Pettikö liberalismi?

Savukeitaan esseisteinä kunnostautuneita Tommi Melenderiä ja Timo Hännikäistä yhdistää epäileväinen suhtautuminen hedonistiseen ja köydet länsimaiseen sivistysperinteeseen katkaisseeseen ja yksilön oikeutta nautintoon korostavaan nykymenoomme (ks. Melenderin tuotannosta aiempi postaus), ja molempien kirjoituksia on tullut vuosien varrella luettua. Niinpä pistin kirjastoon varauksen vetämään heti miesten juuri ilmestyneen yhteiskirjan ”Liberalismin petos. Esseistinen pamfletti” ilmestyttyä, ja aika pian sinänsä liberalismin ajatusten vastaisesti kerätyillä verorahoilla kustannettu hieno kirjastojärjestelmämme sen minulle järjestikin.

”Liberalismin petoksen” keskusteesi on, että liberalismi (joka on muuten ehkä yksi poliittisen filosofian vaikeimmin määriteltäviä käsitteitä) tai ehkä paremminkin sen kannattajaksi nykyään julistautuvat ovat hylänneet aatteen ytimen. ”Liberalismi on pettänyt alkuperäisen yksilönvapauden ihanteensa kaikenkattavan poliittisen oikeaoppisuuden ja relativismin hyväksi.”

Liberalismin kirjoittajat jakavat tuttuun tapaan talous- ja arvoliberalismiin. Ensi mainittu ajaa valtion roolin minimoimista taloudessa, viimeksi mainittu taas ”korostaa suvaitsevaisuutta erilaisia seksuaalisia, etnisiä ja uskonnollisia vähemmistöjä kohtaan ja pitää ihanteenaan sallivaa yhteiskuntaa, jossa yksilö on mahdollisimman vapaa toteuttamaan mielihalujaan sekä tavoittelemaan itselleen sopivinta tapaa olla onnellinen.” Toisin kuin ns. klassinen liberalismi (maksimaalinen vapaus niin kauan kuin ei vahingoiteta muita) arvoliberalismi ei nykyään suinkaan tarkoita valtion roolin ja sääntelyn minimoimista vaan tarvittaessa vahvojakin keinoja esimerkiksi vähemmistöjen suojaamiseksi enemmistön tyrannialta. Yhteistä ”liberalismeille” pitäisi edelleen olla kuitenkin joko klassisen liberalismin mukaisen negatiivisen (vapaus jostakin) tai hämärämmin tulkittavan positiivisen (vapaus johonkin) vapauden korostaminen.

*** 

Millainen petos tässä on sitten tapahtunut? Oi, niitä on monta.

Kirjoittajat katsovat esimerkiksi, että arvoliberaalit (joka kirjassa tuntuu pitkälti tarkoittavan Vihreitä ja heidän henkisiään) eivät korosta enää vapautta vaan suvaitsevaisuutta, joka sitä paitsi rajoittuu vain tiettyihin (vähemmistöä edustaviin) ihmisryhmiin. Positiivisia oikeuksia venyttämällä on siirrytty liberalismille vieraisiin ryhmäidentiteetteihin, joista osa nauttii positiivisen syrjinnän hengessä ”monopolisoidusta uhriasemasta”.

Tällaisessa, näppituntumalta viime aikoina yleistyneessä uhripuheessa on se ongelma, että esimerkiksi vähemmistöjä uhriaseman monopolisoinnista syyttävä tekee samalla itsestään (ja viiteryhmästään) uhrin, jolta on julmasti riistetty oikeus ”niiden oikeiden uhrien” kritisointiin. Tällaisen kehää kiertävän heittolaukaus-keskustelun on vaikea nähdä johtavan mihinkään järkevään lopputulokseen itse asian kannalta. (Mielestäni poliittinen keskusteluilmapiiri on muutenkin kärjistynyt tavalla, josta tulee vähän surulliseksi. Ad hominem ja olkiukot elävät ja voivat hyvin!)

Kirjoittajat tuntuvat yhdistävän uhriteeman myös liberaalien “poliittiseen oikeaoppisuuteen”, joka määrittää sallitut puheenaiheet ja -tavat. Siihen kuuluu kirjoittajien mukaan mm. se, että länsimaalaisten kuuluu nähdä itsensä syyllisinä kaikkeen mahdolliseen pahaan. Tällainen ajattelu ei minusta liity liberaaleihin vaan enemmän poliittisen puheen luonteeseen. Milloinpa omasta näkökulmasta koetun ”enemmistön” hegemonisia arvoja ei olisi pidetty tabuina, joista keskustelu on ”kielletty”.

Mitä tulee itse petokseen, on totta että monet arvoliberaaleiksi mielletyt näkevät esimerkiksi positiivisen syrjinnän osana työkalupakkia, joilla voidaan taata positiivisten vapauksien toteutuminen. Tällaisessa tulkinnassa (jota mm. kaikkien valtsikalaisten suosikki M. Foucault on edistänyt ansiokkaasti) nähdään yhteiskunnassa erilaisia valtarakenteita, jotka estävät joihinkin ryhmiin kuuluvien yksilöiden vapauksien toteutumisen. Tältä pohjalta ns. arvoliberaalit oikeuttavat positiivisen syrjinnän tai jonkin ryhmän erityiskohtelun sillä, että katsovat puhtaan vapauden johtavat jostain rakenteellisista syistä johonkin ryhmään kuuluvan yksilön kannalta eräänlaiseen ”markkinavirheeseen”, joita oikomaan talousliberalistikin yleensä hyväksyy valtion toimet vaikkapa kartellisääntelyn muodossa.

Tällainen ei ehkä ole puhdasoppista liberalismia, mutta harvoinpa mikään asia politiikassa noudattaa mitään kirjanoppeja. En myöskään ole varma, miksi nykyisten arvoliberaalien tulisi kokea olevansa velkaa jonkin alkuperäisen liberalismin perinnölle. Voisihan heitä alkaa kutsua 1800-luvun esimerkin mukaan vaikka progressiiveiksi. Se, mitä seuraa puhtaasta yksilökeskeisyydestä luopumisesta julkisessa sfäärissä ja siirtymisestä ihmisten jaotteluun ryhmäidentiteettien kautta, on erittäin mielenkiintoinen ja tärkeä kysymys, mutta ei mennä tässä siihen.

***

Yksi talousliberalistien petoksista taas on kirjan mukaan sortuminen positiivisen ajattelun kulttiin, jossa ihmisyksilöä koskevat tosiasiat hylätään katteettoman optimismin alle. Tällaisessa ajattelussa uskotaan, että kaikki on mahdollista oikealla asenteella. Kirjoittajien mielestä petos tapahtuu, kun tällainen ajattelu uhkaa yksilön autonomiaa talouskasvun nimissä. ”(Talousliberalismi) korostaa suoraan tai peitellysti yksittäisen ihmisen velvollisuutta uhrata vapaa-aikansa, perhe-elämänsä ja perinteiset elämäntapansa kilpailukyvyn, ’taloudellisten realiteettien’ ja muiden ahneuden eufemismien puolesta.”

Tästä on minusta vaikea saada kiinni. On toki ristiriitaista, että moni talousliberaaliksi itseään tituleeraava tuntuu ärsyyntyvän ihmisten vapaudesta valita työntekonsa ja vapaa-aikansa suhde (siis silloinkin kun se ei tapahdu veronmaksajien rahoilla) ja toisaalta samat henkilöt valittavat valtion sekaantumista omiin asioihinsa liian korkean verotuksen kautta. Tässäkin ollaan minusta lähinnä reaalipolitiikan kentällä enemmän kuin missään muualla. Mitä taas tulee työtä ja sisäistä sankariutta hypettäviin puheisiin, yksilö voi edelleen valita ainakin jossain määrin vapaasti tasapainonsa työnteon, sen tuoman elintason ja toisaalta  vapaa-ajan välillä (vaikkakin työmarkkinoissa olisi ehkä tässä suhteessa uudistettavaa vielä joustavampaan suuntaan), eivätkä ”talousliberaalit” aseta tälle mitään lainsäädännöllisiä tai muita esteitä. Kyllähän maailmaan puhetta mahtuu, niin negatiivista kuin positiivistakin.

Talousliberalistien ongelmana nähdään myös negatiivisten vapauksien venyttäminen, joka johtaa ääritapauksessa esimerkiksi yritysjohdon kohtuuttomiin palkkioihin. Yrityselämän ongelmista nostetaan esiin myös autoritääristen rakenteiden suosiminen yrityselämässä demokraattisen päätöksenteon kustannuksella ja tähän liittyvät johtajakultit. Tässä olennaista liberalismin kannalta lienee se, talouselämä on perinteisesti nähty poliittisesta sfääristä erillään olevana järjestelmänä, johon pätevät omat sääntönsä. Tällaisessa ajattelussa yrityselämän hierarkkisuus hyväksytään samalla tavalla kuin urheilussa valmentajan valta pelaajiinsa, eikä demokraattisen yhteiskunnan vaatimusten katsota koskevan muuta kuin poliittista sfääriä. 

Näin varmaan pääpiirteissään pitääkin olla, vaikka moni asia puhuu enemmän ja enemmän sen puolesta, ettei sfäärejä voi kovin siististi erottaa toisistaan vaan ne vuotavat toisiinsa ja vaikuttavat toistensa dynamiikkaan. Näiltä osin on muistettava, että talousliberaalikin on kai usein valmis hyväksymään sääntelyn, jos sen taustalla on selkeä markkinavirhe tai jos asiaan liittyy merkittäviä haitallisia ulkoisvaikutuksia. Ongelma on tietysti se, että monet tämäntyyliset ongelmat ovat kansainvälisiä, ja niiden tuominen politiikan piiriin on hankalaa niin kauan kuin talousjärjestelmän perusraamit ovat sellaiset kuin ovat.

***

Kirjasta jää päällimmäiseksi mieleen ajatus, että arvoliberaalit ovat liukuneet liian kauas yksilökeskeisyydestä ryhmäidentiteettien suuntaan ja toisaalta eksyneet yksilötasolla poliittisen korrektiuden ja tekopyhyyden hetteikköön. Ollaakseen liberaaleja heidän pitäisi kohdella ihmisiä yksilöinä, mutta yksilöistä pitäisi jotenkin tehdä vastuuntuntoisia ja kaukonäköisiä. Talousliberaalit taas sortuvat ylioptimistiseen ihmiskuvaan, näyttävät uskovan liikaa yksilöiden kykyyn käyttää järkeään markkinatalouden pyörteissä ja toisaalta uskovat liikaa markkinoihin vaatiessaan talouden toimintaan maksimaalista vapautta. Yksilö pitäisi siis jälleen kouluttaa vastuuseen ja talous suitsia demokraattisen järjestelmän palvelukseen.

Ongelmana näyttää siis yksilötasolla olevan se, etteivät yksilöt vastaa liberalismin ihannetta tai se, että liberalismi suhtautuu ihmisiin joka tapauksessa liian positiivisesti. Liberaalit saavatkin kirjoittajilta piiskaa siitä, että alun perin liberalismiin kuuluneet vaatimukset järjen käytöstä ja vastuullisuudesta ovat liuenneet pois, ja jäljelle on vain “ahneuden ja opportunismin pyhittävä massojen kultti”. Syitä voidaan kirjoittajien mukaan hakea esimerkiksi 60-luvun hippi- ja 80-luvun juppivallankumouksista. Tämä kritiikki on tuttua mm. Melenderin aiemmista kirjoituksista ja pyrkii tiivistämään aikamme hengen ns. antimodernista näkökulmasta.

*** 

Kirjassa on paljon tärkeitä ja ajankohtaisia elementtejä, kuten uhriutumiskeskustelu, kaikki-mulle-heti -ajattelun kritiikki yhdistyneenä muka-eettiseen maailmankuvaan, yltiöpositiivinen virallinen jargon ihmisten mahdollisuuksista, talous- ja poliittisen järjestelmän suhteet ja niin edelleen. Siksi jää etäisesti sellainen olo, että vähän akateemisen tuntuiseen liberalismi-näkökulmaan tarttuminen syö tehoa aiheiden käsittelyltä. Esimerkit kumpuavat kuitenkin pitkälti raadollisesta päivänpolitiikasta ja sen liepeiltä, enkä tiedä kuinka relevanttia on syyttää päivänpolitiikassa kiinni olevia toimijoita agendansa väärästä ajamisesta vedoten johonkin historialliseen aatevirtaukseen. Toki tällaisen vähän teoreettisen lähestymistavan etu on se, että se voi hyvällä tavalla horjuttaa joitain aatteellisia pohjarakenteita, joihin poliittisten toimijoiden päivänpolitiikan oletetaan yleisesti nojaavan. 

ps. tämän kirjan ympärillä on käyty aika hurjaa keskustelua blogosfäärissä, ja näiden juttujen keskiössä on ollut nettimaailman keskustelujen kruunaamaton kuningas eli ”olkinukke”. Suomen kuvalehden Juho Salminen on käynyt kirjoituksessaan ”Liberalismin petos, masennus ja olkinuket” läpi tätä puolta kirjan vastaanotosta. ”Hauskaa” on, että netissä virinnyt keskustelu korostaa puolin ja toisin juuri näitä kärjistymisen, henkilöön menevän eturyhmähengen ja uhriutumisen muotoja, joista kirjoittajat liberaaleja syyttävät.

Kansliapäällikön puolustuspuhe

Pentti Holapasta ilmestyi Jenni Stammeierin hieno juttu uudessa Parnassossa. Holapasta kannattaakin kirjoittaa – hän on ollut uudistamassa suomalaista modernismia 1950-luvulta lähtien, kääntänyt elämänkumppaninsa Olli-Matti Ronimuksen kanssa vinon pinon ranskalaista “uutta romaania” (mm. Sarraute, Robbe-Grillet Claude Simon) ja kokenut suomalaisten miehisten kirjallisuuspiirien – omasta mielestään Tuomas Anhavaan kiteytyneen – hengen ahdistavana. Tunnetuin Holappa on tietysti Finlandian napanneesta, autofiktiivisestä “Ystävän muotokuvastaan”, jossa homoseksuaalisuutta lähestyttiin kursailematta. Mitä homouteen ja suomalaiseen ilmapiiriin tulee, “seksuaalirikoslaki kumottiin vasta vuonna 1972, joten koko 1950- ja 60-lukujen ajan he (Holappa ja Ronimus) olivat lain silmissä sekä sairaita että rikollisia” (lainaus Parnassosta).

Holappa on upottanut itsensä nuoresta pitäen ranskalaisiin eksistentialisteihin ja se näkyy hänen elämänkatsomuksestaan. Katkelma Parnasson haastattelusta kiteyttää puolisonsa kuolemaa vierestä seuranneen miehen eksistentialismin aika vastaanpanemattomasti:

“Toivottomanakin on elettävä. Kun kerran on elämään joutunut – tai päässyt – joutunut, sanoisin. Olen yrittänyt löytää lohdutusta kosmologiasta. Siitä, miten äärettömän pienellä planeetalla elämme, suunnattomien etäisyyksien päässä kaikista muista taivaankappaleista, vain sellaisten illuusioiden varassa, jotka antavat meidän sattumanvaraiselle elämällemme jonkinlaista mieltä.”

Ja vielä tärkeä täydennys:

“Ja ehkä minun täytyisi tähdentää sitä, että on tärkeää, että ihmisellä on huumorintajua ja kykyä iloita. Huolimatta siitä, että absoluuttista toivoa ei ole. Ellei toivoa ole se, että mukautuu todellisuuteen sellaisenaan, sen järjettömyyteen.

***

“Ei Kaarle laskelmoinut. Hän oli luonnostaan sellainen, jäi aina puolitiehen – hiukan pelokkaana, mutta myös selvänäköisenä. Ehdottomia totuuksia ei ollut, sen hän tajusi jo varhain, ja sen että ihmiset olivat hauraita, eivät kiveä ollenkaan. Jos kieppui ympäri rautamoukari käden jatkeena, niin vainajia tuli. Hän itse ei olisi säilynyt ehjänä ja hän siis pelkäsi.”

Tällainen on Kaarle Rauta, ministerinäkin toimineen ja demariväriä tunnustavan Holapan 1996 ilmestyneen romaanin “Kansliapäällikkö” päähenkilö. Varovainen, sivistynyt virkamies, joka on tehnyt hienon uran sitoutumattomana työmyyränä, miehenä joka oppi ilmaisemaan henkilökohtaiset mielipiteensä “niin moniselitteisesti, etteivät sivulliset tienneet, kallistuiko hän oikealle vai vasemmalle”. Samanlaista on hänen yksityiselämänsäkin: itsemurhan aikanaan tehneen taiteilijavaimon ja isänsä munattomuutta vastaan kapinoivan pojan tilan on ottanut elämänkumppani Katri, jonka kanssa ollaan kohteliaita. Ei puhuta vaikeista asioista, ei käytetä suuria sanoja, nautitaan pienistä ja helpoista asioista.

Holappa kuvaa Michael Haneken “Funny gamesin” mieleen tuovalla tavalla kansliapäällikön elämän käännepistettä, jossa kaikki varmuudet revitään auki ja Kaarle joutuu tutkimaan elämänsä valintoja inhorealistisesti. “Funny games” on vertailukohtana hyvä siksikin, että Kaarle joutuu epäuskottavan ja suorastaan filosofisen piinan kohteeksi, mikä houkuttelee lukijaa symbolisen lukutavan pariin. Tapahtumien seurauksena Kaarlen ajatuksia alkaa hallita Sokrates ja erityisesti hänen kuuluisa puolustuspuheensa, jonka kautta Kaarle lähestyy omaa rohkeuttaan ja miehisyyttään tai niiden puutetta kovassa, jumalattomassa maailmassa. Itsetutkiskelu valahtaa suorastaan pateettisen itseinhon ja impotenssin puolelle, ja surkeudessaan rypevä päähenkilö alkaa välillä ärsyttää kärsivällistäkin lukijaa. Kansliapäällikkö on niin sotkeutunut käsitystensä seitteihin, ettei niistä tunnu olevan ulospääsyä.

Holapan frankofiiliys näkyy kirjassa, joka muistuttaa otteeltaan monia ranskalaisia psykologis-spekulatiivisia kirjoittajia (ensimmäisenä tulee yllättäen mieleen Emmanuel Carrère, joka tosin on tyyliltään Holappaa dokumentaristisempi). Myös Holapan ateistinen maailmankatsomus on kirjassa vahvasti framilla erityisesti Sokratesta koskevien pohdintojen kautta.

Holapan ministeripesti näkyy kirjassa. Hän ymmärtää virkamiesten mielenlaatua ja virkaelämän kipukohtia sisäpiiriläisen lailla. Kaiken kaikkiaan “Kansliapäällikkö” on vähän kummallinen kirja, mutta ihan hyvin Holappa onnistuu kurkistamaan sisälle poroporvarillisilla monumenteilla itsensä ympäröivään turvallisuushakuiseen mieleen, joka jähmettyy omien pelkojensa ympärille ja jolle Joni Pyysalon sanoin jää vain “kiltin ihmisen tunne elämästä joka on jäänyt elämättä”.

“Kaarle Rauta sanoi, ettei ihmisistä ollut toistensa auttajiksi. Voimakkaat eivät kuulleet, eivät tahtoneet kuulla heikkojen hätähuutoa. He kulkivat tietään pää pystyssä. Se oli pelkoa sekin, siis heikkoutta. Ei ollut ihmistä, jonka elämä ei loppujen lopuksi ollut nuorallatanssia tai kävelyä kuilun partaalla. Väärä askel, ajattelematon teko ja eilispäivän yltiöpää, uhkarohkea vuoristokiipeilijä viruisikin luut murskana yhteiskunnan hylkiöiden joukossa, surkeimmasta surkeimpana, kukaan ei häntä säälisi, eivät ainakaan ne, jotka vähän aikaa sitten kadehtivat hänen menestystään ja onneaan, ja entiset ystävät, niin sanotut ystävät, unohtaisivat hänet nopeasti nimeä myöten.”

Itsepetoksia yksin ja seurassa

“Syvä itsepetos voi olla armelias ja vaivuttaa ihmisen lempeään uneen, josta kaikkien ei tarvitse herätä koskaan.”

Käytännöllisen filosofian dosenttina toimivan Juha Räikän “Itsepetoksen filosofia” (2005) on kirja, jonka lukee ahmimalla. Minulla on selvästi taipumus sortua välillä tällaisiin popularisoituihin filosofisiin “tutkielmiin”, joissa joku oppinut hahmo pureksii valtavan määrän massaa parin sadan sivun mittaiseksi helposti sulavaksi seerumiksi (vrt. mieltymykseni Kalle Haataseen). Tällä kertaa puhe on siis itsepetoksesta.

Räikkä määrittelee kohteensa hienosti erottamalla sen toiveajattelusta, joka on vain positiivista ajattelua olosuhteista evidenssin ollessa ristiriitaista. Itsepetoksen puolelle päädytään sitten, kun omat uskomukset poikkeavat selkeästi johtopäätöksistä, joita “objektiiviset” henkilöt vetäisivät käsillä olevan evidenssin pohjalta. Kyse on kai jonkinlaisesta puolustusmekanismista, josta mehukkaan tekee se, ettei itsepettäjä huijaa itseään tietoisesti. Itsensäpettäjän ajattelua vääristävät hänen halunsa, joiden mukaiseksi maailma alitajunnan käsittelyssä vääntyy. Tärkeää on myös huomata, että ihmisen tyytyväisyys riippuu halujen ja asioiden koetun tilan suhteesta. Ns. todellisuudella ei välttämättä ole asioiden kanssa mitään tekemistä! Tosin, ja ehkä onneksi, “itsepetoksessa totuus on vaarallisen lähellä”.

Räikkä ammentaa roppakaupalla esimerkkejä paitsi filosofiasta myös fiktion maailmasta. Käsitellyiksi tulevat monien suosikkikirjailijoideni kuten Dostojevskin, Vonnegutin, Camus’n, Sartren kuin Orwellinkin itsensäpettäjät. Sartrelta otetaan esimerkiksi näytelmä “Les mains sales” (Likaiset kädet), jonka kommunistijohtaja Hoederer katsoo varsin klassisella tavalla, että valehtelu ja muut kepulikonstit ovat oikeutettuja korkeamman päämäärän saavuttamiseen (tätä tematiikkaa pohdin viime viikolla Camus’n poliittisen ajattelun yhteydessä). Se, onko tämä suoranaista itsepetosta vai jotain muuta, on toinen kysymys, koska tässä tapauksessa valehtelu on tietoisesti valittu strategia. Ainakin itsepetokseen johtava tie on auki, kun toimintaa ohjaaviksi keinoiksi valikoituu moraalisesti kyseenalaista tavaraa.

Itsepetos voi olla hyödyllistäkin: lähes mahdottoman edessä oleva sairas voi saada itsepetoksestaan voimia, samoin urheilija. Esimerkiksi oman lapsen tekemän rikoksen edessä koettu itsepetos voi olla jopa jotenkin kunnioitettavaa: millainen vanhempi uskoisi heti todisteet nähtyään pahinta jälkikasvustaan?

Psykologisesti kiintoisaa on myös käänteinen itsepetos, jota Räikkä selittää henkilökohtaisen kustannusanalyysin kautta: sairaalloisen mustasukkaiselle miehelle voi olla pienempi subjektiivinen kustannus siitä, että vaimo onkin ollut koko ajan uskollinen kuin siitä häviävästä mahdollisuudesta, että hän olisikin pettänyt ja mies joutunut naurettavan aisankannattajan rooliin. Ulkopuolinen taas punnitsee faktoja kylmästi ja päätyy oikeaan lopputulokseen helposti, koska mukana ei ole henkilökohtaista painolastia. Samanlainen kustannuslaskelma voi päteä lapsensa menettäneeseen vanhempaan, jolle oma keksitty syyllisyys tapahtumiin kaikkia tosiseikkoja vastaan voi olla helpompi kantaa kuin se, että tapahtumia on ohjannut puhdas sattuma, jonka takana ei ole muuta kuin mykkä universumi. Tällaiset psykologiset vääristymät ovat tietysti myös fiktion peruskauraa ja Räikkä onnistuu valitsemaan esimerkkinsä kiitettävällä tavalla.

*** 

Oma tapauksensa on kollektiivinen itsepetos. Itsestään selvä esimerkki ovat regiimiään palvelleet natsivirkamiehet tai lääkärit, joiden on kaiken järjen mukaan pitänyt tietää mitä on tapahtumassa. Samoin gulagissa riutuneiden henkilöiden tiedetään loppuun asti uskoneen, ettei Stalin kerta kaikkiaan ole voinut tietää järjestelmän pahuuksista. Tällaisissa tapauksissa on mielenkiintoista se, että oman uskomusrakennelman romahtaminen (joko henkilökohtaisen tai kollektiivisen) voi olla niin kivuliasta, että valitusta tiestä pidetään kiinni loppuun asti, vaikka kaikkia todisteita vastaan.

Orjakauppa on toinen Räikän esimerkki kollektiivisesta itsepetoksesta. Orjien kohtalon nähtiin olevan kuitenkin parempi kuin se, että he olisivat jääneet kotimaahansa. Yksittäinen orjanomistaja saattoi aina katsoa, että jos hän luopuu orjistaan, naapuri pitää heitä kuitenkin. Lisäksi tietysti katsottiin, että orjat olivat luonnostaan alempiarvoisia kuin pitäjänsä. Vastaavanlaisia laskelmia olisi aika helppo nähdä myös omassa maailmassamme…

“Syy siihen, miksi tosiasioita ei tunnustettu, oli ilmeinen. Orjista oli paljon taloudellista hyötyä, mutta sitä ei ollut sopivaa tavoitella tekemällä jotakin pahaa. Siksi orjien pitämisessä ei ollut mitään pahaa. Orjien vapauttaminen olisi rikkonut luonnollista järjestystä ja pikemminkin haitannut kuin hyödyttänyt orjia.”

Rutto meissä

Sivullisellaan (L’Étranger) kaikki vähänkään tiedostavat lukiolaiset valloittava Albert Camus on hahmo, jonka ajattelu on muuttunut ainakin itselleni aina vain mielenkiintoisemmaksi. En keskity tässä postauksessa nyt itselleni rakkaaseen absurdiin (palaan siihen pian toisessa postauksessa), josta Camus on erityisesti jäänyt historiaan vaan hänen poliittiseen ajatteluunsa, joka kehittyi varsinkin sodanjälkeisenä aikana, osaksi maailmansodan kuohujen, osaksi Algerian kysymyksen johdosta.

Siinä missä Camus’n ystävä ja myöhemmin vihamies Jean-Paul Sartre haksahti vallankumoukselliseen kommunismiin, Camus löysi sodanjälkeisessä tilanteessa filosofiaansa jännittäviä nyansseja. Sodan aikana Algeriasta Ranskaan lähetetty Camus toimi aktiivisesti vastarintaliikkeessä. Sodan jälkeen hänen ajatteluaan leimasi mm. kollaboraattoreiden tylyistä teloituksista järkyttyneen miehen kuolemantuomioiden vastustus myös tähän liittyvä tietynlainen valtioepäily, joka sai kantilaisia sävyjä. Hän kritisoi ankarasti vallankumoukselliseen ajatteluun liittyvää “päämäärä oikeuttaa keinot” -retoriikkaa ja päätyi näin vastustamaan paitsi esimerkiksi Neuvostoliiton politiikkaa myös mitä tahansa valtiollista toimintaa, joka kohtelee ihmisiä välineinä “korkeampien pyrkimysten” saavuttamiseen. Hän näki vaarallisena hegeliläisen ajatuksen historian imperatiivista, joka vaati milloin minkäkinlaisia uhreja ja joka näin perusti tulevan onnen ruumiskasojen päälle. Hän suhtautui myös skeptisesti uskonnollisiin ja poliittisiin doktriineihin, joilla niin ikään oikeutettiin kaikenlaista rumaa. En tiedä kuinka omaperäistä tällainen ajattelu on, mutta ranskalaisen sodanjälkeisen vasemmistointellektuellin suunnasta tulevana sille voi nostaa hattua.

