Yksivuotissynttärit ja uusi ulkoasu

“Taas yksi kirjablogi” täyttää vuoden, hurraa! Vuosipäivän kunniaksi olen askarrellut ulkoasuremontin. Tarkoituksena oli säilyttää kosketus alkuperäiseen värimaailmaan, mutta piristää sivustoa pikkuisen siirtymällä pääosin valkoiseen malliin.

Mukavaa kotikutoisuutta blogin ilmeeseen tuova banneri on lievästi Stéphane Heuetilta ja Marimekon Siirtolapuutarhasta vaikutteita hakeneen tussitteluni tuloksia, ja siinä näkyy fiksaationi ranskalaiseen kirjallisuuteen. Proustin kuuluisa Madeleine-leivos on saanut näyttävän paikan etualalla, ja takana häämöttää Pariisi (kirjoittaja tiedostaa näiden kuvien kliseisyyden). Ulkoista todellisuutta edustava lokki on aina valmiina rikkomaan kirjallisen idyllin. Iki-ihanan Nathalie Sarrauten "Tropismien" sanat koristavat bloggarin kainalossa olevaa kirjaa.

***

Kuluneen vuoden aikana postauksia on kertynyt 45, joten ihan en ole pysynyt kerta viikossa -tavoitetahdissani. Kirjallisen vuoden kohokohtia blogissa ovat olleet intensiivinen Flaubert-sukellus, kesäinen Joyce-kampanja ja monien vanhojen suosikkien kuten Michel Houellebecqin, Jean-Paul Sartren, Albert Camus’n, Nathalie Sarrauten, Philip Rothin, Richard Yatesin ja Shakespearin Hamletin mutustelu. Monta nuoruuden ihanuutta on vielä purkamatta, odotan niitä innolla. Proustin syväanalyysisarjaa en saanut aloitettua, Marcel-aiheiset postaukset jäivät hieman yllättäen vain kahteen, vaikka Proustia sivuttiin monessa muussakin jutussa. Kotimaisista tekijöistä ehkä innostuneimmat bloggauskokemukset ovat syntyneet Pyysalon, Nylénin, Melenderin, Ala-Harjan ja Ollikaisen parissa.

Sivukäyntejä on vuodessa kertynyt vajaat 10 000. Tykkääjiä on Blogspotissa 42 ja Facebookissa 109. Kommentteja blogiin on jätetty 113. Blogi oli kesällä mukana Hesarin NYT-liitteen kirjablogijutussa ja se on etabloitunut osaksi suomalaista kirjablogosfääriä ihan kivasti. Olen tosin huomannut, etten osaa osallistua mihinkään haasteisiin tai vastaaviin vaan haluan pitää käteni vapaina, että voin lukea juuri sitä mitä haluan.

Blogi on siis ollut ehkä vähän tosikkomaisen tylsä eikä kauhean interaktiivinen (ehkä nämä ominaisuudet kuvastavat salaista ideaaliminääni?), mutta ei mistään muusta syystä kuin vapauden kaipuusta. Tästä lievästä autistisuudesta johtuen sisältöpainotus on ollut juuri se mikä pitikin eli kohteena on ollut ensimmäisen postauksen ohjelman mukaisesti “sanataidetta ihmisen osasta”, painottuen erityisesti ihmisen sisäisestä todellisuudesta kiinnostuneeseen osaan modernismista sekä sen henkisiin esi-isiin ja jälkeläisiin. Syrjähyppyjäkin on toki tehty.

***

Täysin sisäänpäinkääntyneeksi touhu ei ole onneksi kuitenkaan jäänyt. Blogin kautta on tullut useampia kutsuja kustantamojen ja Nuoren Voiman Liiton tilaisuuksiin, joissa on tutustunut moneen mukavaan kirjabloggarikollegaan ja kirja-alan toimijoihinkin. Kutsuja saa lähettää jatkossakin!

Kirjablogin pitämisestä on muodostunut mukava harrastus, joka jäsentää omaa lukemista ja tekee siitä hivenen aiempaa analyyttisempää. Hankalaa kirjaa ei voi enää vain lykätä syrjään ja olla ajattelematta sen antia. Jo tämän takia blogia kannattaa pitää. Kiitokset lukijoille ja kommentoijille! Kehitysehdotuksia otetaan mieluusti vastaan!

Kuoleman väri on valkoinen

"Kuoleman väri on valkoinen. Hautajaisissa pukeudutaan mustaan, elävät pukeutuvat. Vainajakin on mustissaan, kun se on puettu parhaimpiinsa mitä eläessään on omistanut, mutta kasvot sillä on aina valkoiset. Kun sielu jättää ihmisen, vain valkoinen jää jäljelle."

1973 syntyneen Aki Ollikaisen "Nälkävuosi" (Siltala 2012) on vähän yllättäen ollut esikoinen, joka pulpahtelee pintaan siellä sun täällä. On hauskaa, että aika vähäeleinen ja runollinen pienoisromaani yhdestä 1860-luvun nälkätalvesta kiinnostaa. Miten näin on päässyt käymään?

Ensinnäkin kirja on aivan järjettömän kaunis. Kirjassa on vanhanaikaisen oloinen, vaalea ja karhea kansi, jonka peittää puoliksi kansipaperin yksinkertainen, vesiväreillä maalattu talvimaisema (kannen on suunnitellut Elina Warsta). Syyttäkää vain pinnalliseksi, mutta näillä asioilla on merkitystä, ja on erittäin hyvä että sisältöä tukevaan ulkoasuun kiinnitetään huomiota. Samoin on mukavaa, ettei kirjasta ainakaan kertalukemisella ja pienellä lisäselailulla (kyseessä oli tosin toinen painos) sattunut silmään yhtään kirjoitusvirhettä.

Ollikainen on saanut myös hienosti mediajulkisuutta, paljon kritiikkejä ja Hesarin esikoiskirjaehdokkuuden. Onpa hän muuttanut jo perheineen WSOY:n kirjailijakotiin Sammattiin. Aki Ollikainen on kirjailija, josta kuulemme toivottavasti vielä paljon.

