Joni Pyysalo on hieno kirjoittaja, ja novelli on hienon kirjoittajan käsissä mahtava instrumentti. Runokokoelmia aiemmin rustannut Pyysalo on tehnyt pelkistettyä tyyliään ja metatekstuaalista temppuiluaan hauskasti kommentoivalla tavalla nimetyn novellikokoelman “JA MUITA NOVELLEJA”, joissa näytetään hukassa olevia ihmisiä tajuamassa, että elämästä on mennyt mieli ja yhteys muuhun maailmaan on katkennut. Perheenäiti hakee uutta alkua, mies jättää kaiken, nainen tajuaa vihaavansa miestään, opiskelija eristäytyy maailmasta nettipelin maailmaan, vanhentuva nainen kärsii kuolleessa suhteessa, vaimon kuolema saa vanhan miehen synkkien kysymysten äärelle – ja sitten tuleekin itseironiaa ja kirjailijuuden kauhuja tihkuva kertomus heikosti menestyneestä runoilija-novellistista, joka valjastetaan kustannusbisneksen palvelukseen ennennäkemättömän tehokkaalla tavalla. “Taiteilijan omakuva huoruusvuosilta” ei sovi kokoelmaan huonostikaan, siksi se juuri sopiikin päättämään kokoelman. Sen voimalla kokonaisuus jättää samalla tavalla omituisen olon kuin kukin yksittäinen novelli. Sen voi myös lukea kunnollisen kirjallisuuden puolustuspuheena, kun narsistista omassa napanöyhdässä rypevää viisitoistasivuista edeltää kymmenkertainen määrä aidosti erilaisia ihmisiä tavoittavia ja heidät vakavasti ottavia tekstejä.
Pyysalon kieli on pelkistettyä mutta samalla herkkäviritteistä ja vaikeasti määriteltävällä tavalla sivistyneen oloista (moni kriitikko tuntuu verranneen häntä paitsi teemojensa myös tyylinsä puolesta novelli- ja runoilijamestari Raymond Carveriin, hänestä myöhemmin lisää). Lyhyehköissä novelleissa runoilijataustainen tekijä saa kerrontaan syvyyttä ja herkkyyttä, joka pitkän proosan spesialisteilta jää usein tavoittamatta. Toisin kuin monet ylärekisterin suomalaiskirjailijat Pyysalo ei sorru pateettisuuteen kuin satunnaisesti – ja silloinkin lipsahdukset voi pistää päähenkilöiden piikkiin (esimerkkinä maailmantuskaa potevan perheenäidin pohdinta siitä, “montako litraa juomavettä kului hukkaan elinaikana siihen, että itki”). Pyysalo myös varioi ilmaisuaan hienosti päähenkilöidensä näköisesti. Pyysalo välttää liian vakavuuden muttei hukkaa syvällisyyttään. Ei mikään helppo juttu.
Herkullinen ironinen yksityiskohta ovat tekstiin upotetut alaviitteet, joilla haetaan postmodernismista tuttua vieraannuttamista. Tyylikeino toimii hyvin, varsinkin kun novellien yksi keskeinen teema on se, miten vieraantuneita henkilöt ovat toisistaan ja itsestäänkin. Kun loputtoman ulkopuoliseksi itsensä tunteva päähenkilö yhdynnän jälkeen kuvailee kumppaninsa rusetin reunalla olevaa yksinäistä mustaa karvaa – “outo, oksaton puu dyyni- tai nummimaisemassa” – ja tätä seuraa kustannustoimittajan nimiin laitettu alaviite “Miten on mahdollista, jos nainen on kontallaan?” ja tätä taas kirj. huom. “Kokeile.”, on 99-prosenttisesti paikkansapitävä lausahdus “Kill your darlings” vihdoinkin kohdannut voittajansa. Pyysalo alaviittailee myös runoihin ja luo näin hauskaa intertekstuaalista värinää kuvaukseen (vähän Proustin tyyliin muuten!), vaikka joku voisi tietysti lukea viitteet alistuneena tietoisuutena siitä, ettei kukaan proosan lukija kuitenkaan tunne runoutta. Proust saa suorankin nyökkäyksen novellissa Maksimaalinen tila:
“Omenan maku ei tuonut mieleen kaikkia tavoittamattomiin painuneita muistoja, ei vaikka en etsinytkään kadonnutta aikaa. Painelin kuorintaveitsen kärjellä omenankuoren ympäri tikkukirjaimin: MUTTA ELÄMÄ EI OLE KIRJALLISUUTTA. Jos olisi, se olisi työkirjallisuutta, yksinkertaistuksia ja yleistyksiä, rahanahneudesta pitkitettyä, oivallusköyhää tekstiä. Kokonaisuus, jonka luettua ei syntyisi tunnetta kaiken merkityksellisyydestä, näkyväiseen maailmaan kätkeytyvästä syvemmästä tasosta ja ymmärryksestä.”
