On jotain mätää Irlanninmaassa

"The time is out of joint – O cursed spite,

That ever I was born to set it right!"

Ulysseksen uuden suomennoksen tahkoaminen tarjosi hyvän tekosyyn palata myös vanhan kunnon Hamletin pariin, onhan Hamlet melkein yhtä syvällä Ulysseksen kudoksissa kuin Homeroksen Odysseia konsanaan. Hamlet on ollut aina yksi suosikkinäytelmistäni ja onkin mukavaa, että Helsingin Kaupunginteatteri on nähtävästi taas tuomassa sitä näyttämölle (Kari Heiskasen ohjaus, Veijo Meren teksti). Luin rantalukemisina Hamletista Eeva-Liisa Mannerin erittäin selkeän ja kauniin tulkinnan, mutta oma suosikkini käännöksistä on kyllä edelleen se Paavo Cajanderin vanha, kunnon. 

Hamletista tekee niin hienon se, ettei sen mysteerejä ole mahdollista ratkaista. Periaatteessa asia on yksinkertainen: Tanskan prinssi hautomassa kostoa isänsä murhasta sedälleen, joka on hankkinut murhalla kruunun ja nainut vielä leskenkin. Koston takia prinssi joutuu luopumaan myös rakkaudestaan.

Tähän yksinkertaisuus loppuukin. Hamlet saa syvyytensä ensinnäkin siitä, että se pohjaa jonnekin 1000-luvulle jäljitettyyn pohjoismaiseen saagaan, joten Shakespearen n. vuodelta 1600 oleva tulkinta liittyy pitkään tarinankerronnan perinteeseen omana varianttinaan. Tietysti myös Shakespearen omasta näytelmästä on useita eri tekstiversioita, joista on riittänyt tutkijoille kiisteltävää vuosisadoiksi. Shakespeare-tutkijat Ann Thompson ja Neil Taylor tiivistävät asian hauskasti Hamlet-kirjassaan:

"Shakespeare's Hamlet is therefore probably a revision of a dramatic treatment of a retelling of a literary treatment of a Scandinavian legend."

Näinpä. Ihminen on tarinoita kertova eläin, ja parhaat tarinat kestävät vaikka kuinka monta uudelleentulkintaa. Uusi tarinakin vain paranee siitä, että siinä saa kokea ahaa-elämyksiä vanhojen riekaleita bongailemalla.

***

Pääsyy Hamletin suosioon on varmasti se, että älyllisyyteen ja filosofointiin taipuvaisen Hamletin loputtoman epämääräinen ja jahkaileva (suorastaan savolainen!) luonne ja ovelasti teeskennelty hulluus antaa mahdollisuuksia vaikka millaisiin tulkintoihin. Jos tämä ei riitä, voi jatkaa hämmentämällä Gertruden, Claudiuksen ja Ofelian motiiveja tai sitä, onko haamua muualla kuin Hamletin mielikuvituksessa (Shakespeare muuten itse näytteli haamun roolia, kai osittain siksi että haamun esittämistä pidettiin 1600-luvun Englannissa varsin uskaliaana puuhana).

Yksi esimerkki kiinnostavista tulkintaretkistä on näytelmän itsekin kääntäneen Veijo Meren spekulointi teoksessa "Amleth ja muita Hamletteja". Meri näkee Hamletin uuden ajan edustajana, joka lopulta sortuu toimimaan sotaisen isänsä periaatteiden mukaan. Vallan kaapannut Claudius pyrkii viemään Tanskaa sodista kohti rauhaa, ja häneen jo reilusti ennen vanhan kuninkaan kuolemaa rakastunut Gertrude on juonessa mukana. Osansa Claudiuksen motiiveissa on myös hänen rakastumisellaan kuningattareen. Hamletin motiiveissa Meri näkee oidipaalista mustasukkaisuutta, joka auttaa voittamaan Wittenbergissä omaksutut uudet opit. (Meri saa kai tässä tukea itseltään T.S. Eliotilta, joka näkee Hamletin näytelmänä äidin syyllisyyden pojassa herättämistä tunteista. Kuten yllä olevan linkin takana olevasta artikkelista käy ilmi, T.S. Eliot tosin ryttäsi näytelmän, koska Shakespeare ei löytänyt toimivaa tapaa ("objektiivista korrelaattia!") välittää Hamletin monimutkaiset tunteet katsojalle).

Meri pitää Hamletia hysteerisenä egosentrikkona, joka ei todella kykene välittämään muista ihmisistä. Sitten kun sulkuportit ovat auki, Hamlet tappaa ilman mitään tunnontuskia. Syynä keskenkasvuisuuteen on liian vahva isä, joka "nujertaa poikansa vielä haudan takaa." Se, mitä lopulta tapahtuu, on sattumaa, mikä on Meren mukaan kiinnostava yksityiskohta suhteessa klassisiin näytelmiin, joissa yleensä häärivät kaikkivaltaiset jumalat.

Miksei näinkin?

*** 

Joycen Ulysseksessä Hamlet on esillä erityisesti kirjalle keskeisen isä-poika -tematiikan kautta, mutta myös hyvin konkreettisesti alkaen siitä, että molemmat teokset alkavat muurien päältä, ja molemmissa päähenkilöt ovat teoksien alussa pahalla tuulella äitiensä takia.

Yksinkertaisessa luennassa Stephen (eli nuori Joyce, eli Telemakhos…) edustaa Hamletia ja Bloom Hamletin isähahmoa ja samalla ehkä Shakespearea. Stephen (ks. hänestä myös "Taiteilijan omakuvaa koskeva postaus") on kieltämättä Hamletin sukulaissielu, monisanainen ja älyllinen arvoitukseen kiedottu mysteeri, jolla on vaikeuksia omaksua mitään hänelle ulkopuolelta annettua roolia. Kun Kyösti Kelhä kirjoittaa Mannerin kääntämän Hamletin alkusanoissa, että Hamletissa on nähty milloin "romanttinen haaveilija, milloin oidipuskompleksista kärsivä nuorukainen, milloin taas poliittis-historiallisesti näytelmää tulkitsevat ovat olleet taipuvaisia näkemään hänessä kapinoitsijan", voi saman listan liittää aika kevyesti myös Stepheniin.

Bloom on siis paitsi Stephenin etsimä isä- tai äitihahmo selvästi myös Shakespeare, onhan hänellä petollinen vaimo, nuorena kuollut poika sekä hämmentävä kyky muuttaa maailmaa mielikuvituksensa voimalla (Bloom myös pohtii kirjassa alkaisiko kirjoittaa kirjaa, jonka päähenkilö pohjautuisi vahvasti hänen vaimoonsa).

Aika simppeli on myös tulkinta, jossa Stephen edustaa nuorta Joycea, Bloom vanhempaa, ja taiteellisen luomisen voimasta nämä yhdistyvät.

Mutta miksi tyytyä näin yksinkertaisiin tulkintoihin? On kuitenkin kesä, ja ollaanhan tässä itsensä Joycen kimpussa!

***

Stephen esittää Ulysseksen luvussa 9 kuuluisan teoriansa Hamletista. Teorian tarkoituksena on kai pääasiassa vakuuttaa korkea-arvoinen kuulijakunta nuoren esittäjänsä briljanttiudesta ja sen postmodernin ironisen otteen kruunaa se, että Stephen kiistää uskovansa siihen itsekään. Teorian mukaan Shakespeare on Hamletin haamu-isä, ja Hamlet taas Shakespearen nuorena kuollut poika Hamnet (kuulijakunnan "virallinen totuus" on se, että Shakespeare samaistuu lähinnä Hamletiin, ja että omaelämäkerrallisia asioita ei saa liiaksi sotkea taideteoksen tulkintaan). Stephenin mielestä teoria saa tukea siitä, että haamu mystisesti tietää kuolintapansa sekä kuolemaa seuranneen petoksen, jolloin luonteva selitys on se, että haamu on osa Shakespearea. Gertrude on tässä teoriassa tietysti Shakespearen vaimo Ann Hathaway, jonka uskollisuudesta on kiistelty kovasti ja jolle Shakespeare on legendojen mukaan jättänyt perinnöksi "toiseksi parhaan sänkynsä".

Taiteilijan luomisvoimansa (pyhä henki?) kautta Shakespeare paitsi tuulettaa vaimoansa kohtaan tuntemaansa pettymystä saa kirjailijana oikeuden kirjoittaa itsensä mihin rooliin tahansa. Tässä mielessä Shakespeare on oma isänsä, ja Stephenin mukaan itse asiassa teostensa kautta koko ihmiskunnan isä eli jumala.

Koska poika voi olla oma isänsä, Daidalos-hahmo Stephen samaistuu paitsi Hamletiin myös taiteilija Shakespeareen, joka toisin kuin Hamlet voi lentää taiteellisen luomisen siivin ulos arkielämän patriarkaalisista vankiloista. Samasta näkökulmasta Stephenin lähentyminen Bloomin kanssa voidaan nähdä Joycen persoonan puolien yhtymisenä. Tekijän alter egosta tulee siis taiteellisen luomisen kautta myös hänen oma isänsä.

