Onni on suojaava sokeus

"Et cette parole du Christ s'est dressée lumineusement devant moi. 'Si vous étiez aveugles, vous n'auriez point de péché.' "

("Seuraavat Kristuksen sanat ovat kirkastuneina nousseet tietoisuuteeni: 'Jos te olisitte sokeita, teissä ei olisi syntiä.'") 

André Gide (1869-1951) on paitsi Nobel-voittaja ja Nouvelle Revue Française -kirjallisuuslehden perustaja myös tunnettu siitä, että hän vaikutti merkittävällä tavalla Camus'n ja Sartren kirjoittamiseen. Itselleni hän on pitkään ollut erityisen omituinen kaveri siksi, että hän antoi seurapiiriperhosena ja snobina pitämänsä Marcel Proustin romaanikäsikirjoitukselle pakit, ja katui tätä myöhemmin tulenpalavasti.

Giden vuonna 1919 julkaistu romaani "La Symphonie pastorale" (suom. Pastoraalisinfonia) on hieno pieni tutkielma uskonnon, moraalin ja tunteiden suhteista. Sen päähenkilö on Jura-vuoristossa toimiva protestanttinen maalaispastori, joka päätyy ottamaan luokseen asumaan sokean teinitytön, joka on jäänyt lähes täysin vaille ihmiskontakteja. Pastori ristii tytön Gertrudeksi ja alkaa opettaa tälle ihmiselon alkeita. "Pastoraalisinfonia" on kokoelma pastorin päiväkirjamerkintöjä Gertruden "heräämisestä". Hauskasti sanaleikkisän nimensä kirja saa Beethovenin kuudennesta sinfoniasta, jota pastori vie tytön kuulemaan ja joka avaa Gertrudelle ymmärryksen paitsi musiikin kauneudesta myös kyvyn hahmottaa värien maailmaa.

Nopeasti asioita omaksuva Gertrude osoittautuu tuntevaksi ja oppivaksi yksilöksi, joka turvaa kasvattajaansa kaikissa asioissa. Pastorin vaimo kokee miehensä ja tytön suhteesta suurta mustasukkaisuutta, laiminlyöhän pastori perhettään ja lapsiaan tytölle suodun ajan ja kiinnostuksen kustannuksella. Pastori oikeuttaa käytöstään Raamatun opetuksilla kadonneesta lampaasta, jonka löytyminen tuottaa enemmän onnea kuin ne 99 muuta, jotka eivät koskaan kadonneetkaan.

Samalla hän opettaa tyttöä valikoiden haluten säästää hänet kaikelta siltä rumalta, mikä ihmisyyteen ja maailmaan kuuluu. Raamatustakin hän jättää tytölle antamatta Paavalin kirjeet, koska Gertrude ei sokeana tunne lainkaan syntiä, eikä häntä siksi kannata sillä turhaan huolestuttaa. Pappi kertoo tytölle, etteivät näkevät osaa arvostaa kaikkea sitä yksinkertaista viatonta kauneutta, joka sisältyy lintujen lauluun ja perhosten siipien kuvioihin.

***

Gide kuvaa pastorin päiväkirjan kautta taitavan monikerroksisesti uskonnolliseen retoriikkaan verhottua itsepetosta, kuvainnollista sokeutta, johon pastori kietoo itsensä. Giden kieli on tarkoituksenmukaista ja tarkkaa, ja sitä pilkuttavat kauniit aforistiset kielikuvat. Reino Hakamiehen käsialaa oleva suomennos vuodelta 1947 on rekisteriltään miellyttävä, mutta valitettavan hutaistu. Useammassakin kohdassa alkuperäiset merkitykset kääntyvät päälaelleen.

Otetaan Giden kauniin yksinkertaisesta tyylistä esimerkki, jossa pastori kuvaa Gertruden ihastusta hänen kuullessaan lintujen laulua:

"Je me souviens de son inépuisable ravissement lorsque je lui appris que ces petites voix émanaient de créatures vivantes, dont il semble que l'unique fonction soit de sentir et d'exprimer l'éparse joie de la nature."

("Muistan hänen pohjattoman ihastuksensa, kun kerroin hänelle, että hänen kuulemansa pienet äänet olivat peräisin elävistä olennoista, joiden ainoana tehtävänä tuntui olevan luonnossa hajallaan olevan ilon tunteminen ja ilmaiseminen.")

***

Sitä mukaa kuin Gertruden ymmärrys maailmasta lisääntyy vähenee, pastorin sokeus kasvaa. Tarkkanäköinen mutta penseä vaimo ymmärtää kupletin juonen runsaasti ennen miestään, ja tilanne on selvä tytöllekin. Pappi ei uskalla myöntää itselleen vieraantuneensa kaavoihin kangistuneena pitämästään vaimosta, eikä varsinkaan ymmärrä tyttöä kohtaan tuntemansa rakkauden laatua kuin vasta liian myöhään.

Pastorin kauhuksi hänen poikansa Jacques kiinnostuu myös Gertrudesta, jolloin omituinen triangeli on valmis. Miehet käyvät mittelöä Paavalin ja Jeesuksen sanojen tulkinnan kautta, ja poika perääntyy. Se jää pappia kuitenkin hieman kiusaamaan, että dogmaattinen poika tekee perääntymisestään hyveen ja näkee, että muiden pitäisi joutua samanlaisen moraalisen pakon alaisuuteen. Pappi oikeuttaa toimintansa itselleen jälleen kerran hienoin rakennelmin, jotka perustuvat, toisin kuin Paavalin dogmaan nojaavan pojan, evankeliumin tulkintaan onnellisuuden vilpittömän tavoittelun kautta. Se, joka ei tunne syntiä, on onnellinen ja kirkas.

Jacques'n peräännyttyä Gertrude ja pastori ehtivät tunnustaa rakkautensa toisilleen ennen Gertruden näkökykyn palauttavaa leikkausta. Pohtiessaan leikkaukseen menoa Gertrude on valinnut puolensa: "En minä välitä siitä, olenko onnellinen vai onneton. Minusta on tärkeämpää, että tiedän."

Ei liene yllätys, että tiedon lisääntymisestä ei seuraa mitään hyvää. Sokeus, oli se sitten fyysistä tai henkistä lajia, on viattomuuden ehto. Tämän Gide onnistuu sanomaan romaanissaan harvinaisen elegantisti.

