Raitiovaunumatkan kokoinen totuus kirjallisuudesta

Uutta Parnassoa (5/2013) selaillessa bloggaajalle hahmottuu puolituntisen raitiovaunumatkan kokoinen totuus kirjallisuudesta.

Suomalainen kirjailija ei rahassa ryve, senhän kiteytti aikanaan Hannu Raittila ”Kirjailijaelämässään” verratessaan suomalaista kirjailijantointa ananaksen avomaaviljelyyn Ylä-Savossa. Tuula-Liina Varis muistuttaa lehdessä, että jo Aleksis Kivi kuoli nälkään (Wikipedia tosin väittää, että hän kuoli mahdollisesti borrelioosiin) ja osoittaa, että suomalainen mediaanikirjailija on 2000-luvullakin tilastollisesti nälkäkuollut. Variksen vastaparina kirjallisuuden tekijänoikeuskuvioita polemisoi Maaria Pääjärvi. Vaikutelmaksi jää, että kirjailijalle on vastaisuudessakin tiedossa vain niitä pieniä perunoita. Niukkuutta jaetaan. Myöhemmin lehdestä tosin paljastuu, että nälkäkuolemaa voi ainakin lykätä muuttamalla trendikkääseen ja puoli-ilmaiseen Berliiniin. Jyrki Lappi-Seppälä taas kertoo suunnanneensa Brysseliin ja hakeneensa Erkki Liikaselta erityislupaa rikosromaanien suomentamiseen – mutta Don Quijoten uusi käännös sentään liian suuri pala purtavaksi porvarillisten päivätöiden ohessa. Työ tuli tehtyä eläkevuosina. 

***

Jo riittää rahasta. Louis-Ferdinand Célinen noste jatkuu. Célineä on tunnetusti vaikea lukea kokonaisen kirjan verran, mutta laiska lukija voi Arto Virtasen antamien tietojen perusteella siirtyä suoraan loppuun, oli kädessä sitten ”Niin kauan kuin yötä riittää” tai ”Kuolema luotolla”. Siellä odottaa ”avaraa, kirkasta, lyyrisen kaunista proosaa” tai ”tavattoman kaunis” lopetusaaria. Varoituksen sana kuitenkin: romaanin kokonaisarkkitehtuuriahan voi arvostaa kunnolla vasta, kun on ensin kahlannut tunnollisesti kaikkien kakkakasojen läpi. Tässä on kyse romaanin osien ja kokonaisuuden juhlavasta suhteesta, jota Alex Matson valotti ikimuistoisesti Alastalon saleihin eksyneille (olen kirjannut sitaatin muistivihkooni, joka on mukana raitiovaunussa):

”Kuvien arvo on niissä itsessään mutta kokonaisuuden on oltava vastaavan laaja, etteivät sommittelun tukea vailla olevat kuvat enää vaikuta irrallisilta, vaan ovat kuin lujarakenteisen äärettömän maailman osia.”

(Tässä vaiheessa, Oopperan kohdalla, vastaan tulee Melenderin kolumni. Hän mutustelee viihde- ja korkeakirjallisuuden eroja pluralismin hengessä ja kertoo, miten hänestä tuntuu, että nykyään on ”suuri synti jakaa kirjallisuus korkeaan ja matalaan, väittää Juha Seppälän olevan tärkeämpi kirjailija kuin Ilkka Remes”. Olin hetken varma, että Melender harrastaa intertekstuaalista ironiaa suhteessa omiin esseisiinsä, koska luin vahingossa Seppälän Itkoseksi.)
Sehän jo tiedettiin, että nykyproosa metailee, mutta miksi? Tähän vastaa oivasti Lasse Koskela arvioidessaan Antti Heikkisen ”Pihkatappia”: ”

”Metafiktioon törmätessä tulee joskus vaikutelma, että kirjoittajalle on tullut uskon puute tarinan kehittelyssä. Niinpä hän kirjaa romaaniin myös tuskittelunsa tekstin kanssa. Kirjailija ikään kuin lyö leikiksi tekemisensä. Sama efekti tulisi, jos taidemaalari kirjoittaisi taulunsa kulmaan selventävän tiedonannon: ’Olisi tästä parempikin tullut, mutta oli vähän flunssaa ja isoäiti kuoli.’”

Magritte tyytyi kirjoittamaan: ”Tämä ei ole piippu.” 

"Ceci n'est pas un Magritte" (guassi paperille)

***

Onhan meillä onneksi vielä kirjallisuutta, joka ei metailusta perusta. Karl Ove Knausgård antaa "Taistelussaan" palaa autofiktion parhaiden perinteiden mukaan, hän uskaltaa kertoa eikä piiloudu kielipelien taakse. (Sama vika Hotakaisella). Knausgård tuo itseinhoisella otteellaan Herman Raivion osuvan luonnehdinnan mukaan ”raikkaan tuulahduksen kulttuuriin, jossa vaaditaan nykyään positiivisuutta ja itsensä rakastamista.” Samaan suuntaan sohii Arto Virtasen mukaan Célinekin, tai ainakin siltä se tässä maailmanajassa vaikuttaa:

 ”Maailmassa, joka kumisee viihteen, hyvinvoinnin ja menestystarinoiden aikaansaamaa narsistista tyhjyyttä, Célinen ulosteet saattavat haista järkyttävän tuoreilta (…).”

Tämähän on sitä kirjallisuuden ydinmehua, kuten tiedetään. (Ydinmehuun liittyen on sanottava, että Kristian Blomberg käyttää Aloysius Bertrand -arviossaan mehukasta sanaa ”alkulima”, vaikka Blomberg viittaakin termillä johonkin ihan muuhun. Bertrandin ”Yön Kaspar” olisi luettava, koska sitä pidetään ensimmäisenä proosarunoteoksena, vaikkei se sitä varmasti olekaan. Mutta onko Aleksis Kivi ensimmäinen suomalainen romaanikirjailija? Ja onko Don Quijote oikeasti ensimmäinen romaani?).

Paitsi, Knausgårdkin on metafiktiota, ainakin siellä sarjansa loppupäässä (jota en ole lukenut), alkaessaan kommentoida kirjasarjan alkuosien vastaanoton vaikutuksia itseensä ja perheeseensä. Ja viittaahan hän teoksensa alkusivuilla Proustin järkäleeseen ja nostaa norjalaiset harhailunsa suhteeseen Proustin tahdosta riippumattoman muistamisen sekä menneisyyden ja nykyisyyden välisen pelin kanssa.

Mutta onhan meillä Jonathan Franzen, joka uskoo perinteisen kertomisen voimaan vaikka puhuukin kauniita edesmenneestä, ankarasti metailleesta ystävästään David Foster Wallacesta. Hänen esseidensä suomennosta ruotii Parnassossa samainen Herman Raivio, joka kuitenkin katsoo, että Franzen esimerkiksi ”Vapaudessa” tarjoaa lukijalle ”konformistisesti väkinäistä lohtua ja ylitunteellistaa” (ajatukset palaavat Melenderin esseisiin ja niiden kuuluisaksi tulleeseen käsitteeseen ”laatuproosaksi brändätty empatiaproosa” ). Melenderin esseet tulevat Raivion arviota lukiessa mieleen vielä kolmannen kerran: hänhän arvaili, että ne jotka ovat ”liian nokkelia romaanikirjailijoiksi tai liian skeptisiä runoilijoiksi”, päätyvät esseisteiksi. En tiedä miten tämä suhtautuu Franzenin yrityksiin, koska Raivio epäilee esseiden yleisnäkemyksellisyyden puutetta pohtiessaan, että ”ehkä hän ei vain ole erityisen välkky.”

***

Ollaan jo Lasipalatsilla. Jäljellä ovat runoarviot (viime viikolla muuten luin Jukka Viikilän ”Runoja” ja tykkäsin kovasti, ja ehkä etsin seuraavaksi käsiini Anja Erämajan ”Töölönlahden”, koska Anna Tomi kehui edellisessä Parnassossa sen kerronnallisuuden sopivan ”vähemmän tottuneille runonlukijoille”). Arvioista käy ilmi, että moninaisuus elää. Hannu Helin on tapansa mukaan rääväsuinen eikä Erämajasta poiketen taida sopia ”hermeettisistä tekstikokonaisuuksista innostuvalle lukijalle” (Miikka Laihinen). Heli Laaksonen näköjään kirjoittaa murretta ja selviää sen tuomista ongelmista (miksei haasteista?) ”iloisesti ja sujuvasti, kuten ennenkin.” (Kaisa Neimala). Joni Pyysalo on yksi sankareistani upean (ja metailevan) novellikokoelmansa takia ja siksi luen innolla arvion hänen käyttörunoelmastaan ”Ostetaan myydään”, jossa arvioija Juha-Pekka Kilpiön mukaan myös taidetaan metailla. On nimittäin ”viiteapparaatti, 99 yläindeksiä ja alanoottia”, ”paratekstien korostunut rooli” ja muita ”uudesta runoudesta muistuttavia keinoja ja ulkoisia tuntomerkkejä”.

Vain yksi totuuden palanen uudesta Parnassosta puuttuu, varmasti painoaikatauluteknisistä syistä: ntamogate!

Tuore, virtuoosimainen, absurdi, häivähdys salaviisautta

"Eikä meidän kannata loukkaantua kirjurin puolesta, sillä ihminen lähtee juoksemaan sydämellisesti nauraen, ei kai kukaan noin ihastunut ketään tosissaan kutsu alatyylisillä nimillä, emme tiedä, emme ole nähneet tällaista pitkään aikaan. Vallatonta kirmailua seuratessa, hups, noin ihminen kaatuu ruohoon, kierii ja nauraa katketakseen, alkaa itseäkin pakosta hymyilyttää, ja kuten aikoinaan väsymys katosi kelpo Akselista hänen nähdessään Järvisen maatilan ja kohtalonsa pään, niin myös me unohdamme aiemmat hirveydet ja yhdymme vilpittömästi tämän ihmisen riemuun."

Juhani Karilan (s. 1985) tänä vuonna Otavalta tullut novellikokoelma "Gorilla" oli  innostavin suomalainen esikoisproosateos pitkään aikaan. Ensinnäkin, en ole nauranut näin paljon ääneen suomalaisproosan äärellä sitten Rimmisen "Pussikaljaromaanin". Toiseksi, kokoelma koostuu kahdestatoista absurdista tarinasta, joihin silti haluaa uskoa alusta loppuun, niin autoritatiivisesti ja taitavasti ne on kirjoitettu. Karilan ääni on  omanlaisensa ja vahva; kun kirjan pistää syrjään, pää alkaa generoida karilaa. Se on kai yleensä hyvä merkki.

Ja absurdia satiiriahan nyt on maailma väärällään, hyvin kirjoitettuakin, mutta Karilan tarinoissa viehättää erityisesti se, miten ne pelaavat tarinan ja sadun konventioilla ja ovat rakenteeltaan pääosin yllättävänkin jämäköitä. Erityinen viehätys syntyy satujen ja vanhojen tarinoiden kertojanääniä ironisesti mukailevasta kertojasta, jolla on usein paljon sanottavaa, ja jonka seurassa lukija saa varautua tulkinnasta riippuen joko vanhahtavaan tai sitten hyvinkin metakirjalliseen puhutteluun. Eikä kaikupohjaa haeta vain saduista vaan Karilan genreleikittely on monipuolista (mainittakoon vaikka sotakirjallisuudella pelleilevä "Tarkka-ampujat"). Lisäksi Karilan hahmojen taipumus muuntautua hienovaraisilla pensselinvedoilla mystisen supersankarimaisiksi yhdistettynä ironiseen käsittelytapaan sai ainakin minut sulamaan.