Stephenin teoriaan liittyy kiinnostava pohdiskelu isyydestä (voidaan nähdä myös yleisemmin patriarkaalisen maailman kritiikkinä), jota Stephen pitää myyttinä. "Isyys, tietoisen siittämisen mielessä, on tuntematon ihmiselle" (Lehdon suomennos), ja että ainoa todellinen asia on amor matris, äidinrakkaus. Hän toteaa myös, että pojan kasvu on "isän tuho, hänen nuoruutensa isän kateus, ystävänsä hänen isänsä vihamies." Näistä premisseistä moni tutkija on päätellyt paljon Stephenin (miksei Hamletinkin) vaikeasta isäsuhteesta ja todennut, että Stephen on etsimässä enemmänkin äitiään kuin isäänsä.

Siis: Stephen = Telemakhos = Hamlet = Hamnet ja Bloom = Odysseus = Hamletin isä = Shakespeare, mutta taiteellisen luomisen mahdollistaman kautta Stephen on myös isänsä eli Bloom (joka muuten muuttuu välillä naiseksi…) eli Shakespeare. Ja itse asiassa koko isyys on myytti, ja olennaista on äidinrakkaus.

Monimutkaista? No, ei siinä vielä tietenkään kaikki. Hamlet-teoria esitetään kirjan luvussa, joka vastaa Odysseian lukua "Skylla ja Kharybdis". Kharybdis-pyörre rinnastuu Platonin edustaman ideamaailman ja Skylla-hirviö Aristoteleen materiaalisen maailmakäsityksen kanssa. Stephen tunnustautuu aristeelikoksi, mikä selittää osittain hänen Shakespearen elämäkerrallisia eli materiaalisia "faktoja" korostavan teoriansa... Skyllan kauttahan se Odysseuskin purjehti…

Kyllä Ulysses on sitten ihana kirja! Siitä enemmän myöhemmin, kunhan saan Lehdon suomennoksen luettua (tällä hetkellä ollaan jo reippaasti yli puolivälin).

***

Itseäni on kiinnostanut Hamletissa se, miten moneen otteeseen ja modernein ajatuksin päähenkilö pohtii elämän tarkoituksettomuutta ja ohikiitävyyttä. Miksi? Yrittääkö toimintaa vieroksuva nuorimies löytää rohkeutta murhatyöhönsä vähättelemällä yksilön elämän merkitystä? Pohtiiko hän itsemurhaa vaihtoehtona vakavasti vai onko tämäkin vain filosofista hutunkeittoa? Kun hän hautausmaalla tuskailee menneiden mahtimiesten muuttumista matojenruoaksi, sääliikö hän kuitenkin ennemmin itseään, kansan rakastamaa prinssiä, vai pyrkiikö hän henkisesti varautumaan siihen, että kruunu menee häneltä sivu suun? 

Vai onko hän yksinkertaisesti filosofoiva nuori, joka kärsii jostain teiniangstille sukua olevasta ilmiöstä, on huumaantunut älynsä ainutkertaisuudesta eikä voi hyväksyä sen sortumista kuoleman lahjomattoman logiikan alla. Toisaalta hän taas on ainakin katsovinaan, että kuolema sentään tarjoaa helpotuksen elämän ongelmiin. Tämä tuskailu ja järkeily ovat vielä senkin takia outoja, että hän on sentään monologiensa ulkopuolella yhteydessä haamumuotoiseen isäänsä, minkä pitäisi kai olla jonkinlainen todiste elämän jatkumisesta tuonpuoleisesta. Sen hän tuntuu oudosti unohtavan.

En varmaan ikinä pääse perille Hamletin motiiveista, mutta kieli ja tyyli, joilla hän iäisyyskysymyksiä kääntelee, on mitä herkullisinta. Otetaan itsemurhan filosofiaa puntaroiva klassikkomonologi ja kaksi suomennosta (rinnakkain alkuperäinen ja Cajander, alla Manner). 

"To be, or not to be, that is the question, Whether 'tis nobler in the mind to suffer The slings and arrows of outrageous fortune, Or to take arms against a sea of troubles, And by opposing, end them. To die, to sleep – No more, and by a sleep to say we end The heart-ache, and the thousand natural shocks That flesh is heir to; 'tis a consummation Devoutly to be wished to die to sleep! To sleep, perchance to dream, ay there's the rub, For in that sleep of death what dreams may come When we have shuffled off this mortal coil Must give us pause – there's the respect That makes calamity of so long life: For who would bear the whips and scorns of time, Th'oppressor's wrong, the proud man's contumely, The pangs of disprized love, the law's delay, The insolence of office, and the spurns That patient merit of th'unworthy takes, When he himself might his quietus make With a bare bodkin; who would fardels bear, To grunt and sweat under a weary life, But that the dread of something after death, The undiscovered country, from whose bourn No traveller returns, puzzles the will, And makes us rather bear those ills we have, Than fly to others that we know not of? Thus conscience does make cowards of us all; And thus the native hue of resolution Is sicklied o'er with the pale cast of thought, And enterprises of great pith and moment With this regard their currents turn awry, And lose the name of action."

"Ollako vai eikö olla, siinä pulma: Jalompaa onko hengen kärsiä Kaikk’ inhan onnen iskut sekä nuolet Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan, Lopettain kaikki? – Kuolla, – nukkua, Ei muuta; – luulla, uness’ että päättyy Tuhannet kiusat nuo ja sieluntuskat, Nuo lihan perinnöt, – se loppu hartaast’ Ois halattava. Kuolla, nukkua: – Nukkua! kenties uneksia? – siinä Se vastus. Millaiset lie unet kuolon, Kun poiss' on maalliset nuo ahdistukset, Se arveluttaa. Ja nuo arvelukset Ne elon kurjuutta niin pitkittävät. Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa, Hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa, Vääryyttä sortajan, lain väännellystä, Virastoit' ylpeitä ja potkuja, Joit' ansiokkaat epatoilta saavat, Jos puukon tutkaimella suoran tehdä Vois elämästään? Ken nuo haitat kärsis Ja hikois, voihkais elon kuorman alla, Jos pelko, mitä tulee kuolon maassa, – Tuoss' salatussa, jost' ei matkamiesi Palaja ykskään, – niin ei huumais mieltä, Ett' ennen kärsimme nää tietyt vaivat, Kuin uusiin riennämme, joit' emme tunne? Näin pelkureiks meit' omatunto saattaa, Ja päätöksemme luonnonraittiin muodon Mietinnän kalvas karva sairaaks muuttaa, Ja innokkaat ja ytimekkäät hankkeet Uraltaan luistavat tuost' arvelusta Ja teon nimen kadottavat."

"Ollako vai eikö, siinä pulma.

Jalompaa onko vaiti ottaa vastaan

pahansuovan onnen turmannuolet

vai aseella selvä tehdä murheistaan,

lopettaa ne kerta kaikkiaan?

Kuolla – nukkua vain, nukkua – ei muuta –

ja uskoen että siihen uneen loppuu

sieluntuskat, päättyy kurja piina

jonka syntymässään peri lihamme,

eikö se olisikin suloinen armo?

Kuolla, nukkua, vain nukkua

ja kenties nähdä unta?

Siinä kynnys, johon kompastun.

Millaiset on unet tuolla puolen,

kun elämän kerää auki keritään,

se panee miettimään – ja jos miettii,

elämän kurjuutta vain pitkittää.

Kuka muuten sietäis ajan ruoskan,

vääryyttä, sortoa ja loukkausta,

kun lakeja poljetaan ja rakkaus on huora,

ylimielisiä hallitukset

ja kunnon miestä syrjii kiipijät,

jos kerran voisi tilit selvittää,

tikarilla kaikesta lopun tehdä?

Niin, kuka muuten vapaaehtoisesti

huokaisi elämänsä taakan alla,

jos emme kuolemaa niin pelkäisi,

– outoa maata jonka rajoilta

ei vaeltaja ole palannut –

että hämmentynyt tahto herpoaa

ja ennen vanhat vaivat kärsimme

kuin ryntäämme uusiin joita emme tunne?

Raukkoja meistä tekee epätieto

ja päätöksemme sortuu haparointiin,

joka tärkeimmätkin aikomukset

niin suistaa radaltaan, että ne raukeavat."

ps Hamlet-filmatisoinneista itselleni läheisin on Laurence Olivierin klassinen tulkinta vuodelta 1948. Ihastuin ikihyviksi myös Royal Shakespeare Companyn moderneja pukuja ja tekniikkaa hyödyntävään vuoden 2010 produktioon, jossa Hamletia näyttelee David Tennant.

Kun nuori Joyce siivet sai

Vaahdokkeena oman kesälomani kulhon pohjalla on Leevi Lehdon uuteen Ulysses-suomennokseen uppoutuminen. Siihen hyvänä johdantona toimii Joycen "A Portrait of the Artist as a Young Man" (1916, suom. "Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, Alex Matson 1946), jonka päähenkilö Stephen Dedalus seikkailee myös Ulysseksen sivuilla.

***

"Once upon a time and a very good time it was there was a moocow coming down along the road and this moocow that was coming down along the road met a nicens little boy named baby tuckoo…"

("Oli kerran ja oikein hyvä kerta olikin ammuu joka oli tulossa tietä pitkin ja se ammuu joka oli tulossa tietä pitkin tapasi pienen pojan jonka nimi oli pojantypykkä...")