Populaaristi psykoanalyysista

René Magritte: L'invention collective
Lähde: Wikipaintings.org

Taas tuli tehtyä pieni harha-askel populaaritieteen pariin. Käsiin sattui Minna Juutilaisen ja Ari Takalon toimittama artikkelikokoelma "Freudin jalanjäljillä" (Teos 2009), joka pyrkii antamaan kattavan kuvan psykoanalyysin nykytilasta, vieläpä suomalaisesta näkökulmasta. Kirjassa käydään läpi psykoanalyysin peruskäsitteistöä, sen kohtaamaa kritiikkiä sekä psykoanalyysin yhteyksiä humanistisiin ja neurotieteisiin. Mukana on myös kiinnostavia potilaskuvauksia, jotka avaavat psykoanalyysia hoitomuotona. Kirjoittajina on laaja kaarti suomalaisen psykoanalyysin asiantuntijoita lääkäreistä pedagogeihin ja humanisteihin. Kirja on avoimen psykoanalyysimyönteinen, eikä pyrikään sitä peittelemään. Onpa kirjassa jopa aika provokatorinen ADHD:tä käsittelevä artikkeli, joka pyrkii kyseenalaistamaan ADHD:n geneettistä taustaa ja korostaa sen sijaan ympäristön ja neurologian monimutkaista vuorovaikutussuhdetta lapsen dopamiinijärjestelmän kehityksessä.

***

Artikkelien ahmimisen jälkeen voi vain todeta, että psykoanalyyttinen ihmiskuva on monella tavalla houkutteleva. Se ei ensinnäkään pelkistä ihmistä hyötyä maksimoivaksi laskukoneeksi vaan korostaa, että jokainen yksilö on omalaatuinen sekoitus perimää ja yksilöllistä elämänhistoriaa, jotka vaikuttavat toisiinsa ja muodostavat ainutlaatuisia kokonaisuuksia. Se hylkää näkemyksen ihmisestä rationaalisena järkiolentona ja katsoo, että rationaalisen ”minän” ohella ihmisen toimintaan vaikuttavat monet taustamotiivit, joista osa on ihmiselle itselleen tiedostamattomia.

Samalla psykoanalyysi on kuitenkin materialistinen oppi, eikä pyri kietomaan ihmisyyttä mihinkään mystiikkaan tai yliluonnolliseen kaapuun. Se poikkeaa uskonnollisista näkemyksistä myös käsittelemällä varsin kiihkottomasti ihmisessä vaikuttavia voimia kuten biologiasta kumpuavia viettejä, niitä kahlehtivia, sosiaalisista käytänteistä ja rooliodotuksista tulevia käyttäytymisnormeja sekä ihmisen ikuista liikettä näiden voimien välillä. Se hyväksyy avoimesti hankalatkin asiat, ja pyrkii purkamaan näiden torjumisesta nousevia ristiriitoja tuomalla niitä tietoisuuden piiriin. Lisäksi se painottaa, ettei terveyden ja hulluuden välillä ole mitään jyrkkää kuilua, vaan on kyse jatkumosta.

Sanotaan psykoanalyysin ”tieteellisyydestä” mitä vain (suuri osa tästä kritiikistä pätee muuten nähdäkseni suureen osaan muitakin "ihmistieteitä") , minusta vaikkapa idin, yliminän ja minän kolmijaolle perustuva ja mielen tiedostetun ja tiedostamattoman ulottuvuuden huomioiva psykoanalyyttinen rakenneteoria on harvinaisen onnistunut yritys kuvata ihmisen mielen dynamiikkaa.

***

Kirjasta käy myös hyvin ilmi, kuinka paljon psykoanalyysi on vaikuttunut taiteeseen paitsi analyysimielessä myös teosten tausta-apparaattinakin. Kirjassa psykologi Jussi Saarinen ottaa yhdeksi esimerkiksi René Magritten taiteen, jossa korostuu hänen ratkaiseva lapsuudenkokemuksensa, jokeen hukuttautuneen äidin löytäminen rannalta alavartalo alastomana ja kasvot yöpaidan peittämänä. Hauskaa on, että on lopulta melko yhdentekevää, onko Magritte käsitellyt aihetta taiteessaan tietoisesti vai tiedostamatta (Magritte itse kiisti kaikki yhteydet psykoanalyysin ja taiteensa välillä ja hän kieltäytyi muutenkin tulkitsemasta teoksiaan mitenkään). Kuvallinen tai sanallinen symbolimaailma, joka psykoanalyyttisen maailmankuvan varaan voidaan rakentaa, on varsin kiinnostava ja hätkähdyttävä. Monet suurista suosikeistani nykykulttuurissa, esimerkiksi Woody Allen, Philip Roth tai sarjakuvantekijä Daniel Clowes, ovat psykoanalyyttisen ajattelun kyllästämiä (kaikilla näillä herroilla, kuten Freudillakin, on muuten vähintäänkin juutalaista sukutaustaa).

Esimerkkinä psykoanalyyttisen ajattelun vaikutuksista taiteessa nostetaan kirjassa mm. Ridley Scottin Alien-elokuvat ja Hitchcockin "Linnut". Tutkija Susanna Välimäki käy näitä ja muuta kauhukuvastoa ansiokkaan tiiviisti läpi Freudin "kammottavan" (Unheimlich) käsitteen ympärille rakentuvassa artikkelissaan. (Tässä yhteydessä on muuten pakko suositella slovenialaisen tähtifilosofi Slavoj Žižekin "dokumenttia" "The Pervert's Guide to the Cinema", joka on suorastaan hullunhauska psykoanalyysi isosta läjästä klassikkoleffoja.)

***

Myös aiemmin kampailtu Proustin maailmankuvan yhteneväisyys psykoanalyysin kanssa vilahtelee artikkelikokoelman sivuilla. Johannes Lehtonen kirjoittaa aivotutkimuksen ja psykoanalyysin suhteista ja käsittelee Freudin Nachträglichkeitia eli jälkikantoisuutta, joka tarkoittaa "aikaisempien kokemusten elävöitymistä ja uudenlaista todentumista nykyhetkessä ikään kuin niiden loppuunsaattamisena, kun uusi tilanne joltain osin muistuttaa aihioksi tai nupulle jäänyttä alkuperäistä kokemusta". Samalla tavalla kuin Proustin välähdykset, psykoanalyysikin tavoittelee siltojen rakentamista vanhojen muistojen ja nykyhetken välille. "Mikäli menneen ja nykyisen välillä olevaa yhteyttä ja niiden välistä jännitettä ei pääse syntymään, psykoanalyyttinen terapia ei toimi."

Onpa Proust mukana eksplisiittisestikin, kun psykiatrian erikoislääkäri Henrik Enckell havainnollistaa sitä, miten Freud ja toisaalta modernit neurotieteet näkevät tunteet. Freudin ajattelussa fysiologiset tarpeet kohtaavat mielellisen perustan ja muuttuvat vieteiksi. Tietyissä olosuhteissa ja jonkin havainnon ("psyykkinen avain") kautta vietit synnyttävät affekteja, ruumiillisia tapahtumia, jotka puolestaan havaitaan tunteina. Tunteista rakentuu monitahoinen kuva, eräänlainen kollaasi, johon on yhdistetty useita mielikuvia.

Proustin "Swannin tiessä" Odetten ja Swannin rakkauden symboliksi muodostuva Vinteuil'n sonaatti saa jo haalistuneen rakkauden tunteen jälleen heräämään, ja Proust piirtää Swannin mieleen monimutkaisen mielikuvien verkoston lumisine krysanteemeineen, käherrysraudan tuoksuineen, kuun loisteineen: "kaikki tottumusten kutomat langat, vuodenaikojen kosketuksen, ihonsa tutkivat värähtelyt jotka olivat laskeneet viikkojen saattoon hyvinsolmitun verkon, jonka vangiksi hän oli jäänyt." 

Romaanihenkilöiden kosto

Sain pari viikkoa sitten Dublinissa irkkukaveriltani Guinnessin ääressä kehotuksen tutustua vähemmän tunnettuun irlantilaiseen mestariin Flann O’Brieniin (oikealta nimeltään Brian O’Nolan). Kehotus perustui siihen, että O’Brien oli saanut itseltään James Joyceltä paitsi vaikutteita myös runsaasti suitsutusta. Irlannissa jonkinlaisen kulttiklassikon asemaan on noussut erityisesti O'Brienin 1939 ilmestynyt romaani “At Swim-Two-Birds”. Huvittavaa kirjan alkutaipaleessa on se (tiedot on otettu tästä Keith Hopperin artikkelista), että Graham Greenen myötävaikutuksen ansiosta julkaistu kirja myi puolessa vuodessa vain parisataa kappaletta, minkä jälkeen loput kappaleet painoksesta tuhoutuivat Lontoon pommituksissa, ja kirja jäi pitkäksi aikaa unohduksiin. Moni leimasi sen halvaksi Joyce-imitaatioksi, jossa oli omia ansioita vain siteeksi. Menestys seurasi vasta 60-luvun lopulla, jolloin monet tutkijat nostivat sen esiin malliesimerkkinä harvinaisen onnistuneesta metafiktiosta.

“At Swim-Two-Birds” on todellakin metafiktiota, joka on lukijan onneksi kirjoitettu humoristisen kevyellä ja (itse)ironisella otteella. Sen minä-kertoja on nuori ja laiskanpulskea kirjallisuudenopiskelija, joka kirjoittaa romaania Trellis-nimisestä kirjailijasta, joka kirjoittaa romaania, jonka henkilöhahmot alkavat kapinoida luojaansa vastaan. Trellis ei ole kovin hyvä kirjailija eikä jaksa keksiä omia henkilöitään, joten hän lainailee surutta milloin mistäkin: vanhan Irlannin tarustosta, saduista ja länkkäreistä. Minäkertoja tarjoaa Trellisin (ja samalla tietysti itsensäkin, ja O’Brienin…) toiminnalle upean selityksen, johon hän lisää vielä sen hyvän sivuvaikutuksen, että sivistymättömät typerykset pysyvät varmasti erossa modernista kirjallisuudesta: 

“The entire corpus of existing literature should be regarded as a limbo from which discerning authors could draw their characters as required, creating only when they failed to find a suitable existing puppet.”

On aika komeaa esittää ironinen itsekritiikki itseensä sulkeutuneelle modernille kirjallisuudelle, joka on täysin käsittämätöntä kaikille muille paitsi asiaan vihkiytyneille nörteille – ja kirjoittaa näistä premisseistä intertekstuaaliseen viidakkoon eksyvä kirja. Nykyään voivotellaan kaiken maailman hipsterien kietoutumista moninkertaiseen ironiaan, mutta on sitä osattu ennenkin!

"At Swim-Two-Birdsissä" O’Brien lyö korttinsa pöytään heti avauksessa: romaanin minäkertoja sanoo vastustavansa kirjoja, joissa on vain yksi aloitus ja lopetus ja siirtyy esittelemään kolme mahdollista avausta kirjalleen. Näiden avulla lukija pääsee suunnilleen kärryille mm. vanhan Irlannin taruista lainaavasta tarina-apparaatista, joka muodostuisi erittäin hämmentäväksi ilmaan vahvaa lukijan johdattelua. 

Kirjassa vuorottelevat nimettömän minäkertojan stoutinhuuruiset vaellukset Dublinin pubeissa sekä katkelmat hänen kirjoittamastaan romaanista kaikkine metatasoineen. Kyllä, mukana ovat monien ihmis-henkilöhahmojen lisäksi mm. vanhojen irlantilaistarujen mukaan Dublinin alla nukkuva Finn McCool, hulluksi tullut ja linnuksi muuttunut kuningas Sweeney, satuolento Pooka sekä hänen taskussaan asuva näkymätön hyvä keiju…

***

Metafiktiivisyys viedään kirjassa naurettavuuksiin asti: salanimellä esiintyvän kirjailijan (O’Brien) luoman kirjailijan (nimetön minäkertoja) luoma kirjailija (Trellis) luo vahingossa liian vastustamattoman henkilöhahmon, sekaantuu häneen ja tuloksena on suoraan aikuisena syntyvä henkilöhahmo, joka ryhtyy kirjailijaksi, jotta saisi luojansa oikeuden eteen. Oikeudenkäynnin aiheena ovat rikokset kirjallista ihmisyyttä (tai ehkä “romaanihenkilöyttä”) kohtaan, pitäähän Trellis hahmojaan käytännössä vankina hotellissa, jossa itsekin asuu.  Romaanihenkilöt pääsevät vehkeilemään luojansa selän takana huumaamalla hänet lääkkeillä petikuntoon, koska nukkuessaan hän menettää kontrollin luomuksiinsa.

