perjantai 27. tammikuuta 2012

Pimeää sisustaessa


Irlannissa syntynyt ja aikuisiällään ranskalaistunut nobelisti Samuel Beckett (1906-1989) on kiehtova hahmo. Hänen teksteistään aistii heti, että hänellä on ollut päässään apparaatti joka ei kovin usein eksy ihmisen päähän. Tässä mielessä hän muistuttaa Marcel Proustia, joka oli niin ikään herkkyydessään ja älykkyydessään lähes epäinhimillinen (jos haluaa tuntea itsensä tavikseksi, kannattaa lukea Proustin yläasteikäisenä kirjoittamia kirjallisuusesseitä).

Beckettin ”En attendant Godot” (Beckett käänsi sen itse englanniksi nimellä ”Waiting for Godot”, suomeksi yleisin nimi on ”Huomenna hän tulee”) on hänen tunnetuin näytelmänsä. Itselleni se tuli tekstinä tutuksi lukioaikoina ja teki jo silloin suuren vaikutuksen. Näin aikuisiällä näytelmä toimii jos mahdollista vieläkin paremmin. Kävin hiljan katsomassa sen ensimmäistä kertaa lavalla. Tiukkapipoisimmat beckettistit pitäisivät Kansallisteatterin Godota varmaan lievästi kevytkenkäisenä hupailuna, vaikka se noudattaakin varsin tarkasti Beckettin nuotteja. Itse olin täysin myyty. Nauroin koko Janne Reinikaisen näyttelemän Luckyn monologin läpi sellaisella estottomuudella että melkein hävetti. Muutkin näyttelijät naulasivat hahmonsa pistämättömästi, Hannu-Pekka Björkman tosin pienin vapauksin, mutta todella hauskasti.

Godota pidetään ns. ”absurdin teatterin” (Théâtre de l'Absurde) klassikkona (termillä viitataan camuslaiseen absurdiuteen, siihen miten ihmiselämä on väistämättä absurdia maailmassa, jolla ei ole tarkoitusta tai jos olisikin, ihminen ei sitä pystyisi tavoittamaan). Siinä kaksi miestä seisoo epämääräisellä maaseututiellä, ympärillään mutaa, suota ja yksi ristiä muistuttava puu. Godot ei koskaan tule, mutta Estragon ja Vladimir odottavat sitkeästi. Aikaa tapetaan jaarittelemalla ja erilaisilla sanapeleillä. Kaksi kertaa kaverusten ikävänpitoa saapuu helpottamaan omituinen parivaljakko, isäntä Pozzo ja palvelija Lucky. Godot'n palvelijapoika käy kahtena iltana yön tullessa ilmoittamassa, ettei Godot tänään ehdi, mutta varmasti huomenna. Näistä minimalistisista puitteista ja lähes päättömästä dialogista Beckett kutoo tragikomedian, joka koukuttaa lukijansa (tai katselijansa) täydellisesti. ”Nothing happens, nobody comes, nobody goes, it's awful!”, toteaa Estragon tuskissaan ja summaa samalla näytelmän, johon on sattunut joutumaan.

Godot’ssa on huikeaa se, miten Beckett on osannut rakentaa lähes täysin arbitraarisesti loikkivan dialogin sellaiseksi, että se tuntuu mielekkäältä. Tunne on etäisesti samanlainen kuin lukiessa niitä sosiaalisessa mediassa kiertäviä tekstipätkiä, joissa kirjaimia on korvattu muilla merkeillä, ja siitä huolimatta niitä voi ymmärtää kuin tavallista tekstiä. Myös päähenkilöiden unenomainen tapahtumien unohtelu ja krooninen (ja Beckettin maailmassa oikeutettu) epävarmuus selväntuntuisista asioista luovat vaikutelman aivojen armoilla olosta, niiden kyvystä täydentää, poistaa, luoda vaikutelmia mielensä mukaan. Totta on vain nykyhetki, jos sekään.

***

ESTRAGON: We always find something, eh Didi, to give us the impression we exist? 
VLADIMIR: [Impatiently.] Yes yes, we're magicians.

Elämän viimekätinen selittämätön absurdius, jota ihminen toimillaan sisustaa turvalliseksi (tämä ilmaus on velkaa Joni Pyysalon runokokoelman otsikolle ”Jätän tämän pimeyden kalustamatta”), soi tekstissä niin hienosti, ettei sille voi kuin nauraa. Samalla vähäeleinen Godot suorastaan huutaa tulkitsemaan itseään. Se lienee ymmärrettävää, koska tuntuu mahdottomalta hyväksyä tällaista vetovoimaa tekstiltä, jolla ei ole mitään yleistä olemassaolon absurdiutta kummempaa taustamotiivia.

Beckettiä itseään ärsyttivät yritykset antaa näytelmälle merkityksiä tekstin ulkopuolelta. Estragonia esittäneelle näyttelijälle hän suostui sanomaan, että näytelmässä on kyse symbioosista. Kahden vapauteen tuomitun (Sartre, wink wink) parivaljakon keskinäisriippuvuus on tosiaan näytelmän koossapitävä voima.

Absoluuttisessa vapaudessa ihmisen on pakko valita henkiset vankilansa, joista pitää kiinni (David Foster Wallace: ”The only choice we get is what to worship”). Tämä ajatus voi selittää jollain tavalla paitsi parivaljakoiden omituisen dynamiikan myös koko näytelmän: Miksi Estragon ja Vladimir eivät vain riuhtaise itseään irti Godot'n odotuksesta, kun se kerran on niin ikävää? Niinpä niin. Henkisiä vankiloita on sitä paitsi tässä jo ainakin kaksi: paitsi Godot'n odottaminen myös se, että odottaminen on jokin tarpeeton välivaihe, jonka aikana aika tulee saada kulumaan tavalla tai toisella. Elämä on sitkeästi toisaalla, jos niin päättää ajatella.

Uskonnollisiin tulkintoihin fiksoituneille sana Godot tuo tietysti heti mieleen englanninkielisen jumalan. Beckett on sanonut katuneensa sitä, että valitsi odotettavalle henkilölle tuon onnettoman nimen, koska se on houkutellut ihmisiä ylitulkintoihin. Beckett on vain todennut, että kirjoitti näytelmänsä ranskaksi, ja jos Godot'n nimessä oli jumalallisia viitteitä, ne tulivat alitajunnasta. Mjaa.

Godot on lopulta näytelmä, jota ei kannata analysoida. Ei se kuitenkaan johda mihinkään. Sen kun nauttii kyydistä. ”Nothing to be done.”




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti