoitettu. Flaubert ilmoittaa hänen osanneen tuskin lukea. Nylén yhdistää tämän hyvin esseessään Karl Popperin kuuluisaan "kolmen maailman" tyypittelyyn, jonka mukaan kirjallisuus on periaatteessa kolmannen maailman tavaraa, mutta kirjoja voi rakastaa myös ensimmäisen maailman asioina, fyysisinä esineinä:

”Ei toki! Eihän hän tietoa rakastanut. Hän rakasti vain tiedon hahmoa ja ilmiasua. Hän rakasti kirjaa, koska se oli kirja. Hän rakasti kirjan tuoksua, muotoa ja nimeä. Käsikirjoituksessa hän rakasti vanhaa päiväystä, josta ei saanut selvää, kummallisia ja outoja goottilaisia kirjaimia, piirrosten paksuja kultauksia, pölykerroksen peittämiä arkkeja, joiden suloista ja hentoa tuoksua hän veti sisäänsä suurta nautintoa tuntien. Hän rakasti sievää sanaa finis, jota ympäröi kaksi silkkinauhalla tanssivaa amoria ja joka keikkui suihkulähteen yllä, luki hautakivessä tai lojui korissa ruusujen, kullankeltaisten omenien ja sinisten kukkien seassa.”

Giacomosta on tullut todellinen monomaani, jonka faustilaista asennetta Flaubert havainnollistaa vetävin sanankääntein, tullen samalla esittäneeksi ironisen käsityksensä ihmisten yleisistä arvostuksista:

”Hän käytti kaikki rahansa, kaiken hyvyytensä, kaikki tunteensa kirjoihinsa. Hän oli aikoinaan ollut munkki mutta luopunut Jumalasta kirjojen tähden. Myöhemmin hän uhrasi niille sen, mikä ihmisille oli tärkeintä Jumalan jälkeen: rahansa. Sitten hän antoi niille sen, mikä ihmisille oli tärkeintä rahan jälkeen: sielunsa. 

Erityisesti viime aikoina hän oli valvonut yhä pidempään, ja yhä myöhempään hänen yölamppunsa loimu lankesi hänen kirjojensa ylle. Hän oli saanut uuden aarteen, käsikirjoituksen.”

***

(Totta kai ainakin yksi kirjallisuudentutkija, Gerry Max, on löytänyt ensimmäisenä siteeraamastani katkelmasta homoeroottisia sävyjä viitaten finiksen ja peniksen samankaltaisuuteen. Kaksi amoria viittaa tietenkin kiveksiin.

Se on tietysti tutkijoille selvää, että seksuaalisuus- ja rakkausanalogioita kertomukseen sisältyy rutkasti. Moni tutkija on myös nähnyt Giacomon asenteessa materialismia ja kirkon kritiikkiä, hylkäähän hän paitsi Jumalan myös kirjojen sisältämän hengen, siis sen Popperin kolmannen maailman. Itse Jean-Paul Sartre on taas päätynyt täsmälleen päinvastaiseen tulkintaan. Hänen mukaansa Giacomo on äärimmäinen antimaterialisti: hän kääntää ihmisyydelle selkänsä hylätessään kirjojen sisällön ja etsii epätoivoisesti kirjasta ihmisyydestä riisuttuna objektina jotakin mahdotonta absoluuttia…

Kirjallisuudentutkimus on sitten ihanaa!)

***

Onko Giacomossa siis kyse vain keräilymaniasta, joka sattuu kohdistumaan kirjanystävän kannalta suotuisaan kohteeseen? Itse mietin näitä asioita, kun viime muuton yhteydessä luovuin melkein tuhannesta kirjasta (ja samasta määrästä CD-levyjä), vaikka kirjat ovat aina olleet identiteettini tärkein ulkoinen tukipylväs. ”Materiaahan se vain on, kyllä kirjastosta saa jos haluaa, ja oikeasti tärkeitä kirjoja ei voi olla kovin paljoa, se tuhat korkeintaan, ja siinäkin on jo puolet liikaa”, järkeilin.

Luin tuolloin luopumisen tuskassani sosiologi Jean Baudrillardin ajatuksia keräilystä. Hän väitti että funktiostaan riisutut esineet ja se omistukseen ja keräilyyn perustuva valta jota niihin käytämme, on identiteettimme ytimessä, että tällä on hyvinkin merkittävä rooli yrittäessämme selviytyä muuttuvassa ja merkityksettömäksi käyvässä maailmassa. Baudrillard viittasi myös seksuaalisuuden ja keräilytaipumuksen korrelaatioon: sitä esiintyi erityisesti latenssivaiheessa olevilla lapsilla ja nelikymppisillä miehillä. Esineiden palvonnassa oli Baudrillardin mukaan vahvoja regressiivisiä ja eskapistisia ulottuvuuksia…

Oli pakko yrittää pärjätä ilman. Sitä, miten regressiivistä ja eskapistista takertuminen kirjoihin kolmannen maailman ilmiöinä oli, en uskaltanut alkaa edes ajatella.

***

Nylén kirjoittaa esseessään nykyajan bibliofiilistä jästipäisenä sähköistyvän kertakäyttökulutusyhteiskunnan kriitikkona, ”Gutenbergin galaksin” vankina, joka väittää että kirjan essentiaan kuuluu sisällön lisäksi pysyvä fyysinen olemus. Hän kuitenkin lisää, että jos bibliofiili on kiinnostunut vain kirjoista objekteina, hänet voi sinänsä rinnastaa sähkökirjoja haalivaan teknofiiliin, kuitenkin sillä erotuksella että bibliofiili on tekemisissä fyysisen todellisuuden, teknofiili vain sen representaation kanssa.

Nylén muistuttaa, että joka tapauksessa kirjallisuus on aina ollut Popperin kolmannessa maailmassa ja siten virtuaalista, tapahtui medioille mitä tahansa. Kaunokirjallisuus vaatii meiltä vaivaa, sen tarkoitus on ”maailman muuttamista ennen kaikkea paremmaksi , ei niinkään helpommaksi, nopeammaksi tai edes vähemmän ikävystyttäväksi”.

Siis: ”Voimme pysyä syvällisinä, jos vain tahdomme.”

Tyyliniekan tunnustukset

Vappupäivä Mätäjoella.

Esseisti ja kääntäjä Antti Nylén ihmettelee uudessa kirjassaan “Tunnustuskirja” (Kirjapaja 2013), miten kukaan saattoi pitää häntä ensimmäisen esseekokoelmansa perusteella “vakavana ajattelijana tai yhteiskunnallisesti valveutuneena keskustelijana, jolta kannattaa pyytää näkemyksiä polttaviin kysymyksiin tai josta kannattaa tehdä henkilöhaastatteluita naistenlehtiin”. “Kirja on täynnä asentoja, joiden keinotekoisuus eli fiktiivisyys pistää silmään”, hän jatkaa. (Kyseessä oli 2007 ilmestynyt “Vihan ja katkeruuden esseet” (2007), ks. postaukseni)

Nylén tietysti ymmärtää itsekin, että juuri näiden osittain fiktiivisten ja keskenään ristiriitaisten asentojensa takia hän on niin kiinnostava. Vegaani, dandy, katolinen, Pekka Haaviston julkinen tukija, twiittaava antimodernisti… Kiinnostavuutta täydentää se, että häntä ärsyttää oma taipumuksensa poseerata, mikä näkyy äärimmäisyysihmisten ihannointina ja itsekriittisenä pyrkimyksenä rehellisyyteen.

Tunnustuskirjassaan hän kirjoittaa itsestään tunnustuskirjallisuuden perinteiden mukaisesti “kristittynä, esimerkkitapauksena”. Nylénmäisen ristiriitaisesti hän kuitenkin lisää: “Estetiikka ennen kaikkea. Tunnustuskirja… Luojan tähden, älkää uskoko sanaakaan.” 

(Jukka Koskelainen on kirjoittanut päivän Hesariin hyvän arvion kirjasta. Hän lähtee juttuunsa näköjään samalla näkökulmalla, mainittakoon puolustuksekseni että tämä postaus on kirjoitettu varastoon jo viikko sitten… Myös mm. Tommi Melender on arvioinut kirjaa ansiokkaasti.) 

***

Nylén avaa kirjassa lapsuuttaan elementtitalojen, pururatojen ja moukkamaisten koulukiusaajien kehystämässä vantaalaisessa lähiössä, josta ovat lähtöisin hänen identiteettiään leimaava “kulttuurinen mihinkään-kuulumattomuus ja syvät perusvierauden, epämukavuuden ja sopeutumattomuuden tunteet”. Lähiöstä Nylénin pelasti “kääntyminen” helsinkiläiseksi mutta toinen kotiinpaluu, katolilaisuus, sai odottaa pidempään. Uskonnottomassa kodissa kasvaneella ja “kirjallisuutta palvoneella” Nylénillä oli tyypillisen distinktioon pyrkivän älykkönuoren kirkonvastainen kautensa, hänen käytössään olivat argumentit joita hän selvästi pitää sopivina Flaubert’n “Valmiiden ajatusten sanakirjaan”.

Viesti tietysti on, että vieraantuneisuus sekä lapsuudesta jäänyt voimattomuuden tunne, jotka ovat täydentyneet flaubertilaisella vastenmielisyydellä kulttuurimme pinnallisuutta ja ihmis- ja teknologiauskoa kohtaan, ovat saaneet hänet hapuilemaan kohti kristinuskoa (ja veganismia?). Nylénin tuntema ulkopuolisen suru on epäilemättä todellista, mutta nuoruudentarinaa lukee väistämättä myös hänen julkisen minänsä näkökulmasta: hänen tyylitajunsa on kertonut, ettei hän voi jäädä massojen omaksumien uusateististen kliseiden vangiksi. Nylén ennustaakin, että kahdenkymmenen vuoden kuluttua Jumalaa ajatellaan enemmän ja kiihkeämmin kuin nyt”.

***

Nylén puhuu apostoliseen uskontunnustukseen kiteytyvästä kristinuskostaan ymmärrettävästi, jos kohta keskivertouskovaan verrattuna varsin älyllisesti ja historiatietoisesti. Hän on katolilainen mm. siksi, koska katolinen kirkko on universaali ja kenties rahvaanomaisuutta kammoavalle sopivan tyylineutraali (taas tulee esiin tyyli): 

“Ei ole juuri pelkoa, että messussa joutuisi mukaan rukousleikkeihin tai kuulisi heavy metaliksi sovitettuja virsiä.”

Kristinusko on Nylénille myös kattava “poliittinen” maailmankatsomus. Kulutuskapitalismiin syvästi pettyneenä hän kaipaa ihmiskeskeisyyden korvaajaksi uusvanhaa absoluuttia, joka on otettava käyttöön jos “villiintynyt” lajimme mielii selvitä maapallolla. Toisin kuin liberalismi tai konservatismi, kristinusko ja sen pyhä henki ovat hänelle “ainoa oikea ja tepsivä lääke maailman mätänemiseen”.

Henkilökohtaisemmalla tasolla usko on Nylénille kristuksen tuntemista, ystävyyttä hänen kanssaan. Sellaisena se tyydyttää ihmisen kaipausta ikuiseen elämään, on vastaus “reikään sydämessä”. Nylén torjuu yleisen kritiikin uskontojen synnystä kuolemanpelon hoitamiseksi ja tarkentaa, että kristinuskon ikuisessa elämässä kyse on täyden elämän kokemuksesta tässä elämässä, ei mistään kuolemanjälkeisestä:

“Oikeaoppinen kristitty ei todellakaan usko, että ihmiset kuoltuaan ponnahtaisivat pilven päälle nautiskelemaan, kuuntelemaan harppujen soittoa edesmenneiden läheistensä ristiriidattomassa seurassa, “jälleennäkemisen” riemussa. Oikeaoppinen kristitty tietää, että sellaiset kuvitelmat ovat satua tai vertauskuvaa. (…) Yliluonnollisen ja hämärän alue jää kristinuskossa vähiin. En väitä, että se kokonaan katoaisi. (…) Kun kristityt uskovat Kristus-tapahtumaan, he luottavat toisiin ihmisiin, mutta samalla he toivovat, että hekin – jollakin ihmeellisellä, tuntemattomalla tavalla, “viimeisenä päivänä” – pääsisivät osallisiksi ylösnousemuksesta, saisivat olla Kristuksen kanssa myös “taivaassa”, niin kuin ovat maan päällä olleet.”

***

Nylénin pitkä selvitys katolisen kirkon ehkäisyopista on kiehtova, kaltaiselleni katolisen kirkon nyansseja tuntemattomalle suorastaan eksoottinen tarina, ehkä kirjan parasta antia. Nylén on valinnut puolensa ja katselee asioita katoliseen kirkkoon sitoutuneen näkökulmasta, kriittisesti mutta viime kädessä hyväksyen. On aina mielenkiintoista, kun joku “sisäpiiriläinen” tulkitsee tekstejä suhteessa ne antaneen instituutioon historiaan, muistuttaa että kiinnostavia paavin puheissa ovat ne nyanssit jotka muuttuvat, eivät vuosisatoja samanlaisina pysyneet muotoilut.

Selvitystä lukiessa on helppo ymmärtää, miten “sekulaarit humanistit” sortuvat joskus lapselliseen kärjistämiseen, josta Nylén heitä paheksuu. Kaikki on niin monimutkaista: ei riitä, että perehtyy hyvällä tahdolla ja nyanssit ymmärtäen katolilaisuuteen, vaan pitäisi jaksaa ymmärtää samalla huolellisuudella ja rakentavasti myös islamia, kiinalaisuutta, keski-Euroopan kuningashuoneiden menneiden ristisiitosten vaikutuksia nykymaailmaan, keskustalaista aluepolitiikkaa, makrotaloustieteen eri koulukuntia, Euroopan unionia, antiikin taruja ja klassista musiikkia. Ei ihme, että keskustelu esimerkiksi Nylénin (turhankin ahkerasti) kirjassaan siteeraamissa joukkotiedotusvälineissä on pinnallista ja kärjistävää.

Nylén pitää tahallista väärinymmärtämistä osoituksena rakkauden puutteesta ja tietämättömyydestä. “Kauhistuttavinta on itsetietoinen, kopea tietämättömyys”, hän lisää. Asenteena pitäisi olla Jumalan rakkaus, joka Nyléniä lainaten “ei erottele, omi, valitse tai hylkää – vaan sietää, sulattaa itseensä ja antaa anteeksi kaiken.” Tähän on helppo yhtyä.

Samalla toivon, että Nylén säilyttää ainakin osan vihastaan, joka näyttää vuosien mittaan muuttuvan kovaa vauhtia suruksi.

Elämästä, ajasta, todellisuuden luonteesta, rouva Ramsaysta

“Lily Briscoe went on putting away her brushes, looking up, looking down. Looking up, there he was – Mr Ramsay – advancing towards them, swinging, careless, oblivious, remote. A bit of a hypocrite? she repeated. Oh, no – the most sincere of men, the truest (here he was), the best; but, looking down, she thought, he is absorbed in himself, he is tyrannical, he is unjust; and kept looking down, purposely, for only so could she keep steady, staying with the Ramsays. Directly one looked up and saw them, what she called “being in love” flooded them. They became part of that unreal but penetrating and exciting universe which is the world seen through the eyes of love. The sky stuck to them; the birds sang through them. And, what was even more exciting, she felt, too, as she saw Mr Ramsay bearing down and retreating, and Mrs Ramsay sitting with James in the window and the cloud moving and the tree bending, how life, from being made up of little separate incidents which one lived one by one, became curled and whole like a wave which bore one up and threw one down with it, there, with a dash on the beach.”

Luin Virginia Woolfin (ks. Woolfista yleisempi postaukseni) viidennen romaanin “To the Lighthouse” (1927) ties kuinka monetta kertaa. Haluaisin kovasti kertoa miksi mutta huomaan, että lempikirjoistaan on erityisen vaikea kirjoittaa. (Kirja on suomennettu nimellä “Majakka”, mutta Kai Kailan yleisesti ottaen taitavassa tulkinnassa on varsin paljon omituisia ajatusvirheitä ja muita kummallisuuksia, joten suosittelen vähintäänkin alkuteoksen lukemista käännöksen rinnalla).