Kuulostaako kököltä? Juu juu, mutta kaikki on tehty tarkoituksella! Minäkertoja kertoo avoimesti, että hän paikkaa omaa keskinkertaisuuttaan kirjoittamalla asiat niin kuin hän osaa, minkä takia hänen päähenkilönsä on tietysti oltava huono kirjailija, joka lainaa härskisti muualta. Huumori syntyy siitä, että tämä kerrotaan metafiktiolle ominaiseen tyyliin avoimesti lukijalle, ja vielä niin että päähenkilön luoja pääsee väliin paheksumaan luomansa hahmon toimintaa. Näin minäkertoja esimerkiksi selittää, miksi tuleva oidipaalinen kirjailija syntyi aikuisena:

Note on Constructional or Argumentive Difficulty: “The task of rendering and describing the birth of Mr. Trellis's illegitimate off-spring I found one fraught with obstacles and difficulties of a technical, constructional, or literary character – so much so, in fact, that I found it entirely beyond my powers. This latter statement follows my decision to abandon a passage extending over the length of eleven pages touching on the arrival of the son and his sad dialogue with his wan mother on the subject of his father, the passage being, by general agreement, a piece of undoubted mediocrity.”

*** 

Kirjan mahdollinen ongelma on se, että se aukeaa vain rajoitetusti ulkomaalaiselle, joka ei tunne kunnolla Irlannin eikä sen kirjallisuuden historiaa. Runsaat tarustosta lainaavat kohtaukset, 1900-luvun alkupuolen dublinilainen sisäpiirihuumori, runot ja niiden pastissit sekä jatkuvat rekisterinvaihtelut tuottavat välillä epämiellyttävän olon – mitäköhän kaikkea jää käsittämättä. Alussa viittasin Keith Hopperin artikkeliin, jossa käydään seikkaperäisesti läpi myös O’Brienin oletettua tarvetta hyödyntää erilaisia metafiktiivisiä ja intertekstuaalisia keinoja kiertämään tiukkaa irlantilaista sensuuria, ja hänen lyhyttä artikkeliaan voi lämpimästi suositella taustaksi niille, jotka aikovat sukeltaa tämän hienon kirjan maailmaan. Nähtävästi olisi (ollut) hyvä tutustua etukäteen myös Aldous Huxleyn “Point Counter Pointiin”, jolle kirja on runsaasti velkaa. Toisaalta, O'Brienin kirja on ensi sijassa absurdiuden riemujuhlaa, joten sitä on kai turha pyrkiäkään ymmärtämään missään perinteisessä mielessä.

O’Brien on Joycen sukulaissielu paitsi teoksen labyrinttimaisen olemuksen myös lähes mielipuolisuuksiin yltyvän kielellä leikkimisen ja intertekstuaalisuuden suhteen. Vaikka etenkin osa taruhahmojen seikkailuista jäi heikon taustatiedon takia melko etäisiksi, kirjan hurjan moniulotteinen kokonaisrakenne, kehystarinan vetovoima sekä upeasti pureva ironia kantavat kirjan kuitenkin hienosti maaliinsa asti.

Valmiiden ajatusten ikuinen liike

"On s'attend à mordre une pulpe juteuse et on se casse les dents sur du métal…"

("Tahtoisi puraista mehukasta hedelmää ja katkaisee hampaansa metalliin…")

Käsittelin Nathalie Sarrauten ajatuksia romaanitaiteesta reilu kuukausi sitten. Kuten silloin lupasin, palaan nyt hänen kaunokirjalliseen tuotantoonsa. Keskityn erittäin tuotteliaan Sarrauten läpimurtoteokseen, 1963 ilmestyneeseen romaaniin "Les fruits d'or" (Kultaiset hedelmät, suomentaneet 1964 Pentti Holappa ja Olli-Matti Ronimus).

Se on niin mestarillinen kirja, että tekisi mieli siteerata se tähän kokonaan.

Heti kärkeen pitää sanoa, että kaikki ihmiset eivät varmasti pidä kyseisestä kirjasta. Karkea litmus-testi: jos et näe mitään hauskaa siinä, että me ihmiset jonotamme tuhatpäin milloin suuresta tuntemattomuudesta otsikoihin pompanneen it-yhtiön osakkeita, milloin Sofi Oksasen uutuuskirjaa, tai siinä, että me käärimme lahkeemme juuri sillä tavalla kuin juuri silloin lahkeet tulee kääriä, tai siinä, että me vaahtoamme kahvipöydässä kuuliaisesti juuri niistä schubakeista joista sillä viikolla kuuluukin vaahdota, kannattaa jättää "Kultaiset hedelmät" hyllyyn.

***

"Kultaiset hedelmät" koostuu yleensä samanmielisyyttä tai erimielisyyttä ilmaisevista tekstikatkelmista, jotka käsittelevät kuvitteellisen Kultaiset hedelmät -romaanin saamaa vastaanottoa etupäässä yläluokkaisissa taidepiireissä. Puhuja jää usein arvailujen varaan, ja usein jää lukijan pääteltäväksi sekin, mistä tarkalleen ottaen on puhe. Näin Sarraute raahaa tavoitteensa mukaisesti kiinnostuneen lukijansa mukaan kirjaan, tekemään havaintoja, reagoimaan, ihmettelemään tekstin muodostamia jännitteitä ja mielleyhtymiä. Jos lukija ei jaksa vaivata päätään, kirja putoaa hyvin nopeasti käsistä.

Sarraute luo kirjan vastaanotosta täydellisen kaaren. "Kultaiset hedelmät" nousee parin vaikutusvaltaisen kriitikon ylistyksen tukemana kaikkien kirjallisuuden ystävien huomion keskiöön, siitä tulee massailmiö, ohittamaton klassikko. Nousua seuraa väistämätön hiipuminen ja unohdus, jota saattelee hypeen langenneiden hiljainen häpeä.

***

Sarrauten aseet ovat kliseemäisen epäinformatiivinen ja abstrakti puhe kirjallisuudesta sekä ihmisen massapsykologian satirisointi. Keskustelijoiden välistä yhteenkuuluvaisuuden ja keskinäisen vastenmielisyyden suuntautumista kartoittavalla tropismi-tekniikallaan Sarraute luo taitavasti keskustelutilanteilleen "objektiivisia korrelaatteja" eli vastineita, joissa näkemykset romaanista rinnastuvat erilaisiin opportunistiselle laumaeläimille tyypillisiin tilanteisiin, kuten taisteluun, poliittisiin kuohuntoihin ja rakkauteen.