Näillä kuuluisilla sanoilla alkava "Omakuva" on lyhyesti sanottuna huikaiseva kirja, joka kuvastaa Joycen suvereenimaista kielenhallintaa ja älyllistä uteliaisuutta. Se piirtää viidessä luvussaan kerroksittaisen kuvan kovasti Joycea muistuttavan päähenkilönsä persoonan ja ajattelun kehittymisestä, pienestä lapsesta taiteilijanuran alkumetreille. Joyce on tiivistänyt autofiktionsa ytimessä olevan kerrostekniikan perustelut hienosti "Omakuvaa" edeltäneen "Stephen Hero" -version yhteydessä puhuessaan persoonallisuuden rakentumisesta:

"‘The features on infancy’ belong to a portrait as much as the features of adolescence. The past has no ‘iron memorial aspect’, but implies ‘a fluid succession of presents’. What we are to look for is not a fixed character but the development of an entity of which our actual present is a phase only."

Joycen itsensäkin kynänimenä käyttämä Dedalus viittaa kreikkalaisen mytologian Daidalokseen, joka jäi vangiksi suunnittelemaansa labyrinttiin ja pakeni sieltä poikansa Ikaroksen kanssa kehittämiensä siipien avulla. Kirjan labyrinttejä ovat ainakin Dedaluksen oma perhe ristiriitoineen, ankarat jesuiittakoulut käyvän nuorenmiehen taistelu katolilaisuuden kanssa sekä rajoituksia ja kansallisissa intohimoissa kupliva Dublin.

Kirjan kieli kasvaa lapsuuden moniaistisesta intuitivismista (josta alun sitaatti on hyvä esimerkki) lihallisten himojen ja tiukan katolilaisen moraalin välisen lievästi teini-iältä haiskahtavan mustavalkoisen maailmantuskan kautta kohti näistä rajoituksista kohti kaunokirjallista taiteilijuutta suuntautuvaa rationaalista ja esteettistä ajattelua, joka rakentaa Platonin, Aristoteleen ja Tuomas Akvinolaisen esteettisen filosofian päälle.

Stephenin ympärillä hyörivät monenkarvaiset henkilöhahmot, joihin itsensä ulkopuoliseksi tarkkailijaksi mieltänyt ja poikalaumoja nuorena miehenä vieroksunut Joyce on tyhjentänyt elinikäisen tarkkailunsa hedelmät. Stephen Herossa monet näistä henkilöistä ovat täydessä mitassaan, lopullisessa teoksessa usein lähinnä Stephenin peileinä ja tukina, antamassa omakuvalle sen kokonaisuuden, sopusoinnun ja loisteen, Stephenin esteettistä teoriaa lainatakseni. "Omakuva" ei kuitenkaan ole mikään sisäänpäin tuijottava Joyce-monumentti. Ilman elävää kuvausta vuosisadan vaihteen Irlannista ihmistyyppeineen ja poliittisine ja uskonnollisine jännitteineen Stephen/James ei piirtyisi esiin sellaisena kuin hän on. Tärkeää on myös se, että teemoja kehitellään ikään kuin johdantona Joycen magnum opukselle.

Joycen vapaana epäsuorana nitkahteleva tajunnanvirta on "Omakuvassa" vielä mukavan ymmärrettävällä tasolla, mutta monet hänen Ulysseksessä täyteen mittaansa puhjenneet tavaramerkkinsä ovat jo nähtävissä. Ensinnäkään Joyce ei selitä asioita, vaan pyrkii luomaan autenttisen tunnelman kuvaamalla asioita niin kuin ne päähenkilön päässä liikkuvat, henkilön ikä ja elämänkokemus huomioiden. Mm. Lehdon Ulysses-suomennoksessa keskustelua herättäneen hen-pronominin perustelun ymmärtäisi hyvin jo "Omakuvassa", koska nuoren Stephenin rakkauden kohde on lähes poikkeuksetta vain "she", ja hän ponnahtaa kerrontaan milloin missäkin yhteydessä. Eihän Stephen ajattele "rakastettuni Emma", joten miksi Joycekaan näin kirjoittaisi! Stephen Herossa taustaa on tosiaan vielä runsaasti, mutta "Omakuvassa" ei. On helppo ymmärtää, miksi taivaita tavoitellut ja omasta erinomaisuudestaan vakuuttunut Joyce on päätynyt ratkaisuihin, jotka ovat tehneet hänestä modernistien kuninkaan.

Toisekseen, virkkeiden rakentaminen esteettisistä näkökohdista lähtien on "Omakuvassa" läsnä, ja ääneen lukeminen on monin paikoin suositeltava apukeino kielestä nauttimiseen. Myös tyylikeinojen moninaisuus tai kollaasimaisuus on suuri osa "Omakuvan" keinoarsenaalia, pyrkimyksenä luoda Dedaluksesta niin täydellinen kuva kuin mahdollista. Joycen itsevarmuutta kuvaa, että hän jättää kirjan kasvutarinan ytimessä olevat Stephenin esteettisfilosofiset visiot tarkoituksella hämäriksi ja puolivalmiiksi kuvastamaan sitä, että taiteilija on vasta matkansa alussa. Hienolla prosessiotteella Joyce myös näyttää, millaista runoutta tältä filosofiselta pohjalta syntyy (ei välttämättä kovin kaksista). Kaiken kaikkiaan romaanin muotorajoitusten kanssa tuskailevalle Joyce on todella vapauttavaa luettavaa.

***

Itselleni vaikuttavin kohta "Omakuvassa" on Dante-symboliikkaa uhkuva helvetin kuvaus, jolle Stephen altistuu osana katolilaista retriittiä. Pappi pelottelee poikia tavalla, joka tuntuu Suomen evlut-liteen altistuneelle pakanalle lähes uskomattomalta. Joyce onkin tiettävästi todennut pelänneensä helvetin tulta ja kadotusta koko ikänsä. Kuvaus on monisivuinen, aivan liian pitkä siteerattavaksi, mutta siinä käydään yksityiskohtaisesti läpi helvetin kauhut, tulet, hajut ja demonien kidutuksen. Otetaan nyt satunnaisesti vaikka hajuja kuvaava kohta, jolle vanha Baudelairekin olisi varmasti antanut hyväksyntänsä:

"Consider then what must be the foulness of the air of hell. Imagine some foul and putrid corpse that has lain rotting and decomposing in the grave, a jellylike mass of liquid corruption. Imagine such a corpse a prey to flames, devoured by the fire of burning brimstone and giving off dense choking fumes of nauseous loathsome decomposition. And then imagine this sickening stench, multiplied a millionfold and millionfold again from the millions upon millions of fetid carcasses massed together in the reeking darkness, a huge and rotting human fungus. Imagine all this, and you will have some idea of the horror of the stench of hell."


("Ajatelkaa siis minkälaista täytyy olla helvetin ilman pilaantuneisuus. Kuvitelkaa haisevaa ja hajoavaa ihmisruumista, joka on maannut haudassa mädäntyen ja pehmiten hyytelömäiseksi juoksevaksi visvaksi. Kuvitelkaa tällaista ruumista liekkien saaliina, palavan tulikiven syövyttämänä, miten se levittää ympärilleen tukahduttavia, inhoittavia mädäntymiskaasupilviä. Ja kuvitelkaa sitten tuota oksennuttavaa löyhkää miljoonilla ja taas miljoonilla kerrottuna, kun se lähtee niistä miljoonien miljoonista mätänevistä ruumiista, jotka on tungettu yhteen läpitunkemattomassa pimeydessä suunnattomana pilaantuvana ihmissienenä. Kuvitelkaa kaikkea tätä, niin saatte heikon aavistuksen siitä, miten kauhistuttava on helvetin löyhkä.")

***

Stephenin rakkaus- ja seksielämää Joyce kuvaa nykyajan näkökulmasta jopa kainon sentimentaalisesti. Siten syytökset Joycen tuotannon riettaudesta tuntuvat seksuaalielämän osalta huvittavilta. Kyllä asiat sentään sadassa vuodessa ovat tässä suhteessa muuttuneet aika paljon. Kun Stephen käy maksullisissa naisissa, hän ei ensin halua suudella kumppaniaan mutta antautuu tälle lopulta suorastaan viktoriaanisen nyansoidusti, tavalla joka voi olla seurausta vain aidosta moraalisesta kärsimyksestä:

"With a sudden movement she bowed his head and joined her lips to his and he read the meaning of her movements in her frank uplifted eyes. It was too much for him. He closed his eyes, surrendering himself to her, body and mind, conscious of nothing in the world but the dark pressure of her softly parting lips. They pressed upon his brain as upon his lips as though they were the vehicle of a vague speech; and between them he felt an unknown and timid pressure, darker than the swoon of sin, softer than sound or odour."


("Äkillisellä liikkeellä nainen veti hänen päänsä alas ja yhdytti huulensa hänen huuliinsa, ja avomielisesti ylöspäin suunnatuissa silmissä hän luki naisen liikkeitten tarkoituksen. Se oli hänelle liikaa. Hän sulki silmänsä, antautui kokonaan naisen valtaan, ruumiineen sieluineen, koko maailmassa oli enää vain naisen pehmeästi avautuvien huulien tumma puristus. Ne painautuivat hänen aivoihinsakin hämärästi tajuttavan puheen välineinä; ja niiden välissä hän koki tuntemattoman ja aran puristuksen, synnin tajuttomuutta tummemman, ääntä ja väriä (sic) pehmoisemman.")

***

Kirjan rakenteessa sen kerroksittaisuuden lisäksi erikoisen hienoa on sen Daidalos-symboliikan mukainen lento- tai pako-teeman rinnastuminen päähenkilön henkiseen kasvuun. Sisäisen elämän täyttymyksen tiellä ovat ulkoisen maailman rajoitteet, himojen täyttymystä seuraa moraalinen katumus, siihen lääkkeeksi otettua uskonnollista heittäytymistä epäusko ja uskonnollisen rituaalinen arkistuminen, uskonnollista vapautumista esteettinen täyttyminen ja lopullinen heittäytyminen kohti epävarmaa tulevaisuutta. Stephenin elämä on jatkuvaa nousua ja laskua, joiden kaarista kehittyy harvinaisen hieno kasvuromaani. Ainoa, mistä en pääse selvyyteen on se, onko Stephen enemmän sympaattinen vai ärsyttävä hahmo (minulla on vähän samanlainen suhde Proustin järkäleen minäkertojaan). Lopullinen arvio vaatinee useampia lukukertoja.

Näissä kohottuneissa tunnelmissa onkin hyvä hyökätä Ulysseksen kimppuun. Lomaa on jäljellä vielä yli neljä viikkoa!

Kitkerää seurapiirimusiikkia laiskanlinnasta

Thomas Bernhard on 1980-luvun lopussa kuollut itävaltalaiskirjailija, jolla on saksankielisessä maailmassa suuren, unohdetun modernistin maine. Minulle suositeltiin Bernhardia Houellebecqin hengenheimolaisena, ja sellainen hän johonkin pisteeseen onkin. Hänen tyylinsä on suorastaan Houellebecqin antiteesi, mutta rujossa, inhorealistisessa mutta kuitenkin jollain tavalla lämpimän humoristisessakin ihmiskuvassa on ainakin lukemani ”Hakkuu. Muuan mielenkuohu” (suomentanut Tarja Roinila) -romaanin perusteella paljon samaa.

Rankan lapsuuden lähinnä isovanhempiensa hoivissa elänyttä Bernhardia vaivasi keuhkotauti, josta hän sai paljon aineksia kirjoittamiseensa. Hän oli kuolemaisillaan 18-vuotiaana, kun päätti aloittaa kirjoittamisen. Musiikkia opiskellut Bernhard on siis kirjoittajana klassinen pelastusrengas-tapaus. Bernhard ehtikin kirjoittaa aivan huimat määrät proosaa, runoutta ja näytelmiä. "Hakkuu" ilmestyi 1984 ja muodostaa osan kirjailijan "taidetrilogiaa", josta on suomennettu toinenkin teos, musiikkia käsittelevä "Haaskio".

Bernhardin tyyli on modernistista tajunnanvirtaa. Hän on selvästi Proustinsa ja Woolfinsa lukenut. "Hakkuun" erityispiirre on keskeytymätön monologi (ilman yhtään kappalevaihtoa), samojen teemojen ja jopa virkkeiden toistelu ja vapaa assosiaatio. Tiettyjä keskusfraaseja jankutetaan lähes joka sivulla, ja nämä ironisesti nähdyt termit (kuten ”taiteelliset päivälliset”) on ihan toimivasti kursivoitu. Bernhardista puhuttaessa tuodaan aina esiin hänen tekstinsä musiikillisuus, mikä kieltämättä on osuva rinnastus erityisesti teema- ja virketason tautologioiden osalta. Tekstistä tulevat mieleen suomalaiset minimalistiset instrumentaalirock-bändit Circle tai sen alaprojekti Ektroverde, joissa samojen yksinkertaisten teemojen toistelu ja variointi viedään äärimmäisyyksiin. Kirjan ”virallinen soundtrack” on nähtävästi Ravelin Bolero.

Tällainen idée fixe -strategia toimii minusta musiikissa paremmin kuin kirjallisuudessa, jossa joutuu itse aktiivisesti osallistumaan itsensä hypnotisointiin ja jossa alkaa välillä epäillä lukevansa vahingossa samaa riviä uudestaan ja uudestaan. Bernhardin toisteluun kytkeytyy myös äärimmäinen liioittelu, joka on ainakin vähän aikaa hauskaa. Bernhard kirjoittaa erittäin pitkiä lauseita, jotka sinänsä juoksevat harvinaisen ketterästi. En ole nähnyt alkuteoksesta kuin katkelmia, mutta Tarja Roinilan suomennos vaikuttaa todella hienosti tehdyltä. Samaa voi sanoa kääntäjän kirjoittamista nasakoista loppusanoista, joista varastan häpeämättä monia ajatuksia tähän postaukseen (sama pätee maanantaiseen kirjapiiriin, jossa teosta ruodittiin porukalla).

***

Kirja on laiskanlinnassa istuvan (sanapari "ajattelin laiskanlinnassa" mainitaan jonkun laskelmien mukaan 160-sivuisessa kirjassa noin 100 kertaa) kirjailija-kertojan monologi wieniläisiltä taiteellisilta illallisilta. Sinne hänet on kutsunut ystäväpariskunta, jota kertoja ei ole nähnyt yli kahteenkymmeneen vuoteen. Ilta kuluu kutsujen kunniavierasta, Ibsenin "Villisorsassa" näyttelevää Burgtheaternin näyttelijää odotellessa, ja illallista värittävät samana päivänä vietetyt hautajaiset, jossa on porukalla surtu itsemurhan tehnyttä ja samoihin taidepiireihin aikanaan kuulunutta tanssitaiteilijaa.

Kirja on avainromaani, ja todellisen elämän isäntäpariskunta haastoi Bernhardin oikeuteen kunnianloukkauksesta kirjan ilmestyttyä. Romaani etenee lopulta laiskanlinnasta peräti illallispöytään asti ja loppuu kutsujen päätyttyä, joten ulkoiset puitteet ovat kevyet. Kirjan juju on raivokas tilitys, jossa maanis-depressiivisen oloinen kertoja käy läpi omaa turhautumistaan seurapiireihin, taiteeseen ja elämään.

Bernhard oksentaa turhautumistaan muotivirtausten perässä juokseviin taidepiireihin, joissa ystävyys on valheellista, kilpailu raakaa ja pinnallisuus vallitsee:

"Nämä ihmiset ovat aina olleet olevinaan milloin mitäkin, he eivät ole olleet todella mitään, milloin he ovat olleet olevinaan sivistyneitä olematta sivistyneitä, milloin he ovat olleet olevinaan kaunosieluja, kuten sanotaan, olematta kaunosieluja, milloin he ovat olleet olevinaan inhimillisiä olematta inhimillisiä, minä ajattelin. Ja he ovat aina vain olleet olevinaan ystävällisiä, sillä ystävällisiä he eivät ole. Ja ennen kaikkea he ovat olevinaan luonnollisia eivätkä ole ikinä olleet luonnollisia, kaikki heissä on aina ollut silkkaa keinotekoisuutta ja kun he ovat väittäneet ja siis esittäneet olevansa filosofisia, ovat he olleet yksinomaan kummastuttavia, ja yhtäkkiä tuli taas mieleeni, kuinka vastenmielisesti he olivat sanoneet minulle Grabenilla, että heillä oli nyt Wittgensteinin koko tuotanto, täsmälleen samoin kuin he olivat kaksikymmentäviisi vuotta sitten sanoneet, että heillä oli Ferdinand Ebnerin koko tuotanto."

***

Erityisen käsittelyn kertojalta saavat isäntäpari, Auersbergerit, jotka ovat lahjakasta musiikkiväkeä ja kertojalle hyvin läheisiä ihmisiä menneisyydestä, nähtävästi jopa rakastettuja. Halvalla pannaan myös itseään Wienin Virginia Woolfina pitävää naiskirjailijaa, jonka kanssa kertojalla on niin ikään ollut suhde. Itsemurhan tehnyttä tanssitaiteilijaa ja kertojalle aikanaan erittäin läheistä Joanaa (joka esiintyy romaanissa omalla nimellään) muistellaan vähän lämpimämmin. Illan tähteä, Burgtheaternin näyttelijää, kertoja vihaa syvästi häntä sen kummemmin tuntematta.

Tästä näkökulmasta kirjan voi lukea myös katkeroituneen ex-rakastajan tilityksenä, jota vaivaa se ettei hän (enää) ole (muka halveksumiensa) seurapiirien keskipisteenä. Joka tapauksessa nämä seurapiirit tuntuivat kelvanneen kertojalle nuorena varsin mainiosti, ja hän on epäilemättä hyötynyt niihin kuulumisesta. Arvoitukseksi jää, miksi kertoja pakeni 20 vuodeksi Lontooseen, samoin se, miksi hän on palannut. Hauskaa on se, että kertoja kiittelee lähtiessään emäntää lämpimästi mukavasta illasta ja toivoo katkenneen ystävyyden heräävän uuteen kukoistukseen. Tuskin kertoja itsekään tietää, vihaako hän vai rakastaa, vai kenties molempia. Tällaista kai ihmisten välinen kanssakäyminen usein on.

