Lohtua ja inhoa kulutusyhteiskunnassa

Kahden viimeisimmän romaaninsa “Ranskalaisen ystävän” ja “Lohdun” perusteella Tommi Melenderin tuotanto sujahtaa mukavasti lokeroonsa, ja lokerohan jokaiselle tarvitaan. 

Kirjoissa on yhteensä neljä päähenkilöä. Kaikki ovat miehiä. Kaikki vihaavat “porvareita” (ks. tästä, miten Melender itse määrittelee porvarin mainiossa Antiaikalainen-blogissaan). Kaikki tuntevat olonsa vieraantuneiksi ja sivullisiksi porvareiden asuttamassa epäelegantissa nykymaailmassa, jonka tunnussanoja ovat edistys, demokratia ja talouskasvu. Kaikki hakevat pikanautintojen tilalle kestävämpää lohtua (tai peräti pyhyyttä, jos tällainen outo sana vielä sallitaan) menneestä ja sen estetiikasta, erityisesti vanhasta ranskalaisesta kirjallisuudesta. Taustalla häälyvässä, tosi-tv:n ja non-stop -median kyllästämässä turbokulutusyhteiskunnassa on väkivaltainen ja välinpitämätön tunnelma, ja ihmisten välinen kanssakäyminen on houellebecqiläisen kylmää halujen tyydyttämistä. Toisen kohtaaminen ei onnistu, välissä on aina jotain: tekstejä, kuvaruutu, ironiaa tai muita esteitä. Myös miehisyys, erityisesti sen adrenaliinipitoisimmat sovellutukset, herättävät päähenkilöissä inhonväristyksiä. 

“Elämme julmassa, sairaassa maailmassa, emmekä mahda mitään sielunsa paaduttaneille mammonan edusmiehille, jotka pitelevät kohtalomme lankoja käsissään”, tilittää “Lohdun” toinen päähenkilö, elokuvaohjaaja Johan Rautio sähköpostiviestissä juuri ennen rolandbarthesmaista kuolemaansa. “Oloni vain tuntui tarkoituksettomalta ja ympäröivä todellisuus vuoroin oudolta, vuoroin vieraalta”, toteaa samassa kirjassa Raution ystävä, itsemurhaa hautova markkinointisemiootikko Elis Mäki. “Olen yliherkkä jollekin sellaiselle, mistä muut pystyvät nauttimaan. Todennäköisesti olen yliherkkä koko 2000-luvulle”, kuuluu Baudelairen tuotantoon kietoutuvan Marcelin antiaikalaisuus “Ranskalaisessa ystävässä”. “Päästettyäni Flaubertin verenkiertooni pienikin ärsyke saattoi laukaista sisälläni raivonpuuskan: yksittäinen lehtiuutinen, lörpöttelevä lähikaupan myyjä, ääliömäinen porvarin pärstä yleisön joukossa”, kertoo konsultin ja luennoitsijan toimeensa kyllästyvä ja Ranskan maaseudulle Flaubertia lukemaan vetäytyvä Joel Raento. 

Melenderin teksti on täynnä intertekstuaalista pörinää, ja hänen kirjalliset sankarinsa näyttelevät molemmissa romaaneissa merkittäviä tukirooleja. Viittaukset ovat paitsi tekstuaalisia myös temaattisia. Monin paikoin perinteisen fiktiivisen kerronnan – tarkoitan tällä kerrontaa, joka Melenderin itsensä sanoin ”mieluummin näyttää kuin selittää” – korvaa henkilöiden sisäisenä monologina vyöryvä, häpeämättömän moralistinen ja kirjallisuusviitteitä vilisevä esseemäinen aines. Otetaan yksi esimerkki Ranskalaisesta ystävästä:

"Tolvanuus syrjäytti kristinuskon Ranskan vallankumouksessa ja on hallinnut maailmaa siitä lähtien. Flaubertin neroutta oli oivaltaa inhimillisen typeryyden suunnaton voima ja sitkeys. Ei ole vaikeaa kuvitella maailmaa ilman psykoanalyysiä, kvanttifysiikkaa tai uusklassista taloustiedettä, mutta kuka pystyy kuvittelemaan maailman ilman typeryksiä?" 

Eivät Melenderin romaanit kuitenkaan mitään fiktioksi ohuesti verhottuja esseitä ole. Niissä on paitsi vahva kaunokirjallinen tunnelma myös viihteellisemmästä kirjallisuudesta tuttuja juonielementtejä, joilla kuvataan nyky-yhteiskuntien ongelmia. “Ranskalaisen ystävän” taustalla kulkee CNN:n terrorismia pursuileva virtuaalitodellisuus ja järjestäytynyt rikollisuus ihmiskauppoineen, ”Lohdussa” seikkailevat kovin persumaiset Kansallisen edistyspuolueen ”tornikaartilaiset”, jotka valvovat univormuissaan lähiön rauhaa (Melenderin esseet lukeneena ei voi välttyä vetämästä analogiaa tornikaartilaisten ja pikku-Tommia vantaalaislähiön kaduilla kiusanneiden Jokeri-fanien välille). ”Ranskalaisessa ystävässä” Melender on rakentanut tapahtumapaikka Aronvillestä niin väkivaltaisen, ettei se mene edes karikatyyrista vaan siirtyy surrealismin puolelle. Samalla tavalla ”Lohdun” suomalaislähiötä valvovat pilottitakkinuoret erkaantuvat realistisesta kerronnasta ja tuovat romaaniin dystopian makua.  Näistä syntyy sinällään viehättävä lisä kummankin kirjan päähenkilöiden eksistentiaaliseen tuskailuun. 

***

Esseisti-Melenderin minämuotoinen asiaproosa on "Kuka nauttii eniten" -kokoelman perusteella varsin lähellä romaanikirjailijakaimansa minäkertojien maailmaa. Kokoelman otsikko on viittaus nykyihmiseen, joka on erkaantunut tradition luomista säännöistä. Jäljelle on jäänyt vain nykyhetki ja sen täyttäminen mahdollisimman suurella määrällä halujen tyydytystä. “Nauti ja kuluta. Siinäpä yksilön tehtävä ja tarkoitus tässä maailmanajassa”, Melender toteaa esseekokoelmansa alkupuheessa. Esseitä ja romaaneja peräkkäin lukemalla syntyy mielenkiintoinen kaksoisvalotus, jossa esseisti-Melender ja hänen romaaniensa fiktiiviset luomukset asettuvat limittäin ja peilaavat samoja teemoja eri tyylikeinoin. Esseitä on mukava lukea. Melenderin näkökulmat Houellebecqiin, Flaubertiin ja DeLilloon ovat kunnolla mietittyjä ja omakohtaisia. 

Melenderiin pätee se, mitä hän sanoo Houellebecqistä ”Kuka nauttii eniten” -esseessään: ”Pelkkänä esseistinä tai romaanikirjailijana hän olisi huomattavasti valjumpi kuin romaaneja kirjoittavana esseistinä.” 

PS Melender, tai ainakin romaanihenkilönsä Joel Raento, taitaisi pitää minua edellisen, Madame Bovarya käsittelevän blogipostaukseni perusteella hetkellisesti laumasta eksyneenä porvarina. Raennon ihastus erääseen tarjoilijanaiseen nimittäin lopahtaa ”Ranskalaisessa ystävässä”, koska tämä ei tiedä, ettei  lausahdus “Madame Bovary, c’est moi” ollut Flaubertin kirjoittama lause vaan se pantiin hänen nimiinsä jälkeenpäin. Jälkipolvien tutkimusten perusteella kyseessä vaikuttaisi olevan “ouï-dire”, kuulopuhe, jota ei voida todistaa sen paremmin oikeaksi kuin vääräksikään. Ketju on herkullinen: lausahduksen pisti Flaubert’n nimiin kriitikko René Descharmes, joka kuuli tiedon eräältä henkilöltä, joka tunsi kirjoittaja Amélie Bosquet’n, jolle Flaubert tämän tokaisun oli sanonut.  No, sama epämääräisyys taitaa päteä moniin muihinkin hauskuuksiin, joiden varassa kulttuurimme lepää, joten menköön. Madame Bovary, c’est moi!