Yksittäisistä liikahduksista rakentuu suuri kokonaisuus, jolla on luonnonvoimien kaltainen olemus. Sarrautea tutkinut Micheline Tison-Braun toteaa osuvasti 1972 ilmestyneessä artikkelissaan "L'art de la stylisation chez Nathalie Sarraute", että (oma pikasuomennokseni) "kaikki nämä samansuuntaiset tai ristiriitaiset mielipiteiden liikkeet luovat vaikutelman vuorovedestä, joka nousee, sitten laskee tehdäkseen tilaa taas uudelle vuorovedelle, jossa toiset aallot, toisista pisaroista tehdyt, tuottavat samanlaisen liikkeen: valheellisten arvojen ikuinen heiluriliike, joka luo illuusion edistyksestä."

Väännetään tässä vaiheessa rautalangasta ja tehdään samalla ehkä vähän väkivaltaa Sarrauten tropismi-käsitteelle (tiedetään, että hän suhtautui hyvin kärkkäästi ihmisiin, jotka pyrkivät analysoimaan hänen tuotantoaan): "Kultaiset hedelmät" on puhetta olemattomasta kirjasta nimeltä "Kultaiset hedelmät". Olennaista on se, että jokaisella on kirjasta mielipide, ja että nämä mielipiteet eivät kerro lukijalle mitään itse keskustelun kohteesta eli kyseisen kirjan sisällöstä. Ne voisivat koskea lähes mitä tahansa taidekappaletta. Siten käy selväksi, että puheen pintataso on todellakin vain sitä pintaa, ja "todellisuus", ihmisten todelliset vaikuttimet, liittyvät ihmisten välisiin suhteisiin ja valtapeleihin, joissa kuvitteellisen Bréhier'n kirja on vain täysin korvattavissa oleva väline. Se on siis yhtä paljon taidepuheen kuin ihmisen massaolemuksen kritiikki.

Sarrauten kirjan ihme on se, miten hän saa lukijansa seuraamaan innostuneena vaikkapa sitä ideoiden taistelua, joka käydään kirjailijaa latteuksien viljelemisestä syyttävän henkilön ja kirjailijaa puolustavan henkilön välillä. Syytökset latteuksista saavat vankat muurit horjumaan, kunnes puolustaja vetää esiin täydellisen kortin: latteudet on kirjoitettu tarkoituksella, eikö toinen sitä tajua. Asetelmat kääntyvät taas (Sarraute kuvaa rintaman siirroksia erittäin konkreettisin kielikuvin), kunnes hyökkääjä kerää voimansa ja pamauttaa, että tahallinen latteus on latteutta yhtä kaikki, ja osoittaa peruuttamatonta hyvän maun puutetta. Jos kirjailija kerran tietää, mitä latteus on, miksi hän toisintaa sitä tekstissään? Ja niin edelleen…

**

On aika esimerkkien. Näin Sarraute kuvaa sitä massassa nousevaa ensimmäistä aaltoa, joka kuin taikaiskusta kanonisoi Bréhier'n kirjan:

"De toutes parts on vient maintenant témoigner de sa fidélité, de sa soumission à l'ordre enfin rétabli, rendre hommage.

Voici les grands corps de l'État. Le gouvernement. Les membres des assemblées. Les cinq académies. Les grandes écoles. Les facultés…"

("Nyt saapuu joka puolelta ihmisiä vakuuttamaan uskollisuuttaan, mukautumistaan vihdoinkin palautettuun järjestykseen, osoittamaan kunnioitusta.

Tässä valtion korkeat elimet. Hallitus. Kansanedustuslaitoksen jäsenet. Viisi akatemiaa. Korkeakoulut. Tiedekunnat…")

Ja mitä tapahtuukaan, kun massat heräävät (katkelmassa näkyy myös Sarrauten mieltymys kolmiin pisteisiin):

"Mais il est trop tard, rien maintenant ne peut les retenir, elles sont lancées. Le barrage fragile est enfoncé, elles s'engouffrent, se poussent, elles se bousculent, elles fouillent… Comme aux soldes des grandes maisons de couture, elles tirent à elles, elles sortent et essaient… est-ce à leur taille? en se serrant un peu… cette nouvelle coupe un peu étrange, déconcertante…. mais il faut s'y faire, elles s'y feront…"

("Mutta on liian myöhäistä, mikään ei voi nyt pidätellä heitä, he ovat vauhdissa. Hauras este on murtunut, he syöksyvät, työntävät toisiaan, tönivät, pöyhivät… Kuin suurten muotitalojen alennusmyynneissä he kiskovat itselleen, riisuvat ja kokeilevat… onko se heidän kokoaan? jos vetää hiukan sisäänpäin… tämä uusi leikkaus on hiukan outo ja hämmentävä… mutta siihen täytyy mukautua, he mukautuvat siihen…")

***

Sarrauten kirjallinen manifesti kummittelee myös "Kultaisten hedelmien" sivuilla. Klassisia romaaneja pastissoivat nykyteokset saavat päälleen kuraa, samoin teokset, jotka lukijoiden mielestä onnistuvat osuvasti "kuvaamaan aikaamme". Myös biografista tonkimista ja pinnallisen kirjallisuuskritiikin suuria ja tyhjiä sanoja satirisoidaan armottomasti. Sarraute tiivistää esseissä esittelemänsä ajatuksensa muutamiin virkkeisiin, joissa kirjallisen keskustelun kliseet elävät täydellisesti. Samalla hän onnistuu herättämään aina tärkeän kysymyksen siitä, mitä "autenttista" kaunokirjallisuudesta on oikeastaan sanottavissa (saman ongelman kanssa tässä painiskelee itsekin juuri tällä hetkellä…)

Kuten ylempänä jo todettiin, kliseiden käyttö on Sarrautelle keskeistä ihmisiä piinaavan konformismin kuvaamisessa. Tison-Braun toteaa, että kliseistä vapaa autenttinen tila vilahtelee jossain horisontissa, mutta se jää väistämättä "vangin uneksi": "Todellisuus on tropismien tukahduttava maailma. Autenttisen taiteen ehto on, että tropismien maailma ensin manataan pois, 'kuivatetaan'" (oma pikasuomennokseni). Yksi paikka, josta autenttisia tunteita voi lipsahdella esiin, ovat tekstiin jätetyt kolmet pisteet, niiden luomat tauot. Olennaista on, että kliseekasat tuottavat tunteita, jotka parhaimmillaan valaisevat laumassa ihmisen mielenlaatua (täytyy muuten todeta, että Flaubert soveltaa jokseenkin samanlaista tekniikkaa Bouvard et Pécuchet'ssä).

Mutta hetkinen! Jos Sarraute kerran toistelee latteuksia kirjassaan, eikö se tee hänestä lattean kirjailijan!