"Hakkuu" on myös osuva satiiri ihmisen halusta pyrkiä erottautumaan erilaisilla valinnoilla – sisustuksella, musiikki- ja kirjamaulla, puhetavalla – ja nousemaan siten kuvitellun massan yläpuolelle. Tällainen yritys on aina tuomittu epäonnistumaan, koska nälkä kasvaa syödessä, ja aina jossain on joku, joka on todellista avantgardea. Samalla Bernhard itsekin asettuu osaksi tätä ilmiötä, siihen liittyvää juonittelua, kuppikuntaisuutta ja taideteosten kietoutumista tekijöidensä persoonien ympärille.

***

Pakko on vielä lisätä, että kirjan loppu on paitsi upea tiivistys itse kirjasta ja sen tyylistä myös hauska nyökkäys Proustin suuntaan. Sekopäinen sankari pakenee kovasti Verdurinejä muistuttavan pariskunnan luota (joita samalla kertoo vihaavansa ja rakastavansa, aivan kuten Wieniä) ja päättää pistää ajatuksensa paperille, maksoi mitä maksoi (en voi valitettavasti lainata kuin pienen osan viimeisestä virkkeestä, koska se on niin pitkä):

”..., ja minä juoksin ja juoksin ja ajattelin, että kirjoitan heti näistä niin sanotuista taiteellisista illallisista Gentzgassella, samantekevää mitä, mutta nyt, mutta heti, mutta kunhan kirjoitan näistä taiteellisista illallisista Gentzgassella, heti, minä ajattelin, nyt heti, yhä uudelleen, juostessani keskustan läpi, heti, ja nyt ja heti ja heti, ennen kuin on liian myöhäistä.”

Olemisen kummallinen runollisuus

Blogia seuranneille ei ole varmaan yllätys, että tykkään Virginia Woolfista. Hänessä yhdistyvät monet asiat, jotka tarkoittavat minulle hyvää kirjallisuutta: autofiktiiviset elementit, tajunnanvirtatekniikkaa hyödyntävä sisäisen maailman kuvaus, assosiatiivinen (tai ”impressionistinen”) ote, innovatiivinen kielenkäyttö ja elämän merkityksen hakeminen pienistä arkisista asioista. Hänen kaunokirjallisesta tuotannostaan puuttuu pitkälti myös itseäni kaunokirjallisuudessa ärsyttävä liika yhteiskunnallinen saarnaavuus ja takertuminen äkkiä vanhentuviin päivänpoliittisiin asioihin. Hän on selkeästi Proustin modernistinen hengenheimolainen, ja Woolfin tiedetäänkin palvoneen suurta Marcelia.

Woolfin elämäkertojen lukeminen on hyödyllistä, jos on kiinnostunut hänen tuotantonsa autofiktiivisistä puolista. Kahlasin nyt läpi Nigel Nicolsonin näkemyksen asiasta. Hän on sinällään sisäpiiriä, että tunsi Virginian äitinsä, kirjailija Vita Sackville-Westin kautta (joka taas oli Virginian ystävä, rakastajatar ja esikuva “Orlandon” sukupuolta vaihtavalle päähenkilölle). Nicolson on myös toimittanut aiemmin äitinsä ja Virginian kirjeenvaihtoa, joten hän tuntee asiansa.

Ostin myös Brysselissä silmiin osuneen sarjakuvaversion Virginian elämästä. Kyseessä on kauniisti vesiväreillä ja guasseilla kuvitettu Michèle Gazier’n ja Bernard Ciccolinin Naive-kustantamolle tehty pläjäys, joka ammentaa sisältönsä puolesta nähtävästi aika pitkälti Virginian sisarenpojan Quentin Bellin elämäkerrasta. Teos on sinänsä aika köykäinen, vaikkakin hienosti kuvitettu. Jotenkin kuitenkin tykkään tällaisista sarjakuvaversioista (vrt. Proustin järkäleestä tehty ja kesken oleva sarjakuvaeepos, jota monet ranskalaiset ovat arvostelleet mutta josta silti tykkään kovasti). Tällaiselta näyttää Gazier'n ja Ciccolinin tulkinta Virginian ja Vitan suhteesta:

***

Virginian elämäntarina on monille niin tuttu ja Wikipediassa niin hyvin summattu, ettei siitä sen enempää. Mielenkiintoinen ja usein käsitelty yksityiskohta on Virginian velipuoleen Georgeen liitetty syytös siskopuoliensa seksuaalisesta ahdistelusta. Nicolsonin johtopäätös on, että ahdistelua tapahtui, mutta varsinaisesta seksistä ei ollut kysymys. Woolfin elämää pohtiessa nousee iho kananlihalle kun ajattelee, miten monta läheistä ihmistä hän on joutunut luovuttamaan nuorella iällä milloin millekin (usein nykyään hoidettavissa olevalle) sairaudelle. Woolfin mielisairauskohtauksetkin juontavat juurensa vahvasti ensin äidin, sitten isän kuolemiin.

Nicolson onnistuu kuitenkin välittämään Woolfin elämästä kuvan, joka pakenee liikaa synkistelyä ja liian suoria keittiöpsykologisia johtopäätöksiä. Woolfin persoonasta välittyy ristiriitainen ja intohimoinen kuva, taistelu introverttiyden ja ekstroverttiyden, maailman syleilyn ja sen hylkäämisen, ilon ja epätoivon välillä. Hänen vanhempansa kuvasivat häntä jossain vaiheessa ”bulimikoksi” kaiken suhteen, mikä tuntuu osuvalta.

***

Mrs. Dallowaytä kirjoittaessaan Woolf on kuvaillut edustamaansa modernia romaania ja sen suhdetta edeltäjiinsä tavalla, joka ansaitsee tulla siteeratuksi:

“Eteenpäin soljuvan tarinan kirjoittaminen ei voi olla oikea menetelmä. Asiat eivät tapahdu mielessämme sillä tavoin. Aistimme koko ajan, kuinka mielikuvamme ja ajatuksemme limittyvät toisiinsa, ja modernien romaanien olisikin kuvattava mielessämme vallitsevaa sekasortoa eikä asetettava sitä selkeään uuteen järjestykseen. Lukijan on itse otettava kaikesta selvä.”

Tämän Virginia todella tavoittaakin kirjoissaan, hyvässä ja pahassa. Itselleni Woolf oli vielä lukioiässä liian hankalaa luettavaa, muistan niistä uuvuttavan juoksuhiekkamaisen tunteen, joka syntyi yrityksistä pysyä kertojan perässä. Myöhemmin olen onneksi oppinut arvostamaan hänen tyyliään kovasti, vaikka mitään helppoa nieltävää se ei totisesti ole. Erityisen hauskaa Woolfilla on hänen tapansa virrata paitsi yksilön pään sisällä myös yksilöiden välillä. Kerronta hyppii mielivaltaisesti ihmisestä toiseen ja luo tilanteista kokonaisvaikutelman, jota normaalitekniikalla ei saa vangittua. Pisimmälle tämä menee kirjassa “The Waves”, josta Woolf kertoi Nicolsonin mukaan sisarensa Vanessan pojalle Quentinille:

“Tarkoitukseni oli osoittaa, että me jossain epämääräisessä mielessä olemme sama henkilö emmekä erillisiä yksilöitä. Kaikkien kuuden henkilöhahmon on tarkoitus olla vain yksi.”

***

Suosikkini Woolfin teoksista on ehkä “To the Lighthouse”, jossa ulkoisesti pienieleiseen perhelomailuun on saatu ladattua lähes ylimaallinen jännite ja kaikki elämän tärkeät kysymykset. Woolfin päiväkirjaansa kirjaama johtoajatus kirjaa tehdessä oli tavoittaa “a general sense of the poetry of existence that overcomes me”. Hän lisäsi, että tämä tunne yhdistyy usein mereen ja St. Ivesiin, jossa Virginia vietti lapsuutensa kesiä ja joka kirjassa korvaantuu Hebrideillä. Kirjan rakenne on lisäksi niin nerokas ja outo, että sitä lukiessa kokee syvää kunnioitusta Woolfin kykyjä kohtaan. Nicolson avaa hyvin kirjan taustoja, ja itselleni selvisi vasta nyt monta yksityiskohtaa tarinan liittymäkohdista Woolfin omaan elämään. Kirjan Mrs. Ramsay oli Virginian lähipiirinkin mielestä niin lähellä hänen omaa äitiään kuin mahdollista.