Aloitetaan helposta päästä. Kirjan rakenne on kolmiosainen. Ensimmäisessä kuvataan kahdeksanlapsista lontoolaisperhettä ja heidän älykköystäviään viettämässä alkusyksyistä päivää perheen kesäasunnolla Skotlannin Hebrideillä. Suunnitellaan merimatkaa läheiselle majakalle, mutta kuten filosofi-isä oikein ennustaa, siitä ei tule huonon sään takia mitään. Rakennetaan miehisen rationaalisuuden ja naisellisen intuition vastakkainasettelu, jota havainnollistaa herra Ramsayn ensimmäisen osan teemalause: “Someone had blundered”. Lyhyessä toisessa osassa kuvataan vajaan vuoden kulumista, ajan ja luonnon vaikutusta taloon. Taustalla kumisee ensimmäinen maailmansota ja kirjan päähenkilö, kaunis ja valloittava rouva Ramsay, kuolee sulkuihin laitetussa lauseessa. Yhtä lakonisesti kuitataan hänen kahden lapsensa kuolema. Taloa yrittää pitää kunnossa palvelusnainen, jolle tulee kiire perheen ilmoitettua yllättävästä paluustaan talolle. Kolmannessa osassa matka majakalle vihdoin toteutuu perheen isän ja kahden lapsen voimin, ja lasten ja isän vaikeat suhteet tuntuvat loksahtavan uuteen asentoon, kun isä päästää sekä konkreettisesti että symbolisesti irti järkivetoisesta itsekkyydestään. Kuolema on lähellä, samoin yksilön kauhu sen edessä: “We perish, each alone”, herra Ramsay ja James toistelevat mielessään. Samanaikaisesti perheystävä, taiteilija Lily Briscoe saa toteutetuksi kymmenen vuotta aikaisemmin aloittamansa ja suurta sommittelullista tuskaa tuottaneen taulunsa talon pihalta. Kirja päättyy kuuluisiin sanoihin: 

“Yes, she thought, laying down her brush in extreme fatigue, I have had my vision.”

***

Woolfin romaanin juonen tiivistäminen kertoo kirjasta suunnilleen yhtä paljon kuin yksi katukivi Aleksanterinkadusta. Yksi kirjan houkutuksista liittyy kyllä sen rakenteeseen, erityisesti erikoiseen toiseen osaan, jonka päähenkilönä on aika ja sen kätyrit. On myös selvää, että kirjan lyyrinen kieli on osa sen vetovoimaa (Woolf suunnitteli kirjansa kutsumista romaanin sijaan elegiaksi). Vahvat symbolit, jotka toteutuvat henkilöiden, värien, aaltojen taustakohinan ja lakkaamatta välkkyvän, koko rakenteen pakopisteeksi upeasti nousevan majakan kautta, samoin tapahtumien sijoittuminen syrjäiselle saarelle, näilläkin on osansa.

Tyranttimaisen narsistinen ja huomiota janoava älyn jättiläinen herra Ramsay paljastuu alun karikatyyrimaisuuttaan monipuolisemmaksi, vaikka tilan varastaakin läheisiään pakonomaisesti yhteen saattava, turvaa ja naisellista intuitiota huokuva mutta kuolemaa kammoava rouva Ramsay, joka jääkin suorastaan haamumaisesti elämään hänen läheisiensä mieliin. Herran Ramsayn ja vanhapiika-taiteilija Lily Briscoen kautta Woolf pääsee toteuttamaan visioitaan taiteen olemuksesta, subjektista, objektista ja todellisuuden luonteesta, ja nämä pohdinnat havainnollistuvat täydellisesti kirjan rakenteessa. Muutkin sivuhenkilöt ovat eläväisiä ja omanlaisiaan, erityisen tarkkanäköisesti kuvattuja.

Ilmassa on suuria tunteita, ahdistusta, rakkautta, toivoa, ilmapiiri on kaikessa arkisuudessaan maaginen, täyteen merkityksiä ladattu. Kirja purkautuu harvinaisen monitasoiseen synteesiin, joka vielä saavutetaan kolmososan kahdella rinnakkain kulkevalla juonitasolla. Kyse on Woolfille tyypillisesti naiseuden ja mieheyden, järjen ja tunteen liitosta, itsekeskeisyyden luovuttamisesta osaksi yhteistä tajuntaa.

Loppu sitoo kymmenet langat yhteen muttei selitä mitään lopullisesti, moni asia jää lukijan taipumusten mukaan tulkittavaksi. Itse ajattelen kirjasta vähän eri tavalla jokaisen lukukerran jälkeen, eikä mikään johtopäätöksistäni tunnu olevan ristiriidassa keskenään. Woolf tiesi tämän hyvin: “For nothing was simply one thing”, majakalle matkustava James pohtii yhtä aikaa molempia vanhempiaan symboloivasta majakasta.

***

Mutta tämäkään ei riitä selittämään kirjan ihanuudesta juuri mitään. Ei olisi tietysti tarviskaan, mutta kun on tullut perustettua tämä blogi. En viitsi vain sanoa, että tykkään.

Oli siis suunnistettava kirjastoon ja kaivettava esiin Morris Bejan toimittama “To the Lighthouse. A Casebook” (1970). Kirjassa on paitsi Woolfin päiväkirjamerkintöjen ryydittämiä teräviä analyyseja kirjasta myös mm. luonnekuvia herra Ramsayn esimerkkinä toimineesta Virginian isästä Leslie Stephenistä sekä Woolfin omia kirjoituksia. Kehotan tutustumaan!

Varsinkin Erich Auerbachin esseen “The Brown Stocking” ja Morris Bejan tekstin “Matches Struck in the Dark: Virginia Woolf’s Moments of Vision” luettuani ymmärsin enemmän siitä, miksi pidän niin paljon paitsi Woolfista myös Proustista ja Joycesta (ks. postaukseni Proustin ja Joycen epifanioista täällä).

Auerbach tiivistää hyvin sen, mikä yhdistää näitä 1900-luvun alkuvuosien modernistisia mestareita. He kaikki kuvaavat tajuntaa monen henkilön kautta, hyödyntävät eri aikatasoja epäkronologisesti, hajottavat ulkoisten tapahtumien jatkuvuuden, heidän kerrontapisteensä liikkuu. Tavoitteena on sisäisen maailman kuvaamien ulkoisesti mitättömien, jopa satunnaisten tapahtumien mahdollisimman täydellisen kuvailun kautta. Heitä yhdistää usko siihen, että kaivautumalla pieneen saadaan aikaiseksi totuudellisempi synteesi kuin kuvaamalla epätäydellisesti suuria ja merkittäviä tapahtumaketjuja.

Morris Beja taas keskittyy epifanioihin, ilmestyksiin tai visioihin, jotka ovat keskeisiä Proustin, Joycen ja Woolfin tuotannossa. Olen puhunut näistä aiemmin Joycen ja Proustin yhteydessä, ja Woolfin kaikessa tuotannossa ne ovat tietysti aivan keskeinen osa, en vain ole sitä aiemmin näin suoraan tajunnut. Siteerataan To the Lighthousea ja rouva Ramsayta:

“The great revelation had never come. The great revelation perhaps never did come. Instead there were little daily miracles, illuminations, matches struck unexpectedly in the dark…”

Nämähän ovat niitä elämän pieniä, katoavia tähtihetkiä, kun kaikki hetkeksi asettuu fokukseen ja on ymmärtävinään jotain merkityksellistä. Siis ne hetket kun on levännyt olo, espresso maistuu hyvältä, kainalossa on hyväntuoksuinen ja -tuulinen lapsi, huulilla on juuri oikea Baudelairen säe ja samalla hetkellä auringonsäde sattuu sohvalle… Kuten Beja sanoo, näissä maallisen mystisissä hetkissä paljon olennaisempaa on hetki kuin se, mitä se mahdollisesti tarkoittaa. Syntyy monitasoinen henkinen kokemus, joka on itsessään tyydyttävä, eikä vaadi sen kummempia selityksiä. Joycen äkkiä arjen alle rusentuvien ilmestysten, Proustin muistiretkien ja Woolfin monitasoisten aistimuskimppujen kautta näihin hetkiin pääsee kiinni, ja tuntuu tyydyttävältä huomata miten muutkin ovat oivaltaneet, mikä tekee elämästä merkityksellisen. Taideteoksina kaikkien näiden kirjailijoiden tekstit tuottavat myös tällaisia valaistumisen elämyksiä, joita on kai turha yrittää analysoida puhki.