Yksivuotissynttärit ja uusi ulkoasu

“Taas yksi kirjablogi” täyttää vuoden, hurraa! Vuosipäivän kunniaksi olen askarrellut ulkoasuremontin. Tarkoituksena oli säilyttää kosketus alkuperäiseen värimaailmaan, mutta piristää sivustoa pikkuisen siirtymällä pääosin valkoiseen malliin.

Mukavaa kotikutoisuutta blogin ilmeeseen tuova banneri on lievästi Stéphane Heuetilta ja Marimekon Siirtolapuutarhasta vaikutteita hakeneen tussitteluni tuloksia, ja siinä näkyy fiksaationi ranskalaiseen kirjallisuuteen. Proustin kuuluisa Madeleine-leivos on saanut näyttävän paikan etualalla, ja takana häämöttää Pariisi (kirjoittaja tiedostaa näiden kuvien kliseisyyden). Ulkoista todellisuutta edustava lokki on aina valmiina rikkomaan kirjallisen idyllin. Iki-ihanan Nathalie Sarrauten "Tropismien" sanat koristavat bloggarin kainalossa olevaa kirjaa.

***

Kuluneen vuoden aikana postauksia on kertynyt 45, joten ihan en ole pysynyt kerta viikossa -tavoitetahdissani. Kirjallisen vuoden kohokohtia blogissa ovat olleet intensiivinen Flaubert-sukellus, kesäinen Joyce-kampanja ja monien vanhojen suosikkien kuten Michel Houellebecqin, Jean-Paul Sartren, Albert Camus’n, Nathalie Sarrauten, Philip Rothin, Richard Yatesin ja Shakespearin Hamletin mutustelu. Monta nuoruuden ihanuutta on vielä purkamatta, odotan niitä innolla. Proustin syväanalyysisarjaa en saanut aloitettua, Marcel-aiheiset postaukset jäivät hieman yllättäen vain kahteen, vaikka Proustia sivuttiin monessa muussakin jutussa. Kotimaisista tekijöistä ehkä innostuneimmat bloggauskokemukset ovat syntyneet Pyysalon, Nylénin, Melenderin, Ala-Harjan ja Ollikaisen parissa.

Sivukäyntejä on vuodessa kertynyt vajaat 10 000. Tykkääjiä on Blogspotissa 42 ja Facebookissa 109. Kommentteja blogiin on jätetty 113. Blogi oli kesällä mukana Hesarin NYT-liitteen kirjablogijutussa ja se on etabloitunut osaksi suomalaista kirjablogosfääriä ihan kivasti. Olen tosin huomannut, etten osaa osallistua mihinkään haasteisiin tai vastaaviin vaan haluan pitää käteni vapaina, että voin lukea juuri sitä mitä haluan.

Blogi on siis ollut ehkä vähän tosikkomaisen tylsä eikä kauhean interaktiivinen (ehkä nämä ominaisuudet kuvastavat salaista ideaaliminääni?), mutta ei mistään muusta syystä kuin vapauden kaipuusta. Tästä lievästä autistisuudesta johtuen sisältöpainotus on ollut juuri se mikä pitikin eli kohteena on ollut ensimmäisen postauksen ohjelman mukaisesti “sanataidetta ihmisen osasta”, painottuen erityisesti ihmisen sisäisestä todellisuudesta kiinnostuneeseen osaan modernismista sekä sen henkisiin esi-isiin ja jälkeläisiin. Syrjähyppyjäkin on toki tehty.

***

Täysin sisäänpäinkääntyneeksi touhu ei ole onneksi kuitenkaan jäänyt. Blogin kautta on tullut useampia kutsuja kustantamojen ja Nuoren Voiman Liiton tilaisuuksiin, joissa on tutustunut moneen mukavaan kirjabloggarikollegaan ja kirja-alan toimijoihinkin. Kutsuja saa lähettää jatkossakin!

Kirjablogin pitämisestä on muodostunut mukava harrastus, joka jäsentää omaa lukemista ja tekee siitä hivenen aiempaa analyyttisempää. Hankalaa kirjaa ei voi enää vain lykätä syrjään ja olla ajattelematta sen antia. Jo tämän takia blogia kannattaa pitää. Kiitokset lukijoille ja kommentoijille! Kehitysehdotuksia otetaan mieluusti vastaan!

Kuoleman väri on valkoinen

"Kuoleman väri on valkoinen. Hautajaisissa pukeudutaan mustaan, elävät pukeutuvat. Vainajakin on mustissaan, kun se on puettu parhaimpiinsa mitä eläessään on omistanut, mutta kasvot sillä on aina valkoiset. Kun sielu jättää ihmisen, vain valkoinen jää jäljelle."

1973 syntyneen Aki Ollikaisen "Nälkävuosi" (Siltala 2012) on vähän yllättäen ollut esikoinen, joka pulpahtelee pintaan siellä sun täällä. On hauskaa, että aika vähäeleinen ja runollinen pienoisromaani yhdestä 1860-luvun nälkätalvesta kiinnostaa. Miten näin on päässyt käymään?

Ensinnäkin kirja on aivan järjettömän kaunis. Kirjassa on vanhanaikaisen oloinen, vaalea ja karhea kansi, jonka peittää puoliksi kansipaperin yksinkertainen, vesiväreillä maalattu talvimaisema (kannen on suunnitellut Elina Warsta). Syyttäkää vain pinnalliseksi, mutta näillä asioilla on merkitystä, ja on erittäin hyvä että sisältöä tukevaan ulkoasuun kiinnitetään huomiota. Samoin on mukavaa, ettei kirjasta ainakaan kertalukemisella ja pienellä lisäselailulla (kyseessä oli tosin toinen painos) sattunut silmään yhtään kirjoitusvirhettä.

Ollikainen on saanut myös hienosti mediajulkisuutta, paljon kritiikkejä ja Hesarin esikoiskirjaehdokkuuden. Onpa hän muuttanut jo perheineen WSOY:n kirjailijakotiin Sammattiin. Aki Ollikainen on kirjailija, josta kuulemme toivottavasti vielä paljon.

***

Ulkokirjallisen höpinän jälkeen on syytä todeta, että kirja toimii todella hienosti (en viitsi referoida kirjan juonta tai muuta vastaavaa, koska kirjasta on kirjoitettu aivan älyttömästi). Helsingin herrasväen ja maaseudun köyhälistön kurjuuden kokemukset syksystä 1867 kevääseen 1868 yhtyvät kirjan lopussa luontevasti ja täydentävät hyvin kirjan elliptistä, vuodenaikojen vaihteluun kiinnittyvää rakennetta.

Ollikainen kuvaa kirjassaan lapsen maailmaa erittäin eläväisesti. Samoin nykyromaanille varsin harvinaisella tavalla unimaailma näyttelee kirjassa isoa roolia.

"Samassa ovi aukeaa ja paksuun turkkiin pukeutunut kirkkoherra astuu pihalle kievarin isännän kanssa. Mataleenaa naurattaa, kirkkoherran karvahattu näyttää untuvaiselta voikukkapallolta, paitsi että se on ruskea, ei valkoinen. Jos puhaltaisi, lähtisi hatusta leijailemaan haituvia yli hankien ja papin päähän jäisi pelkkä tappi. Haituvat putoaisivat maahan kievarin pihalle ja kesällä pihamaalla kasvaisi joka puolella keltaisia kukkapäisiä pappeja, jotka huojuisivat tuulessa."

***

Ollikainen on ujuttanut taitavasti kirjaansa vähän Paavo Rintalan mieleen tuovaa luontosymboliikkaa, josta tarinaan saadaan syvyyttä. Jääkööt luontoallegoriat jokaisen itse nautittaviksi, mutta pakko on nostaa kirjan loppuosasta esiin yksi hieno symbolinen kohta. Siinä valtakunnan köyhien kohtaloista päättävä senaattori läikyttää punaviiniä valkoiselle liinalle ja nolostuu, kunnes senaattorin apurin vaimo tulee hätiin ja kaataa lusikalla suolaa punaviinitahran päälle. "Punaviinitahra peittyy valkoisten kiteiden alle, jotka alkavat hitaasti tummua."

Ollikaisen kieli on runollista muttei pompöösiä (kenties yhtä tai kahta ihan pientä poikkeusta lukuun ottamatta, ja nämäkin ovat mitä suurimmassa määrin makuasioita). Mikä piristävintä, Ollikainen maalaa esiin omaperäisiä kuvia, jotka ovat hyvin mietittyjä.

"Ikävä sakenee suruksi. Suru täyttää ruumiin, muuttaa Marjan tynnyriksi, johon raskas vesi pakkautuu, painaa laitoja, jotka eivät enää kestä. Suruveden syvyydessä uinuvat Mataleena ja Juhani. Marja ottaa muutaman haparoivan askeleen eteenpäin, sitten tynnyriä koossa pitävät renkaat pettävät."

***

"Nälkävuosi" onnistuu olemaan runollisuutensa ohella erittäin lihallinen, mikä paitsi tuo kirjaan hauskan kontrastin myös tuo sitä lähemmäs nykyaikaa. Kuinka monessa tyylikkäästi kirjoitetussa 1800-luvulle sijoittuvassa suomalaisromaanissa vaimo runkkaa miehensä ja tyydyttää samalla itsensä, koska pelkää tulevansa yhdynnästä raskaaksi?

"Nälkävuodessa" saadaan kurjuuden kokemuksen syklisyydellä ja toistolla aikaan toisaalta musertava, toisaalta kurjuuden arkipäiväiseksi tekevä tunnelma ja alleviivataan sitä, miten todellisen kärsimyksen keskelle joutuva ihminen muuttuu selviytymiskoneeksi. Siinä raotetaan pienillä eleillä ihmisyyden synkimpiä puolia ja toisaalta näytetään, miten ihmiset joutuvat auttamaan toisiaan pakon edessä, jos eivät muuten niin Jumalan tai modernimmin oman omantuntonsa pakottamina. Hyvyyskin pilkottaa välillä jostain.

Myös miljööt Ollikainen hallitsee. Maaseutuosuuksissa lumi ja kylmyys tulevat iholle, 1860-luvun Helsingistä ja erityisesti hökkelikylämäisestä Katajanokasta piirtyy eläväntuntuinen kuva lukijan mieleen.

***

"Nälkävuoteen" lukee väkisin analogioita nykyajan talouskriiseihin ja siihen, miten lyhyt on ollut Suomen matka lumeen jäätyvistä massoista Espanjan joukkovelkakirjojen lainakorkojen tiirailuun. Talouspolitiikan päätökset näyttävät aina kovin erilaisilta eri holleilta katsellen. Tuttuja kaikuja on myös etuoikeutetun Teon ajattelussa: "Nälkä karsii kansakunnasta pois heikoimmat kuin puutarhuri omenapuustaan huonot oksat."

Eipä voi kuin ihmetellä, miten kaikki tämä on saatu mahtumaan 140 sivuun ilman mitään ahtamisen tai kiireen tuntua. Taas yksi kirjablogi myöntääkin Aki Ollikaiselle vuoden esikoiskirja -palkinnon (palkinto on jo tutuksi tulleeseen tapaan aineeton). Palkinto menee varmasti oikeaan kohteeseen, sillä "Nälkävuosi" on ainoa lukemani vuoden 2012 suomalaisesikoinen.

Proustin sängyssä ja Freudin sohvalla

Joskus käy niin, että jokin uutuuskirja on aivan pakko hankkia ja lukea heti. Tällainen oli suuren Proust-tuntijan Jean-Yves Tadién ”Le Lac inconnu. Entre Proust et Freud” (Gallimard 2012). Tadién kirjan lähtökohta ei ole tehdä Proustin kirjasta psykoanalyysia, koska se on tehty jo miljoona kertaa, vaan tarkastella Proustin (1871-1922) ja Freudin (1856-1939) henkistä sukulaisuutta ja kietoa heidän ajattelunsa yhteen. On kiinnostavaa, että Tadién tietojen mukaan herrat eivät paitsi koskaan tavanneet, eivät tiettävästi myöskään ikinä lukeneet toistensa tuotantoa.

Tadié käy kirjassa läpi Proustia ja Freudia yhdistäviä teemoja alkaen unesta ja päätyen mm. lapsuuden, rakkauden, mustasukkaisuuden ja homoseksuaalisuuden kautta kuolemaan ja surutyöhön. Tadié lukee heitä rinnakkain tavoitteenaan se, että jatkossa toista lukiessa tulisi mieleen toinen. Rinnastukset ovat erittäin kiinnostavia ottaen huomioon, kuinka erilaisia he olivat: toinen oli ranskalainen, perheetön ja nuorena kuollut biseksuaali taiteilija ja seurapiirien kukkanen, toinen taas vaimolleen uskollinen (mutta ainakin Tadién tulkinnan mukaan myös jonkinasteisia homoseksuaalisia vivahteita itsestään esiin kammannut) suurperheellinen tiedemies.