Woolf, huh huh. Proustin tavoin hän on edelleen täysin ylittämätön romaanikirjailija, josta puhe romaanin kuolemasta olisi kuulostanut säälittävältä luovuuden puutteelta.

ps. Woolf on tullut tietysti tunnetuksi myös feministisenä ja yhteiskunnallisenakin pamfletistina, vaikka hänen elämäänsä leimaakin haluttomuus ottaa kantaa poliittisiin kysymyksiin. Näiltä osin hänen ajatuksensa ovat vähän tendenssimäisiä sodan- ja vallanhimoisten miesten demonisoinnissaan (minusta on hedelmällisempää suhtautua kriittisesti ihmiseen, ei vain miehiin). Hänen asiaproosassaan on myös mielenkiintoisia muukalaispelkoisia näkemyksiä, jotka eivät enää nykypäivän näkökulmasta ole kovin pc.

Penismonologi juutalaisittain

Philip Rothin 1969 ilmestynyt “Portnoy’s complaint” (Pentti Saarikoski teki siitä hutaistun suomennoksen nimellä Portnoyn tauti, ks. suomennoksesta hauska Kiiltomadon juttu) on yksi lempikirjojani. Siinä kolmikymppinen juutalaismies Alexander Portnoy tilittää terapeutilleen syyllisyyden ja ylihuolehtivuuden värittämää lapsuuttaan sekä pakkomiellettään seksiin woodyallenmaisella pursuilevalla neuroottisuudella ja piirtää samalla karikatyyrin Yhdysvaltain itärannikon juutalaisuudesta. Kirjan nimi viittaa päähenkilön mukaan nimettyyn oireyhtymään, “in which strongly-felt ethical and altruistic impulses are perpetually warring with extreme sexual longings, often of a perverse nature.” Ja – kuinkas muutenkaan – oireyhtymän juuret voidaan “tohtori Spielvogelin” mukaan jäljittää äiti-lapsi -suhteeseen.

Kirjan tyyli tulee parhaiten kuvattua seuraavalla pätkällä, jossa Alex puhuu itsestään kolmannessa persoonassa:

“Where cunt is concerned he lives in a condition that has neither diminished nor in any significant way been refined from what it was when he was fifteen years old and could not get up from his seat in the classroom without hiding a hard-on beneath his three-ring notebook. Evert girl he sees turns out (hold your hats) to be carrying around between her legs – a real cunt. Amazing! Astonishing! Still can’t get over the fantastic idea that when you are looking at a girl, you are looking at somebody who is guaranteed to have on her – a cunt! They all have cunts!”

Alex kuvailee seksielämäänsä pienintä yksityiskohtaansa myöten, teini-iän masturbaatiokokemuksista (Alexin teini-ikää kuvaavan jakson otsikko on “Whacking off” ja osuvin kuvaus tilanteesta “publicly pleasing my parents while privately pulling my putz”) lukuisiin naissuhteisiin, joita vaanii jatkuva kyllästymisen pelko. “I simply cannot, I simply will not, enter into a contract to sleep with just one woman for the rest of my days.”

Alex on erityisen kiinnostunut ei-juutalaisista naisista eli shikseistä, joita hän sämpläilee pakkomielteisesti. Kaikissa on tietysti aina jotain vikaa, ja kiinnostavinta naisissa tuntuu olevan heidän taustansa ja tyyppinsä, joihin Alex voi heijastaa omia juutalaisia juuriaan. Mieliinpainuvimmat naisarkkityypit ovat freudilaisittain nimetty ja lähes kirjoitustaidoton malli “The Monkey” sekä lievästi tiedostavan akateemisen tervehenkisyyden perikuva “The Pumpkin”, jonka vanhempien luokse Iowaan Alex suorittaa eksotiikkaa tihkuvan kiitospäiväreissun.

***

Tapahtumahetkellä reilu kolmikymppinen Alex on ollut vanhempiensa silmäterä koko lapsuuden ja aikuisuudenkin, ja he pitävät häntä edelleen vauvana, jonka elämää voi kommentoida mielensä mukaan. Alexin äiti on huolesta väärällään oleva, kaikkia lankoja käsissään pitelevä jumalaa muistuttava matroona, joka pitää kotinsa putipuhtaana ja harjoittaa poikaansa kohdistuvaa “kastraatiota” mitä moninaisemmin keinoin. Isä taas on ylivelvollisuudentuntoinen myyntireiska, jonka ahdistus oirehtii jatkuvana ummetuksena. Kerronta paketoi Alexin suhteen vanhempiinsa muhkeisiin freudilaista symboliikkaa huutaviin kääreisiin, joista psykoanalyysista huvittuvat saavat takuulla vinoja hymyjä huulilleen.

“Her ubiquity and his constipation, my mother flying in through the bedroom window, my father reading the evening paper with a suppository up his ass… these, Doctor, are the earliest impressions I have of my parents, of their attributes and secrets.”

Alex päätyy sukupolvensa mannekiiniksi, pelkkää mielihyvää ja nautintoa lyhytjännitteisesti etsiväksi onnettomaksi mieheksi. Hän pärjää 60-lukulaisia arvoja henkivällä urallaan, muttei osaa ottaa sitä vakavasti. Perhettä hän ei voi tietenkään perustaa. Kirjan lopussa, Israeliin matkatessaan hän miettii pateettisesti itseään lapsena, jolloin hän haaveili “oikeista asioista”:

“What happened to the good sense I had at nine, ten, eleven years of age? How have I come to be such an enemy and flayer of myself? And so alone! Oh, so alone! Nothing but self! Locked up in me!”

***

Vanhempiensa ja seksielämänsä lisäksi Alex on kiinnostunut kolmannestakin asiasta, juutalaisten ja kristittyjen suhteen pohdiskelusta. Roth maalaa sekä kristityistä amerikkalaista että amerikanjuutalaisista sellaiset karikatyyrit, ettei kirjasta syntynyttä kohua tarvitse kummastella. Kirja on täynnä mehukkaita jiddish-peräisiä sanoja (en tiedä mikä siinä on, mutta klassiset Portnoy-sanat goyim, shikse, kvetch, chutzpah, shlong ja niin edelleen herättävät minussa aina erittäin vahvoja positiivisia värinöitä).

Ateistiksi tunnustautuva Alex kertoo vihaavansa vanhanaikaista ja neuroottista juutalaista kulttuuria syyllistämisineen (“that stupid saga shit”), mikä on hänelle näppärä tapa isänmurhan suorittamiseen. Toisaalta Alex on juutalainen ytimiinsä saakka ja tarkastelee maailmaa juutalaisuuden ja ei-juutalaisuuden kohtaamisen näkökulmasta. Roth on luonut romaaniin erittäin poliittisesti epäkorrektin “rasistisen” pohjaväreen, jonka on voinut helposti kuvitella syntyvän yhteisöönsä käpertyvien amerikanjuutalaisten keskuudessa, mutta joka toimii suorastaan hykerryttävänä universaalina tietämättömyydestä kumpuavan epäluulon kuvauksena.

Alexia toisaalta kiehtovat tervehenkiset goyt, jotka eivät pelkää fyysistä rasitusta, tuntuvat suhtautuvan maailmaan vailla pelkoja ja jotka keskustelevat rauhallisesti järjettömän huutamisen sijasta. Puolet ajasta Alex näkee kristityt karikatyyrimäisen ahdasmielisesti: heillä on aivan umpiälytön uskontonsa ja ennen kaikkea – he syövät mitä tahansa.

“There isn’t enough to eat in this world, they have to eat up the deer as well! They will eat anything, anything they can get their big goy hands on! And the terrifying corollary, they will do anything as well.”

Pettikö liberalismi?

Savukeitaan esseisteinä kunnostautuneita Tommi Melenderiä ja Timo Hännikäistä yhdistää epäileväinen suhtautuminen hedonistiseen ja köydet länsimaiseen sivistysperinteeseen katkaisseeseen ja yksilön oikeutta nautintoon korostavaan nykymenoomme (ks. Melenderin tuotannosta aiempi postaus), ja molempien kirjoituksia on tullut vuosien varrella luettua. Niinpä pistin kirjastoon varauksen vetämään heti miesten juuri ilmestyneen yhteiskirjan ”Liberalismin petos. Esseistinen pamfletti” ilmestyttyä, ja aika pian sinänsä liberalismin ajatusten vastaisesti kerätyillä verorahoilla kustannettu hieno kirjastojärjestelmämme sen minulle järjestikin.

”Liberalismin petoksen” keskusteesi on, että liberalismi (joka on muuten ehkä yksi poliittisen filosofian vaikeimmin määriteltäviä käsitteitä) tai ehkä paremminkin sen kannattajaksi nykyään julistautuvat ovat hylänneet aatteen ytimen. ”Liberalismi on pettänyt alkuperäisen yksilönvapauden ihanteensa kaikenkattavan poliittisen oikeaoppisuuden ja relativismin hyväksi.”

Liberalismin kirjoittajat jakavat tuttuun tapaan talous- ja arvoliberalismiin. Ensi mainittu ajaa valtion roolin minimoimista taloudessa, viimeksi mainittu taas ”korostaa suvaitsevaisuutta erilaisia seksuaalisia, etnisiä ja uskonnollisia vähemmistöjä kohtaan ja pitää ihanteenaan sallivaa yhteiskuntaa, jossa yksilö on mahdollisimman vapaa toteuttamaan mielihalujaan sekä tavoittelemaan itselleen sopivinta tapaa olla onnellinen.” Toisin kuin ns. klassinen liberalismi (maksimaalinen vapaus niin kauan kuin ei vahingoiteta muita) arvoliberalismi ei nykyään suinkaan tarkoita valtion roolin ja sääntelyn minimoimista vaan tarvittaessa vahvojakin keinoja esimerkiksi vähemmistöjen suojaamiseksi enemmistön tyrannialta. Yhteistä ”liberalismeille” pitäisi edelleen olla kuitenkin joko klassisen liberalismin mukaisen negatiivisen (vapaus jostakin) tai hämärämmin tulkittavan positiivisen (vapaus johonkin) vapauden korostaminen.

*** 

Millainen petos tässä on sitten tapahtunut? Oi, niitä on monta.

Kirjoittajat katsovat esimerkiksi, että arvoliberaalit (joka kirjassa tuntuu pitkälti tarkoittavan Vihreitä ja heidän henkisiään) eivät korosta enää vapautta vaan suvaitsevaisuutta, joka sitä paitsi rajoittuu vain tiettyihin (vähemmistöä edustaviin) ihmisryhmiin. Positiivisia oikeuksia venyttämällä on siirrytty liberalismille vieraisiin ryhmäidentiteetteihin, joista osa nauttii positiivisen syrjinnän hengessä ”monopolisoidusta uhriasemasta”.

Tällaisessa, näppituntumalta viime aikoina yleistyneessä uhripuheessa on se ongelma, että esimerkiksi vähemmistöjä uhriaseman monopolisoinnista syyttävä tekee samalla itsestään (ja viiteryhmästään) uhrin, jolta on julmasti riistetty oikeus ”niiden oikeiden uhrien” kritisointiin. Tällaisen kehää kiertävän heittolaukaus-keskustelun on vaikea nähdä johtavan mihinkään järkevään lopputulokseen itse asian kannalta. (Mielestäni poliittinen keskusteluilmapiiri on muutenkin kärjistynyt tavalla, josta tulee vähän surulliseksi. Ad hominem ja olkiukot elävät ja voivat hyvin!)

Kirjoittajat tuntuvat yhdistävän uhriteeman myös liberaalien “poliittiseen oikeaoppisuuteen”, joka määrittää sallitut puheenaiheet ja -tavat. Siihen kuuluu kirjoittajien mukaan mm. se, että länsimaalaisten kuuluu nähdä itsensä syyllisinä kaikkeen mahdolliseen pahaan. Tällainen ajattelu ei minusta liity liberaaleihin vaan enemmän poliittisen puheen luonteeseen. Milloinpa omasta näkökulmasta koetun ”enemmistön” hegemonisia arvoja ei olisi pidetty tabuina, joista keskustelu on ”kielletty”.

Mitä tulee itse petokseen, on totta että monet arvoliberaaleiksi mielletyt näkevät esimerkiksi positiivisen syrjinnän osana työkalupakkia, joilla voidaan taata positiivisten vapauksien toteutuminen. Tällaisessa tulkinnassa (jota mm. kaikkien valtsikalaisten suosikki M. Foucault on edistänyt ansiokkaasti) nähdään yhteiskunnassa erilaisia valtarakenteita, jotka estävät joihinkin ryhmiin kuuluvien yksilöiden vapauksien toteutumisen. Tältä pohjalta ns. arvoliberaalit oikeuttavat positiivisen syrjinnän tai jonkin ryhmän erityiskohtelun sillä, että katsovat puhtaan vapauden johtavat jostain rakenteellisista syistä johonkin ryhmään kuuluvan yksilön kannalta eräänlaiseen ”markkinavirheeseen”, joita oikomaan talousliberalistikin yleensä hyväksyy valtion toimet vaikkapa kartellisääntelyn muodossa.

Tällainen ei ehkä ole puhdasoppista liberalismia, mutta harvoinpa mikään asia politiikassa noudattaa mitään kirjanoppeja. En myöskään ole varma, miksi nykyisten arvoliberaalien tulisi kokea olevansa velkaa jonkin alkuperäisen liberalismin perinnölle. Voisihan heitä alkaa kutsua 1800-luvun esimerkin mukaan vaikka progressiiveiksi. Se, mitä seuraa puhtaasta yksilökeskeisyydestä luopumisesta julkisessa sfäärissä ja siirtymisestä ihmisten jaotteluun ryhmäidentiteettien kautta, on erittäin mielenkiintoinen ja tärkeä kysymys, mutta ei mennä tässä siihen.

***

Yksi talousliberalistien petoksista taas on kirjan mukaan sortuminen positiivisen ajattelun kulttiin, jossa ihmisyksilöä koskevat tosiasiat hylätään katteettoman optimismin alle. Tällaisessa ajattelussa uskotaan, että kaikki on mahdollista oikealla asenteella. Kirjoittajien mielestä petos tapahtuu, kun tällainen ajattelu uhkaa yksilön autonomiaa talouskasvun nimissä. ”(Talousliberalismi) korostaa suoraan tai peitellysti yksittäisen ihmisen velvollisuutta uhrata vapaa-aikansa, perhe-elämänsä ja perinteiset elämäntapansa kilpailukyvyn, ’taloudellisten realiteettien’ ja muiden ahneuden eufemismien puolesta.”

Tästä on minusta vaikea saada kiinni. On toki ristiriitaista, että moni talousliberaaliksi itseään tituleeraava tuntuu ärsyyntyvän ihmisten vapaudesta valita työntekonsa ja vapaa-aikansa suhde (siis silloinkin kun se ei tapahdu veronmaksajien rahoilla) ja toisaalta samat henkilöt valittavat valtion sekaantumista omiin asioihinsa liian korkean verotuksen kautta. Tässäkin ollaan minusta lähinnä reaalipolitiikan kentällä enemmän kuin missään muualla. Mitä taas tulee työtä ja sisäistä sankariutta hypettäviin puheisiin, yksilö voi edelleen valita ainakin jossain määrin vapaasti tasapainonsa työnteon, sen tuoman elintason ja toisaalta  vapaa-ajan välillä (vaikkakin työmarkkinoissa olisi ehkä tässä suhteessa uudistettavaa vielä joustavampaan suuntaan), eivätkä ”talousliberaalit” aseta tälle mitään lainsäädännöllisiä tai muita esteitä. Kyllähän maailmaan puhetta mahtuu, niin negatiivista kuin positiivistakin.

Talousliberalistien ongelmana nähdään myös negatiivisten vapauksien venyttäminen, joka johtaa ääritapauksessa esimerkiksi yritysjohdon kohtuuttomiin palkkioihin. Yrityselämän ongelmista nostetaan esiin myös autoritääristen rakenteiden suosiminen yrityselämässä demokraattisen päätöksenteon kustannuksella ja tähän liittyvät johtajakultit. Tässä olennaista liberalismin kannalta lienee se, talouselämä on perinteisesti nähty poliittisesta sfääristä erillään olevana järjestelmänä, johon pätevät omat sääntönsä. Tällaisessa ajattelussa yrityselämän hierarkkisuus hyväksytään samalla tavalla kuin urheilussa valmentajan valta pelaajiinsa, eikä demokraattisen yhteiskunnan vaatimusten katsota koskevan muuta kuin poliittista sfääriä. 

Näin varmaan pääpiirteissään pitääkin olla, vaikka moni asia puhuu enemmän ja enemmän sen puolesta, ettei sfäärejä voi kovin siististi erottaa toisistaan vaan ne vuotavat toisiinsa ja vaikuttavat toistensa dynamiikkaan. Näiltä osin on muistettava, että talousliberaalikin on kai usein valmis hyväksymään sääntelyn, jos sen taustalla on selkeä markkinavirhe tai jos asiaan liittyy merkittäviä haitallisia ulkoisvaikutuksia. Ongelma on tietysti se, että monet tämäntyyliset ongelmat ovat kansainvälisiä, ja niiden tuominen politiikan piiriin on hankalaa niin kauan kuin talousjärjestelmän perusraamit ovat sellaiset kuin ovat.

***

Kirjasta jää päällimmäiseksi mieleen ajatus, että arvoliberaalit ovat liukuneet liian kauas yksilökeskeisyydestä ryhmäidentiteettien suuntaan ja toisaalta eksyneet yksilötasolla poliittisen korrektiuden ja tekopyhyyden hetteikköön. Ollaakseen liberaaleja heidän pitäisi kohdella ihmisiä yksilöinä, mutta yksilöistä pitäisi jotenkin tehdä vastuuntuntoisia ja kaukonäköisiä. Talousliberaalit taas sortuvat ylioptimistiseen ihmiskuvaan, näyttävät uskovan liikaa yksilöiden kykyyn käyttää järkeään markkinatalouden pyörteissä ja toisaalta uskovat liikaa markkinoihin vaatiessaan talouden toimintaan maksimaalista vapautta. Yksilö pitäisi siis jälleen kouluttaa vastuuseen ja talous suitsia demokraattisen järjestelmän palvelukseen.

Ongelmana näyttää siis yksilötasolla olevan se, etteivät yksilöt vastaa liberalismin ihannetta tai se, että liberalismi suhtautuu ihmisiin joka tapauksessa liian positiivisesti. Liberaalit saavatkin kirjoittajilta piiskaa siitä, että alun perin liberalismiin kuuluneet vaatimukset järjen käytöstä ja vastuullisuudesta ovat liuenneet pois, ja jäljelle on vain “ahneuden ja opportunismin pyhittävä massojen kultti”. Syitä voidaan kirjoittajien mukaan hakea esimerkiksi 60-luvun hippi- ja 80-luvun juppivallankumouksista. Tämä kritiikki on tuttua mm. Melenderin aiemmista kirjoituksista ja pyrkii tiivistämään aikamme hengen ns. antimodernista näkökulmasta.

*** 

Kirjassa on paljon tärkeitä ja ajankohtaisia elementtejä, kuten uhriutumiskeskustelu, kaikki-mulle-heti -ajattelun kritiikki yhdistyneenä muka-eettiseen maailmankuvaan, yltiöpositiivinen virallinen jargon ihmisten mahdollisuuksista, talous- ja poliittisen järjestelmän suhteet ja niin edelleen. Siksi jää etäisesti sellainen olo, että vähän akateemisen tuntuiseen liberalismi-näkökulmaan tarttuminen syö tehoa aiheiden käsittelyltä. Esimerkit kumpuavat kuitenkin pitkälti raadollisesta päivänpolitiikasta ja sen liepeiltä, enkä tiedä kuinka relevanttia on syyttää päivänpolitiikassa kiinni olevia toimijoita agendansa väärästä ajamisesta vedoten johonkin historialliseen aatevirtaukseen. Toki tällaisen vähän teoreettisen lähestymistavan etu on se, että se voi hyvällä tavalla horjuttaa joitain aatteellisia pohjarakenteita, joihin poliittisten toimijoiden päivänpolitiikan oletetaan yleisesti nojaavan. 

ps. tämän kirjan ympärillä on käyty aika hurjaa keskustelua blogosfäärissä, ja näiden juttujen keskiössä on ollut nettimaailman keskustelujen kruunaamaton kuningas eli ”olkinukke”. Suomen kuvalehden Juho Salminen on käynyt kirjoituksessaan ”Liberalismin petos, masennus ja olkinuket” läpi tätä puolta kirjan vastaanotosta. ”Hauskaa” on, että netissä virinnyt keskustelu korostaa puolin ja toisin juuri näitä kärjistymisen, henkilöön menevän eturyhmähengen ja uhriutumisen muotoja, joista kirjoittajat liberaaleja syyttävät.

Kansliapäällikön puolustuspuhe

Pentti Holapasta ilmestyi Jenni Stammeierin hieno juttu uudessa Parnassossa. Holapasta kannattaakin kirjoittaa – hän on ollut uudistamassa suomalaista modernismia 1950-luvulta lähtien, kääntänyt elämänkumppaninsa Olli-Matti Ronimuksen kanssa vinon pinon ranskalaista “uutta romaania” (mm. Sarraute, Robbe-Grillet Claude Simon) ja kokenut suomalaisten miehisten kirjallisuuspiirien – omasta mielestään Tuomas Anhavaan kiteytyneen – hengen ahdistavana. Tunnetuin Holappa on tietysti Finlandian napanneesta, autofiktiivisestä “Ystävän muotokuvastaan”, jossa homoseksuaalisuutta lähestyttiin kursailematta. Mitä homouteen ja suomalaiseen ilmapiiriin tulee, “seksuaalirikoslaki kumottiin vasta vuonna 1972, joten koko 1950- ja 60-lukujen ajan he (Holappa ja Ronimus) olivat lain silmissä sekä sairaita että rikollisia” (lainaus Parnassosta).

Holappa on upottanut itsensä nuoresta pitäen ranskalaisiin eksistentialisteihin ja se näkyy hänen elämänkatsomuksestaan. Katkelma Parnasson haastattelusta kiteyttää puolisonsa kuolemaa vierestä seuranneen miehen eksistentialismin aika vastaanpanemattomasti:

“Toivottomanakin on elettävä. Kun kerran on elämään joutunut – tai päässyt – joutunut, sanoisin. Olen yrittänyt löytää lohdutusta kosmologiasta. Siitä, miten äärettömän pienellä planeetalla elämme, suunnattomien etäisyyksien päässä kaikista muista taivaankappaleista, vain sellaisten illuusioiden varassa, jotka antavat meidän sattumanvaraiselle elämällemme jonkinlaista mieltä.”

Ja vielä tärkeä täydennys:

“Ja ehkä minun täytyisi tähdentää sitä, että on tärkeää, että ihmisellä on huumorintajua ja kykyä iloita. Huolimatta siitä, että absoluuttista toivoa ei ole. Ellei toivoa ole se, että mukautuu todellisuuteen sellaisenaan, sen järjettömyyteen.

***

“Ei Kaarle laskelmoinut. Hän oli luonnostaan sellainen, jäi aina puolitiehen – hiukan pelokkaana, mutta myös selvänäköisenä. Ehdottomia totuuksia ei ollut, sen hän tajusi jo varhain, ja sen että ihmiset olivat hauraita, eivät kiveä ollenkaan. Jos kieppui ympäri rautamoukari käden jatkeena, niin vainajia tuli. Hän itse ei olisi säilynyt ehjänä ja hän siis pelkäsi.”

Tällainen on Kaarle Rauta, ministerinäkin toimineen ja demariväriä tunnustavan Holapan 1996 ilmestyneen romaanin “Kansliapäällikkö” päähenkilö. Varovainen, sivistynyt virkamies, joka on tehnyt hienon uran sitoutumattomana työmyyränä, miehenä joka oppi ilmaisemaan henkilökohtaiset mielipiteensä “niin moniselitteisesti, etteivät sivulliset tienneet, kallistuiko hän oikealle vai vasemmalle”. Samanlaista on hänen yksityiselämänsäkin: itsemurhan aikanaan tehneen taiteilijavaimon ja isänsä munattomuutta vastaan kapinoivan pojan tilan on ottanut elämänkumppani Katri, jonka kanssa ollaan kohteliaita. Ei puhuta vaikeista asioista, ei käytetä suuria sanoja, nautitaan pienistä ja helpoista asioista.

Holappa kuvaa Michael Haneken “Funny gamesin” mieleen tuovalla tavalla kansliapäällikön elämän käännepistettä, jossa kaikki varmuudet revitään auki ja Kaarle joutuu tutkimaan elämänsä valintoja inhorealistisesti. “Funny games” on vertailukohtana hyvä siksikin, että Kaarle joutuu epäuskottavan ja suorastaan filosofisen piinan kohteeksi, mikä houkuttelee lukijaa symbolisen lukutavan pariin. Tapahtumien seurauksena Kaarlen ajatuksia alkaa hallita Sokrates ja erityisesti hänen kuuluisa puolustuspuheensa, jonka kautta Kaarle lähestyy omaa rohkeuttaan ja miehisyyttään tai niiden puutetta kovassa, jumalattomassa maailmassa. Itsetutkiskelu valahtaa suorastaan pateettisen itseinhon ja impotenssin puolelle, ja surkeudessaan rypevä päähenkilö alkaa välillä ärsyttää kärsivällistäkin lukijaa. Kansliapäällikkö on niin sotkeutunut käsitystensä seitteihin, ettei niistä tunnu olevan ulospääsyä.

Holapan frankofiiliys näkyy kirjassa, joka muistuttaa otteeltaan monia ranskalaisia psykologis-spekulatiivisia kirjoittajia (ensimmäisenä tulee yllättäen mieleen Emmanuel Carrère, joka tosin on tyyliltään Holappaa dokumentaristisempi). Myös Holapan ateistinen maailmankatsomus on kirjassa vahvasti framilla erityisesti Sokratesta koskevien pohdintojen kautta.

Holapan ministeripesti näkyy kirjassa. Hän ymmärtää virkamiesten mielenlaatua ja virkaelämän kipukohtia sisäpiiriläisen lailla. Kaiken kaikkiaan “Kansliapäällikkö” on vähän kummallinen kirja, mutta ihan hyvin Holappa onnistuu kurkistamaan sisälle poroporvarillisilla monumenteilla itsensä ympäröivään turvallisuushakuiseen mieleen, joka jähmettyy omien pelkojensa ympärille ja jolle Joni Pyysalon sanoin jää vain “kiltin ihmisen tunne elämästä joka on jäänyt elämättä”.

“Kaarle Rauta sanoi, ettei ihmisistä ollut toistensa auttajiksi. Voimakkaat eivät kuulleet, eivät tahtoneet kuulla heikkojen hätähuutoa. He kulkivat tietään pää pystyssä. Se oli pelkoa sekin, siis heikkoutta. Ei ollut ihmistä, jonka elämä ei loppujen lopuksi ollut nuorallatanssia tai kävelyä kuilun partaalla. Väärä askel, ajattelematon teko ja eilispäivän yltiöpää, uhkarohkea vuoristokiipeilijä viruisikin luut murskana yhteiskunnan hylkiöiden joukossa, surkeimmasta surkeimpana, kukaan ei häntä säälisi, eivät ainakaan ne, jotka vähän aikaa sitten kadehtivat hänen menestystään ja onneaan, ja entiset ystävät, niin sanotut ystävät, unohtaisivat hänet nopeasti nimeä myöten.”