Karilaa on luonnollisesti verrattu Daniil Harmsiin, joka tietysti tulee lakonis-ironisesta tyylistä mieleen, mutta minusta Karila vaikuttaa parin lukukerran jälkeen huomattavasti vähemmän absurdilta kuin äkkiseltään luulisi. Minusta se on hyvä asia.

Osa tarinoista, kuten legoleikkejä hengästyttävästi kuvaava "Ukko Palikka", on puhdasta verbaali-iloittelua, ja hyvä niin, mutta esimerkiksi "Kana joka tappaa" on muiden ansioidensa ohella hervoton faabeli siitä, mikä elämässä todella on tärkeää ja siitä millaisia ihmiset – "tölkit, joita joku on ravistanut" – tapaavat yleensä olla. "Pallenkallo", "Hänelle valmiiksi" ja "Tyhjä torni" taas luotaavat (länsimaisen) ihmisen ja luonnon suhdetta. Niminovelli "Gorillan" olin lukevinani hyvinkin jylhänä kuvauksena siitä, miten tinkimättömästi taidetta tulisi tehdä.

Ehkä ylitulkitsen, mutten osaa olla ihan samaa mieltä Parnasson arvioijan kanssa, joka toteaa: "Vanhojen satujen opettavaisuus ja moraali on kokoelmassa korvattu yhdellä motolla: Elämä on merkityksettömyydessään järjetöntä. Se pitää vain tajuta ja hyväksyä, jos aikoo elämästä selvitä". Oli miten oli, Karilan salaviisaista novelleista säteilee lukijalle se omituinen substanssi, lohtu, joka tapaa tulla vastaan vain erityisen hyvää kaunokirjallisuutta lukiessa.

Toki voisi jossain kohtaa sanoa, että materiaali on hiukkasen epätasaista ja joka puolelle versovaa, mutta Karila on yksinkertaisesti niin taitava, ettei häntä pahemmin tohdi arvostella. Toivotaan, että jatkoa seuraa nopeasti, vaikka takakannen kirjoittajaesittelyssä viitataankin hauskasti "Gorillaan" Karilan "ainoana teoksena". Pisteet muuten myös Safa Hovisen suunnittelemasta hienosta kannesta.

Beelzebub sisällämme

"Fancy thinking the beast was something you could hunt and kill!" said the head. For a moment or two the forest and all the other dimly appreciated places echoed with the parody of laughter. "You knew, didn't you? I'm part of you? Close, close, close! I'm the reason why it's no go? Why things are what they are?"

Palasin William Goldingin 1953 ilmestyneen "Kärpästen herran" pariin todella pitkästä aikaa. Teini-iässä se oli minulle tärkein saarifantasia, se joka tuli luettua moneen kertaan. Golding viittaa itse kirjassaan R.M. Ballantynen "Coral Islandiin", josta "Kärpästen herra" on toisesta maailmansodasta järkyttyneen Goldingin ihmiskuvan mukainen versio: paha ei enää ole ulkoista vaan sisäistä. Yhden lukemani lehtijutun sitaatin mukaan Golding oli inspiroitunut Ballantynen kirjasta ja keksinyt, että kirjoittaisi saarelle joutuneista lapsista kirjan ja kuvaisi lapsia niin, kuin he Goldingin mukaan todellisuudessa käyttäytyisivät. (Kirjan dynamiikan kannalta tärkeää on, että saarelle päätyy ainoastaan poikia, ja saarikonteksti antaa kirjailijan ihmiskokeelle sopivan laboratorion.)

Näin aikuisiällä luettuna päällimmäinen tunne on, että kirjaa on vaikea lukea tuorein silmin. Tulkinnat sivilisaation ohuesta pinnasta ja sen alla kytevästä pahuudesta tai frudilaiset ajatukset idin, egon ja superegon kamppailusta ovat koko ajan läsnä, mutta onneksi sen alta löytyi jotain jännittävämpääkin.

Katse tarkentuu erityisesti Simoniin, hyväntahtoiseen ja viisaaseen mutta arkaan näkijään, joka ymmärtää että peto onkin pojissa itsessään. Goldingin elämäkertakommentaareja kampaamalla oppii nopeasti, että Simonin jeesusmaisuus oli alkuperäisissä käsikirjoituksissa vielä ilmiselvempää, mutta sitä häivytettiin prosessin edetessä. Tämä on varmasti ollut kirjalle hyväksi.

Simonille, kuten näkijöille usein, käy köpelösti. Villiintynyt lauma teurastaa totuuden pedosta saavuttaneen ja yhteisöään auttamaan pyrkivän pojan rannalle, pedoksi epäiltynä. Demokratian ajatusta ja rationaalista järkeä edustava Piggy on Simonin rinnalla kapeassa rationalismissaan osuva kritiikki liialle järkiuskolle, joka ei ymmärrä (tai ei halua ymmärtää) ihmisen monipuolisuutta, hänessä piilevää perisyntiä sekä puhtaan rationaalisuuden ylittävän intuition merkitystä. Simonin murhankin hän kieltää, tai vähintäänkin pistää sen Simonin itsensä viaksi.

Demokratian muodollista valtaa ja pragmaattista yhteistyötä edustava Ralph on liian heikko eikä pysty vastustamaan Jackin houkuttelevaa lauman ja anarkian kutsua, vaikkakin hän saavuttaa kirjan lopussa ainakin jonkinasteisen voiton sekä Jackista että Kärpästen herrasta, vaikkakin lopullisesti viattomuutensa menettäneenä. Sekin kirjassa kutkuttaa, että Jackin tavan käyttää hyväkseen petoa voi lukea kommentaarina yliluonnollisten voimien valjastamisesta omien pyrkimysten palvelukseen. Samoin puhuttelee se, miten ulkoisen vihollisen pelko laskee pelkääjän vihollisensa tasolle. Pelko orjuuttaa pelkääjänsä.

Kiinnostavaa "Kärpästen herrassa" on, ettei Golding ei peräänkuuluta sen enempää uskonnollista kuin äärirationaalista maailmankuvaa, vaan jotain monipuolisempaa ja hengellisempää, joka kenties substanssiltaan on varsin lähellä kristinuskon ihmiskuvaa.

***

Yllä olevat kappaleet saavat minut heti epäilemään itseäni, tulkintaa pitäisi itse asiassa täydentää monilta osin. Goldingin hahmot ovat siis mukavan moniulotteisia. Päälle tulevat torvisimpukan ja Piggyn asteittain hajoavien lasien kaltaiset symbolit saavat myös vaativan lukijan hyrisemään. Symboliikkapeli alkaa tietysti jo kirjan nimestä, joka viittaa suoraan Beelzebubiin.

***

Monipuolisesta symbolisesta tasostaan huolimatta "Kärpästen herra" on tyyliltään ja rakenteeltaan vetävää ja mukavan suoraviivaista proosaa. Siksi sitä varmasti luetaan niin paljon kouluissakin, edelleen. Varsinkin laumapsykologisissa kuvauksissa Golding saavuttaa ihailtavan intensiteetin. Ajoittain neutraalin kerronnan sekaan tosin on eksynyt hämmentävän melodramaattisia aineksia. Vai mitä pitäisi ajatella esimerkiksi tästä lauseesta, jolla kertoja kuvaa pilkatun Simonin muuttumista puhekyvyttömäksi poikien kokouksessa:

"Simon became inarticulate in his effort to express mankind's essential illness."

No joo, pikkumaista on tuollaisiin takertua. Esimerkiksi kyseinen kohtaus juoksee kokonaisuudessaan niin hienosti, että siitä riittää opittavaa itse kullekin.

Granta

Pistin Grantan kokeeksi jääkaappiin.

Suomeen Otavan kustantamana rantautuneen aikakauskirja Grantan taustoja on selvitetty viime päivinä niin Hesarissa, Suomen kuvalehteen siirtyneessä Parnasson blogissa kuin Otavan uudessa blogissakin. Näissä kirjoituksissa homman juju on hyvin vangittu, joten se siitä.

Ensinumeron perusteella Otavan kustannustoimittaja Aleksi Pöyryn luotsaama Granta on tervetullut lisä suomalaiseen kirjallisuuskenttään. Erityisen hauska vaikutelma syntyi, kun novellien sekaan pujotellut esseemäiset kirjoitukset alkoivat vaikuttaa hyvinkin kaunokirjallisilta ja muistuttivat siitä, miten hiuksenhieno on novellin ja sen asiaorientoituneempien sukulaisten ero ("Miksi tapauskertomukseni muistuttavat novelleja, Freud ihmetteli huolissaan", kirjoittaa Grantassa ruotsalainen aatehistorian professori Karin Johannisson). 

***

Ensimmäisen Grantan teema on ruoka. Erityisesti mieleen jäivät pyörimään Riikka Ala-Harjan ja Pirjo Hassisen häiritsevät ja hauskasti sukulaissieluiset novellit "Nälkä" ja "Äyriäisbuffet", Antti Tuurin hienosti punottu täydellisen leivän metsästys "Leipä" (Karri Kokko ruotii kirjoitusta yllä linkatussa Parnasson blogikirjoituksessa), jo mainittu, Ruotsin Grantassakin ilmestynyt Karin Johannissonin "Tapaus Ellen West" sekä Merja Virolaisen mehukkaat ylistysrunot monille tutuille elintarvikkeille.

Grantan syksyllä 2014 ilmestyvä kolmas numero esittelee muuten Otavan tiedotteen mukaan Frankfurtin kirjamessuja ennakoiden kaksikymmentä "parasta nuorta suomalaista kertojaa", jotka raati valitsee. Pläjäys käännetään myös englanniksi. 

Se, mikä merkitys vahvalla otavalaisuudella on aikakauskirjan linjalle, jää nähtäväksi tulevien numeroiden valossa.   

edit 16.9.: Tässä vielä Maaria Pääjärven perusteellinen näkemys aiheesta, Lumisen omenan niin ikään syventyvä teksti sekä itselleni uusi ja erittäin kiinnostavan oloinen blogituttavuus "Runomiimejä", jossa Aleksi Pöyryn haastattelu.

Suomalaisia kvartaalirottia romahduksen partaalla

"Kukaan ei enää tiennyt mitä todella tapahtui, kukaan ei hallinnut tilannetta. Mitä joku Manner millekään mahtoi -– lupauksineen, laskelmineen, visioineen, joihin ei ikinä olisi pitänyt uskoa. Mannerin takana riehuivat suuremmat voimat, liian suuret. Mannerkin oli, niin kuin yhä useampi, pelkkä risteyskohta monikerroksisessa verkostossa, joka inhimillisen toiminnan ulottumattomissa, siltä ainakin tuntui, levisi äärettömiin; seitissä, joka oli huomaamatta kutoutunut koko maapallon ympärille ja jota pitkin salakähmäisin, ennakoimattomin liikkein vilistivät edestakaisin saaliitaan ahnehtien nämä merkilliset hämähäkit, lukit, joita ei voinut vetää tilille mistään, koska oikeastaan niitä ei ollut olemassakaan, ja sikäli kuin olikin, ne vain toteuttivat ikiaikaista luontoaan, tehtävää, jonka heille oli kohtalo tai mikä lie korkeampi voima joskus aikojen alussa määrännyt."

Erityisesti draamakirjailijana tutuksi tulleen Pasi Lampelan (s. 1969) novelleissa (luin hänen 2007 ilmestyneen esikoiskokoelman "Hellekausi") ja 2011 ilmestyneessä romaanissa "Kiusaajat" esitellään romahtelevia, sisäisten ja ulkoisten demonien kiusaamia nykysuomalaisia. Valo ei juuri heidän risukasoihinsa kajasta, eikä maailman spontaani kauneus pääse lämmittämään kovaksi muuttuneessa menossa.

Lampela maalaa nyky-Suomesta aika lohduttoman kuvan, ja yhteiskunnallinen todellisuus dominoi pahaksi onneksi hänen maailmassaan vahvasti yksilöiden kohtaloita. Kiina-ulkoistusten takia käytävät yt-neuvottelut, koulukiusaaminen ja yleinen merkityksettömyys vallitsevat, toisilla on rahaa ja toisilla ei, köyhät ovat onnettomia joka tapauksessa ja rikkaidenkin kulissien takana tapaa löyhkätä. Ihmiset kaipaavat toisiltaan joko palveluksia tai seksiä, aitoa ja vilpitöntä rakkautta Lampelan sivuilla näkee kovin harvoin.

Lampelan tyyli on suoraviivaista mutta silti hyvällä tavalla avointa, ei liian osoittelevaa eikä teennäistä. Kertojat ovat eläviä ja osa hänen novelleistaan, vaikkapa vankilasta vapautuvan äidin ja hänen poikansa päätymistä ilotalobisnekseen kuvaava "Motelli", jäävät vahvasti mieleen kummittelemaan.

Omaan makuuni näin vahva yhteiskunnallinen kytkentä (myös ihmisten kohtaloiden määrittäjänä) ja Lampelan edustama realistinen ja todellisiin paikkoihin kytketty ajankuvaus (toki voidaan keskustella siitä, onko Lampelan ajankuva oikeasti realistinen vai ei) vie kuitenkin osittain etenkin Lampelan novelleilta sen vaikeasti määriteltävän symbolisen ja esteettisen kohtalonomaisuuden, joka usein erottaa hyvät tarinat todellisesta novellitaiteesta ja tuo lukijalle olon siitä, että kirjoittaja näkee paikkaan johon ei ilman häntä koskaan näkisikään. Lampelan teksteistä kylläkin avoimesti välittyykin ensi sijassa yhteiskunnallinen ja dramaturginen eetos, ei niinkään kytkeytyminen osaksi taidenovellin perinnettä.

Samankaltaisten teemojen parissa viihtyvään Juha Seppälään verrattuna Lampelan teokset ovat kirjallisesti pelkistetympiä ja varmasti suurimmalle osalle ihmisistä helpommin lähestyttäviä. Samantyyppiseen maailmankuvaan nojaavasta Arto Salmisesta Lampelan taas erottaa tukevampi ankkuroituminen keskiluokkaan ja sen ihmisiin sekä Salmisen usein jopa ääneen naurattavan verbaali-iloittelun puuttuminen.

***

Esikoisromaani "Kiusaajista" omaperäisen tekevät sen lyhyet, muutaman sivun mittaiset luvut, joilla lukioikäisen, koulukiusatun päähenkilön kesää uusrikkaan enonsa huvilan vahtina kuvataan. "Kiusaajia" lukee suurella mielenkiinnolla, vaikka välillä sivuilla välähtää tietty nuorisokirjamaisuus. Toki on myös niin, että nuoren sivullisen kasvutarina naisfantasioineen ja tulevaisuudensuunnitelmapaineineen on hankala ja monesti koeteltu laji, ja näitä lajiodotuksia vasten Lampela onnistuu urakassaan varsin hyvin.

Lampelan novelleista tutulla tavalla "Kiusaajien" päähenkilöä syö epämääräinen ja välillä raivokkaaksi yltyvä sisäinen tuska, joka väijyy koko ajan fiksun nuorenmiehen tajunnassa eikä lupaa kovin hyvää hänen tulevaisuudelleen. Suomalaisen nykykirjallisuuden mittapuulla omaperäisen väkevästi kuvattu sisäinen tuska, jota kehystää jumalan lopullisesti tappanut ja yksinäisyyteen tuomittuja ihmisiä mielin määrin riepotteleva globaalikapitalismi, on Lampelan tuotannon kova ydin, ottakaa tai jättäkää:

"Elämä piti häntä panttivankina lainasta, jota hän ei ollut koskaan ottanut. Ei hän ollut pyytänyt saada syntyä, ei häneltä ollut koskaan kysytty mitä hän  halusi."

Tai:

"Mikään ei tässä elämässä riitä. Mikään ei tässä vitun saatanan elämässä riitä."

Kauniita kertomuksia säälinsekaisesta ikävästä

"Eräänä yönä valvoessaan Erkki oli katsellut nukkuvan Sinikan käsivarsia. Ne olivat muuttuneet kovin kaidoiksi ja ihohuokoset suurenneet. Hän oli muistellut menneitä asioita ja tapahtumia, useimmat niistä jo varsin kaukaisia, ja kaikki ne vahvistivat säälinsekaista ikävää, joka saattoi iskeä kesken arkisen työpäivänkin, työstökoneitten melun keskeen."

Vuonna 1936 syntynyt Martti Joenpolvi on ohittamaton hahmo suomalaisessa novellikentässä (Joenpolvi on toki kirjoittanut myös yli kymmenen romaania…). Joenpolven perusainesta ovat vanhenevan miehen yksinäisyys, luonnon ihmeellisyys ja ihmisten (etenkin naisten) maailman joltinenkin käsittämättömyys. Joenpolven proosa on melankolisen kuulasta ja tarkkaa mutta samalla kaunista ja perinnetietoista, erilaisia novelliperinteitä yhdistelevää ja niillä leikittelevää.

Luin häneltä 1982 ilmestyneen kokoelman "Kauan kukkineet omenapuut", jota hallitsee keski-iän kriisi. 2006 julkaistut "Valitut novellit" laajensivat hienosti Joenpolven tuotannon perspektiivin 60-70 lukujen yhteiskunnallisiin teemoihin ja kokeilevaan moninäkökulmaisuuteen. 1990-luvulla Joenpolven teksteissä korostuvat hauskasti mystiset ainekset sekä pyrkimys synteeseihin, koko elämän summaamiseen erilaisiksi symboleiksi ja filosofis-aforistisiksi tiivistymiksi. Joenpolvi osaa myös tiivistää pieniin kuviin ja tilanteisiin sellaista tyylillistä ja symbolista voimaa, jota voi vain kadehtia. Näin novellin "Vaalea orakas" kertoja, jota Joenpolvelle tyypillisesti ei aina ole ihan helppo paikallistaa, tiivistää työnsä menettäneen lehtipainajan tilan:

"Pitkäaikaisen yötyöläisen elämänrytmi särkyi. Tulivat sydämen rytmihäiriöt."

***

Joenpolven novelleissa tunkeudutaan (yleensä miehiseen) tajuntaan, jonka askartelu sitoo yhteen tapahtumallisesti kevyet tarinat. Usein Joenpolvi siirtyy myös tajunnasta toiseen, ja tekee sen erittäin tyylikkäästi ja hienovireisesti. Aikatasoissa liikutaan joustavasti ja luodaan kuvaa elämästä, sen outouksista ja oivalluksista. Proustilainen kokemus omaehtoisten lakiensa mukaan toimivine monitahoisine muisteineen on myös vahvasti sisäistetty. Muisteluihin liittyy yleensä nainen, jota kohtaan tunnetaan himoa, mutta joka jää lopulta täydellisesti valloittamatta Joenpolven miesten eksyessä omaan maailmaansa ja sen jähmeyteen.

Joenpolven maailmassa kaikki on ollut aina idullaan jo pitkään, ja esineet ja luonto todistavat pysyvinä nopeasti ohi vaeltavia ihmisiä ongelmineen. Klassisen novelliperinteen ja sitä edeltävän symbolistisen runouden ihanteiden mukaisesti johtoteemaa havainnollistavat symbolit ovat paikoillaan, ja itse asiassa Joenpolvi avaa niiden suhdetta ihmisten tilanteisiin yllättävänkin avokätisesti. Joskus tuntuu, että vähempikin osoittelu riittäisi, mutta eipähän tarvitse kohtuuttomasti arvuutella. Hänen tyylitajunsa on kuitenkin kokonaisuudessaan lähes pettämätön, eikä hän sorru melodraamaan tai töksähdyksiin kuin hyvin harvoin, tekstin käydessä kenties aavistuksen yliviritetyksi (”Yhäkin, yli puolimatkassa viittäkymmentä, nuoruudenaikainen neuroottinen suhde seksuaalisuuteen rasitti.”; ”Tihenevää ajoneuvovirtaa, korkean näkökulman lyhentämiä ihmisiä jotka kiiruhtivat tahoilleen tilapäinen päämäärä mielessään.”; ”Hän tunsi kohtalonyhteyttä koulutaloon joka pohjakaavioltaan oli toistaiseksi hahmollaan, mutta sisus alttiina ja häpeällisesti riisuttuna avaruuden armottomalle totuudelle.”)

***

Lassi Nummi on kirjoittanut Joenpolven valittuihin hienon alkupuheen, jossa hän kytkee Joenpolven osaksi kansainvälistä novelliperinnettä ja näyttää hyvin, miten Joenpolvi sekoittaa tuotannossaan hienosti erilaisia genrejä ja liikkuu sulavasti 1800-lukulaisen juoninovellin ja proosarunoa lähestyvän tilanneskissin välisessä laajassa maastossa. Nummen kirjoitus avaa hyvin sitä, miksi sinänsä helposti lähestyttävät novellit vaikuttavat intuitiivisestikin niin mielenkiintoisilta ja syviltä - ne keskustelevat mestarillisesti erityisesti Tšehovin mutta myös Poen, Joycen, Proustin, Bashevis Singerin ja jopa Kafkan kanssa. Joenpolvi onnistuu siten hienolla tavalla tekemään novelleistaan taidetta, joka on harvinaisen helposti lähestyttävissä ilman kirjallisuuden tuntemusta, mutta joka syvenee perinteen tuntevalle milloin mihinkin, välillä hyvinkin yllättävään suuntaan.