***

Ulkokirjallisen höpinän jälkeen on syytä todeta, että kirja toimii todella hienosti (en viitsi referoida kirjan juonta tai muuta vastaavaa, koska kirjasta on kirjoitettu aivan älyttömästi). Helsingin herrasväen ja maaseudun köyhälistön kurjuuden kokemukset syksystä 1867 kevääseen 1868 yhtyvät kirjan lopussa luontevasti ja täydentävät hyvin kirjan elliptistä, vuodenaikojen vaihteluun kiinnittyvää rakennetta.

Ollikainen kuvaa kirjassaan lapsen maailmaa erittäin eläväisesti. Samoin nykyromaanille varsin harvinaisella tavalla unimaailma näyttelee kirjassa isoa roolia.

"Samassa ovi aukeaa ja paksuun turkkiin pukeutunut kirkkoherra astuu pihalle kievarin isännän kanssa. Mataleenaa naurattaa, kirkkoherran karvahattu näyttää untuvaiselta voikukkapallolta, paitsi että se on ruskea, ei valkoinen. Jos puhaltaisi, lähtisi hatusta leijailemaan haituvia yli hankien ja papin päähän jäisi pelkkä tappi. Haituvat putoaisivat maahan kievarin pihalle ja kesällä pihamaalla kasvaisi joka puolella keltaisia kukkapäisiä pappeja, jotka huojuisivat tuulessa."

***

Ollikainen on ujuttanut taitavasti kirjaansa vähän Paavo Rintalan mieleen tuovaa luontosymboliikkaa, josta tarinaan saadaan syvyyttä. Jääkööt luontoallegoriat jokaisen itse nautittaviksi, mutta pakko on nostaa kirjan loppuosasta esiin yksi hieno symbolinen kohta. Siinä valtakunnan köyhien kohtaloista päättävä senaattori läikyttää punaviiniä valkoiselle liinalle ja nolostuu, kunnes senaattorin apurin vaimo tulee hätiin ja kaataa lusikalla suolaa punaviinitahran päälle. "Punaviinitahra peittyy valkoisten kiteiden alle, jotka alkavat hitaasti tummua."

Ollikaisen kieli on runollista muttei pompöösiä (kenties yhtä tai kahta ihan pientä poikkeusta lukuun ottamatta, ja nämäkin ovat mitä suurimmassa määrin makuasioita). Mikä piristävintä, Ollikainen maalaa esiin omaperäisiä kuvia, jotka ovat hyvin mietittyjä.

"Ikävä sakenee suruksi. Suru täyttää ruumiin, muuttaa Marjan tynnyriksi, johon raskas vesi pakkautuu, painaa laitoja, jotka eivät enää kestä. Suruveden syvyydessä uinuvat Mataleena ja Juhani. Marja ottaa muutaman haparoivan askeleen eteenpäin, sitten tynnyriä koossa pitävät renkaat pettävät."

***

"Nälkävuosi" onnistuu olemaan runollisuutensa ohella erittäin lihallinen, mikä paitsi tuo kirjaan hauskan kontrastin myös tuo sitä lähemmäs nykyaikaa. Kuinka monessa tyylikkäästi kirjoitetussa 1800-luvulle sijoittuvassa suomalaisromaanissa vaimo runkkaa miehensä ja tyydyttää samalla itsensä, koska pelkää tulevansa yhdynnästä raskaaksi?

"Nälkävuodessa" saadaan kurjuuden kokemuksen syklisyydellä ja toistolla aikaan toisaalta musertava, toisaalta kurjuuden arkipäiväiseksi tekevä tunnelma ja alleviivataan sitä, miten todellisen kärsimyksen keskelle joutuva ihminen muuttuu selviytymiskoneeksi. Siinä raotetaan pienillä eleillä ihmisyyden synkimpiä puolia ja toisaalta näytetään, miten ihmiset joutuvat auttamaan toisiaan pakon edessä, jos eivät muuten niin Jumalan tai modernimmin oman omantuntonsa pakottamina. Hyvyyskin pilkottaa välillä jostain.

Myös miljööt Ollikainen hallitsee. Maaseutuosuuksissa lumi ja kylmyys tulevat iholle, 1860-luvun Helsingistä ja erityisesti hökkelikylämäisestä Katajanokasta piirtyy eläväntuntuinen kuva lukijan mieleen.

***

"Nälkävuoteen" lukee väkisin analogioita nykyajan talouskriiseihin ja siihen, miten lyhyt on ollut Suomen matka lumeen jäätyvistä massoista Espanjan joukkovelkakirjojen lainakorkojen tiirailuun. Talouspolitiikan päätökset näyttävät aina kovin erilaisilta eri holleilta katsellen. Tuttuja kaikuja on myös etuoikeutetun Teon ajattelussa: "Nälkä karsii kansakunnasta pois heikoimmat kuin puutarhuri omenapuustaan huonot oksat."

Eipä voi kuin ihmetellä, miten kaikki tämä on saatu mahtumaan 140 sivuun ilman mitään ahtamisen tai kiireen tuntua. Taas yksi kirjablogi myöntääkin Aki Ollikaiselle vuoden esikoiskirja -palkinnon (palkinto on jo tutuksi tulleeseen tapaan aineeton). Palkinto menee varmasti oikeaan kohteeseen, sillä "Nälkävuosi" on ainoa lukemani vuoden 2012 suomalaisesikoinen.

Proustin sängyssä ja Freudin sohvalla

Joskus käy niin, että jokin uutuuskirja on aivan pakko hankkia ja lukea heti. Tällainen oli suuren Proust-tuntijan Jean-Yves Tadién ”Le Lac inconnu. Entre Proust et Freud” (Gallimard 2012). Tadién kirjan lähtökohta ei ole tehdä Proustin kirjasta psykoanalyysia, koska se on tehty jo miljoona kertaa, vaan tarkastella Proustin (1871-1922) ja Freudin (1856-1939) henkistä sukulaisuutta ja kietoa heidän ajattelunsa yhteen. On kiinnostavaa, että Tadién tietojen mukaan herrat eivät paitsi koskaan tavanneet, eivät tiettävästi myöskään ikinä lukeneet toistensa tuotantoa.

