Blogistanian palkintoehdokkaani

Tänään valitaan Blogistanian vuoden 2013 parhaita kirjoja. Kategorioita on peräti neljä: "Finlandia" kotimaiselle kaunolle (ks. Sallan lukupäiväkirja), käännöskirjojen "Globalia" (ks. Kirjasfääri), ei-fiktiivinen "Tieto" (ks. Luetut, lukemattomat) sekä lasten- ja nuortenkirjojen "Kuopus" (ks. Les! Lue!).

Kirjabloggarit saavat nimetä omat ehdokkaansa, kunhan ovat valitsemansa kirjat lukeneet ja niistä postanneet. Nämä ehdot rajaavat minulta pois näköjään kaksi kategoriaa, eli uudesta kirjallisuudesta tulee näköjään edelleen kirjoitettua harmittavan vähän. Kaikki ehdokkaiksi nimeämäni kirjat ovat onneksi olleetkin sitten hienoja lukuelämyksiä, kiitokset niistä!

Tässä kuitenkin omat ehdokkaani Finlandiaan ja Tietoon:

Blogistanian Finlandia:

1) Juhani Karila: Gorilla (Otava 2013)

2) Maija Muinonen: Mustat paperit (Teos 2013)


Blogistanian Tieto:

1) Milan Kundera: Esirippu (Siltala 2013, suom. Ville Keynäs)

2) Tommi Melender: Yhden hengen orgiat (WSOY 2013)

3) Antti Nylén: Tunnustuskirja (Kirjapaja 2013)

ps. postaus on ajastettu su-iltana ilmestymään vaadittuna ajankohtana, ma klo 10. Voittajat julkaistaan yllä linkatuissa blogeissa ma-iltana.

Kurkistuksia Suuren Amerikkalaisen Romaanikirjailijan mielenmaisemaan

Jonathan Franzenin uusin ei-fiktiivinen kirjoituskokoelma “Yksin ja kaukana” (2012, Raimo Salmisen suomennos, Siltala 2013) on pystytetty Franzenin pitkäaikaisen ystävän, edesmenneen kirjailija David Foster Wallacen muiston varaan. Kokoelmassa on aikakauslehdissä ilmestyneiden esseiden seassa muitakin tekstejä – myös suullisia, esimerkiksi puhe DFW:n muistotilaisuudesta.

Kokoelman nimiessee, New Yorkerissa alun perin julkaistu ”Yksin ja kaukana”, on Franzenin aiemmasta esseekokoelmasta ”How to be alone” ja muistelmateoksesta ”Discomfort Zone” tutulla tavalla moninäkökulmainen ja -aineksinen kollaasi, jossa sekoittuvat matkareportaasi, romaanitaiteen analyysi sekä suorasukaisen henkilökohtainen pohdinta DFW:n luonteesta ja itsemurhan motiiveista. Esseen rungon muodostaa Franzenin matka eteläisen Tyynenmeren saarelle, joka assosioituu hienosti Franzenin omaan elämään, lintubongailuun, Robinson Crusoeen sekä tietysti David Foster Wallaceen, jonka tuhkaa Franzen sirottelee matkallaan tälle kaukaiselle ja yksinäiselle saarelle. (Esseen voi lukea New Yorkerin sivuilta.)

Franzen kuvaa DFW:n mielenterveysongelmia ja itsemurhaa monisyisesti ja varsin rohkeastikin tulkiten ja näkee ystävänsä epätoivon pääasiallisena syynä (masennuslääkityksen lopettamisen ohella) uskon sammumisen fiktioon, joka oli DFW:lle ainoa toimiva lääke yksinäisyyden ongelmaan. Franzen viittaa myös raflaavasti DFW:n luonteen narsistiseen puoleen, tinkimättömän taiteilijan tarpeeseen nostaa suosiotaan näyttävän itsemurhan kautta. Franzen tuntuu perustelevan syvän ystävyyden myötä hankitun henkilökohtaisen aineksen julkistamista sillä, että häntä ärsyttää DFW:n kuoleman jälkeen vallalla ollut tapa julistaa hänet yksioikoisesti pyhimykseksi, liian herkäksi tähän maailmaan. Perinpohjaisen romaanikirjailijan pieteetillä Franzen haluaa näyttää, ettei mikään inhimillinen ole kovin yksinkertaista.

***

Kokoelma sisältää useita kutkuttavia kirjallisuusesseitä ainakin suomalaisyleisölle varsin tuntemattomista tekijöistä, joiden kirjojen kimppuun tekee Franzenin esseet luettuaan mieli päästä: mainitaan näistä Christina Stead, James Purdy, Sloan Wilson ja Paula Fox (Foxista Franzen kirjoitti jo kirjallisuuden tilaa ruotineessa, kuuluisassa ”Harper’s Essayssään”, jonka muokattu versio sisältyy hänen ensimmäiseen esseekokoelmaansa ”How to be alone”). Myös Alice Munron novellistiikasta Franzen kirjoittaa kauniisti, ja mikä tärkeintä, teksti on ajalta ennen Munron Nobelia.

Näiden osin vähän hämärämpien kiinnostuksenkohteidensa kautta piirtyy kiinnostavalla tavalla esiin se, mikä Franzenia kirjallisuudessa kiinnostaa: perhesuhteet ja niiden monimutkaisuus, ihmisluonteiden tyhjentymättömyys kaikessa ristiriitaisessa kauheudessaan, ja tietysti Franzenin ikuinen dilemma; se, miten tehdä tv-sarjojen ja elokuvien puristuksissa elävästä amerikkalaista keskiluokkaa kuvaavasta realistisesta romaanista tarpeellinen 2000-luvun ihmisille.

Jo aiemmin, 1990-luvulla Harper’s Essayssään sekä mm. William Gaddisia käsittelevässä esseessään ”Mr. Difficult” (teksti täällä) Franzen on valinnut koulukuntansa: hän uskoo lukijan ja kirjailijan liittoon, turhan elitismin välttämiseen, taiteen ja viihteen yhdistymiseen vanhan kunnon Leo Tolstoin ”Sodan ja rauhan” viitoittamalla tiellä (Franzen viittaa molemmissa suurromaaneissaan ”The Corrections” ja ”The Freedom” Tolstoin järkäleeseen). Franzenin kirjallisuuskäsitys on muodostunut erittäin vaikutusvaltaiseksi ja ollut yhtenä peruskivenä viimeaikaisissa romaanin tulevaisuutta koskevissa suomalaispohdinnoissakin.

Uusia esseitä lukiessa muistaa taas, että Franzen on mainettaan omaelämäkerrallisempi kirjailija. Erittäin kunnioitettavalla tavalla hän ammentaa elämästään tuodakseen tunnetta ja syvyyttä suurten romaaniensa hahmojen ja Keskilännen ja Itärannikon jännitteen varaan rakentuvien perustilanteiden taustalle. Franzenin esseet ja erityisesti muistelmateos ”The Discomfort Zone” ovatkin herkullista luettavaa Franzenin romaanien autofiktiivisistä piirteistä kiinnostuneille. Rinnatusten luettuina kirjoista alkaa piirtyä esiin Franzenin tuotannon kokonaisprofiili kiinnostuksenkohteineen ja taiteellisine ideaaleineen. 

Esimerkiksi uuden kokoelman muutenkin viihdyttävässä esitelmässä omaelämäkerrallisesta romaanikirjallisuudesta Franzen avaa hänet maailmanmaineeseen nostaneen, umpiupean ja suorastaan syntisen viihdyttävän The Corrections -romaaninsa (“Muutoksia”) syntyprosessia ja sen omaelämäkerrallisten taustakuvioiden fiktioksi jäsentämistä ansiokkaalla tavalla. Samoin muuten vähän tendenssimäisessä esseessä yksityisen ja julkisen suhteesta nykyajassa asettaa erittäin herkullisesti vastakkain  julkisilla paikoilla kännykkään kailottamisen hänen Keskilännessä asuneiden vanhempiensa rakkauskäsityksen kanssa – ja avaa samalla taas kiintoisia näköaloja "The Correctionsin" keskushenkilöiden esikuviin.

***

”How to be alonen” tapaan uusikin kirjoituskokoelma askartelee kirjallisten ja henkilökohtaisten teemojen lisäksi yhteiskunnallisten kysymysten parissa – mielestäni valitettavasti. Yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevät New Yorker –tyyliset kirjoitukset ovat "itärannikkolainen liberaaliälykkö missiojournalistina" -tyylisessä otteessaan ainakin itselleni molempien esseekokoelmien vähiten kiinnostavia osuuksia. Uudessa kokoelmassa on mukana kirjoituksia Franzenin kestoaiheista: luonnonsuojelusta, (ja erityisesti linnuista), globaalin markkinatalouden kauhuista sekä teknologiavastaisuudesta.

Yhteiskunnalliset kirjoitukset puuduttavat ehkä siksi, että kirjallisuudesta ja omista kokemuksistaan kirjoittaessaan Franzen paikkaa melodramaattisia tendenssejään sopivalla määrällä refleksiivisyyttä ja itseironiaa (sama pätee suurimmaksi osaksi yhteiskunnallisten teemojen käsittelyyn Franzenin fiktiossa). Franzenin yhteiskunnallinen ei-fiktio taas herättää välillä jopa myötähäpeää huomioiden, kuinka mestarillisesta romaanikirjailijasta on kyse.

Yksi esimerkki: alla olevassa lainauksessa Franzen kertoo, miten ei onnistunut kyproslaisessa salakapakassa syömään kaikkia hänelle tarjoiltuja ja salaa metsästettyjä pikkulintuja:

“Päästyäni ulos menin ravintolan pysäköintialueen laidalla kasvavaan pensaikkoon, josta olin aiemmin kuullut mustapääkerttujen laulua, polvistuin ja kaivoin maahan kuopan sormilla. Maailma tuntui olevan erityisen tyhjä merkityksestä, ja parasta mitä pystyin tekemään taistellakseni moista tunnetta vastaan, oli ottaa kuolleet linnut esiin servietin sisältä, panna ne kuoppaan ja peittää ne mullalla.” 

***

Raimo Salminen on saanut Franzenin omintakeisen esseeäänen kulkemaan suomeksi hienosti – kielessä kaikuu juuri se intiimin jutustelun, sopivalla määrällä ironiaa ryyditetyn idealistisen mahtipontisuuden, korostetun helppotajuisuuden ja silti syvällisen kirjallisuuspuheen synteesi, josta Franzen tunnetaan.

Rautalankaa Suomi-runosta

Tommi Parkon "Runouden ilmiöitä" (Avain 2012) avaa ihailtavan pelkistetysti suomalaisen runon maiseman kenelle tahansa runoudesta kiinnostuneelle. Parkko käy läpi suomalaisen kustantamokentän muutokset, suomalaisten runoyhteisöjen nousun sekä tarjoaa harvinaisen selkeän yleisesityksen suomalaisen modernismin noususta sotien jälkeen sekä niistä voimista, jotka ovat pyristelleet eroon modernismin perinnöstä. Näkökulma on varsin Suomi-keskeinen, mutta Parkko käy kuitenkin läpi myös keskeiset suomalaiseen runouteen vaikuttaneet kansainväliset virtaukset.

Suomalainen runouden kustantaminen lillui Parkon mukaan mukavissa, muutaman suuren kustantajan hallitsemissa uomissaan 90-luvun lamaan saakka. Varsinkin modernismin nousun aikaan kirjallisen maun määritti Suomessa kourallinen kivikovia toimijoita. Runouden harrastajalla oli helppoa: "tuli vain seurata mitä nämä kustantamisen jättiläiset tekivät".

Nykyään runouden kenttä pienkustantamoineen ja runoyhteisöineen on moninainen ja siihen vihkiytymättömälle kenties pelottavankin villi. Parkko arvioi Fennican lukujen pohjalta, että Suomessa on 2000-luvulla ilmestynyt noin 500-600 runokokoelmaa vuodessa, ja siihen on laskettava päälle vielä kaikenlainen sähköinen julkaiseminen. Parkon kirja tulee tarpeeseen: kovin moni kaduntallaaja tuskin tietää kovin tarkasti, mitä ovat ntamo, Nihil Interit ja Helsinki Poetry Connection.

Tyyliltään Parkon kirja on erittäin helposti lähestyttävä ja jopa hauskalla tavalla yliasiallinen ja objektiivisuuteen pyrkivä. Itseensä hän viittaa tekstissä kolmannessa persoonassa. Keskeinen linjanveto kirjassa on, ettei Parkko tarjoa lukijalle otteita runoista vaan lataa tämän eteen kunkin tyylisuunnan osalta kattavan listan edustavista runoteoksista. Näin kirja on saatu pysymään tiiviinä, alle 200 sivussa.

***

Kiehtovin osa kirjaa on Parkon näkemys suomalaisen runouden kehityksestä toisen maailmansodan jälkeen. Parkko kytkee suomalaisen modernismin kansainvälisesti katsoen myöhäisen nousun erityisesti Ezra Poundin imagismiin ja T.S. Eliotin modernismiin, jotka juurtuivat Suomeen mm. sodan aiheuttamien reaktioiden takia. Suomenruotsalaiset tekijät olivat omaksuneet modernismin tosin jo selvästi aiemmin. Suomalainen modernismi hakkasi poikki ennen sotia vallinneet mitan ja rytmin vaatimukset ja keskittyi arkiseen, keskeislyyriseen ja taloudelliseen kuvallisuuteen, joka uskoi sanan ja todellisuuden yhteismitallisuuteen. Kuvat toimivat joko tunteiden symbolisina vastineina tai olivat äärimmillään vain sitä mitä olivat – todellisuudesta napattuja otoksia.

60-luvulla Suomessa nousi yhteiskunnallisuus ja amerikkalainen puheenomainen beat-runous rantautui Suomeen, 70-luvulla tuli luontorunous, ja 80-luvulla modernismin perintö alkoi Parkon mukaan ajautua umpikujaan. 1990-luvulla vakava uudistamistyö alkoi nuorivoimalaisten, rytmisestä puherunoudesta kiinnostuneiden tekijöiden ja koherentin puhujan asemaa horjuttavien postmodernistien haastaessa modernismin keskeiset periaatteet vanhentuneina. 2000-luvun proosarunouden renessanssi on käyty hyvin läpi, samoin kokeellisemmat suuntaukset lettrismistä digitaaliseen runouteen. Samalla Parkko toteaa, että myös modernismin perintö elää erittäin vahvana Suomessa erityisesti valtavirtarunoudessa.

Parkko päätyy varsin tuttuun ja toiveita herättävään johtopäätökseen: suomalainen runous on sekä kustantamisen että tekemisen näkökulmasta monimuotoisempaa ja hedelmällisempää kuin koskaan:

"Monet runouden jämähtäneet konventiot – niin kirjallisuusmaailmassa kuin runouden kirjoittamisessakin – ovat purkautuneet ja muokkautuneet viimeisten vuosikymmenien aikana. Runous on nyt jatkuvassa murrostilassa, joka synnyttää lajille luonteenomaisen jatkuvan kamppailun hyvästä ja tuoreesta runoudesta."

Yksi pysyy: hyvää bisnestä runoudesta tuskin tulee koskaan.

Ulos heitettyjen minäkertojien harharetkiä

"Järkeilkäämme mielin määrin, sumu ei hälvene."

Samuel Beckettin 1946 kirjoittamat novellit "Karkotettu", "Rauhoittava lääke" ja "Loppu" ovat Beckettin ensimmäisiä ranskaksi kirjoitettuja proosatekstejä ja kuuluvat selkeästi Beckettin vähemmän tunnettuihin teoksiin. Like julkaisi novellit 2001 runoilija Anni Sumarin kääntäminä nimellä "Piiritetyn huoneen novelleja". Kokoelmaan olisi kirjoitusajankohdan ja teeman puolesta hyvin sopinut neljäskin samalta vuodelta oleva novelli "Ensi rakkaus" , mutta se oli ehditty kääntää jo aiemmin.

Kaikissa kolmessa novellissa on hyvin samanoloinen minäkertoja, vanheneva (ja "Rauhoittavassa lääkkeessä" jo ainakin jollain tavalla jo dantemaisessa välitilassa vaeltava) mies, joka lähtee ulos harhailemaan, tultuaan heitetyksi pihalle joko kodistaan ("Karkotettu") tai muusta turvallisesta paikasta ("Loppu") tai jouduttuaan liikekannalle siksi, että oman mätänemisen kuunteleminen on muuttunut sietämättömäksi ("Rauhoittava lääke"). Päähenkilö on hatussaan ja päällystakissaan raahustava rampa, kuvauksissaan graafinen mutta silti kohtaloonsa oudolla tyyneydellä suhtautuva ja lähes epäinhimillisen itsenäinen kulkija, joka pyrkii vaeltelullaan löytämään "kodin", paikkansa maailmassa.

Pääosin maailma osoittautuu tylyksi mutta kiinnostavaa on, että vaikka useampikin henkilö yrittää auttaa nimettömiä minäkertojia matkan varrella, he vaikuttavat kyvyttömiltä ja ehkä erityisesti haluttomilta ottamaan vastaan turvaa, joka voisi horjuttaa heidän itsenäisyyttään. Lukijalle käy selväksi, että päähenkilö ei pelkästään etsi vaan myös pakenee. Tai ehkä on niin, ettei mitään löydettävää oikeastaan olekaan.

(Samanhenkisen kertojan, monia eksplisiittisiä ristiviittauksia myöten, voi löytää myös Beckettin romaaneista "Molloy", "Malone kuolee" ja "L'innommable". Ainakin omassa luennassani novellit vuotavat toisiinsa, peruskokemus toistuu, ja syntyy vaikuttava kokemus teeman varioinnista. Yhdessä teokset ovat enemmän kuin osiensa summa.)

***

Sumari toteaa alkusanoissaan, että irlantilainen Beckett alkoi kirjoittaa ranskaksi ainakin osaksi voidakseen kirjoittaa "ilman tyyliä". Taustalla oli mm. tarve vapautua Joycen luomasta kielellisestä maailmasta. Beckettin kirjoittamisesta henkii paitsi pyrkimys pelkistettyyn tyyliin myös skeptisyys (kielellä rakennetun) maailman pysyvyyttä ja merkityksellisyyttä kohtaan. Beckett kirjoittaa asiat rohkeasti ristiin ja laittaa kertojansa korostamaan tätä:

"Muistot ovat tappavia. Niinpä ei pidä ajatella tiettyjä asioita jotka ovat sinulle rakkaita, tai pikemminkin niitä täytyy ajatella, koska jos et tee sitä, on olemassa vaara että ne vähä vähältä löytyvät mielestäsi. Tarkoitan, että sinun on ajateltava niitä jonkin aikaa, aika pitkään, joka päivä useita kertoja, kunnes ne vajoavat mutaan ikuisiksi ajoiksi. Tämä on käsky."

Tai peräti:

"En tiedä, miksi kerroin tämän tarinan. Yhtä hyvin olisin voinut kertoa jonkun muun. Ehkäpä teen sen toisen kerran. Elävät sielut, tulette huomaamaan miten ne muistuttavat toisiaan."

***

Beckettin novellit vievät vaikkapa "Godot'sta" tuttuun absurdiin maailmaan, jossa irlantilainen (tai saksalainen, tai ranskalainen) kaupunki- tai maalaismiljöö on muuttunut toiseksi. Minäkertojakin toteaa usein, ettei oikein tiedä missä kulkee, vaikka hänen pitäisi kaikesta päätellen olla tutuissa maisemissa. Toisaalta, eivät kertojat saa otetta itsestäänkään, tuskin tietävät ovatko ylipäätään hengissä. Beckettin maailma ei kuitenkaan ole tyhjä, vaan vilisee (pääosin varsin vastenmielisiä mutta teemaa vahvasti palvelevia) yksityiskohtia:

"Eräänä päivänä en päässyt ylös. Lehmä pelasti minut. Jäätävän sumun ajamana se tuli hakemaan suojaa vajasta, eikä kai ensimmäistä kertaa. Se ei varmasti nähnyt minua tullessaan. Yritin onnistumatta imeä siitä maitoa. Sen utareet olivat lannan peitossa. Otin hatun päästäni ja, kaikki voimani kooten, aloin lypsää lehmää hattuuni. Maito valui maahan, mutta sanoin itselleni, Ei haittaa, se on ilmaista. Lehmä raahasi minut lattian ylitse, pysähtyen silloin tällöin potkaisemaan minua. En tiennyt, että lehmät voivat olla niin epäinhimillisiä."

***

Periaatteessa novellit ovat liian synkkiä, ja niiden minäkertojia voisi halutessaan pitää liian sairaalloisina ollakseen millään lailla uskottavia. Mutta Beckettin ironinen etäisyys, joka näkyy kielellisissä valinnoissa ja minäkertojan asenteessa, nostavat novellit sinne majesteettiseen tyyneyteen, jossa hänen paremmin tunnetumpikin tuotantonsakin seilaa. Novellien etu Beckettin myöhäistuotantoon nähden on kuitenkin niiden helppolukuisuudessa ja selkeissä rakenteissa. Jos mielii vähällä vaivalla Beckettin maailmaan, ja vielä suomeksi, tästä triosta on hyvä aloittaa.

"Valloittaa pieni kuningaskunta universaalin paskan keskeltä, sitten ulostaa sen päälle, se oli oikein minun tapaistani."

Kirjeitä luopumisen tuskasta

"Sinä revit Lucin toiseen aikaan: pariaikaan, hääaikaan, perheaikaan, teidän kahden keksimään aikaan. Sellaiseen aikaan, joka on minun kelloni ulkopuolella. Monen monta kertaa päivässä sinä kerrot rakkautesi hänelle. Miten sinä noin uskallat rakastaa? Luc voi jättää sinut millä sekunnilla hyvänsä, sellainen aika tikuttaa minun kellossani. Teenkö minä tarpeeksi pitääkseni hänet vieressäni, sinun on pohdittava päivittäin."

Maija Muinosen esikoisteos "Mustat paperit" (Teos 2013) on napakka ja omaääninen kirjeromaani siitä, miten vaikeaa syöpää sairastavan Ann Mielin on päästää irti elämästään ja alle kouluikäisestä Luc-pojastaan.

Merenrantakaupungissa englanninopettajana toimiva päähenkilö, jonka hunajaa tihkuvan sukunimen perusteella luokittelin ranskankieliseksi, alkaa juuri ennen kuolemaansa kirjoittaa kirjeitä pojalleen sekä uudeksi huoltajaksi kaavaillulle lastenhoitaja Rosalle. Ann ei tosin tyydy yhteisten muistojen kirjaamiseen ja elämänohjeiden antamiseen. Kirjeitä alkaa syntyä myös kirjoituspaperit toimittaneen yrityksen myyntijohtajalle, Mielin järjestämälle (ja kenties fiktion sisälläkin kuvitteelliselle) tappajalle, jonka tarkoitus on hoitaa Annin murha hänen haluamallaan tavalla kirjoittamishetkeä seuraavana päivänä, Annin pojalleen "valitsemalle" vaimolle ja niin edelleen.

***

Kirjeromaanimuoto on ratkaisuna erinomainen. Se liittää saman kertojanäänen tuottamat tekstifragmentit yhteen luontevalla tavalla. Muunlaista kertojaratkaisua lyhyelle romaanille on itse asiassa vaikea kuvitellakaan. Kirjeiden mittaan tapahtuvilla tyylinvaihdoksilla Muinonen saa rivien väleissä kuvattua tehokkaasti Mielin tunnetiloja kuoleman lähestyessä. Etuna on sekin, että kirjemuodon kautta Muinonen pääsee kätevästi näyttämään kielellisiä taitojaan ja soveltamaan kiinnostustaan kokeellisempaan proosailmaisuun kuitenkin niin, että kirja säilyy kauttaaltaan erittäin helposti lähestyttävänä.

Muinosella on kielellistä kunnianhimoa. Hän pelaa kertojansa kautta taitavasti sanajärjestyksillä ja poikkeilee runollisessa ilmaisussa, mikä sopii mainiosti perusvireeltään runollis-melodramaattiselle ja vielä kuoleman aiheuttamaan tunnemyrskyyn joutuneelle kertojalle.

Myös draaman kaari on hienosti rakennettu, vaikka mitään järisyttävää käännettä tai yllätystä kirja ei tavoittelekaan. Muinonen onnistuu huijaamaan lukijaansa, joka auliisti unohtaa välillä mistä kaikessa olikaan kysymys ja kuvittelee Annin mukana Luc-pojan aikuisena, naimisissa olevana kuuden lapsen isänä. 

Muinonen myös herättää päähenkilön persoonasta kiinnostavia kysymyksiä turhaan selittelyyn sortumatta. Miksi Ann kirjoittaa eikä vietä viimeisiä hetkiään poikansa kanssa? Miksi hän haluaa kuvitella itselleen tappajan, joka päästää hänet siististi päiviltä ennen sotkuista luonnollista kuolemaa? Miksi hän haukkuu Rosan vanhapiikuutta ja muistelee samalla jättäneensä turhaan avaimen hotellihuoneidensa oveen odottaen, että jotain tapahtuisi? Kun Annin ja pojan suhde vielä jää Annin valtavan kontrolloimisen tarpeen rinnalle tunnesisällöltään kuitenkin jotenkin paperisen (heh heh) oloiseksi, päähenkilö, läpeensä kirjallinen hahmo, sai ainakin oman kiinnostukseni heräämään.

Hyvin pystytettyjen peruspilareiden lisäksi riittää pieniä kiinnostavia yksityiskohtia, vaikkapa kesäiseen rantakaupunkimiljööseen sopiva, useamman kerran toistuva, pojan elämää tarkkaileva "turistin katse".

***

"Mustista papereista" tuli mieleen Marguerite Duras, liekö sitten siksi että häntä tuli luettua juuri ennen "Mustia papereita". Duras'n suuntaan ajatuksia veivät Muinosen perusrealismista poikkeava ilmaisu, ihmisten ja tapahtumapaikkojen etäännytetyt ja mystiset paikannimet ("Medleposkatu" ja "Bahlakatu" ovat kuin suoraan Duras'n kynästä) ja varsinkin kirjan loppuosan tyylilliset seikat, liukuminen kohta runomaista ilmaisua sekä typografiset ratkaisut kuten kappaleiden lopettaminen ilman pistettä

ja jotain muutakin vielä on.

Jos teoksesta jotain marmatettavaa olisi etsittävä, voisi ajatella rakenteen lievää hajanaisuutta: en ole parin lukukerran jälkeen ihan varma, ovatko kaikki kirjeet aivan "välttämättömiä" romaanin kokonaisrakenteen kannalta muuten kuin tyylillisinä taidonnäytteinä.

Sitten on oma omituisuuteni, jota ei voi Muinosen viaksi laskea: alun perin suomeksi kirjoitetuissa, kielivetoisissa kirjoissa on vaikea suhtautua ulkomaalaisten päähenkilöiden kielenkäyttöön, kun mieli alkaa asetella henkilöiden suuhun alkukielisiä ilmaisuja (onko "hilviöiseni" ehkä "mon monstle", "äitiann" on ainakin "mamann" jne.).

Kokonaisuutena "Mustat paperit" on tasapainoinen ja varmakätinen suoritus, ja hyvä osoitus siitä, että paljon parjatuista kirjoittajakouluistakin ponnistaen syntyy mielenkiintoista esikoisproosaa.

"Ja he kaikki ovat yksin kodeissaan kirjeen saadessaan. Ja luettuaan sen ensin itse yksin kokonaan he pyytävät jonkun luokseen ja lukevat sitten tälle tutulleen kohtia ääneen. Alleviivauksia ja reunamerkintöjä saa tehdä. Haluan että he kaikki rakastavat minua. Tai että ainakin joku aina minua rakastaa."

Marguerite Duras'n täysosuma

“Voici, tout au long, mêlés, à la fois, ce faux semblant que raconte Tatiana Karl et ce que j’invente sur la nuit du Casino de T. Beach. A partir de quoi je raconterai mon histoire de Lol V. Stein.”

(“Tässä nyt sitten kaikkinensa sekaisin pettävä näennäisyys josta Tatjana Karl kertoo ja se mitä minä keksin T. Beachin kasinon yöstä. Näiden pohjalta minä kerron tarinani Lol V. Steinista.”) (Suom. Annikki Suni: “Lol V. Steinin elämä”)

Marguerite Duras'n Intia-sykliin kuuluva “Le ravissement de Lol V. Stein” (1964)  on hyvä esimerkki siitä, miten tyylin, rakenteen, kerrontaratkaisun ja maallikonkin lähestyttävissä olevan filosofisen aineksen avulla loihditaan varsin banaalista tarinasta erittäin hienoa taidetta. (Toki kirjan filosofia tuntuu yltävän pitkälle lacanilaisuuteen, alueille joille useimmilla meistä ei ole asiaa).

Romaani (jonka ranskankielinen nimi on erittäin osuvalla tavalla monitulkintainen) on kertomus nuoresta Lol V. Steinista, Duras’n muussakin tuotannossa esiintyvästä fetissihahmosta, joka on menossa naimisiin mutta menettää miehensä ennen häitä tämän rakastuessa englantilaisen rantakaupungin kasinon tanssiaisissa vanhempaan naiseen. Ristiriitainen kasinokohtaus (ristiriitainen siksi, että persoonaltaan ja mielenterveydeltään häilyvä Lol samaistuu uuden pariskunnan rakkauteen hyvin vahvasti koko juhlayön ajan eikä tunne aluksi minkäänlaista tuskaa) muodostuu hänelle keskeiseksi kokemukseksi, joka suistaa hänet hulluuteen.

Lol menee uusiin naimisiin varsin oudoista lähtökohdista ja vasta kymmenen vuoden steriilin perhe-elämän jälkeen, Lolin muutettua takaisin kotikaupunkiinsa, entisen ystävän ja tämän rakastajattaren näkeminen herättää muiston uudelleen ja tekee siitä Lolille uudelleen pakkomielteen. Hän yrittää lähestyä ratkaisevaa kokemusta ja samalla oman tunne-elämänsä ehtoja paitsi toistuvilla kävelyretkillään myös rakentamalla lapsuudenystävänsä ja tämän rakastajan avulla toisen kolmiodraaman, jonka kautta hän pyrkii ottamaan tuon hetken haltuun.

Hetki on Lolille sanojen toisella puolen, sen ytimessä on “aukkosana” (mot-trou), jota Lol pyrkii havainnollistamaan loihtimalla näyttämölle kasinon tilanteen aina uusilla tavoilla. Hän pystyy kokemaan onnen vain käyttämällä itsensä sijaisena tai ainakin täydennyksenä kolmatta osapuolta. Samalla tavalla kuin kasinolla vanhempi nainen ottaa hänen paikkansa, on uuden kolmion perustuttava hänen asemaansa kolmantena mutta niin, että hän on samaan aikaan rakkauden subjektina, objektina sekä ulkopuolisena tarkkailijana.

"Lol ne va pas loin dans l’inconnu sur lequel s’ouvre cet instant. Elle ne dispose d’aucun souvenir même imaginaire, elle n’a aucune idée sur cet inconnu. Mais ce qu’elle croit, c’est qu’elle devait y pénétrer, que c’était ce qu’il lui fallait faire, que ç’aurait été pour toujours, pour sa tête et pour son corps, leur plus grande douleur et leur plus grande joie confondues jusque dans leur définition devenue unique mais innommable faute d’un mot. J’aime à croire, comme je l’aime, que si Lol est silencieuse dans la vie c’est qu’elle a cru, l’espace d’un éclair, que ce mot pouvait exister. Faute de son existence, elle se tait. Ç'aurait été un mot-absence, un mot-trou, creusé en son centre d’un trou, de ce trou où tous les autres mots auraient été enterrés." 

(“Lol ei mene pitkälle tuntemattomalla alueella, jolle se hetki avautuu. Hänellä ei ole apunaan yhtään kuvitteellistakaan muistoa, hänellä ei ole aavistustakaan tuntemattomasta. Mutta hän uskoo, että hänen täytyisi tunkeutua sinne, että niin hänen olisi pitänyt tehdä, ja se olisi merkinnyt ainiaaksi hänen mielelleen ja ruumilleen suurinta tuskaa ja suurinta iloa sekoitettuina niin yhteen että määritelmäkin saattoi olla vain yksi ainoa – mutta sitä ei voisi sanoa, sillä sana puuttui. Uskon mielelläni, että rakastan Lolia, että hän on elämässään hiljainen siksi että uskoi salamanvälähdyksen hetken, että sellainen sana voisi olla olemassa. Kun sitä ei ole olemassa, Lol vaikenee. Se olisi ollut poissaolosana, aukkosana, sen keskellä olisi ollut aukko, ja siihen aukkoon olisi voinut haudata kaikki muut sanat.”)

***

Erityisen kiinnostavan kirjasta tekee sen omalaatuinen kerrontaratkaisu, jossa miespuoliseksi tarinan henkilöksi ja Lolin rakastajaksi kirjan puolivälin tienoilla osoittautuva minäkertoja (yllä olevassa lainauksessa kertoja ei ole vielä paljastanut itseään lukijalle) koostaa eri lähteistä sekä omista kokemuksistaan ja kuvitelmistaan Lolin tarinaa. Lolin ja kertojan välille muodostuu monikerroksinen salaliitto, jossa olennaista on Lolin ydinkokemuksen valottaminen ja hänen auttamisensa sekä tähän liittyen se, että mies rakastaa Lolia varsin pakkomielteisen oloisella tavalla.

Kertoja toteaa avoimesti kerrontansa epäluotettavuuden ja kertoo vieraannuttavalla tavalla lukijalle, milloin hän keksii mitäkin muista lähteistä saatujen tietojen lomaan. Duras käyttää taitavasti preesensin ja imperfektin vaihtelua ja luo mosaiikkimaisen kokonaisuuden, jossa mikään ei ole varmaa. Samalla tyyli tukee sitä, miten hän tutkii muistamista, sitä miten muisto ja uusi aines sekoittuvat ja uusintavat loputtomasti toisiaan.

Tekstin vieraannuttavat tehokeinot tuovat myös esiin tekstin taustalla häälyvän kirjailijan, joka pyrkii hahmojensa kautta käsiksi Lolin mysteeriin. Efekti vahvistuu entisestään, kun tietää että Lol, hänen miehensä vievä vanhempi nainen ja kasinokohtaus toistuvat Duras’n muussa tuotannossa, vieläpä eri valossa. Ja jos Duras’n haamu ei muuten ilmesty, kannattaa katsoa tämä vuodelta 1964 oleva video, jossa kirjailija valottaa teoksensa taustoja. 

Raitiovaunumatkan kokoinen totuus kirjallisuudesta

Uutta Parnassoa (5/2013) selaillessa bloggaajalle hahmottuu puolituntisen raitiovaunumatkan kokoinen totuus kirjallisuudesta.

Suomalainen kirjailija ei rahassa ryve, senhän kiteytti aikanaan Hannu Raittila ”Kirjailijaelämässään” verratessaan suomalaista kirjailijantointa ananaksen avomaaviljelyyn Ylä-Savossa. Tuula-Liina Varis muistuttaa lehdessä, että jo Aleksis Kivi kuoli nälkään (Wikipedia tosin väittää, että hän kuoli mahdollisesti borrelioosiin) ja osoittaa, että suomalainen mediaanikirjailija on 2000-luvullakin tilastollisesti nälkäkuollut. Variksen vastaparina kirjallisuuden tekijänoikeuskuvioita polemisoi Maaria Pääjärvi. Vaikutelmaksi jää, että kirjailijalle on vastaisuudessakin tiedossa vain niitä pieniä perunoita. Niukkuutta jaetaan. Myöhemmin lehdestä tosin paljastuu, että nälkäkuolemaa voi ainakin lykätä muuttamalla trendikkääseen ja puoli-ilmaiseen Berliiniin. Jyrki Lappi-Seppälä taas kertoo suunnanneensa Brysseliin ja hakeneensa Erkki Liikaselta erityislupaa rikosromaanien suomentamiseen – mutta Don Quijoten uusi käännös sentään liian suuri pala purtavaksi porvarillisten päivätöiden ohessa. Työ tuli tehtyä eläkevuosina. 

***

Jo riittää rahasta. Louis-Ferdinand Célinen noste jatkuu. Célineä on tunnetusti vaikea lukea kokonaisen kirjan verran, mutta laiska lukija voi Arto Virtasen antamien tietojen perusteella siirtyä suoraan loppuun, oli kädessä sitten ”Niin kauan kuin yötä riittää” tai ”Kuolema luotolla”. Siellä odottaa ”avaraa, kirkasta, lyyrisen kaunista proosaa” tai ”tavattoman kaunis” lopetusaaria. Varoituksen sana kuitenkin: romaanin kokonaisarkkitehtuuriahan voi arvostaa kunnolla vasta, kun on ensin kahlannut tunnollisesti kaikkien kakkakasojen läpi. Tässä on kyse romaanin osien ja kokonaisuuden juhlavasta suhteesta, jota Alex Matson valotti ikimuistoisesti Alastalon saleihin eksyneille (olen kirjannut sitaatin muistivihkooni, joka on mukana raitiovaunussa):

”Kuvien arvo on niissä itsessään mutta kokonaisuuden on oltava vastaavan laaja, etteivät sommittelun tukea vailla olevat kuvat enää vaikuta irrallisilta, vaan ovat kuin lujarakenteisen äärettömän maailman osia.”

(Tässä vaiheessa, Oopperan kohdalla, vastaan tulee Melenderin kolumni. Hän mutustelee viihde- ja korkeakirjallisuuden eroja pluralismin hengessä ja kertoo, miten hänestä tuntuu, että nykyään on ”suuri synti jakaa kirjallisuus korkeaan ja matalaan, väittää Juha Seppälän olevan tärkeämpi kirjailija kuin Ilkka Remes”. Olin hetken varma, että Melender harrastaa intertekstuaalista ironiaa suhteessa omiin esseisiinsä, koska luin vahingossa Seppälän Itkoseksi.)
Sehän jo tiedettiin, että nykyproosa metailee, mutta miksi? Tähän vastaa oivasti Lasse Koskela arvioidessaan Antti Heikkisen ”Pihkatappia”: ”

”Metafiktioon törmätessä tulee joskus vaikutelma, että kirjoittajalle on tullut uskon puute tarinan kehittelyssä. Niinpä hän kirjaa romaaniin myös tuskittelunsa tekstin kanssa. Kirjailija ikään kuin lyö leikiksi tekemisensä. Sama efekti tulisi, jos taidemaalari kirjoittaisi taulunsa kulmaan selventävän tiedonannon: ’Olisi tästä parempikin tullut, mutta oli vähän flunssaa ja isoäiti kuoli.’”

Magritte tyytyi kirjoittamaan: ”Tämä ei ole piippu.” 

"Ceci n'est pas un Magritte" (guassi paperille)

***

Onhan meillä onneksi vielä kirjallisuutta, joka ei metailusta perusta. Karl Ove Knausgård antaa "Taistelussaan" palaa autofiktion parhaiden perinteiden mukaan, hän uskaltaa kertoa eikä piiloudu kielipelien taakse. (Sama vika Hotakaisella). Knausgård tuo itseinhoisella otteellaan Herman Raivion osuvan luonnehdinnan mukaan ”raikkaan tuulahduksen kulttuuriin, jossa vaaditaan nykyään positiivisuutta ja itsensä rakastamista.” Samaan suuntaan sohii Arto Virtasen mukaan Célinekin, tai ainakin siltä se tässä maailmanajassa vaikuttaa:

 ”Maailmassa, joka kumisee viihteen, hyvinvoinnin ja menestystarinoiden aikaansaamaa narsistista tyhjyyttä, Célinen ulosteet saattavat haista järkyttävän tuoreilta (…).”

Tämähän on sitä kirjallisuuden ydinmehua, kuten tiedetään. (Ydinmehuun liittyen on sanottava, että Kristian Blomberg käyttää Aloysius Bertrand -arviossaan mehukasta sanaa ”alkulima”, vaikka Blomberg viittaakin termillä johonkin ihan muuhun. Bertrandin ”Yön Kaspar” olisi luettava, koska sitä pidetään ensimmäisenä proosarunoteoksena, vaikkei se sitä varmasti olekaan. Mutta onko Aleksis Kivi ensimmäinen suomalainen romaanikirjailija? Ja onko Don Quijote oikeasti ensimmäinen romaani?).

Paitsi, Knausgårdkin on metafiktiota, ainakin siellä sarjansa loppupäässä (jota en ole lukenut), alkaessaan kommentoida kirjasarjan alkuosien vastaanoton vaikutuksia itseensä ja perheeseensä. Ja viittaahan hän teoksensa alkusivuilla Proustin järkäleeseen ja nostaa norjalaiset harhailunsa suhteeseen Proustin tahdosta riippumattoman muistamisen sekä menneisyyden ja nykyisyyden välisen pelin kanssa.

Mutta onhan meillä Jonathan Franzen, joka uskoo perinteisen kertomisen voimaan vaikka puhuukin kauniita edesmenneestä, ankarasti metailleesta ystävästään David Foster Wallacesta. Hänen esseidensä suomennosta ruotii Parnassossa samainen Herman Raivio, joka kuitenkin katsoo, että Franzen esimerkiksi ”Vapaudessa” tarjoaa lukijalle ”konformistisesti väkinäistä lohtua ja ylitunteellistaa” (ajatukset palaavat Melenderin esseisiin ja niiden kuuluisaksi tulleeseen käsitteeseen ”laatuproosaksi brändätty empatiaproosa” ). Melenderin esseet tulevat Raivion arviota lukiessa mieleen vielä kolmannen kerran: hänhän arvaili, että ne jotka ovat ”liian nokkelia romaanikirjailijoiksi tai liian skeptisiä runoilijoiksi”, päätyvät esseisteiksi. En tiedä miten tämä suhtautuu Franzenin yrityksiin, koska Raivio epäilee esseiden yleisnäkemyksellisyyden puutetta pohtiessaan, että ”ehkä hän ei vain ole erityisen välkky.”

***

Ollaan jo Lasipalatsilla. Jäljellä ovat runoarviot (viime viikolla muuten luin Jukka Viikilän ”Runoja” ja tykkäsin kovasti, ja ehkä etsin seuraavaksi käsiini Anja Erämajan ”Töölönlahden”, koska Anna Tomi kehui edellisessä Parnassossa sen kerronnallisuuden sopivan ”vähemmän tottuneille runonlukijoille”). Arvioista käy ilmi, että moninaisuus elää. Hannu Helin on tapansa mukaan rääväsuinen eikä Erämajasta poiketen taida sopia ”hermeettisistä tekstikokonaisuuksista innostuvalle lukijalle” (Miikka Laihinen). Heli Laaksonen näköjään kirjoittaa murretta ja selviää sen tuomista ongelmista (miksei haasteista?) ”iloisesti ja sujuvasti, kuten ennenkin.” (Kaisa Neimala). Joni Pyysalo on yksi sankareistani upean (ja metailevan) novellikokoelmansa takia ja siksi luen innolla arvion hänen käyttörunoelmastaan ”Ostetaan myydään”, jossa arvioija Juha-Pekka Kilpiön mukaan myös taidetaan metailla. On nimittäin ”viiteapparaatti, 99 yläindeksiä ja alanoottia”, ”paratekstien korostunut rooli” ja muita ”uudesta runoudesta muistuttavia keinoja ja ulkoisia tuntomerkkejä”.

Vain yksi totuuden palanen uudesta Parnassosta puuttuu, varmasti painoaikatauluteknisistä syistä: ntamogate!