Voiko eksistentialisti olla onnellinen?

Jean-Paul Sartren vuonna 1938 ilmestynyt Inho (La Nausée) on yksi niistä kirjoista, jotka saivat lukioikäisen mieleni vinksahtamaan pysyvästi. Sartre tiivistää siinä eksistentialisminsa peruspuitteet tavalla, joka ei vaadi tohtorintutkintoa filosofiasta (Sartren filosofisesta tuotannosta ei voi välttämättä sanoa samaa…). 

Kuten tunnettua on, Sartren eksistentialismi on yritys ymmärtää ihmisenä olemista tilanteessa, jossa jumalaa ei ole. Näin ajateltuna maailma on lopulta täysin sattumanvarainen ja mieletön, samoin ihmisen osa siinä. Inhon Roquentin kokee kaiken olemassaolon täydellisen satunnaisuuden, mistä seuraa kaikenkattava nausée. Häntä ällöttää myös se, miten suurin osa ihmisistä ei ymmärrä tätä vaan elää härskisti elämäänsä, todellisuutta hallitsemaan pyrkien.

“Olemassaolon merkitsevin piirre on sen sattumanvaraisuus. Olemassaolo ei siis ole välttämätöntä. Olemassaolo on olemassaoloa eikä mitään muuta. Kaikki olemassa oleva on havaittavissa, mutta ei loogisesti johdettavissa. Uskon, että on ihmisiä, jotka ovat ymmärtäneet tämän. He ovat kuitenkin yrittäneet selviytyä sattumanvaraisuudesta sepittämällä välttämättömän ja oman itsensä syynä olevan olennon käsitteen. Mutta siten ei olemassaoloa voida milloinkaan selittää, sillä sattumanvaraisuus ei ole harhakuvitelma, ei ilmiö joka voidaan tehdä tyhjäksi. Se on ehdoton ja siis täysin vailla syytä. Kaiken olemassaolo on täysin mielivaltaista, niin puutarhan, niin kaupungin, niin minun. Kun sitten sattuu sellaista josta tekee mieli ottaa selvä, alkaa kohta voida pahoin ja kaikki menee ympäri. Niin meni silloinkin Rautatieläisessä: kaikki muuttui Kuvotukseksi. Juuri sitä koettavat Coteau Vertin Heittiöt ja muut heidän kaltaisensa: päästä pakoon jaarittelemalla oikeudestaan. Surkea valhe! Oikeutta ei ole kenelläkään. Heidän olemassaolonsa on yhtä mielivaltaista kuin kenen muun tahansa, eivätkä he milloinkaan pääse niin pitkälle etteivät tuntisi olevansa liikaa. Ja salaisesti, omassa yksinäisyydessään, he myös ovat liikaa, toisin sanoen levottomia, epävarmoja, alakuloisia.” 

Ihmisen erottaa eläimestä Sartren mukaan mielikuvitus – kyky kuvitella asiat niin kuin ne eivät ole. Tämä kyky on myös ihmisen vapauden pohja, koska se mahdollistaa vaihtoehtoiset todellisuudet. Ihmisen olemassaolo edeltää ihmisen olemusta, mikä tuottaa ihmiselle vapauden ja vastuun valita, millainen ihminen haluaa olla ja millaista moraalista ohjenuoraa seurata. Moraalin kannalta tärkeitä ovat nimen omaan teot. 

Eksistentialismissa minua on aina kiinnostanut se, että negatiivisimmat tulkinnat todellisuudesta nähdään selväjärkisimpinä, onni ja innostus taas ohimenevinä harhoina. Inhossa on tästä hyvä tiivistys:

“Sisimmässäni minua inhottaa eilisiltainen ylhäinen vireeni. Ollessani kahdenkymmen (sic) ikäinen join itseni joskus päihdyksiin ja selitin olevani Descartesin hengenheimolaisia. Olin muka sankari. Se oli pelkkää pöyhkeilyä, tiesin sen aivan hyvin. Mutta se miellytti minua, ja annoin mennä. Seuraavana päivänä minua sitten iljetti aivan kuin olisin herännyt vuoteessa, joka on täynnä oksennusta.”

Tämä on itsellenikin tuttua kauraa. Mutta liittyykö tämä enemmän kokijan kuin todellisuuden luonteeseen? Sartre oli tunnetusti lapsena syrjään vetäytyvä, ja kadehti joukkona remuavia luokkatovereitaan, niitä normaaliyksilöitä jotka hukkasivat minuutensa huutavaan laumaan. Jos maailma on mieletön ja sattumanvarainen, miksi olisi yhtään sen todellisempaa piehtaroida siinä kuin nauttia hyvistä hetkistä rajallisuutensa ja merkityksen puutteen tiedostaen? Voiko onnellinen perheenisä olla kunnollinen eksistentialisti, kun ei osaa masentua riittävästi maailman absurdiudesta? Sartre epäilemättä vastaisi, ettei tällainen henkilö ole tiedostanut maailman luonnetta kyllin syvällisesti. Ja joka tapauksessa hänen pitäisi Sartren mielestä hävetä olemassaoloaan.

Inhossa fyysisen olemassaolon ulkopuolista todellisuutta kuvaa Sophie Tuckerin laulama kappale "Some of these days", ja musiikki yleisemminkin. Tähän taiteen ikuisuuteen liittyy myös Roquentinin kirjan lopussa keksimä yritys päästä umpikujastaan.

***

Vähän vielä yhteiskunnallisemmasta Sartresta, joka on minulle eksistentialisti-Sartrea vieraampi ja ristiriitaisempi.

Persu-Suomen kannalta ajankohtainen esimerkki eksistentiaalisen peruskokemuksen kytkeytymisestä yhteiskunnalliseen elämään on heti Inhon perään 1939 julkaistun Le Mur -novellikokoelman Lucien Fleurier, joka maailman merkityksettömyyden tajutessaan väistää liian rajun todellisuuden ja kääntyy helppoja vastauksia ja vihollisia tarjoilevan fasismin ja antisemitismin puoleen. Minusta tämä on erittäin hyvä yritys selittää yhteiskunnallisia ääriliikkeitä, vaikkei tosimaailman persuissa tietenkään ole kyse eksistentiaalisesta tuskasta vaan proosallisemmasta epävarmuuden tuomasta reaktiosta. Kun maailma ei ole enää kenenkään hallussa eikä ennakoitavissa, syyn lienee pakko olla muslimeissa tai muissa ryhmissä, joita ei Kekkosen ajan Suomessa esiintynyt. 

Fleurier-esimerkissä on Sartren kannalta kiinnostava ristiriita. Mikäli tarinassa oli tarkoitus olla opetus (mikä Sartren tapauksessa on hyvin todennäköistä), Sartre kaivoi itse maata sen alta omalla poliittisella militanttiudellaan, jota minun on aina ollut vaikea yhdistää Sartren alku-uran kuulaaseen proosaan. On suorastaan pökerryttävää, miten suoraviivaisesti Sartre puolusti sosialismiaan, ikään kuin ihmisten kansoittamassa yhteiskunnassa voisi olla olemassa jotain objektiivista “sosialismia”, joka teoreettisen tarkasti jakaa vapauden kaikille tasan. 

Miksei Sartre tässä tarkastellut käytännön tekoja, joita piti eksistentialisminsa ainoina oikeina mittapuina, vaan tyytyi laiskasti rakentamaan teoreettisen mallin välittämättä sen käytännön vaikutuksista yksilötasolla? Sartre puolusti pitkään Neuvostoliittoa sillä perusteella, että se ainakin tähtäsi työväen vallankumoukseen. 

Sartre on minulle aina ollut hyvä esimerkki siitä, miten briljanttien filosofien ja kirjailijoiden kannattaisi ainakin maineensa takia pysytellä visusti erossa yhteiskunnallisesta debatista, tai ainakin sitä koskevista “objektiivisista varmuuksista”. Helposti syntyy vaikutelma, että Sartre putosi samaan kuoppaan kuin Fleurierinsä. 

Oma ajatukseni kirjallisuudesta on aina lähtenyt siitä, että yhteiskunnalliset olot ovat enemmän tai vähemmän sattumanvaraisia ja epäkiinnostavia verrattuna siihen “ihmisen osaan”, joka on universaali (tiedostan kyllä, että tämä perusajatus rajautuu monella tavalla materiaalisesti vauraisiin yhteiskuntiin, joissa on suhteellisen vapaa poliittinen järjestelmä). Omasta mielestäni kirjailijan tulisi ensi sijassa keskittyä tähän universaaliin ihmisenä olemiseen ja unohtaa poliittinen aktivismi. Neuvostoliittoa ja Mao Tse Tungia puolustava Sartre tekee olon yhtä tukalaksi kuin natseista hurmaantunut Paavolainen tai pankkimiehiä yksisilmäisen kliseisesti ja naiivisti näytelmässään pommittava Reko Lundán. Kunnon kirjailijan toivoisi yrittävän ymmärtää ihmisyyttä ilman poliittista agendaa, joka johtaa väistämättä totuuden hyljeksimiseen ja epä-älyllisiin  ad hominem -reflekseihin.

Sartren vastaus tällaiseen olisi kai, että tällainen puolihaalea  passiivisuus on yhtä tuomittavaa kuin väärällä puolella oleminen. Tätä kirvestä on saanut maistaa postuumisti mm. Flaubert, jota Sartre syytti siitä, ettei hän vastustanut mitenkään Pariisin kommuunin kukistamista.