***

“Ruttobakteeri, niin, se kuuluu luontoon. Kaikki muu, terveys, turmeltumattomuus, puhtaus on niin sanoakseni tahdontoiminnan tulosta, tahdon, joka ei milloinkaan saa sammua.” (Rutto, suomennos Juha Mannerkorpi)

Camus oli mestari käsittelemään poliittisia kysymyksiä fiktiossaan joskus suoremmin ja joskus epäsuoremmin verhotun symboliikan kautta. Hänen romaaneistaan tämä strategia on käytössä erityisesti Rutossa (La peste, 1947), jossa algerialainen (Camus oli algerianranskalainen pied-noir) Oranin kaupunki suljetaan siellä puhjenneen ruttoepidemian takia. Romaani on paitsi vertauskuva natsi-Saksan miehittämästä Ranskasta myös yleisinhimillisestä taistelusta “ruttoa”, jonkinlaista kollektiivista nihilismiä, ihmisten tappamista tai pelkkänä välineenä käyttämistä vastaan. Ruton päähenkilöiden asenteessa näkyy Camus’n filosofian keskeinen käsite “kapina” (révolte), joka tarkoittaa jonkinlaista eksistentiaalista “samassa venessä olemisen” kokemuksen tajuamista ja tästä kumpuavaa ihmisyyden puolustamista kaikkia pakkovaltaisia auktoriteetteja (uskonnot, valtioideologiat jne.) vastaan. “Rutto” ei olekaan pelkkä diagnoosi vaan sen lopussa kirjoitetaan kapinan resepti auki niin suoraan kuin on mahdollista sortumatta totaaliseen pateettisuuteen:

“Cottard, Tarrou, oma vaimo, kaikki ne, joita Rieux oli rakastanut, olivat poissa ja unohdettuja, kuka kuolleena, kuka syyllisenä. Ukko oli oikeassa, ihmiset olivat aina samanlaisia. Mutta juuri siinä oli heidän voimansa ja viattomuutensa, ja tuskansa unohtaen Rieux tunsi heihin syvää yhteenkuuluvuutta.”

***

“Rutto” on kunnianhimoinen romaani, jonka päähenkilö on Oranin kaupunki ja sen asukkaat jossain kollektiivisessa mielessä – paljon enemmän kuin sen sinänsä kunnioitettava ihmishahmoinen henkilögalleria. Tällainen kollektiivinen lähestymistapa harvoin vetoaa minuun (esim. Saramagon “Death at Intervals” tulee mieleen ärsyttävänä yrityksenä), mutta Rutosta olen aina pitänyt kovasti. Romaanin kertojanääni sanoo itse säilyttävänsä tapahtumiin tietyn etäisyyden, mutta toisaalta hän on “vilpittömyyden lakeja kunnioittaen asettunut tarkoituksellisesti uhrin puolelle ja tahtonut tarkastella ihmisiä, lähimmäisiänsä, vain niistä näkökulmista, jotka ehdottomasti olivat kaikille yhteiset: rakkauden kärsimyksen ja maanpakolaisuuden näkökulmista. Tässä suhteessa ei kaupungissa ollut ainoatakaan ihmistä, jonka ahdistuksessa kertoja ei olisi elänyt mukana, eikä syntynyt ainoatakaan tilannetta, jota hän ei olisi samalla tuntenut omakseen”. Tässä kiteytyy hyvin se, miksi jotkut eivät pidä Camus’sta: hän on kuitenkin pohjimmiltaan filosofi ja julistaja enemmän kuin klassinen romaanikirjailija hahmon- ja juonenkehittelyineen. Ei haittaa minua.

Ruton päähenkilöt ovat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta “vastarintaliikkeen taistelijoita”, jotka liukuvat jännittävällä tavalla ruttoon sairastuneiden ympärillä kaiken energiansa heille uhraten. Pääosin kertojan synnyttämä vaikutelma on, että itse sairastaminen tapahtuu kuitenkin jossain ulkopuolella, vaikka päähenkilö onkin ruttotautisia yötä päivää hoitava lääkäri. Kovin lähelle inhimillistä hätää sen yksilöllisessä muodossa ei päästä. Tässä mielessä Camus’n ajatus samassa veneessä olemisesta toisaalta toimii ja toisaalta ei. Positiivisesti ajatellen päähenkilöitä kunnioittaa vain enemmän, kun he uhraavat kaikkensa tuntemattomien ihmisten eteen vain siksi, että he ovat ihmisiä.

Lapsiperhesotkua ja 2000-luvun käpylehmiä

En tiedä, miten hyvin lastenkirjat sopivat blogini “profiiliin” mutta menköön. Onhan täällä monesti haikailtu lapsuuden maagiseen maailmaan ja sen kriittisen järjen poissaolon mahdollistamaan autenttiseen elämiskokemukseen (nyt on lausuttu riittävän monta isoa pseudoälykästä sanaa, joten varsinainen tarina voi alkaa).

Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen “Mennään jo kotiin” (2007) on hienosti tehty kokonaisuus, klassisesta lapsen kylälauseesta poimittua otsikkoa myöten. Savolainen on piirtänyt lähinnä tuttavaperheidensä kotien perusteella elämänmakuisia, realistista lapsiperhesotkua ja harkittujen kalustehankintojen kanssa somasti rinnakkaineläviä Ikea-huonekaluja pursuavia kuvia. Kuvien värikylläisyys, mukavasti notkuvat perspektiivit ja hauskan epälastenkirjamaisesti piirretyt ihmiset vievät mukanaan kyynisemmänkin tarkkailijan ja koko perhe pääsee bongaamaan kodeista kaikille tuttua tavaraa (ks. esimerkkikuvat täältä ja täältä). Katajavuori on kirjoittanut kuvien pohjalta tekstit, joissa mennään lasten mielikuvituksen luomaan maailmaan sisään niin että pullikset lentelevät. Näin kertoo Terje roolistaan legosairaalan primus motorina:

“Eläimilläni on paljon sairauksia. Rakennan niille legoista sairaalaa. Dinosauruksella on kurkku kipeä ja verenpainetta ja hiekkaa silmissä. Ei bakteereja. Annetaan kurkkulääkettä. Sarvikuonolta verenpaineenmittaus. Röntgenkuvissa ei murtumia. Panda Kaukonen: niskasärkyä. Sai rentouttavan pistoksen. Kotiin lepäämään. Krokotiili Saulonen: hännän suomut aristavat. Maha purisee. Vieraita esineitä vatsassa. Kotiin ja vessaan.”

Eri lasten näkökulmista kirjoitetuissa lyhyissä monologeissa vilisevät rannekelloilla tehdyt aurinkokissat, pohdinnat enkeleiden olemassaolosta, romuaarteet, harras pyrkimys potkia samaa jääkokkaretta koulusta kotiin sen täysin hajoamatta, talonrakennusprojektin keskeiset asiat lapsen näkökulmasta ja lapsen maailman tiukasti todellisuuteen ankkuroivat syntymäpäivärituaalit. Maahanmuuttajien ja avioerolasten näkökulmaa ei luonnollisesti ole unohdettu. Pihalla tehdään edelleen asioita, joista aikuisten ei kannata tietää:

“Kun lumi alkaa sulaa, teen pihalla limpparia ämpäriin. Minä laitan siihen vettä, hiekkaa ja lunta. Sitten vispataan ja vatkataan. Limpparin kanssa syön perunamuussia. Perunamuussiin tarvitaan räntää ja loskaa. Ja taas ravistetaan ämpäriä. Rännin alta saa vettä, jota tarvitaan, ettei muussista tule klimppistä.

Sama kaksikko on tehnyt myös Pentti-kirjoja, jotka lähtevät seuraavaksi hakuun. Meidän perheessä nämä toiminevat jo siksi, että lapsillamme on Pentti-ukkeja kaksin kappalein.


ps. Muitakin viihdyttäviä lastenkirjoja on tullut viime vuosina luettua. Klassisia Grimmin juttuja on jankattu monina eri versioina ja väännöksinä (mm. Maisan luojan Lucy Cousinsin versiot ovat saaneet jälkikasvun hyväksynnän), alkuperäiset tuntuvat nykyajan pehmokontekstissa vähän brutaaleilta… “Kirja-kirjoista” Fedja-sedän seikkailut toimivat edelleen mahtavasti, samoin vanhat kunnon Muumit. Jalmari Finnen Kiljusen herrasväki naurattaa näköjään nykypolveakin eikä Liisa ihmemaassa lakkaa koskaan viehättämästä (sitä on luettu vanhana Anni Swanin käännöksenä, Tove Janssonin kuvitukset). Eniten omia tunteita liittyy lähes kaikkeen Astrid Lindgrenin kynästään päästämään (Veljeni Leijonamieli ja Ronja ovat onneksi vielä korkkaamatta!). Kuvakirjoista riemua ovat viime aikoina saaneet aikaan mm. Riikka Ala-Harjan ja Ilmari Hakalan “Aavikko ja makrillimeri”, lähes kaikki Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatut ja Patut ja itse olen mieltynyt kovasti myös Kunnaksen Koiramäkiin, joiden kautta on haettu syvyyttä mm. Gallen-Kallelan Kalevala-tauluihin. Ranskankielisessä repertuaarissamme palaamme aina amerikkalaisen Stephanie Blaken klassisiin suorituksiin “Caca boudin”, “Je veux des pâtes” ja “Superlapin”. Ranskankielisissä kouluissa eri ikäryhmille kustomoiduissa “Ecole des loisirs” -kustantamon kuvakirjoissa on monia muitakin helmiä mukana, ja on mukavaa että koulusta saa kerran kuussa kirjan matkaan. Ruotsissakin osataan: Wieslanderien Mimmi-lehmät pyörivät käsissä harva se viikko.

Jotakin sielullista

“Lapsuuden maisemat elävät meissä hienosyisinä kerrostumina. Ne ovat pakkautuneet täyteen emootioita, jotka upottavat meidät tulvan lailla, kun ne purkautuvat tietoisuuteemme. Mustarastaan laulu. Syreenipensaan tuoksu, Tien mutka. Emme ehdi valmistautua. Varoitusta ei tule. Kiipeämme jo mummolan vintinportaita tai kävelemme saunapolkua. Yksityiskohta on auennut kokonaisuudeksi. Joskus se on vain häivähdys. Kuin hauraan lasin läpi näemme menneen. Miten se oli ja on yhä, mutta silti emme saa siitä otetta kuin vahingossa. Aivan kuin aika tekisi virheen.”

Mainiona näyttelijänä tutuksi tulleen Hannu-Pekka Björkmanin “Kadonneet askeleet. Matkoja aikaan ja taiteeseen” (2011) tunnelmoi lapsuuden maisemissa, vanhan kristillisen taiteen nyansseissa ja pohtii ihmisen suhdetta menneisyyteensä. Kuvituksena kirjassa on Rax Rinnekankaan valokuvia. Björkmanin kirjan ydin on kurottaminen kohti jotain pyhää, hengellisen ulottuvuuden etsimistä arjesta, maisemasta ja taiteesta. Tässä pyrkimyksessään hän on sukua Paavo Rintalalle ja Antti Hyrylle, joihin hän usein viittaakin. Proustilaisia menneisyyden välähdyksiä ihmetellen Björkman palaa muistoissaan lapsuutensa Lakeuden maisemiin ja niiden synnyttämiin merkityksestä raskaisiin vaikutelmiin. Häntä kiinnostaa lapsuuden muuttuminen aikuisuudeksi, mikä tuntuu tarkoittavan lopullista tietoisuutta itsestä ja samalla maailman jakautumista kahdeksi, minuksi ja muuksi. Björkmanin pyhyyden kaipuu tuntuukin selittyvän Hyryn novellin “Kivi auringon paisteessa” -inspiroimana pyrkimyksenä takaisin “lapsuuteen”, aikaan jolloin oli yhtä maailman kanssa:

“Koko loppuelämämme etsimme kadotettua yhteyttä. Pientä poikaa tai tyttöä, joka katsoi, kun kävelimme ulos maisemasta kuin taulusta.”

***

Björkman lähestyy ihmisyyttä paitsi ajan myös valon käsitteen kanssa. Hän kuvaa Vermeerin tapaa käyttää “valohelmiä” teostensa yksityiskohtien korostamiseen ja päätyy pohtimaan vuosisadat kestävää taiteen valoa heijastumana “Jumalan valosta”. Kuvataiteen kautta Björkman kokee vahvasti, miten hän tulee yhdeksi taulujen kanssa katseensa kautta. “Ja tuo elollisuus, herääminen, ruumiin aistimukset ja tunne hengen liikkeestä vastustavat kaikki rappiota ja kuolemaa. Ne vahvistavat elämäntunnetta ja taiteen ainoaa todellista merkitystä, Jumalan etsimistä ihmisessä.”

Taas kerran Proustin mieleen tuovalla tavalla hän katsoo, että uskonnon, taiteen ja luonnon kautta ihminen pääsee tietoisuutensa, “luovan ajattelun esteen”, tuolle puolen ja käsiksi valoon, “joka kantaa ihmisyytemme historiaa” ja joka tuo mukanaan armon. Proust käsitteli näitä hetkiä jonkinlaisina transsendentteinä välähdyksinä, joilla ei välttämättä ollut mitään uskonnollista sisältöä ja jotka ylittivät lineaarisen ajan kokemuksen suhteessa yksilön omaan menneisyyteen, Björkman taas kytkee hengelliset kokemukset (kristilliseen) uskonnollisuuteen ja ihmisen pääsyyn yhteyteen jonkin laajemman inhimillisen peruskokemuksen kanssa. Proustin lähestymistapa oli siis yksilökeskeisempi, Björkman katsoo asiaa kollektiivisemmin. Itse käsitän asian niin, että hetkessä elävä ihminen kokee syviä kokemuksia vain suhteessa menneisyyteensä, joko omaansa tai jonkin yhteisön menneisyyteen. Ja mitä syvemmin ihminen tiedostaa suhteensa menneisyyteensä, sitä vahvemmin hän on olemassa ja sitä paremmin hän ymmärtää paikkansa maailmassa.

***

Björkmanin kirja olisi minusta mukavampi ilman esipuhettaan, joka maalaa vähän olkiukkomaisen kuvan perinteeseen kosketuksensa menettäneestä nykyihmisestä. On tapahtunut “hengellisen muistin menetys”. Tällainen ihminen kelluu Björkmanin mukaan tasaisessa informaatiovirrassa, jossa Kristuksen kuolema rinnastuu merkitykseltään urheilutuloksiin tai uutisista vuotaviin sotiin. Björkman puhuu ihmisestä, jolta puuttuu yhteys “ihmiskunnan henkiseen muistiin” ja samalla itseensä. Björkmanin eetos taas on, että on parempi “mytologisoida menneisyytensä kuin elää unohduksen vallassa.” Näillä lähtökohdilla Björkman liittää itsensä antimodernistiseen perinteeseen, jonka pahin vihollinen on itsensä tradition kahleista vapauttanut yksilö. Björkmanin tapauksessa “ihmiskunnan henkisestä muistista” puhuminen tuntuu tarkoittavan nimenomaan Euroopan kristillisen perinteen unohtumista. Hän ei pidä ajastamme, “joka pitää herkkyyden kauneinta ilmentymää – uskoa jumalaan – epä-älyllisenä.” Tätä taustaa vasten sinänsä hieno pyrkimys yhteyteen maailman ja henkisyyden kanssa muistojen ja taiteen kautta saa vähän yksitotisen sävyn. Miksei voisi ajatella, että Marcel Proust tai Albert Camus ovat kärsineet ja kuolleet meidän puolestamme ihan yhtä merkittävällä tavalla kuin nasaretilainen edeltäjänsä. No, hahmottakoon kukin jumaluuden käsitteensä niin kuin parhaimmaksi näkee.