Viimeinen virke ei ole mikään huono tiivistys proustilaisesta kokemuksesta.
Hienointa Pyysalossa on hänen kykynsä yhdistää hyvän novellistiikan perusrakennusaines eli varsin banaalien elämän käännekohtien kuvaukset monitasoiseen, eri tahoille viittailevaan ja yllättävästi nyrjähtelevään kerrontaan. Näin muodostuva kokonaisuus on kutkuttavalla tavalla monitasoinen ja selittämätön, niin kuin elämä parhaimmillaan on. Välillä elämä on myös kokonaisvaltaisella mutta vaikeasti selitettävällä tavalla nihkeää ja ahdistavaa, ja tähänkin Pyysalo pääsee kiinni. Muutamiin sivuihin saadaan kiihdytyksillä ja hidastuksilla mahtavaa dynamiikkaa, vähän niin kuin jazzia kuuntelisi.
“ Ajoin hotellille. Hain matkalaukun. Ajoin päätielle ja kohti kotia. Mieheni ei ollut pyytänyt minulta kertaakaan anteeksi viiden vuoden aikana.
Mitä se tarkoitti, paitsi sitä, että hän oli aina oikeassa.
Ajattelin hotellissa sivusilmällä katsomaani Venäjän armeijasta kertovaa dokumenttia. Neljän vuoden Afganistanin-palveluksen aikana vuoristoleiriltä pääsi kerran kuussa elokuviin helikopterikyydillä. Joku sotilaista kertoi, miten alokkaat joukkoraiskattiin alokaskoulutuksen päätteeksi.
Katselin peltoja, etsin sopivaa radioasemaa ja yritin miettiä, millaista olisi kunnostaa kivinavetta asuintaloksi, millaista elämää siinä voisi elää. Tunsin tien. Tunsin häpeää.”
Tällaisia pohtii itsekeskeisen, samoja temppuja koneen lailla toistelevan miehen vaimo. Vertautuuko venäläisten Afganistan kotioloihin? Vai suhteellistaako liian kiltti nainen sillä omia kärsimyksiään? Kenties molempia? Kotiin päästyä koko novellin läpi kulkeneelle pahalle ololle löytyy raskaustestin avulla fysiologinen selitys, siitä seuraa yksinäisiä kyyneleitä. Mies katsoo sohvalla jalkapalloa ja pyytää lisää olutta. Seuraa loppuhuipennus:
“Tuntui kuin olisin voinut jäädä katsomaan ottelua.
Menin jääkaapille, aukaisin oluen.
Ojensin pulloa miehelle.
Etiketissä oli kitaran kuva.”
Tämän takia novelleja on kiva lukea. Ei elämässä ole suuria ratkaisuja, selkeyttä, varmuutta. Romaanissa täytyy olla kehityskaari, usein selkeä katharsis. Novelli saa jäädä yhtä auki kuin runo, ja siihen voi lukea sisään mitä huvittaa.
***
***
PS Hankin Pyysalon esikoisrunokokoelman “Jätän tämän pimeän kalustamatta” kirjastosta ja olen selaillut sitä, mutten osaa sanoa siitä vielä mitään järkevää. Nasakoita lyhyitä runoja tuntuu olevan paljon. Elämä on lyhyttä ja haikealla tavalla kiinnipitämisen arvoista. Pyysalo on ollut aika nuori (26) näitä runoillessaan, ja se näkyy pienenä mahtipontisuutena. Mitäs siitä. Neljä maistiaista:
Yöllä musta ruoho
tervetuliaismatto
lyhyttä kuolemaa ei ole.
***
Kaikki on surullista,
haluaisin sinut
lopuksi elämää,
niin vähäksi aikaa.
***
Järveen sataa.
Elää hetken
kaunis ja hyvä.
***
saamme pitää henkemme
oikullisen maiseman
valoon syntyvät varjot
kaikki jää paitsi me
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti