lauantai 4. helmikuuta 2012

Liksomin eka ja vika


Rosa Liksom alias Anni Ylävaara ei ole mikään kiiltokuvakirjailija. Luin pitkästä aikaa hänen ensimmäisen novellikokoelmansa ”Yhden yön pysäkki” (1985) ja perään Finlandian voittaneen ”Hytti nro 6:n”. Pahin punk on hioutunut pois, mutta kyllä 2010-luvun Liksomissa on paljon 80-luvun kaimaansa. Ronskia, kuvallista ilmaisuvoimaa piisaa edelleen.

Liksomin kustannustoimittaja Harri Haanpää (josta oli puhetta jo Arto Salmisen yhteydessä) kuvaili hiljan YLE:lle antamassaan radiohaastattelussa, miten suuren vaikutuksen Liksomin ensimmäinen novellikokoelma häneen teki. Lappilaista jöröyttä ja kosmopoliittista nuorisoangstia suvereenisti sekoitellut Liksom viis veisasi novelliteorioista, joiden mukaan suurin osa kirjailijoista operoi. Liksom kutsui itse tekstejään stooreiksi. ”Tietty paskantärkeys alkoi karista”, luonnehti Haanpää ja lisäsi Liksomin lyhytproosan vaikuttaneen merkittävästi suomalaiseen kirjallisuuteen. 

Kieltämättä Liksomin stooreissa on vetovoimansa. Kokoelman Helsinkiin sijoittuvat kertomukset tuovat vahvasti mieleen sen 80-lukulaisen hengen, joka ainakin itselleni tiivistyy sanaan ”säpinää”. Tarinoissa toistuvat vangitseminen ja sellissä olo, punk-henkinen voimaton raivo poliisin hahmossa näyttäytyvää järjestelmää kohtaan. Ulkomaille sijoittuvissa novelleissa nuoret marginaali-ihmiset kohtaavat toisiaan boheemissa ja järjestelmän ulkopuolisessa pohjavireessä. Lappi-tarinoissa on mukkamaista karuutta, ja niihin sisältyy kokoelman kevyesti vahvin suoritus, kertomus pikkukylässä kärsivän ujon piiloälykön ja kaupunkilaistytön kohtaamisesta tanssilavalla.

“Etehlään mie en ole koskaan ollu halukas lähtehmään. Mie haluaisin ellää täälä, mutta ko täälä on niin rasksta tämä olo. Jos olis ees yksi mun ikänen ihminen tässä kymmenen kilometrin sätheelä, mutta ko ei ole.
(…)
Tanssissa mie käyn tuola talola silloin ko niitä järjestethään. Yleisömäärä on alle saan. Nuoria tyttöjä, semmosia kouluikäsiä sielä on monta, mutta eipä se meikäläistä paljoa liikuta ko mie istun ylheensä Askon kanssa autossa ja juon koskenkorvaa. Välilä mie en käy ees sisälä. Jonku kerran mie olen tanssinu, mutta se tuntuu niin hankalalta ylheensä.”

***

“Valkoinen aurinko nousi pitkään ja hartaasti lumisen metsikön yllä. Savumaiset pilvet ryntäilivät keskellä taivaanpunaa lepopaikkaa etsien. Mies ja tyttö istuivat vaitonaisina. He istuivat omissa mietteissään päivän tai kaksi.”

”Hytti nro 6” on sattuneesta syystä niin paljon referoitu kirja, että riittäköön siitä muutama päällimmäinen vaikutelma. Muodon osalta HS:n Mervi Kantokorpi toteaa, että teos on kunnianosoitus venäläiselle povestille eli pitkälle novellille. Samaan aikaan on tietysti tiedossa, että Harri Haanpään kanssa Hytin käsikirjoituksesta karsittiin suunnilleen puolet pois, joten Liksomin alkuperäinen taiteellinen visio jää pakosta kysymysmerkiksi. Haanpään radiohaastattelun mukaan kirja oli henkilömäärän takia kuin risukasa, josta varsinainen tarina piti putsata esiin. “Sivuhenkilöitä oli niin paljon, että juna ei kulkenut”. Joka tapauksessa ratkaisu on varmasti ollut oikea. Leikattua materiaalia on laitettu elokuvamaiseen tyyliin nettiin.

Kirjan nimi viittaa Tšehovin kertomukseen “Sali n:o 6”, jossa kaiken turhuudella passiivisuutensa pahan edessä oikeuttava psykiatri päätyy potilaaksi omaan laitokseensa, ja toteuttaa näin Hytti nro 6:n Jobin kirjasta tulevan teeman: “Sillä mitä minä kauhistuin, se minua kohtasi. Ja mitä minä pelkäsin, se minulle tapahtui.” Elämänkatsomuksen löysät oletukset horjuvat sarasvuolaisittain ilmaistuna vasta mukavuusalueen ulkopuolella. Samalla alleviivataan hulluuden ja terveyden, normaaliuden ja epänormaaliuden näkökulmasidonnaisuutta.

”Hytin” kerronnallinen asetelma on mielenkiintoinen. On Moskovasta Ulan Batoriin matkaavan junan hytti (suljettu tila jälleen, kuten ”Yhden yön pysäkin” sellit ja tietysti myös Tšehovin sali), josta junan pysähdysten aikana paetaan välillä ympäröivään maisemaan. Hyttiä asuttavat elämänviisauksia, rouheita panojuttuja ja neuvostokansojen kulttuurisia stereotypioita vuoronperään suoltava nelikymppinen venäläinen murhamies (Liksomin omin sanoin ” perivenäläinen äijä”) ja vaikeneva suomalainen, Moskovassa opiskeleva tyttö. Kahden matkustajan lisäksi hytissä kelluu kertojanääni, joka raportoi miehen puheita ja tytön ajatuksia tyynen objektiivisesti mutta äityy välillä maisemia ja Neuvostoliiton tunnelmaa kuvatessaan suoranaiseen sanaripulointiin. 

”Hytissä” lukija oppii kyydissä olijoista jotain, mutta enemmän itse kyydistä läpi kuolinkorinoitaan aloittelevan Neuvostoliiton. Kirja on monin paikoin kuin iso albumi yksityiskohtia pursuvia valokuvia. Syntyy hauska vaikutelma siitä, miten ihmiset tulevat ja menevät, ja heidän taustallaan on jotain heitä suurempaa ja mahtavampaa. Samalla isokin kuva liikkuu. Liksom kenties viittaa johonkin tällaiseen ”kertosäkeellään”, joka toistuu junan kiihdyttäessä eteenpäin vaihtuvilta asemilta: “Kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset.”

Liksom rakentaa päähenkilöidensä välille jännittävän inhon ja vetovoiman dynamiikan, jota voi samalla tarkastella suomalaisen ja venäläisen mentaliteetin yhteentörmäyksenä. Räävitön mies, "stahanovilainen lihakone ja betonisankari", herättää tytössä aluksi luontaista ällötystä. Tilannetta ei auta se, että mies houkuttelee vodkapäissään tyttöä seksiin. Tyttö loukkaantuu, mies katuu, tyttö leppyy. Tyttö haluaa välillä omaan rauhaansa, mutta palattuaan kokee miehen jollain tavalla ”kotoisaksi” (kenties siksi, että hänessä on paljon samaa kuin tytön omassa isässä) ja vetoavaksi ja ihailee välillä salaa tämän pullistelevia lihaksia. Tytön oma poikaystävä, Afganistanin-sotaa mielisairaalaan paennut Mitka, on junamiehen vastakohta, tarmoton ja veltto runopoika. (Tytöllä on muuten suhde myös Mitkan äidin kanssa). Matkan päätavoite, kalliopiirrosten näkeminen Mongoliassa, onnistuu vain siksi, että alkuvoimainen matkakumppani tietää mistä naruista vetää. Mitkan kanssa piirrokset olisivat tainneet jäädä näkemättä. 

Itseni kaltaiselle lukijalle, joka ei ehtinyt Neuvostoliitossa käydä, “Hytti” jättää jälkeensä huolella lavastetun aavistuksen siitä, miltä CCCP:ssä näytti ja haisi. Finlandian Liksomille osoittanut Pekka Milonoff tavoitti hyvin kirjan vahvuudet palkintopuheessaan, joten annetaan hänelle viimeinen sana:
"Se, että Rosa Liksom on myös kuvataitelija, näkyy mielestäni Hytti nro 6:ssa muutenkin, taitavina kompositioina, mittakaavan leikkauksina, hehkuna ja väreinä. Luonnonkuvauksissa teksti tiivistyy korvia hiveleväksi proosarunoksi. Kaupungeista ja rakennuksista, ruosteine ja loskineen, autoista ja eläimistä, romusta jonka määrä on loputon, niistä Liksom kertoo niin aistivoimaisesti, että kuvat hajuineen ja makuineen syöpyvät suoraan alitajuntaan. Jättävät pysyvän jäljen."


6 kommenttia:

  1. Hei Mika - kiitos, avaat uusia kulmia kirjallisuuteen todella kiinnostavalla tavalla. Luen tätä Liksomin kirjaa aamuin illoin junassa (Charleroi - Bruxelles - Charleroi - pidemmällä matkalla tulisi varmaan luettua ripeämmin ;-)) ja nautin. Nämä valottamasi uudet kulmat saavat nauttimaan (tai miettimään) lisää - myös monen monen klassikon osalta.
    Ei muuta kuin lukemaan!

    Parhain terveisin kylmästä aurinkoisesta Brysselistä,
    Outi

    VastaaPoista
  2. Kiitos Outi! Itse luin kirjan pääosin nelosen sporassa akselilla Munkkiniemi - Senaatintori - Munkkiniemi :-). En tiennytkään, että asut Charleroissa, vai asutko?

    VastaaPoista
  3. Vau :) Hieno uusi tuttavuus tämä blogisi, varsin asiallinen ja perusteellinen näkökulma Liksomiin. Kiitos tästä.

    VastaaPoista
  4. Oli sitten arvio hytti kutosesta, joka menee siihen suuntaan mikä kirjalle kuuluukin. Turhan monessa blogissa kukkamekkotytöt kirjaa kauhistelevat ja palkitsemista ihmettelevät.

    jukka s.

    VastaaPoista
  5. Pitäisi aina yrittää pitää kirjat kirjoina ja palkinnot sitten erikseen. Helppoa se ei ole.

    VastaaPoista