Jos ei Joenpolven hehkutus vielä riittänyt, lainataan vielä varmemman vakuudeksi Pekka Tarkan teoksessa ”Suomalaisia nykykirjailijoita” käyttämää sitaattia Joenpolvea kääntäneeltä englantilaiselta runoilijalta Herbert Lomasilta:

”Ne (Joenpolven novellit) ovat täynnä ironiaa, tuskaista komediaa, äänensävyjen ja kielen laajan alueen taitavaa hallintaa; ne kasvavat monitasoisia ja älykkäitä viittauksia hyvin erilaisiin mutta aina ehdottoman asiaankuuluviin kokemuskenttiin; niihin sisältyy hyvää psykologiaa ja yhteiskuntateoriaa, ja niiden alkuperäinen kauneus hämmästyttää. Se kauneus on terävästi piirrettyä, hämmentävää ja ahdistavaa ilmapiiriä, kuvien uusiutumista, toistojen musiikillista rytmiä, siirtymiä, muunnelmia, kerronnan hätkähdyttäviä särmiä ja käänteitä sekä äkkiyllättäviä kadensseja.”

Glenn Gouldin tappava nerous

"Me sanomme yhden sanan ja tuhoamme yhden ihmisen, mutta sillä hetkellä kun tuhoava sana lausutaan, tuo meidän tuhoamamme ihminen ei ole selvillä tästä kuolettavasta tosiasiasta, ajattelin. Tuollaisella kuolettavalla sanalla, kuolettavalla käsitteellä kuolettavasti haavoitettu ihminen ei vielä aavista sen kuolettavaa vaikutusta, ajattelin. Glenn sanoi Wertheimerille sanan Haaskio jo ennen kuin Horowitzin kurssi oli alkanutkaan, ajattelin, voisin jopa määritellä tarkan kellonajan, jona Glenn sanoi Wertheimerille sanan Haaskio. Ihminen sanoo toiselle kuolettavan sanan eikä luonnollisesti ole sillä hetkellä tietoinen siitä, että on totisesti sanonut kuolettavan sanan, minä ajattelin. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta sen jälkeen, kun Glenn Mozarteumissa sanoi Wertheimeria Haaskioksi, ja kaksitoista vuotta sen jälkeen kun hän sanoin saman Wertheimerille Amerikassa, tämä tappoi itsensä."

Terveisiä kesälomalta, joka on kulunut ratkiriemukkaasti Thomas Bernhardin 1983 ilmestyneen "Haaskion" (Der Untergeher, suom. Tarja Roinila, Teos 2009) parissa. Uskokaa tai älkää, olen nauttinut (sinänsä lyhyen) kirjan kolmeen kertaan ja tavannut alkuteosta päälle. (Kirjan maailmaan erottamattomasti kuuluvista Goldberg-variaatioistakin taipuu jo noin puolikas variaatiot aloittavaa Ariaa, aika kökköisesti tosin...).

Bernhardista kirjoitin ensimmäisen kerran "Hakkuun" yhteydessä (postaus tässä), ja Haaskiossa on paljon samaa. "Hakkuusta" tuttuun tyyliin "Haaskiossa" ei ole kappalejakoja, se on täynnä (näennäisen) perustelemattomasti kursivoituja sanoja, liioittelua ja ristiriitaisuuksia, välillä suorastaan maanista toistoa (kyllähän Goldberg-variaatioissakin toistetaan samoja elementtejä, eikä kukaan valita…) ja aikamoista napanöyhdässä kieriskelyä, eli juuri niitä elementtejä jotka tekevät Bernhardin proosasta niin omalaatuista. Kirjan henkilögalleria on tietysti myös hyvin bernhardmainen ja luultavasti hänen oman persoonansa eri puolia kuvastava, Douglas Gloverin hauskan luonnehdinnan mukaisesti "Bernhard's characters are almost all clownishly self-obsessed, suicidal artists with lung diseases who cannot seem to tell a story straight". 
***

Tämän Bernhard-sapluunan takana on tällä kertaa kiehtova tarina kolmesta pianistista. Päähenkilö, Wertheimer ja kanadalainen Glenn Gould opiskelevat vuonna 1953 pianomestari Horowitzin opissa Itävallassa ja ystävystyvät. Erityisesti Wertheimer (mutta myös päähenkilö) tajuavat Gouldin soittoa kuullessaan erittäin syvällisesti, mitä on nerous, ja tajuavat ettei heistä voi koskaan tulla Gouldin kaltaista soittajaa. Päähenkilö luovuttaa soittamisen nopeammin, Wertheimer hitaammin, ja molemmat kääntyvät kirjallisten ja filosofisten pyrintöjen pariin. Gould kuolee 51-vuotiaana aivohalvaukseen Goldberg-variaatioidensa ääreen, siskostaan riippuvainen Wertheimer suistuu lopullisesti raiteiltaan siskon naimakauppojen jälkeen ja hirttää itsensä niin ikään 51-vuotiaana siskon talon lähistöllä olevaan puuhun. "Haaskio" on Wertheimerin hautajaisista palaavan ja Wertheimerin huvilalle matkaavan päähenkilön ajattelua tähän kappaleeseen tiivistyvistä tapahtumista, muutamine sivupolkuineen. Hakkuussa ajateltiin nojatuolissa, nyt ajatellaan majatalossa…

(On ehkä syytä todeta, että todellisessa elämässä Bernhard ja Gould eivät tiettävästi tavanneet, eivätkä varsinkaan opiskelleet yhdessä Horowitzin opissa. Tästä tematiikasta lisää on mm. täällä. Linkin takaa löytyvän tekstin kirjoittaja muuten tulkitsee kenties aika osuvasti kirjaa lähinnä tutkielmaksi Bernhardin persoonan ja hänen taidefilosofisten käsitystensä eri puolista.)

***

"Haaskiosta" tekee erityisen viehättävän sen etäännytetty kerrontatapa, jossa Bernhard tavoittaa yhtäaikaisesti monia aikatasoja ja pitää ne samalla jämerästi omilla paikoillaan. Päähenkilön ajattelemasta tekstistä suurin osa "tapahtuu" majatalossa matkalla Wertheimerin huvilalle, ja Bernhard on merkinnyt tämän tunnollisesti tekstiin, mikä tuo sinänsä kaoottiseen kirjaan jännittävän täsmällisen, suorastaan formalistisen luonteen (kirjan taustalla soivatkin tietysti Bachin Goldberg-variaatiot). Katsotaanpa vaikka seuraavaa virkettä, joka on kaikessa lyhyydessään ja selkeydessään aikamoinen rinnakkaisten aikatasojen mestarinäyte. Alkutekstissä näkyy myös Bernhardin suosima, epävarmuutta ja epäilyä henkivä konjunktiivi: 

"In seinem Sessel sitzend habe er nur mehr daran gedacht, sich umzubringen, so er selbst, dachte ich, tagelang gegrübelt, auf welche Weise, es aber dann doch nicht getan."

"Nojatuolissaan istuen hän oli ajatellut enää yhtä asiaa, itsensä tappamista, näin hän itse sanoi, minä ajattelin, mietiskeli kaiket päivät, millä tavalla sen tekisi, mutta ei sitten kuitenkaan tehnyt sitä."

***

Kirjan alkupuolella päähenkilö referoi enimmäkseen aika kurjaluonteiseksi hahmottuvan Wertheimerin ajattelua ja siirtyy loppua kohden enemmän omiin ajatuksiinsa, vaikka Wertheimerin ajatuksetkin suodattuvat aina kertojan ajattelun läpi. Kirja on arkkitehtuuriltaan periaatteessa poikkeuksellisenkin staattinen, vasta kaksikymmentä viimeistä sivua vievät sitä selvästi eteenpäin, kohti täysin auki jäävää loppua. Kuten aiemmin todettiin, erittäin rikas mikrostruktuuri tekee kirjasta kuitenkin todella kiintoisan.

Erittäin hienosti urakastaan suoriutunut suomentaja Tarja Roinila korostaa loppusanoissaan kirjan luonnetta tutkielmana kirjoittamisen mahdottomuudesta ja turhuudesta ja niistä aukeavista mahdollisuuksista, ja vetää hyvin filosofisia analogioita Wittgensteinin suuntaan (Wittgensteinin henkilökohtaisella elämällä oli monia yhteyksiä Wertheimerin kohtalon kanssa, kuten Kevin Bazzana yllä viitatussa artikkelissaan toteaa). Kertojan persoona on jännittävä sekoitus ihmisvihaan ja kaiken turhuuden hokemiseen kietoutuvaa epävarmuutta ja pelkoa ja toisaalta vilpitöntä pyrkimystä autenttisuuteen ja täydellisyyteen: 

"Ensi viikolla olen taas Madridissa ja ensi töikseni tuhoan Glenn-kirjoituksen ja aloitan uuden, minä ajattelin, vielä täysipainoisemman, vielä autenttisemman, ajattelin. Sillä ihminen uskoo aina olevansa autenttinen eikä tosiasiassa ole ja uskoo olevansa täysipainoinen eikä tosiasiassa ole. Minun kohdallani tämän tajuaminen on tietysti aina johtanut siihen, ettei yhtäkään kirjoitustani ole loppujen lopuksi julkaistu, minä ajattelin, ei yhtä ainoaa niiden kahdenkymmenenkahdeksan vuoden aikana jotka olen tehnyt kirjoitustyötä, pelkästään Glenniä koskevaa kirjoitusta olen tehnyt yhdeksän vuotta, minä ajattelin. Miten hyvä, ettei kaikkia noita epätäydellisiä, keskeneräisiä kirjoituksia ole julkaistu, ajattelin, jos olisin ne julkaissut, mikä olisi onnistunut minulta aivan vaivatta, olisin tänä päivänä onnettomin ihminen jota maa päällään kantaa, joutuisin joka ikinen päivä kohtaamaan katastrofaaliset kirjoitukseni, jotka vilisevät virheitä, epätarkkuuksia, huolimattomuuksia, diletanttisuutta."

Roinila myös toteaa ansiokkaasti, että "(kertojan) sekavasti töytäilevä, kehää kiertävä ja toisteinen puheensa on psykologisesti perusteltavissa menetyksen aikaansaamalla järkytyksellä ja surulla … teksti rekisteröi tarkasti kertojan mielenliikkeet, surijan, joka ei edes itse osaa nimetä kokemustaan suruksi."

Kirjan vetovoima syntyykin tekstuaalisten avujen sekä taidefilosofisten pohdintojen lisäksi erityisesti siitä, että lukija jää väistämättä pohtimaan syitä, jotka ovat ajaneet toisaalta erittäin epäluotettavan ja toisaalta tuskallisen rehellisen kertojan ystävänsä takia tehdylle viimeiselle muistomatkalle. Kertoja nimeää useita motiiveja (kaipuu, uteliaisuus, huono omatunto, omat kirjalliset pyrkimykset, kertojan persoonan synkkiin puoliin ja lähestyvään liittyvät hämärämmät motiivit jne.), jotka ovat keskenään ristiriitaisia, eivätkä varmaankaan lopulta riittäviä. Olennaista on, että kyse on taiteesta, kuolemasta ja oikeasta tavasta kohdata nämä elämän keskeiset asiat. Pohdintojen tuloksena hahmottuu ("Hakkuun" tapaan) teos, joka päähenkilön on kirjoitettava: 

"Jos todellakin aion vielä kerran yrittää Glenn Gould -kuvaustani, minä ajattelin, silloin minun on otettava työn alle myös hänen kuvauksensa Wertheimerista, ja on kyseenalaista, kenestä silloin tulee kuvauksen keskipiste, Glenn Gouldista vaiko Wertheimerista, ajattelin."