Tadié käy kirjassa läpi Proustia ja Freudia yhdistäviä teemoja alkaen unesta ja päätyen mm. lapsuuden, rakkauden, mustasukkaisuuden ja homoseksuaalisuuden kautta kuolemaan ja surutyöhön. Tadié lukee heitä rinnakkain tavoitteenaan se, että jatkossa toista lukiessa tulisi mieleen toinen. Rinnastukset ovat erittäin kiinnostavia ottaen huomioon, kuinka erilaisia he olivat: toinen oli ranskalainen, perheetön ja nuorena kuollut biseksuaali taiteilija ja seurapiirien kukkanen, toinen taas vaimolleen uskollinen (mutta ainakin Tadién tulkinnan mukaan myös jonkinasteisia homoseksuaalisia vivahteita itsestään esiin kammannut) suurperheellinen tiedemies.

Molemmilla oli juutalainen tausta, tosin kumpikaan ei ollut aktiivisesti uskossa, mieluummin päinvastoin. He olivat myös suuria taiteen ystäviä ja lukivat lakkaamatta. Myös loputon älyllinen uteliaisuus, heidän elämiään varjostaneet sairaudet ja tietty neuroottisuus yhdisti heitä.

***

Tadién johtoteema on kummankin kiinnostus tiedostamatonta kohtaan, lakkaamaton pyrkimys kohti käyttäytymistämme ohjaavia piilotasoja (kirjan otsikko Lac inconnu, "tuntematon järvi", on Proustin metafora alitajunnasta). Tiedostamatonta lähestytään hitaalla "muistin arkeologialla", joka tekniikkana yhdistää Proustia ja Freudia toisiinsa. Verrattuna Freudiin Proustin rooli on tosin monimuotoisempi: Proust on yhtä aikaa puhetta tuottava potilas ja tulkintojaan tekevä analyytikko – ja vieläpä taho, joka saa lukijansa sitoutumaan aktiivisesti kertojan monologiin. No, kyllähän Freudkin tutki itseään varsin suurella antaumuksella.

Tadié näyttää, kuinka freudilainen ja proustilainen muistin arkeologia pyrkivät murtamaan torjunnan, jonka takana tiedostamattoman aarteet ovat piilossa. Siinä mielessä herrat puhuvat eri asioista, että Proust korostaa ensi sijassa tahdon ulottumattomissa olevan muistin kätköistä löytyviä positiivisia aarteita (poikkeuksiakin on), Freudilla torjunnan takana on useimmiten vähemmän iloisia asioita. Siinä polut taas risteävät, että kumpikin korostaa äärimmäisyyteen asti lapsuuden roolia myöhemmän psykologisen kehityksen kannalta. Proustilla iso osa kertojan myöhemmästä draamasta kiteytyy niihin Combrayn lapsuuden iltoihin, joina rakas äiti joko tuli tai ei tullut toivottamaan hänelle hyvää yötä.

***

Proustin rakkauskäsitys on ollut itselleni "Kadonneen ajan" ytimessä (ks. tarkemmin aiempi postaus), ja Tadién kirjasta saa helposti vahvistusta Proustin ajatuksille rakkaudesta sairautena. Kiinnostavaa on, että Freud käsitti asian hyvin pitkälle samalla tavalla puhuessaan "idealisaatiosta", jossa vielä toteutumattomista aistinautinnoista huumaantunut rakastaja antaa kohteelleen imaginäärisiä henkisiä ominaisuuksia, jotka häviävät sitä mukaa kun suhde lihallistuu.

Rakkauden eroottiseen puoleen Tadié tuo runsaasti lisävaloa väittämällä, että Proustin peruskokemus seksuaalisuudesta oli sadistinen ja voyeristinen, suhde itse aktiin jollain tavalla pelonsekaisen ulkopuolinen. Seinän läpi kuultu, sadistisia piirteitä sisältävä seksi on "Kadonneessa ajassa" jonkinlainen toistuva teema, joissa voi halutessaan nähdä samanlaista pakonomaisuutta kuin Joycen rantakohtauksissa.

Mitä tulee homoseksuaalisuuteen, Tadié tuo esiin että sekä Freud että Proust katsoivat ihmisten olevan syntymässään enemmän tai vähemmän biseksuaaleja, ja lopullinen suuntautuminen määrittyi viimeistään varhaislapsuuden kokemusten pohjalta. Molemmat korostivat myös sublimaation merkitystä "seksuaalisuuden hallinnassa" Samalla Tadié huomauttaa, ettei Proust missään tuotannossaan käy läpi äiti- tai isäsuhteensa vaikutusta seksuaalisuuteensa (Tadién mukaan Proustin lapsuus on hyvin lähellä Freudin kirjoittamaa Leonardo da Vinci -tutkielmaa).

Proust korostaa kirjassaan modernisti, että ihmisen seksuaalinen suuntautuminen tapahtuu joka tapauksessa hermostollisena prosessina niin varhain ja sellaisena, ettei sillä voi olla "moraalista sisältöä", toisin sanoen se ei riipu ihmisen omista valinnoista. Paroni Charlus on hahmona tunnettu siitä, että kertoja näki hänet naisena, joka pilkahteli pikku hiljaa esiin miesmäisen hahmon takaa. "Sodomassa ja Gomorrassa" Proust tekee homoseksuaalisuudesta useampiluokkaisen määrityksen, johon mahtuu monta erilaista varianttia.

Tadié puolustaa hienosti Proustin kaunokirjallisia valintoja huomauttamalla, etteivät Odette tai Guermantesin herttuatar todellakaan vaikuta miehiltä, jotka on vain transponoitu naisiksi. Albertinessä vilahtaa miehisiä piirteitä, mutta todennäköisemmin tarkoituksella. Proustin on pelastanut tietenkin hänen käsittämätön mielikuvituksensa ja eläytymiskykynsä, jolla hän on muuttanut omat miehiä kohtaan tuntemansa tunteet (tällaisia autofiktiivisiä elementtejä "Kadonnut aika" on tietysti pullollaan) fiktion tarkoituksia vastaaviksi.

***

Kirjassa tehdään myös äärimmäisen mielenkiintoisia psykoanalyyttisia tulkintoja Proustin elämästä, erityisesti hänen äiti-, isä- ja velisuhteestaan sekä näiden heijastuksista tiettyihin "Kadonneen ajan" perusvalintoihin. Kuka tahansa Proustista kiinnostunut saa näistäkin pohdittavaa pitkäksi aikaa.

Proustin valtavasta miellyttämisenhalusta sekä tarpeesta hakeutua seurapiireihin olisi mieluusti lukenut enemmänkin. Syynä näiden teemojen väistelyyn lienee yksinkertaisesti se, etteivät ne yhdistä Freudia ja Proustia. Tadié itse suosittaa Milton Millerin 70-luvun alussa kirjoittamaa "Proustin psykoanalyysia", josta epäilemättä löytyy lisää valoa tähänkin teemaan.

***

Kaiken kaikkiaan Tadién kirja on nautittava, älyllisesti mukavan haasteellinen ja upeasti kirjoitettu tutkielma, jollaiseen pystyy vain syvällisesti kohteitaan ymmärtävä asiantuntija. Olisi mahtavaa, että tällaisia kirjoja suomennettaisiin.

Näkymättömiä lapsia hyvinvointivaltiossa

"Mirabellaa… Bella Mirabella… Sessaa… Ookko kuulol. Tok kutsuu."

Harvakseltaan romaaneja julkaisevan Markus Nummen kaksi vuotta sitten ilmestynyt "Karkkipäivä" on yksi viime vuosien parhaita suomalaisia kirjoja. Jotenkin se on vain hassua, kun kirjailija käyttää erittäin epäomaperäistä näkökulma- ja kollaasitekniikkaa, kirjoittaa tyylillisesti aika neutraalia proosaa – ja tekee sen aivan törkeän hyvin. Helsinkiin, kovasti Munkinseudulta haiskahtaviin maisemiin sijoittuva romaani käsittelee lastensuojelun arkea kahden yhteenliittyvän tapauksen kautta. Ääneen pääsevät paitsi sosiaalityön ammattilaiset myös puoliksi heitteillä oleva pieni poika, stressaantunut uraäiti, tapahtumiin sekaantuva kirjailija sekä ressukka mutta humaani korttelikauppias.

***

"Kun kulkee tämän sotkun keskellä, niin tarttuuhan se. Rumuus tunkee oman pään sisään. Joskus melkein toivoisi… Toivoisi että joku saatana tulisi vaikka imurin kanssa ja imuroisi pään tyhjäksi. Että sitten olisi edes jossakin hetken siistiä. Kaunista. Avara puhdas tila ilman yhtään huonekalua."

Nummen kirjan hahmoista varsinkin pikkupoika-supersankari Tomin alias "Tok Kilmoorin" sekä tilanhallintasuunnittelija Paula Vaaran hahmot ovat niin eläväiset, että harvoin sellaisiin törmää. Tomin osuudet voisi liittää suoraan sanakirjaan havainnollistamaan kohtaa "lapsen maailma". Self-helpin ja suklaan voimalla uranaisen kulissiaan ylläpitävä ja yhä syvemmälle syöksyvä Vaara on kaikessa karikatyyrimäisyydessään mahtava tiivistys nykyajan ylitunnollisista loppuunpalajista, joilta ulkokultainen suorittaminen ja kontrolloidun kulissin ylläpito vievät kaiken käsityksen siitä, mikä elämässä on olennaista. Kirjailija-Arin kautta Nummi taas kuvaa osuvasti, millaisia riskejä viranomaisyhteiskunnassa liittyy siihen, että erehtyy vahingossa välittämään jostain vieraasta lähimmäisestään. 

Dialogi ja vapaata epäsuoraa hyödyntävä kertojanääni soljuttavat tekstiä eteenpäin vailla minkäänlaista keinotekoisuutta. Kirjan tapahtumat ovat ahdistavia, mutta vaihtuvat näkökulmat ja lapsen maailman armollisuus pitävät kirjan hengittävänä ja jopa sympaattisena.

Luin kirjan ensimmäistä kertaa sen ilmestyttyä ja nyt toisen kerran KOM-teatterin esityksen innoittamana. Minusta teatteriversio oli onnistunut, vaikka se heittikin kirjaa selvästi enemmän farssin puolelle. KOM:issa ei kuitenkaan naurettu vakavalle asialle vaan kaikkeen ihmistouhuiluun liittyvälle kömpelyydelle ja vakaviinkin asioihin kuuluvalle tahattomalle komiikalle. En osaa pitää kovin huonona teatteriesitystä, joka onnistuu sekä naurattamaan että liikuttamaan. Tyylilajin lievästä vaihdoksesta huolimatta teksti oli yllättävänkin uskollinen Nummen romaanille. Olen siis varsin eri mieltä näytelmän Hesarissa lytänneen Suna Vuoren kanssa.

***

"Karkkipäivän" jälkeen oli todellinen shokki tarttua kymmenen vuotta kirjahyllyssä pyörineeseen Nummen esikoiskirjaan, vuonna 1994 ilmestyneeseen romaaniin "Kadonnut Pariisi".

Kirjassa Pariisi katoaa. Nummi lähestyy aihettaan ensin yliopistolla tapaavan, Pariisia harrastavan nuorenparin, sitten aihetta dokumentoivan tv-kuvausryhmän näkökulmasta. Pariisin häviämistä pyöritellään mm. arkistoteoriasta lainaavin kirjallisin taikatempuin, joilla pyritään luomaan kuvaa todellisuuden ja etenkin historian häilyvästä luonteesta.

Tämäntyyppiset käsitteellisellä tasolla spekulatiivista maagista realismia edustavat kirjat ja niihin usein kuuluva taikurimainen tyylilaji ärsyttävät minua selittämättömästi. Koin "Kadonneen Pariisin" äärellä juuri samanlaista tarvetta puristella käsiäni nyrkkiin kuin Jose Saramagon lakkoon menevää kuolemaa kuvaavan "Death at Intervalsin" tai Italo Calvinon useimpien kirjojen parissa. Myös joistain Leena Krohnin kirjoista muistan saaneeni samantyyppisiä oireita.

Kirja on epäilemättä omalla tavallaan laadukas, ja esimerkiksi Helsingin Sanomien Hannu Marttila näyttää pitävän romaania hyvinkin merkittävänä. Filosofisia käsitteitä ja yhteiskunnallisia omituisuuksia on luonnollisesti hyvinkin mielekästä tutkia romaanitaiteen välinein, mutta perinteisen narratiivin ja sen keinovalikoiman sekoittaminen yleiskatsaukselliseen käsitekikkailuun on vaikea taiteenlaji (tässäkin joku voi onnistua, minkä osoittaa suuresti ihailemani Michel Houellebecq).

Tarkennetaan vielä, että ajatus "Pariisin" idean subjektiivisuudesta, häilyvyydestä ja siihen liittyvä historiankirjoituksen valjastaminen politiikan palvelukseen on ihan mahdollinen romaanin filosofinen kannake. En vain jaksa sitä, että kaupunki todella lentelee kirjassa taivaalla enkä sitä, että Ranskan hallituksen lavastamaan "Pariisiin" repeilee reikiä ja niin edelleen. Hienovaraisuuden taika särkyy.

Seuraava tyylinäyte edustakoon sitä jotain, joka saa karvani pystyyn:

"Bibliothèque Nationalen löytyminen Bretagnen rannikolta herätti sekä riemua että järkytystä. Kirjastosta "pelastettujen" tutkijoiden mielestä se oli yksinomaan ärsyttävä ja tuiki kohtuuton epäonnen potku, jonka ainoa konkreettinen lopputulos oli useiden väitöskirjojen viivästyminen sen epämääräisyyteen venyvän ajanjakson verran, jonka poliisiviranomaiset katsoivat tarvitsevansa asian selvittämiseen. Eikä mikään tuntunut selviävän.

Kun tutkijoilta kysyttiin, miten oli mahdollista, että he eivät olleet huomanneet olevansa poissa Pariisista, heidän reaktionsa oli ensiksi hämmästys, sitten ärtymys.

'Mutta mehän olimme Pariisissa. Bibliothèque Nationale on Pariisi.'"

Terkkuja kirjamessuilta

Terkkuja kirjamessuilta! Kuten kuvasta näkyy, Darth Vader on edelleen hämmentynyt alaisensa osoittamasta uskonpuutteesta. Taustalla näkyy Riikka Pulkkinen, joka onnistui herättämään kiinnostuksen uutukaistaan kohtaan.

Eiffel-tornin kanssa naimisiin menneestä objektofiilistä kirjan "Rautaiset rakastajat" kirjoittanut ex-rumpalitoverini Janne Flinkkilä muuten vihjaili lavalta allekirjoittaneen epäilyttävästä suhteesta kaasunaamareihin. Kiistän jyrkästi.

Kirja-alan tila -keskustelusta ehdin kuulla vain puolet, mutta se oli selvästi viimevuotista valjumpi. Syykin lienee selvä: Jan Erola ja Harri Haanpää puuttuivat paneelista eikä yleisökysymyksiä sallittu.

Päällimmäiseksi jäi mieleen, että useimpien panelistien mielestä Suomessa ilmestyy kysyntään ja varsinkin tarjolla olevaan mediahuomioon nähden liikaa kirjoja. Havainto tuntuu monella tavalla erikoiselta, vaikka sen on kuullut monta kertaa aiemminkin. Taustalla voi kuulla huolta siitä, että osa kirjoista tehdään kustantamoissa hutaisemalla, eivätkä markkinointiosastot pysty auttamaan suurinta osaa parvesta mitenkään. No, jos paperiteollisuudessa on muutenkin ylikapasiteettia, niin ehkä sitten kirja-alallakin.

Sekin tuli selväksi, että kirjakauppojen lukumäärä vähenee aika railakasta vauhtia. Huolestuttavaa on se, ettei nettikauppa ole Suomessa lähtenyt kovinkaan kummoiseen lentoon esimerkiksi Ruotsiin verrattuna. Sellaistakin arvailua esiteltiin, että vanha lukeva sukupolvi on kuolemassa alta pois ja uusi ostaa kirjoja kerta kaikkiaan entisiä vähemmän. Ja jos ostaa, niin ei ainakaan kivijalkakirjakaupoista, joissa Anja Snellmanin sanoin viisikymppisten sukupolvi tykkää käydä laumassa hiplaamassa kirjoja.

Lisäksi tuli kuultua mm. Tommi Uschanov, bloggari-kollega ja esikoiskirjailija Karoliina Timonen, Riku Korhonen ja Monika Fagerholm. Mukaan tarttui vain yksi kirja: alennuksessa ollut Arto Kivimäen "Odysseia lapsille". Olisin ostanut divaripuolelta Nathalie Sarrauten "Tropismien" suomennoksen, mutta se maksoi kahdeksan euroa.

Täydellinen kaaos hiekkarannalla

Vuosi sitten Normandiasta Helsinkiin muuttaneen ja samaan syssyyn Harri Haanpään vanavedessä Likelle siirtyneen Riikka Ala-Harjan kuudes romaani ”Maihinnousu” on ollut ehkä syksyn puhutuin kaunokirja (sen yhden toisen Liken kirjan kanssa), ja hyvä niin. Avioeron ja lapsensa syövän kouriin joutuvan normandialaisen maihinnousuopas Julien tarina on tiukasti rakennettu, napakasti kerrottu ja asiaankuuluvalla tavalla ahdistava. Romaanin ytimeen leivottu taistelun teema toimii. Normandian maihinnousu rinnastuu leukemiaan luontevasti ja puolison petollisuuden takia alta murentuvan avioliiton kanssa taistelu tuo kirjaan kolmannen keskuselementin. Näillä eväillä kirjaan on saatu tehokas poikkeustilan tuntu.

Kirja alkaa suoraan tapahtumavyöryn keskeltä ja etenee nopeasti. Miehen petollisuudesta seuranneen eroprosessin käsittely muuttuu salamasodasta asemasodaksi, kun lapsi yllättäen sairastuu. Ihon alle ryömivällä tavalla Julie pohtii, aiheuttivatko kodin jännitteet lapsen sairauden. Taustalla kulkevat Normandian maihinnousun tapahtumat, jotka tuodaan tarinaan mukaan Julien opastuskierrosten kautta. Ala-Harja kertoi hiljan YLE:llä, ettei hän halunnut kirjoittaa historiallista romaania, mutta halusi kuitenkin kirjan teemaan hyvin sopivan historiallisen kontekstin mukaan. Päähenkilön ammatinvalinta on ollut näistä lähtökohdista varsin nokkela oivallus.

Julie on maailmankuvaltaan jämpti ja käytännöllinen nainen. Hän ei antaudu tunteidensa valtaan vaan hallinnoi kaaostaan "kiihkottoman historioitsijan" tavoin. Kierroksillaankin hän yrittää "pitäytyä toiminnassa ja taisteluiden etenemisessä" eikä alkaa kysellä, onko sotimisessa ylipäätään mitään järkeä. Julien illuusioton asenne tulee hyvin esiin, kun hän kommentoi sairaalle tyttärelleen tasapeliin päättynyttä jalkapallopeliä:

”Ratkaisematonta ottelua ei ole, sanon, Toinen on aina parempi kuin toinen.

Tasapeliä ei oikeasti ole, tasapeli on aina harha.

Harmittaa miksi puhun Emmalle tuollaisia. Toisaalta: tauti joko selätetään tai sitten sille hävitään, ollaan naimisissa tai sitten ei olla, sota hävitään tai voitetaan, mikään ei ole milloinkaan tasan.”

***

Julie on hahmo, josta olisin halunnut tietää enemmänkin. Lukija oppii hänestä käytännöllis-orientoituneen luonteensa lisäksi jotain, mutta ei kovin paljoa: hän pitää lenkkeilystä ja sulkapallosta, tupakoi, seuraa Idolsia muttei vaikuta kovin kiinnostuneelta jalkapallosta. Hän on asunut ikänsä normandialaiskylässä, mutta hän ei tunnu tuntevan sieltä yhden läheisen ystävän lisäksi oikein ketään. Äiti asuu Réunionin saarella, isä on kuollut, mutta juuri sen kummemmin Julien menneisyyttä ei tongita.

Toisaalta ymmärrän, miksi maalaileva taustoitus on jätetty vähemmälle. "Maihinnousu" on tiukka, lyhyt kirja kriisistä, selviytymisestä seuraavaan päivään. Julie on olemassa hänelle tapahtuvien asioiden takia eikä toisinpäin, poikkeustilassa ilmavat identiteettipohdinnat jäävät sivuun ja niiden paikan ottavat sytostaattihoidot ja käsidesin lotraaminen.

***

Kirjan päähenkilön luonteeseen sopivalla tavalla myös Ala-Harjan tyyli on toteava ja selkeä, hyvällä tavalla matter-of-fact. Julien tajunnanvirrasta on napattu kiinni minäkertojalla ja preesensissä. Ratkaisu on kirjan teeman ja rakenteen kannalta hyvin mietitty. Lisäksi Ala-Harja ketjuttaa usein virkkeitä pilkkujen väliin, mikä vahvistaa tuntua siitä, että asiat tapahtuvat parasta aikaa.

Ala-Harjan tyyliin kuuluu myös, että pidempää kappaletta seuraa usein useampi yhden tai kahden lauseen kappale, mikä tuo tekstiin draamallista rytmiä, ehkä vähän Pirkko Saision tapaan. Dialogi on monin paikoin jätetty merkitsemättä, mikä vie myös hyvin lukijaa lähemmäs päähenkilön tajuntaa.

"Avaan tietokoneen ja etsin tietoa mustelmista. Etsin veriarvot ja verihiutaleet, etsin faktaa, sairaudet ovat kemiaa, ne ovat lääketiedettä, silkkaa luonnontiedettä, kohta me ajamme autolla sairaalaan ja lääkäri ilmoittaa, että Emma on terve.

Tartun puhelimeen ja samalla hetkellä näen miten Emma ja Henri kävelevät kadun toisessa päässä. Juoksen heitä vastaan, yritän juostessa rauhoittua, ja kun tavoitan heidät, olen tyyni, olen täysin rauhallinen, ja kysyn Emmalta hymyillen, oliko rannalla mukavaa.

Emma näyttää sankoaan, missä taskuravut kalisuttavat saksiaan.

Sanon, että meidän pitää lähteä sairaalaan.

Kenen meidän, Henri kysyy.

Minun ja Emman.

Miksi, Henri kysyy.

Tutkitaan lisää.

Mitä?

Mustelmia, kaiken varalta, sanon rauhallisesti.

Käsken Emman vaihtaa hameen ja pestä kädet.

Käynnistän auton, me lähdemme.

Emma otetaan suoraan osastolle.

Soitan Henrin paikalle."

***

Verrattuna Ala-Harjan edelliseen romaaniin ”Kanaria” (2010) uutukainen on selvästi vakavampi. Kanariaa pilkuttava ironia, paikoitellen jopa Raittilan tai Hotakaisen mieleen tuova aika karski ilmaisu (no, siinä ollaan suurimmaksi osaksi miesten päiden sisällä) ovat Maihinnousussa taka-alalla. Kanaria on niin ikään preesensissä mutta kolmannessa persoonassa. Preesens-ratkaisu toimii tässäkin kirjassa hyvin ja antaa mahdollisuuden takaumien esittämiselle imperfektissä. Vapaa epäsuora kerronta loikkii eri henkilöiden välillä ja vaihtaa luontevasti rekisteriä henkilön mukaan.

”Kanariassa” rinnastetaan ensimmäisen ja kolmannen maailman ongelmia yrityksensä konkurssin jälkeen Kanarialle muuttaneen telakkapomon, tämän jo kuolleen mutta kirjassa vahvasti mukana elävän vaimon, afrikkalaistaustaisen siivoojatytön sekä Kanarialle uima-allasta korjaamaan kutsutun nuorenmiehen kautta. Mukana on myös Gran Canarian suomalaissiirtokunnan naispastori, jota seurakuntansa muka-ongelmat ällöttävät.

Kanaria kuvaa hienosti nykyajan miehistä empatiakyvyttömyyttä sekä siitä seuraavaa kohtaamisen mahdottomuutta ja yksinäisyyttä. Itsensä varsinaiseksi hyväntekijäksi mieltävällä laivanrakennuspomo Nymanilla on Katherine Mansfieldiä mukaillen "karmea tarve ihmiskontakteihin", joita ei enää saa kuin rahalla, kun väärään muottiin väkivalloin pakotettu vaimo on kuollut eikä tyttäriä voisi vähempää kiinnostaa.

Kanarialle paremman tulevaisuuden perässä pyörivät afrikkalaiset jäävät valkoihoisille siirtolaisille täysin käsittämättömiksi, mutta raha sentään liikkuu. Valkoihoiset käristävät itseään rannalla ja hukkuvat rantaveteen humalassa, afrikkalaiset ajelehtivat rantaan pakopurkkiensa upottua merellä. Pastori Holmin sanoin, on "synti maata rannalla samalla kun afrikkalaiset rantautuvat ruumiina kainaloon."

"Kanariassa" symboliikka on "Maihinnousua" hämärämpää ja langat jäävät paikoitellen auki. Esimerkiksi romaanin keskiössä olevasta altaan tematiikasta saadaan aikaiseksi monitahoinen verkosto, jota lukija jää pohtimaan pitkäksi aikaa. Itse tykkään tällaisista täkyistä. Myös allasremonttia tekevälle "ottopoika" Mikolle haamuna tarinaan ilmestyvä Nymanin kuollut ja ilman dialogiviivoja replikoiva Silja-vaimo jää hauskasti monitulkintaiseksi, vähän Hamletin haamun tyyliin.

Romaanien lisäksi Ala-Harja on kirjoittanut mm. lastenkirjoja, kuunnelmia ja tekstejä sarjakuviin. Hän on mukavalla tavalla ammattimainen ja sanoista kiinnostunut kirjoittaja, jolla on monta ääntä ja paljon sanottavaa.

***

”Maihinnoususta” ei voi kirjoittaa sanomatta jotain Hesarin lanseeraamasta ”taiteen etiikkaa” koskevasta keskustelusta. Sinänsä on hämmentävää, miten sama keskustelu faktan ja fiktion rajoista käydään aina uudelleen, vuosikymmenestä toiseen. Ennen sentään uhattiin reilusti kunnianloukkausjutuilla, nyt peräänkuulutetaan kirjailijoille ”eettisiä normistoja”. Olin yllättynyt, että Hesari lähti nostamaan asiaa näin isosti. Suurista myllerryksistä toipuvien läheisten loukkaantuminen heidän kokemustensa käyttämisestä fiktion pohjana ja elävästä elämästä ammentavan kirjailijan perhesuhteet ovat yksi asia, näiden kokemusten käsittely koko sivun jutussa valtakunnan ykkösmediassa (vaikkakin tietysti laatulehdille tyypillisen ”ilmiö-diskurssin” alla) ihan toinen.

Jos unohdetaan uutisointi, keskustelusta jää fiktion ystävälle käteen se mielenkiintoinen ristiriita, joka sisältyy syvien kokemusten samanaikaiseen äärimmäiseen henkilökohtaisuuteen ja toisaalta niiden banaaliuteen: mikä tahansa elämän suuri tragedia on toisaalta yksilön maailman perustuksia tärisyttävä, toisaalta kaikille kokijoilleen hämmentävän samanlainen. Juuri elämän peruskokemusten kuten rakkauden, nuoruuden optimismin, kuolemanpelon ja sairauden universaaliuteen perustuu merkityksellisen kirjallisuuden mahdollisuus.

Toinen mielenkiintoinen aspekti tämäntyylisissä jupakoissa on usko painetun sanan ikuistavaan voimaan. Jännittävällä tavalla edelleen tunnutaan ajateltavan, että se mikä on kirjoihin ja kansiin vaikka sitten fiktion muodossa saatettu, on jotain lopullista ja peruuttamatonta, jotain johon on syytä suhtautua suurella vakavuudella. Tällainen ajattelu synnyttää monenlaisia mahdollisuuksia loukkaantumiseen. Huomaan ajattelevani usein Marcel Proustin lääkäriveljeä Robertia, joka – jos moukkamainen biografinen luenta sallitaan – jäi kokonaan ulos veljensä romaanista, koska hänelle ei löytynyt järkevää taiteellista roolia. Minusta veljen kohtalo kertoo siitä, millaista romaanitaide on. Sekin kertoo jotain, että Robert toimitti Marcelin tuotantoa painokuntoon veljensä kuoleman jälkeen.

Uuden romaanin manifesti

Venäjänjuutalaiseen sukuun syntynyt ja myöhemmin ranskalaistunut Nathalie Sarraute (1900 – 1999) tunnetaan kirjallisuusympyröissä yhtenä ranskalaisen, perinteistä romaanikäsitystä uudistamaan pyrkineen "uuden romaanin" (le nouveau roman") johtotähdistä. Aika moni tuntuu leimaavan uuden romaanin itsetarkoitukselliseksi muotokikkailuksi, jonka soisi vaipuvan unholaan. Sarraute on kuitenkin kirjailija, jonka teoksiin ja ajatuksiin romaanista kannattaa ehdottomasti tutustua.

Sarraute avasi teoreettista suhdettaan kirjallisuuteen esseekokoelmassaan “L'Ère du soupçon” eli suomeksi suunnilleen "Epäilyksen aikakausi" (1956, ei tietääkseni suomennettu), jota pidetään myös uuden romaanin opinjulistuksena. On tosin hyvä huomata, että Sarrauten ensimmäinen uuden romaanin ajatuksia käytännössä kokeillut teos ilmestyi jo lähes 20 vuotta ennen näitä esseitä.

***

Sarrauten perusidea on se, että edelleen laajassa käytössä olevilla klassisen realismin välineillä on mahdotonta päästä suuria mestareita kuten Dostojevskia tai Balzacia syvemmälle. Sarrauten mukaan ihmiset ovat niin tottuneita klassikoiden luomiin konventioihin, että niistä on tullut todellisuuden näkemisen estävä toinen luonto, liian helppo ratkaisu.

Sisältö on Sarrautelle aina muotoon sidoksissa. Jos haluaa päästä klassista romaanitaidetta syvemmälle ihmisen nahkoihin, täytyy uudistaa menetelmiä. Toisaalta omaperäinen tyyli on vain halpa temppu, jos se ei mahdollista porautumista kohti "todellisuutta".

Sarrauten silmät avautuivat muodon ja sisällön yhteydelle hänen lukiessaan modernisteja, etenkin Proustia, Joycea ja Woolfia. Nämä onnistuivat murtamaan perinteiset ilmaisutavat tajunnanvirtatekniikallaan. He käänsivät katseen kohta ihmisen sisuksia ja pyrkivät löytämään totuuksia, joihin klassisella romaanikerronnalla ei päässyt käsiksi. Sarraute vertaa kehitystä maalaustaiteeseen 1800-luvun lopulla, jolloin taiteilijat onnistuivat karistamaan hartioiltaan klassisen maalaustaiteen rajoitteet. 

Tosin pian modernistien jälkeen eksistentialistit näyttivät, ettei ihmisen sisällä ollutkaan mitään nähtävää (tosin Sarraute näyttää, miten Camus'n Meursault'nkin tai häneksi naamioituneen kertojan sisällä elää sitkeästi perinteinen esteetti ja tarinankertoja). Ihmisen sisältä kultahippuja siivilöineiden modernistien löydökset tuntuivat Sarrautesta lopulta epätyydyttäviltä, vihjasipa hän itse Proustinkin olevan kenties lopulta vain henkilöhahmoja suoltava, liikaan analyysiin sortuva kynäniekka. Ja vaikkei olisi ollutkaan, modernisteja oli täysin turha imitoida, koska he olivat sanoneet jo kaiken sen, mikä heidän metodeillaan oli mahdollista.

***

Sarrautea ärsytti, että suurin osa kirjallisuudesta oli jumissa klassisen romaanin juoni-, henkilöhahmo- ja dialogikonventioiden kanssa, vaikka samat asiat saattoi tavoittaa paljon moniulotteisemmin ja syvemmin elokuvassa ja teatterissa. Hänen mielestään romaanin lisäarvo oli jossain ihan muualla.

Sarraute antaa esseissään Proustille pisteet siitä, että hän pyrki sentään analysoimaan keskustelun pinnan alla kytevät vaikuttimet ja vaille sanoja jäävät liikahdukset (sous-conversation), mutta hänkään ei kyennyt siihen mihin kirjailijan pitäisi pystyä: vaientamaan kertoja, raahaamaan lukija osalliseksi peliin, saamaan hänet varuilleen, käyttämään kaikkia aistejaan tekstissä uidessaan.

Sarraute väittää varsin raflaavasti, että sellainen aikalaiskirjallisuus, johon lukija pystyy samaistumaan ja joka peilaa hänen kokemustaan maailmasta, on lähes varmasti arvotonta, koska se edustaa keskivertoihmisen keskivertokokemusta ehkä pikkuisen napakammin ilmaistuna. Toisin sanoen se vastaa (Sarrauten mielestä romaanitaiteen kannalta epärelevanttiin) tarpeeseen saada tukea omille epäomaperäisille käsityksille todellisuudesta ("Täähän on ihan kuin mun elämästä, just noin mäkin ajattelen!").

Sarraute katsoi, että oikean, uutta luovan taiteen tulee olla muodoiltaan (ja siten myös sisällöiltään) niin uutta ja epämukavaa, että lukija nimenomaan EI samaistu siihen, vaan se avaa täysin uusia ja häiritseviä tapoja hahmottaa todellisuutta.

***

Sarrauten tutkimusten kohteeksi muodostuivat jossain tajunnan rajamailla häilyvät ja usein joistain ulkoisista olosuhteista johtuvat mielenliikahdukset, joita oli lähes mahdotonta kuvata sanoin. Hän näki näissä tropismeiksi (sana on lainattu biologiasta ja tarkoittaa kasvien kasvun suuntautumista lähinnä valon ja painovoiman vaikutuksesta) ristimissään ilmiöissä ja niiden edustamissa ihmismielen tiedostamattomissa kerroksissa sen totuuden, jota kohti romaanitaiteen piti pyrkiä. Ainoa keino tavoitteeseen pääsemiseksi oli riisua tropismien ympäriltä kaikki perinteistä romaania rasittavat tekijät kuten juoni ja persoonalliset henkilöt.

Sarraute halusi näyttää, miten vaikkapa arkisen keskustelun pinnan alle kätkeytyi valtava määrä "ali-keskustelua", joka koostuu monimutkaisista mielleyhtymistä ja tunteista, valtasuhteista, piilotetuista motiiveista, kätketyistä tarpeista ja sen sellaisista. Tämän tavoittamiseksi tuli tarttua hetkeen, hidastaa ajankulu ja katsella tapahtumia läheltä. Nämä liikahdukset ovat Sarrauten näkemyksen mukaan universaaleja, ja niitä oli paras kuvata mahdollisimman anonyymien ihmisten kautta.

Sarraute piti tehtävää vaikeana. Hänen mukaansa keskimääräinen lukija oli pavlovilaisen ehdollistunut kasaamaan tekstimassasta koherentteja henkilöitä ja halusi päästä helpolla, pysyä tutulla maaperällä. Lukija täytyi siis haastaa ja pakottaa hänet osallisena syvälle tekstiin.

***

99-vuotiaaksi eläneen Sarrauten koko mittava tuotanto rakentui tropismin käsitteen ympärille. Vuonna 1939 ilmestynyt esikoisteos "Tropismes" (Tropismeja, suomentanut Leena Kirstinä 1968) sisältää 24 erittäin lyhyttä ja vaikuttavaa proosatekstiä. Sarraute ehti kirjoittaa pitkän elämänsä aikana hurjan määrän kirjoja, joista olen lukenut vasta muutaman. Pidemmissä teksteissä Sarrauten monimutkaisille mielleyhtymille ja tunteille hakemat "objektiiviset korrelaatit" pääsevät paremmin oikeuksiinsa ja lukijan todellinen eläytymiskyky punnitaan.

Pistän tähän kohtaan pisteen ja palaan seuraavassa postauksessa Sarrauten tuotantoon. Tropismien lisäksi kammataan ainakin mahtava taidepiirisatiiri "Kultaiset hedelmät".