Molemmilla oli juutalainen tausta, tosin kumpikaan ei ollut aktiivisesti uskossa, mieluummin päinvastoin. He olivat myös suuria taiteen ystäviä ja lukivat lakkaamatta. Myös loputon älyllinen uteliaisuus, heidän elämiään varjostaneet sairaudet ja tietty neuroottisuus yhdisti heitä.

***

Tadién johtoteema on kummankin kiinnostus tiedostamatonta kohtaan, lakkaamaton pyrkimys kohti käyttäytymistämme ohjaavia piilotasoja (kirjan otsikko Lac inconnu, "tuntematon järvi", on Proustin metafora alitajunnasta). Tiedostamatonta lähestytään hitaalla "muistin arkeologialla", joka tekniikkana yhdistää Proustia ja Freudia toisiinsa. Verrattuna Freudiin Proustin rooli on tosin monimuotoisempi: Proust on yhtä aikaa puhetta tuottava potilas ja tulkintojaan tekevä analyytikko – ja vieläpä taho, joka saa lukijansa sitoutumaan aktiivisesti kertojan monologiin. No, kyllähän Freudkin tutki itseään varsin suurella antaumuksella.

Tadié näyttää, kuinka freudilainen ja proustilainen muistin arkeologia pyrkivät murtamaan torjunnan, jonka takana tiedostamattoman aarteet ovat piilossa. Siinä mielessä herrat puhuvat eri asioista, että Proust korostaa ensi sijassa tahdon ulottumattomissa olevan muistin kätköistä löytyviä positiivisia aarteita (poikkeuksiakin on), Freudilla torjunnan takana on useimmiten vähemmän iloisia asioita. Siinä polut taas risteävät, että kumpikin korostaa äärimmäisyyteen asti lapsuuden roolia myöhemmän psykologisen kehityksen kannalta. Proustilla iso osa kertojan myöhemmästä draamasta kiteytyy niihin Combrayn lapsuuden iltoihin, joina rakas äiti joko tuli tai ei tullut toivottamaan hänelle hyvää yötä.

***

Proustin rakkauskäsitys on ollut itselleni "Kadonneen ajan" ytimessä (ks. tarkemmin aiempi postaus), ja Tadién kirjasta saa helposti vahvistusta Proustin ajatuksille rakkaudesta sairautena. Kiinnostavaa on, että Freud käsitti asian hyvin pitkälle samalla tavalla puhuessaan "idealisaatiosta", jossa vielä toteutumattomista aistinautinnoista huumaantunut rakastaja antaa kohteelleen imaginäärisiä henkisiä ominaisuuksia, jotka häviävät sitä mukaa kun suhde lihallistuu.

Rakkauden eroottiseen puoleen Tadié tuo runsaasti lisävaloa väittämällä, että Proustin peruskokemus seksuaalisuudesta oli sadistinen ja voyeristinen, suhde itse aktiin jollain tavalla pelonsekaisen ulkopuolinen. Seinän läpi kuultu, sadistisia piirteitä sisältävä seksi on "Kadonneessa ajassa" jonkinlainen toistuva teema, joissa voi halutessaan nähdä samanlaista pakonomaisuutta kuin Joycen rantakohtauksissa.

Mitä tulee homoseksuaalisuuteen, Tadié tuo esiin että sekä Freud että Proust katsoivat ihmisten olevan syntymässään enemmän tai vähemmän biseksuaaleja, ja lopullinen suuntautuminen määrittyi viimeistään varhaislapsuuden kokemusten pohjalta. Molemmat korostivat myös sublimaation merkitystä "seksuaalisuuden hallinnassa" Samalla Tadié huomauttaa, ettei Proust missään tuotannossaan käy läpi äiti- tai isäsuhteensa vaikutusta seksuaalisuuteensa (Tadién mukaan Proustin lapsuus on hyvin lähellä Freudin kirjoittamaa Leonardo da Vinci -tutkielmaa).

Proust korostaa kirjassaan modernisti, että ihmisen seksuaalinen suuntautuminen tapahtuu joka tapauksessa hermostollisena prosessina niin varhain ja sellaisena, ettei sillä voi olla "moraalista sisältöä", toisin sanoen se ei riipu ihmisen omista valinnoista. Paroni Charlus on hahmona tunnettu siitä, että kertoja näki hänet naisena, joka pilkahteli pikku hiljaa esiin miesmäisen hahmon takaa. "Sodomassa ja Gomorrassa" Proust tekee homoseksuaalisuudesta useampiluokkaisen määrityksen, johon mahtuu monta erilaista varianttia.

Tadié puolustaa hienosti Proustin kaunokirjallisia valintoja huomauttamalla, etteivät Odette tai Guermantesin herttuatar todellakaan vaikuta miehiltä, jotka on vain transponoitu naisiksi. Albertinessä vilahtaa miehisiä piirteitä, mutta todennäköisemmin tarkoituksella. Proustin on pelastanut tietenkin hänen käsittämätön mielikuvituksensa ja eläytymiskykynsä, jolla hän on muuttanut omat miehiä kohtaan tuntemansa tunteet (tällaisia autofiktiivisiä elementtejä "Kadonnut aika" on tietysti pullollaan) fiktion tarkoituksia vastaaviksi.

***

Kirjassa tehdään myös äärimmäisen mielenkiintoisia psykoanalyyttisia tulkintoja Proustin elämästä, erityisesti hänen äiti-, isä- ja velisuhteestaan sekä näiden heijastuksista tiettyihin "Kadonneen ajan" perusvalintoihin. Kuka tahansa Proustista kiinnostunut saa näistäkin pohdittavaa pitkäksi aikaa.

Proustin valtavasta miellyttämisenhalusta sekä tarpeesta hakeutua seurapiireihin olisi mieluusti lukenut enemmänkin. Syynä näiden teemojen väistelyyn lienee yksinkertaisesti se, etteivät ne yhdistä Freudia ja Proustia. Tadié itse suosittaa Milton Millerin 70-luvun alussa kirjoittamaa "Proustin psykoanalyysia", josta epäilemättä löytyy lisää valoa tähänkin teemaan.

***

Kaiken kaikkiaan Tadién kirja on nautittava, älyllisesti mukavan haasteellinen ja upeasti kirjoitettu tutkielma, jollaiseen pystyy vain syvällisesti kohteitaan ymmärtävä asiantuntija. Olisi mahtavaa, että tällaisia kirjoja suomennettaisiin.