Björkman kirjoittaa vetoavasti vaikkakin vähän pitkästi 1500-luvulla eläneen taidemaalari Mathias Grünewaldista, josta Paavo Rintalakin on kirjoittanut aikanaan romaanin. Björkman keskittyy kuvailemaan hyvin yksityiskohtaisesti Grünewaldin maalaamaa Isenheimin alttaritaulua. Hän avaa kiinnostavasti kuva-aiheiden taustoja ja kristillisen symboliikan peruskuvioita. Mutta esipuheen provosoimana huomaa pikkumaiseen mieleensä nousevan kysymyksen, että mitä Björkmanin kiroama nykyihminen ajattelee Isenheimin maalauksissa vahvasti esillä olevan “Pyhän Antoniuksen tulen” eli torajyvien saastuttamasta rukiista aiheutuvan ergotismin hoitamisesta rukoilemalla ja vanhoja reliikkejä hipelöimällä? On varmaa, että Grünewaldin idea esittää ristillä riippuva Kristus tuohon aikaan jyllänneen taudin kourissa sai aikaan lohtua aikansa kärsijöissä, nykyihminen saa todennäköisesti enemmän lohtua siitä että elintarviketeollisuuden laadunvalvonta pystyy huolehtimaan siitä, ettei ruisleivässä ole liikaa alkaloideja. Perinteessä piilee aina anakronismin riski. Se ei tietenkään tarkoita sitä, ettei menneisyyttään olisi hyvä tuntea.

Juutun vielä hetkeksi nykyihmisen kritiikkiin. Tällaiselle, osittain varmasti perustellulle kritiikille altistuessaan ei voi olla pohtimatta entisaikojen suurten massojen sivistystasoa ja yhteyttä “ihmiskunnan henkiseen muistiin”. Millainen oli vaikkapa 1800-luvun alun kouluttamattoman suomalaisen yhteys tähän traditioon verrattuna nykyajan viidakon tähtösten tuijottajaan? Tunsiko hän renessanssimestarit, liikuttui oopperasta ja pökertyi tajutessaan Platonin ja kristinuskon perimmäiset yhteydet? Samoja epäilyksiä hiipii mieleen yleensäkin antimodernisteja lukiessa – he ovat nimittäin lähes poikkeuksetta tuskastuneita omaan aikaansa ja sen typeryyttä uhkuviin massoihin. Bourdieulainen distinktion käsite tekee mieli kaivaa taskusta tällaisten jeremiadien äärellä, vaikka niistä yleensä niin kovasti pidänkin.

Toimistorotta taistelukentällä

“Décidément, me disais-je, dans nos sociétés, le sexe représente bel et bien un second système de différenciation, tout à fait indépendant de l’argent ; et il se comporte comme un système de différenciation au moins aussi impitoyable. Les effets de ces deux systèmes sont d’ailleurs strictement équivalents. Tout comme le libéralisme économique sans frein, et pour des raisons analogues, le libéralisme sexuel produit des phénomènes de paupérisation absolue. Certains font l’amour tous les jours ; d’autres cinq ou six fois dans leur vie, ou jamais. Certains font l’amour avec des dizaines de femmes ; d’autres avec aucune. C’est ce qu’on appelle la ‘loi du marché’. Dans un système économique où le licenciement est prohibé, chacun réussit plus ou moins à trouver sa place. Dans un système sexuel où l’adultère est prohibé, chacun réussit plus ou moins à trouver son compagnon de lit. En système économique parfaitement libéral, certains accumulent des fortunes considérables ; d’autres croupissent dans le chômage et la misère. En système sexuel parfaitement libéral, certains ont une vie érotique variée et excitante ; d’autres sont réduits à la masturbation et la solitude. Le libéralisme économique, c’est l’extension du domaine de la lutte, son extension à tous les âges de la vie et à toutes les classes de la société. De même, le libéralisme sexuel, c’est l’extension du domaine de la lutte, son extension à tous les âges de la vie et à toutes les classes de la société.”

“Ajattelin, että seksi todellakin muodostaa yhteiskunnassamme toisen, rahasta riippumattoman erottelujärjestelmän, joka on aivan yhtä säälimätön. Näiden kahden systeemin vaikutukset ovat sitä paitsi täsmälleen samat. Aivan kuten taloudellinen ja pidäkkeetön liberalismi, myös seksuaalinen liberalismi synnyttää absoluuttisen kurjistumisen ilmiön. Jotkut rakastelevat joka päivä, toiset vain viisi tai kuusi kertaa elämässään tai eivät koskaan. Jotkut rakastelevat kymmenien naisten kanssa, toiset eivät yhdenkään. Sitä kutsutaan ‘markkinoiden laiksi’. Taloudellisessa järjestelmässä, jossa irtisanominen on kielletty, jokainen onnistuu paremmin tai huonommin löytämään paikkansa. Seksuaalisessa järjestelmässä, jossa aviorikos on kielletty, jokainen onnistuu paremmin tai huonommin löytämään oman sänkykumppanin. Täysin liberaalissa taloudellisessa järjestelmässä yhdet keräävät huomattavia omaisuuksia kun toiset viruvat työttömyydessä ja kurjuudessa. Täysin liberaalissa seksuaalisessa järjestelmässä yksillä on monipuolinen ja jännittävä seksielämä, toiset ovat pakotettuja masturbaatioon ja yksinäisyyteen. Taloudellinen liberalismi on taistelukentän laajentumista kaikkiin ikäkausiin ja yhteiskuntaluokkiin. Samoin seksuaalinen liberalismikin on taistelukentän laajentumista kaikkiin ikäkausiin ja yhteiskuntaluokkiin.” (Suomennos Ville Keynäs)

Michel Houellebecqin (ks. Houellebecqistä yleisemmin aiemmassa postauksessa) 150-sivuisesta esikoisromaanista “Extension du domaine de la lutte” (1994, suomennettu nimellä "Halujen taistelukenttä") kirjoittaminen on vähän kuin yrittäisi sanoa jotain objektiivista Punahilkasta, lapsuudenystävästään tai viisi vuotta kuluttamistaan tennareista. En tiedä oikein montako kertaa olen sen lukenut mutta niin monta kuitenkin, että se on muuttunut itselleni jonkinsorttiseksi kulttiobjektiksi.

Kirjan keskeinen “filosofinen” teesi on, että nyky-yhteiskunnassa on joko pysyteltävä laskujen maksamisten ja veroilmoitusten täyttämisten ja vastaavien operaatioiden kansoittamassa “sääntöjen maailmassa” tai astuttava “taistelun maailmaan” (domaine de la lutte). 1968-sukupolven aikaansaaman emansipaation takia taistelun maailmassa viidakon laki on laajentunut koskemaan paitsi talouselämää myös seksiä: kuten on rahankin kanssa, sängyssä toisilla käy käsittämätön flaksi, toisilla ei juuri minkäänlainen. Muutenkin ihmisten välisestä elämästä on tullut pelkkää laskelmointia (kirjan henkilöillä ei luonnollisesti ole mitään kosketusta esimerkiksi rakkausvetoiseen perhe-elämään, tuohon markkinalogiikkaa pakenevaan anomaliaan, koska seksuaalinen vapaus on tehnyt senkin mahdottomaksi).

En ole enää edes varma, onko "Extension" oikeasti hyvä kirja, joskus epäilen että se on paikoin vähän nolo ja saarnaava. Joskus pahana hetkenä huomaan ajattelevani, ettei sen atk-alalla työskentelevällä ja vapaa-ajallaan kotonaan yksin mainoslehtisiä selailevalla tai omituisia eläinsatuja raapustelevalla kolmikymppisellä minäkertojalla ole mitään annettavaa suurimmalle osalle ihmisistä. Että hän on vain klassinen masentunut reppana, joka ei ota vastuuta elämästään vaan löytää ongelmilleen syyt itsensä ulkopuolella. Että sillä, ettei hän ymmärrä miten ihmiset jaksavat elää, on enemmän tekemistä hänen itsensä kuin minkään yleispätevän kokemuksen kanssa. Joskus minun on myös vaikea suhtautua Camus’n Sivullisen kanssa silmää iskevään kohtaukseen, jossa tämä antisankari päätyy manipuloimaan vielä itseäänkin surkeampaa otusta ja yrittää usuttaa tämän 28-vuotiaan seksinnälkäänsä ja epätoivoonsa pakahtuvan neitsyen puukkomurhaan hiekkarannalla…

***

Ja silti luen tämän pikku kirjan suunnilleen kerran vuodessa (myös jatkossa, pelkään). Siihen jää kiinni jollain aivan omituisella tavalla. Lyhyet lauseet iskevät tajuntaan ja pysyvät siellä. Se tavoittaa sittenkin jotain hyvin merkityksellistä ihmisen osasta. Sen henkilöhahmot ovat niin kurjia, että ne muuttuvat humoristisiksi ja sellaisina jotenkin sympaattisiksi. Myös toimistoelämän karikatyyrina se on melkein yhtä onnistunut kuin Ricky Gervaisin ja Stephen Merchantin nerokas tv-sarja “The Office” (joka myös pitää katsoa vähintään kerran vuodessa).

Ja kuten tuli sanottua jo siinä viimekertaisessa Houellebecq-postauksessa, kaikki Houellebecqin keskeiset teemat ovat siinä jo vähintään nupullaan. Mitä siitä, että päähenkilön kärsimys voi olla vähintään osaksi itsetuotettua, omista valinnoista (eli “yhteiskunnan paineesta”) johtuvaa, napanöyhtäistä kitinää siitä ettei voi saada kaikkea, että vain harvat elävät kultaisen elämän jossa kaikki naksuu kohdalleen? Eikö ole inhimillistä valittaa, varsinkin siitä että itselle on jaettu huonot kortit kouraan? Ja vähintään yhtä terapeuttista ja lohduttavaa on lukea tällaista valitusta.

Olen päätynyt ajattelemaan, että oikea tapa lähestyä Houellebecqin ajatusmaailmaa on lukea sitä jonkinlaisena hypoteesina tai ideaalityyppinä, jota vasten peilata maailmaa ja ajatuksiaan. Kirjan teemaan sopivasti talousteoria-analogiaa käyttäen Houellebecqin maailmankuvaa voisi verrata täydellisen kilpailun ajatukseen taloustieteissä. Tosimaailmasta sellaista ei löydä, mutta konsepti on oikein käytettynä silti hyödyllinen. Tällaisten konseptien kanssa pelaaminen vaatii nyanssien tajua: yksinomaisesti täydellisen kilpailun teorian pohjalta ei kannata tehdä politiikkaa tosimaailmassa eikä pelkille Houellebecqin teeseille kannata pohjata maailmankuvaansa. Ne ovat ideaalityyppejä, ja sellaisina ajattelulle hyödyllisiä.

***

Houellebecq on itse sanonut, että hän pyrkii eroon “kirjallisesta tyylistä”. Houellebecqin mukaan tekstin ja sen tyylin tulee seurata kirjoittajan heiluvia mielialoja ja niiden tunnelmaa ilman mitään tyylillisiä maneereja (« J’essaie de ne pas avoir de style ; idéalement, l’écriture devrait pouvoir suivre l’auteur dans les variétés de ses états mentaux, sans se cristalliser dans des figures ou des tics.»). Houellebecqin teksti on kuitenkin helposti tunnistettavissa tekijänsä näköiseksi, tosin esseemäiset tai mainoskuvastosta lainaavat kollaasipätkät sekoittavat onnistuneesti fiktiivistä kerrontamassaa. Kertojansa suulla hän tuomitsee romaanikirjallisuutta riivaavan yksityiskohtaisen henkilöiden ja heidän keskinäisten suhteidensa kuvaamisen potaskaksi ja toteaa, että filosofisen tavoitteensa saavuttamiseksi hänen on karsittava, yksinkertaistettava, “tuhottava yksi kerrallaan hirmuinen määrä yksityiskohtia”. 

Tässä hän onnistuu. Ehkä hän todella itsekin ajattelee kirjallisuuttaan jonkinlaisena "täydellisen kilpailun teoriana", jonka filosofisen räjähdyspotentiaalin tarjoaa nimenomaan sen teoreettinen yksinkertaisuus. Näin käy tällä metodilla minäkertojalta työhuoneensa jakavan Bernardin summaaminen:

“Je crois qu’il s’appelle Bernard. Sa médiocrité est éprouvante. Il n’arrête pas de parler de fric et de placements: les SICAV, les obligations françaises, les plans d’épargne-logement… tout y passe. Il compte sur un taux d’augmentations légèrement supérieur à l’inflation. Il me fatigue un peu; je n’arrive pas vraiment à lui répondre. Sa moustache bouge.”

(…):

“Pauvre Bernard, dans un sens. Qu’est-ce qu’il peut bien faire dans sa vie. Acheter des disques laser à la FNAC? Un type comme lui devrait avoir des enfants; s’il avait des enfants, on pourrait espérer qu’il finit par sortir quelque chose de ce grouillement de petits Bernards. Mais non, il n’est même pas marié. Fruit sec.”

“Hänen nimensä on luullakseni Bernard. Hän on kuvottavan keskinkertainen. Hän puhuu jatkuvasti rahasta ja sijoituksista: sijoitusyhtiöistä, valtion obligaatioista, asuntosäästämisestä… kaikesta sellaisesta. Hän odottaa inflaation kasvavan hitaasti. Alan pikku hiljaa väsyä häneen. En keksi, mitä vastata. Hänen viiksensä heiluvat.”

(…)

“Hän jotenkin säälittää minua. Mitä hän voi tehdä elämällään? Ostaa cd-levyjä FNACista? Hänenlaisellaan tyypillä täytyisi olla lapsia; jos hänellä olisi lapsia, hän voisi edes saada jotain aikaan siitä pikkubernardien kuhinasta. Mutta ei. Hän ei ole edes naimisissa. Rusina.” (Suomennos Ville Keynäs).

PS Kirjasta samalla nimellä tehty Philippe Harelin elokuva, jota Houellebecq on ollut myös kirjoittamassa, on hyvinkin katsomisen arvoinen.