Tutustuin Michel Houellebecqin tuotantoon 2003 Pariisissa asuessani. Kolina oli samaa kokoluokkaa kuin Pearl Jamin, Kurt Vonnegutin, Camus'n ja Red Hot Chili Peppersin seurassa reilut kymmenen vuotta aikaisemmin. Syntyi minäharhainen ajatus siitä, että kirjat oli kirjoitettu juuri omassa alitajunnassani kelluvia hahmottomia ajatuksen oraita vahvistamaan. Kokemus on toki odottanut, että tällaisissa tilanteissa on kyse hurjasta massailmiöstä, kun kaikki tiettyyn persoonallisuus- ja makutyyppiin kuuluvat ihmiset ympäri maailman kokevat saman herätyksen yksi toisensa jälkeen. Hän on inspiroinut myös suurta joukkoa suomalaisia kirjoittajia, joista mainittakoon “Trio nuoret ja vihaiset” Timo Hännikäinen, Tommi Melender ja Antti Nylén. Savukeidas on julkaissut Houellebecqistä jopa esseekokoelman “Mitä Houellebecq tarkoittaa”, joka on hyvä johdatus aiheeseen.
1958 Réunion-saarella syntyneen, hipahtavien vanhempiensa varhain hylkäämän ja isovanhempiensa hoivissa Algeriassa ja Pariisissa kasvaneen Houellebecqin viehätyksen ydin on hänen kykynsä näyttää nyky-yhteiskunnan urbaanien ihmisten väliseen kanssakäymiseen liittyvä camusmainen vieraantuneisuus tavalla, joka saa väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Olennaista ei ole se, onko todellisuus niin synkkä kuin Houellebecq esittää (ei se ole) vaan se, että hänen edustamansa “masentuneen selvänäköisyys” (lucidité des dépressifs) auttaa lepsumpaakin lukijaa näkemään inhorealistisessa valossa myös ne kulttuurimme ja ihmisyyden vastenmieliset, surulliset ja naurettavat piirteet, jotka virallinen optimismi lakaisee maton alle.
Pelkkä masennuskaan ei tietysti auta, jos ei ole omaperäistä sanottavaa. Kuten Tommi Melender on osuvasti todennut, Houellebecqin harvinainen teho syntyy ihmiskriittisyyden ja yhteiskuntakriittisyyden yhdistämisestä. Tällä strategialla Houellebecq pystyy ratsastamaan kaunokirjallisuuden henkilökeskeisyyden ja sosiologian abstraktioiden välimaastossa, lainaamalla molemmista parhaat puolet. Houellebecq ammentaa myös reilulla kouralla kirjallisuuden ja filosofian perinteestä, mutta pitää jalat tiukasti kiinni nykyajassa ja sen ilmiöissä. Kun Houellebecq vielä tämän lisäksi osaa kirjoittaa Hännikäistä siteeraten “älyllisesti vakuuttavia teoksia, joita on myös nautinto lukea”, ei herran suosiota tarvitse ihmetellä.
Masennuksen korostaminen Houellebecqin autofiktion profeetallisuuden pohjana on tietysti vaarallinen tie. Monet ovat leimanneetkin kirjailijan ja hänen fiktiiviset alter egonsa onnettomiksi hylkiöiksi, jotka siirtävät oman elämänsä tyhjyyden ja kykenemättömyytensä rakastaa koskemaan koko ihmiskuntaa. Tämän suuntaista ajattelua edustaa esimerkiksi kirjallisuuskriitikko Elaine Blair, joka katsoo “New York Book Review’n” arviossa, että Houellebecqin kirjojen todellinen, kätketty aihe on hänen kaikille päähenkilöilleen tyypillinen lähes täydellinen sosiaalinen eristyneisyys. Blair toteaa (kenties ei-masentuneen ihmisen tarkkanäköisyydellä), ettei ole kovinkaan erikoista kärsiä seksin tai merkityksellisen ihmiskontaktin puutteesta, jos ei koskaan puhu kenellekään vapaa-ajallaan. Houellebecqin hahmot eivät kuitenkaan Blairin mielestä näe tilannetta näin, vaan syyttävät ongelmistaan yhteiskuntaa ja sen rakenteita. Eristyminen on tässä katsannossa vain looginen seuraus hullun yhteiskunnan arvot omaksuneista ja siten sietämättömiksi tulleista ihmisistä. Blair päättää toteamalla, etteivät ihmisviha ja muista eristäytyminen kuitenkaan pelasta ihmistä yksinäisyydeltä, päinvastoin.
Tässä ollaan lähellä Houellebecqin ydintä. Parantuuko ihmisvihasta sulautumalla onnelliseksi itsensä katsovaan enemmistöön? Jos yhteiskunta tuntuu hullulta ja sen asukkien elämä masentavan lattealta, onko vika katsojan silmässä? Onko “masentuneen selvänäköisyys” todellisuudessa vain yhdistelmä huonoa lapsuutta ja kemikaalista epätasapainoa, joka paranisi pienellä terapialla ja lääkitystä lisäämällä? Kirjoittaisiko uusi eheä Houellebecq kuin Paulo Coelho tai Pekka Himanen?
***
Esikoisromaani, 1994 ilmestynyt "Extension du domaine de la lutte" (suomennettu nimellä ”Halujen taistelukenttä”) esitteli jo oikeastaan kaikki Houellebecqin keskeiset teemat: autofiktiivisen minämuotoisen kerrontatavan, jossa esseemäiset osuudet ja mainospastissimaiset tekstipalat yhdistyvät suoraviivaiseen ja pelkistettyyn narratiiviin, yksinäisten miesten vieraantuneisuuden, markkinatalouden logiikan tunkeutumisen kaikille elämänaloille, mielihyvän ainoaksi ohjenuoraksi ottaneiden ihmisten sisäisen tyhjyyden, kaupunkielämän välinpitämättömyyden, toisen ihmisen kohtaamisen mahdottomuuden, toimistoelämän ankeuden, samasta muotista tiristettyjen ihmisten minäharhat, seksiä kaipaavan ruman miehen epätoivoisuuden – kaikki on pakattu lyhyeen romaaniin niin räjähtävästi, että Houellebecq olisi varmasti jäänyt historiaan vaikka olisi lopettanut kirjoittamisen esikoisensa jälkeen.
Onneksi Houellebecq jatkoi kirjoittamista ja kehitteli teemojaan 1998 ilmestyneessä teoksessa “Les particules elementaires”, “Alkeishiukkaset”), jossa Houellebecq kokeili ensimmäisen kerran myös nyky-yhteiskunnan tarkkailemista tulevaisuudesta käsin ja pohti laajemmassa mitassa vaihtoehtoja nykyajan materialismille. Lopullisen läpimurtonsa Houellebecq teki 2001 ilmestyneellä seksiturismi-aiheisella romaanillaan “Plateforme” (“Oikeus nautintoon”), joka herätti myös ranskalaisen massamedian paheksumaan Houellebecqia ja vakiinnutti hänen asemansa “ranskalaisen kirjallisuuden pahana poikana”.
Kirjan päähenkilö, kuvataiteilija Jed Martin lyö itsensä läpi ensin valokuvaamalla teollisia tuotteita ja karttoja, sitten maalaamalla realistisia öljyvärimaalauksia (mikä nostalgian metafora!) ihmisistä työssään. Taiteilijana hänen ainoa tavoitteensa on “objektiivinen kuvaus maailmasta”. Omituisen tahdottomasta ja lähes läpinäkyvän tyynestä hahmosta tulee miljonääri mielipuolisiksi muuttuneiden taidemarkkinoiden nostaessa hänet aallonharjalle, hänen taiteensa tulkitaan olevan ”kunnianosoitus ihmisen työlle”. Jedille maine ja raha tuntuvat olevan harvinaisen yhdentekeviä: hänen työtään on aina ohjannut sisäinen pakko tai velvollisuus, ei ainakaan rahan tai statuksen himo. Sama pätee hänen isäänsä, jolle ajatus eläkkeelle jäämisestä on absurdi. Samaa sisäisen pakon ja velvollisuuden tematiikkaa voi nähdä Jedin isäsuhteessa. Hän tapaa elämäänsä kyllästynyttä ja sairasta isäänsä jouluisin, koska niin kuuluu tehdä. Sitoutumisen ja toiston kautta isäsuhde muuttuukin merkitykselliseksi, ehkä vastoin Jedin odotuksia. Mielihyväperiaatteen ja nopeiden nautintojen ohjaama ihminen olisi jättänyt isänsä yksin hoitolaitokseen, kuten kuulemme useimpien tekevän.
Jedin arkkitehti-isän kautta Houellebecq tuo kuvioon mukaan keskiaikaa ihailleet prerafaeliitit ja erityisesti 1800-luvulla vaikuttaneen arkkitehti William Morrisin. Morris vastusti teollista massatuotantoa ja sen edustamaa rappiota ja vaati paluuta keskiaikaiseen käsityöläishenkeen. Samassa hengessä tuomitaan satoja apulaisia haalineet ja massatuotantona teoksia suoltaneet renessanssimestarit sekä nykyajan vastineet Jeff Koons ja Damien Hirst, jotka ovat ensi sijassa liikemiehiä, eivät artesaaneja.
***
Taidemaailman kautta Houellebecq pohtii myös tekijän roolia taiteessa. Hän tuntuu sanovan, että taiteilija yrittää vain kuvata maailmaa, mutta massana vellovat kriitikot ja muut mediasiipeilijät keksivät henkensä pitimiksi erilaisia teorioita ja selityksiä, jotka liittyvät vain vähän taiteilijan alkuperäisiin intentioihin. Tällaista “tekijälähtöistä luentatapaa” on tietysti päässyt maistamaan erityisesti Houellebecq, joka on leimattu milloin miksikin ranskalaisessa mediassa. Houellebecqin mielestä on varmasti ollut hykerryttävää kirjoittaa romaaniinsa fiktiivisen kaimansa murha (Barthes! Tekijän kuolema!), jonka toteutuksesta löydetään viittauksia abstrakteihin ekspressionisteihin. Kutsuilla poseeraavan ja elostelevan Beigbeder saa toimia romaanissa artesaanikirjailijan antiteesinä, klassisena poseeraavana julkkiskirjailijana.
Kirjan nimessä voi nähdä monenlaista symboliikkaa: ennen kaikkea se on viittaus Houellebecqin pitkään tunnustamaan credoon, jonka mukaan taide on usein mielenkiintoisempaa ja täydempää kuin elämä. Lisäksi se on raaka analyysi taiteilijoista, joiden julkkisminä ja muut ulkokirjalliset tekijät varastavat huomion itse taiteelta. Piirtäessään kuvia ranskalaisjulkkiksista Houellebecq vispaa paikka paikoin heidän fiktiiviset persoonansa tunnistamattomiksi, minkä voi nähdä alleviivaavan julkisuudessa esiintyvien myyttien epätodellisuutta.
“Houellebecqin” paloittelusurman jälkeen kirja saa dekkarin piirteitä kuvauksen siirtyessä pitkiksi ajoiksi tutkintaa johtavan komisario Jasselinin näkökulmaan. Jasselin edustaa myös artesaanimaista työkäsitystä: hän katsoo toimivansa Ranskan kansan nimissä ja suhtautuu intohimoisesti työhönsä, tietämättä oikeastaan miksi. Häntä masentaa tosin enemmän ja enemmän ihmisten kaavamaisuus: lähes kaikkien rikosten takana on yksinkertainen syy, raha. Niin lopulta tässäkin tapauksessa, vaikka Houellebecqin kokonaistuotantoon suhteutettuna murhan motiivi taitaa olla jokin muu: orastava ystävyyssuhde, jonka täytyy Houellebecqin maailmassa katketa väkivaltaisesti.
Kirjan lopussa siirrytään pikakelauksella tulevaisuuteen seuraamaan, kun vanhentuva ja entisestäänkin seestynyt Jed eristäytyy taulurahoilla ostamalleen valtavalle maatilalle tekemään videotaidetta siitä, miten kasvit valtaavat maan takaisin ihmisiltä. Samalla huomataan, kuinka maaseudusta on tullut taas muodikasta, kylät ovat täyttyneet tyytyväisistä ex-kaupunkilaisista ja teollisuusturismi kukoistaa. Tässä mielessä viimeisin romaani liittyy houellebecqiläiseen rakenneperinteeseen, jossa kirjat alkavat neljänkympin kriisistä, saavat nousevan kimmokkeen rakkaussuhteesta ja kääntyvät laskuun rakkaussuhteen päättyessä yhtäkkisesti. Jäljelle jää päähenkilön yksinäisyys. (Tämä skeema ei suinkaan ole itse keksimäni vaan kuvattu hauskasti eräässä ranskalaisessa blogissa).
Summa summarum: Maasto ja kartta on erittäin hyvä romaani vaikkei ylläkään monikerroksisuudessaan ja -mielisyydessään alku-uran "nyrkillä naamaan" -kirjojen tasolle. Ville Keynäsin suomennos on tavoittanut hienosti alkuteoksen tunnelman, vaikka joitain pieniä stipluja sattuikin silmiin. Mielenkiintoista nähdä, jääkö tämä Houellebecqin viimeiseksi romaaniksi. Todennäköisesti ei, vaikka niin melkein toivoisi.
PS palaan varmaan Houellebecqin varhaistuotantoon vielä moneen kertaan. Yksi kiinnostava ja vähälle huomiolle jäänyt asia on se, että hän on kirjoittanut myös mahtavan runokokoelman “La poursuite du bonheur”, joka on tiukassa aleksandriinimuodossaan mutta nyky-yhteiskuntaan siirretyssä tematiikassaan hieno kunnianosoitus mm. Baudelairelle (yksi Houellebecqin lempinimistä onkin “Baudelaire des supermarchés”). Sain kuulla, että Ville Keynäs on kääntänyt aikanaan kuusi näistä runoista Nuoreen Voimaan, muuten niitä ei ole suomeksi ilmestynyt. Täytyy yrittää kaivaa esille edes nuo vähät.
1958 Réunion-saarella syntyneen, hipahtavien vanhempiensa varhain hylkäämän ja isovanhempiensa hoivissa Algeriassa ja Pariisissa kasvaneen Houellebecqin viehätyksen ydin on hänen kykynsä näyttää nyky-yhteiskunnan urbaanien ihmisten väliseen kanssakäymiseen liittyvä camusmainen vieraantuneisuus tavalla, joka saa väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Olennaista ei ole se, onko todellisuus niin synkkä kuin Houellebecq esittää (ei se ole) vaan se, että hänen edustamansa “masentuneen selvänäköisyys” (lucidité des dépressifs) auttaa lepsumpaakin lukijaa näkemään inhorealistisessa valossa myös ne kulttuurimme ja ihmisyyden vastenmieliset, surulliset ja naurettavat piirteet, jotka virallinen optimismi lakaisee maton alle.
Pelkkä masennuskaan ei tietysti auta, jos ei ole omaperäistä sanottavaa. Kuten Tommi Melender on osuvasti todennut, Houellebecqin harvinainen teho syntyy ihmiskriittisyyden ja yhteiskuntakriittisyyden yhdistämisestä. Tällä strategialla Houellebecq pystyy ratsastamaan kaunokirjallisuuden henkilökeskeisyyden ja sosiologian abstraktioiden välimaastossa, lainaamalla molemmista parhaat puolet. Houellebecq ammentaa myös reilulla kouralla kirjallisuuden ja filosofian perinteestä, mutta pitää jalat tiukasti kiinni nykyajassa ja sen ilmiöissä. Kun Houellebecq vielä tämän lisäksi osaa kirjoittaa Hännikäistä siteeraten “älyllisesti vakuuttavia teoksia, joita on myös nautinto lukea”, ei herran suosiota tarvitse ihmetellä.
Masennuksen korostaminen Houellebecqin autofiktion profeetallisuuden pohjana on tietysti vaarallinen tie. Monet ovat leimanneetkin kirjailijan ja hänen fiktiiviset alter egonsa onnettomiksi hylkiöiksi, jotka siirtävät oman elämänsä tyhjyyden ja kykenemättömyytensä rakastaa koskemaan koko ihmiskuntaa. Tämän suuntaista ajattelua edustaa esimerkiksi kirjallisuuskriitikko Elaine Blair, joka katsoo “New York Book Review’n” arviossa, että Houellebecqin kirjojen todellinen, kätketty aihe on hänen kaikille päähenkilöilleen tyypillinen lähes täydellinen sosiaalinen eristyneisyys. Blair toteaa (kenties ei-masentuneen ihmisen tarkkanäköisyydellä), ettei ole kovinkaan erikoista kärsiä seksin tai merkityksellisen ihmiskontaktin puutteesta, jos ei koskaan puhu kenellekään vapaa-ajallaan. Houellebecqin hahmot eivät kuitenkaan Blairin mielestä näe tilannetta näin, vaan syyttävät ongelmistaan yhteiskuntaa ja sen rakenteita. Eristyminen on tässä katsannossa vain looginen seuraus hullun yhteiskunnan arvot omaksuneista ja siten sietämättömiksi tulleista ihmisistä. Blair päättää toteamalla, etteivät ihmisviha ja muista eristäytyminen kuitenkaan pelasta ihmistä yksinäisyydeltä, päinvastoin.
Tässä ollaan lähellä Houellebecqin ydintä. Parantuuko ihmisvihasta sulautumalla onnelliseksi itsensä katsovaan enemmistöön? Jos yhteiskunta tuntuu hullulta ja sen asukkien elämä masentavan lattealta, onko vika katsojan silmässä? Onko “masentuneen selvänäköisyys” todellisuudessa vain yhdistelmä huonoa lapsuutta ja kemikaalista epätasapainoa, joka paranisi pienellä terapialla ja lääkitystä lisäämällä? Kirjoittaisiko uusi eheä Houellebecq kuin Paulo Coelho tai Pekka Himanen?
***
Esikoisromaani, 1994 ilmestynyt "Extension du domaine de la lutte" (suomennettu nimellä ”Halujen taistelukenttä”) esitteli jo oikeastaan kaikki Houellebecqin keskeiset teemat: autofiktiivisen minämuotoisen kerrontatavan, jossa esseemäiset osuudet ja mainospastissimaiset tekstipalat yhdistyvät suoraviivaiseen ja pelkistettyyn narratiiviin, yksinäisten miesten vieraantuneisuuden, markkinatalouden logiikan tunkeutumisen kaikille elämänaloille, mielihyvän ainoaksi ohjenuoraksi ottaneiden ihmisten sisäisen tyhjyyden, kaupunkielämän välinpitämättömyyden, toisen ihmisen kohtaamisen mahdottomuuden, toimistoelämän ankeuden, samasta muotista tiristettyjen ihmisten minäharhat, seksiä kaipaavan ruman miehen epätoivoisuuden – kaikki on pakattu lyhyeen romaaniin niin räjähtävästi, että Houellebecq olisi varmasti jäänyt historiaan vaikka olisi lopettanut kirjoittamisen esikoisensa jälkeen.
Onneksi Houellebecq jatkoi kirjoittamista ja kehitteli teemojaan 1998 ilmestyneessä teoksessa “Les particules elementaires”, “Alkeishiukkaset”), jossa Houellebecq kokeili ensimmäisen kerran myös nyky-yhteiskunnan tarkkailemista tulevaisuudesta käsin ja pohti laajemmassa mitassa vaihtoehtoja nykyajan materialismille. Lopullisen läpimurtonsa Houellebecq teki 2001 ilmestyneellä seksiturismi-aiheisella romaanillaan “Plateforme” (“Oikeus nautintoon”), joka herätti myös ranskalaisen massamedian paheksumaan Houellebecqia ja vakiinnutti hänen asemansa “ranskalaisen kirjallisuuden pahana poikana”.
Itselleni selvästi rakkaimpia Houellebecqin romaaneista ovat “Halujen taistelukenttä” ja “Oikeus nautintoon”, kenties siksi että ne ovat tyylikeinoiltaan lopulta aika lähellä ranskalaisten 1800-luvun realistien estetiikkaa ja niiden perusviesti on selkeä. Alkeishiukkaset on myös 90-prosenttisesti loistava kirja, mutta itseltäni sen tulevaisuusnäkökulma ja yritys hahmottaa ihmiskunnalle vaihtoehtoista tulevaisuutta vievät suuren osan Houellebecqin alkuvoimaisesta viehätyksestä, joka muodostuu todellisuuden inhorealistisesta (tai yltiönegatiivisesta) kuvaamisesta vailla sen suurempia spekulaatioita tai ratkaisuyrityksiä.
Kloonausta käsittelevä ja osittain tulevaisuuteen sijoittuva “La possibilité d’une île” olikin sitten jo monin paikoin rasittava lukukokemus, vaikka sen schopenhauerilainen perusidea tutkia sitä, millaista olisi himoistaan ja haluistaan vapautuneen, ikuisen elämän mahdollisuuden saavuttaneen ihmisen elämä, onkin kiinnostava. Houellebecqin scifi-mieltymykset on pakko hyväksyä, mutta onneksi niistä ei tarvitse pitää.
***
Houellebecqin uusin romaani, Goncourt-palkinnon voittanut “La carte et le territoire” (Maasto ja kartta, suomennos jo tuttuun tapaan Ville Keynäs), on onneksi edellistä parempi kirja. Pakko on kuitenkin myöntää, että ainakin omissa subjektiivisissa silmissäni Houellebecqille on käynyt kuin mainituille Pearl Jamille ja Red Hot Chili Peppersille: alkuaikojen vankka ja pelkistetty visio on hukkunut puleerattuun, ylituotettuun ja vähän epäkoherenttiin ilmaisuun. Houellebecqin megajulkisuuden myötä hän on tietysti erkaantunut tavallisen ihmisen arjesta, ja autofiktiolleen uskollisena kirjaan on ilmestynyt vähän omituinen, jo “Mahdollisessa saaressa” nupullaan ollut monikerroksista ironiaa ja metatasoja tihkuva julkkistelu (mm. Ranskan kirjallisuuden toinen “paha poika”, Frédéric Beigbeder on kirjassa sivuroolissa, samoin fiktiivinen romaanikirjailija Michel Houellebecq. Muitakin julkkiksia vilisee kirjassa oikeilla nimillään.). Kirjoitustyyli on myös aiempaan tuotantoon nähden kummallisen rauhallista ja neutraalia. Vimmainen seksinnälkä ei myöskään enää dominoi päähenkilön motiiveja kuten aiemmin. Markkinayhteiskunnan kritiikki on sentään entisellään.
“Maaston ja kartan” keskeinen teema on nyky-yhteiskunnan perustuminen aineettomuudelle, kaiken suhteellisuudelle ja satumaisten rahasummien hakeutumiselle omituisiin, todellisesta työstä kaukana oleviin paikkoihin. Tämä näkyy kirjassa monilla eri tasoilla: teollisuus on vaihtunut elämysteollisuuteen ja jopa teollisuusturismiin, osaavaa putkimiestä ei saa kuin Kroatiasta (hänkin haaveilee vesiskoottereiden vuokrausbisneksestä), autossa on olennaista vain brändi ja siihen liitetty “poikkeuksellisen korkea viimeistelyn taso”, taulujen tähtitieteellinen arvo on täysin arbitraarista ja pohjimmiltaan järjetöntä.
Kloonausta käsittelevä ja osittain tulevaisuuteen sijoittuva “La possibilité d’une île” olikin sitten jo monin paikoin rasittava lukukokemus, vaikka sen schopenhauerilainen perusidea tutkia sitä, millaista olisi himoistaan ja haluistaan vapautuneen, ikuisen elämän mahdollisuuden saavuttaneen ihmisen elämä, onkin kiinnostava. Houellebecqin scifi-mieltymykset on pakko hyväksyä, mutta onneksi niistä ei tarvitse pitää.
***
Houellebecqin uusin romaani, Goncourt-palkinnon voittanut “La carte et le territoire” (Maasto ja kartta, suomennos jo tuttuun tapaan Ville Keynäs), on onneksi edellistä parempi kirja. Pakko on kuitenkin myöntää, että ainakin omissa subjektiivisissa silmissäni Houellebecqille on käynyt kuin mainituille Pearl Jamille ja Red Hot Chili Peppersille: alkuaikojen vankka ja pelkistetty visio on hukkunut puleerattuun, ylituotettuun ja vähän epäkoherenttiin ilmaisuun. Houellebecqin megajulkisuuden myötä hän on tietysti erkaantunut tavallisen ihmisen arjesta, ja autofiktiolleen uskollisena kirjaan on ilmestynyt vähän omituinen, jo “Mahdollisessa saaressa” nupullaan ollut monikerroksista ironiaa ja metatasoja tihkuva julkkistelu (mm. Ranskan kirjallisuuden toinen “paha poika”, Frédéric Beigbeder on kirjassa sivuroolissa, samoin fiktiivinen romaanikirjailija Michel Houellebecq. Muitakin julkkiksia vilisee kirjassa oikeilla nimillään.). Kirjoitustyyli on myös aiempaan tuotantoon nähden kummallisen rauhallista ja neutraalia. Vimmainen seksinnälkä ei myöskään enää dominoi päähenkilön motiiveja kuten aiemmin. Markkinayhteiskunnan kritiikki on sentään entisellään.
“Maaston ja kartan” keskeinen teema on nyky-yhteiskunnan perustuminen aineettomuudelle, kaiken suhteellisuudelle ja satumaisten rahasummien hakeutumiselle omituisiin, todellisesta työstä kaukana oleviin paikkoihin. Tämä näkyy kirjassa monilla eri tasoilla: teollisuus on vaihtunut elämysteollisuuteen ja jopa teollisuusturismiin, osaavaa putkimiestä ei saa kuin Kroatiasta (hänkin haaveilee vesiskoottereiden vuokrausbisneksestä), autossa on olennaista vain brändi ja siihen liitetty “poikkeuksellisen korkea viimeistelyn taso”, taulujen tähtitieteellinen arvo on täysin arbitraarista ja pohjimmiltaan järjetöntä.
"La temperature extérieure était de -17°C. Lui même avait été distingué, moins d'un mois auparavant, par la loi de l’offre et la demande, la richesse l’avait soudain enveloppé comme une pluie d’étincelles, délivré de tout joug financier, et il se rendit compte qu'il allait maintenant quitter ce monde dont il n'avait jamais véritablement fait partie, ses rapports humains déjà peu nombreux allaient un par un s'assécher et se tarir, il serait dans la vie comme il l'était à présent dans l'habitacle à la finition parfaite de son Audi Allroad A6, paisible et sans joie, définitivement neutre."
(“Ulkolämpötila oli -17°C. Jed oli alle kuukausi sitten noussut eliitin joukkoon kysynnän ja tarjonnan lain seurauksena rikkaus oli yhtäkkiä ympäröinyt hänet kuin kipinäsade, poistanut kaiken taloudellisen ahdingon, ja hän tajusi voivansa nyt jättää tämän maailman, johon ei ollut koskaan varsinaisesti kuulunut; hänen ennestäänkin harvat ihmissuhteet kuihtuisivat ja ehtyisivät, ja hän eläisi aivan kuten sillä hetkellä istui Audi Allroad A6:nsa täydellisesti viimeistelyssä matkustamossa, levollisena ja ilottomana, ehdottoman neutraalina.”)
Kirjan päähenkilö, kuvataiteilija Jed Martin lyö itsensä läpi ensin valokuvaamalla teollisia tuotteita ja karttoja, sitten maalaamalla realistisia öljyvärimaalauksia (mikä nostalgian metafora!) ihmisistä työssään. Taiteilijana hänen ainoa tavoitteensa on “objektiivinen kuvaus maailmasta”. Omituisen tahdottomasta ja lähes läpinäkyvän tyynestä hahmosta tulee miljonääri mielipuolisiksi muuttuneiden taidemarkkinoiden nostaessa hänet aallonharjalle, hänen taiteensa tulkitaan olevan ”kunnianosoitus ihmisen työlle”. Jedille maine ja raha tuntuvat olevan harvinaisen yhdentekeviä: hänen työtään on aina ohjannut sisäinen pakko tai velvollisuus, ei ainakaan rahan tai statuksen himo. Sama pätee hänen isäänsä, jolle ajatus eläkkeelle jäämisestä on absurdi. Samaa sisäisen pakon ja velvollisuuden tematiikkaa voi nähdä Jedin isäsuhteessa. Hän tapaa elämäänsä kyllästynyttä ja sairasta isäänsä jouluisin, koska niin kuuluu tehdä. Sitoutumisen ja toiston kautta isäsuhde muuttuukin merkitykselliseksi, ehkä vastoin Jedin odotuksia. Mielihyväperiaatteen ja nopeiden nautintojen ohjaama ihminen olisi jättänyt isänsä yksin hoitolaitokseen, kuten kuulemme useimpien tekevän.
Jedin arkkitehti-isän kautta Houellebecq tuo kuvioon mukaan keskiaikaa ihailleet prerafaeliitit ja erityisesti 1800-luvulla vaikuttaneen arkkitehti William Morrisin. Morris vastusti teollista massatuotantoa ja sen edustamaa rappiota ja vaati paluuta keskiaikaiseen käsityöläishenkeen. Samassa hengessä tuomitaan satoja apulaisia haalineet ja massatuotantona teoksia suoltaneet renessanssimestarit sekä nykyajan vastineet Jeff Koons ja Damien Hirst, jotka ovat ensi sijassa liikemiehiä, eivät artesaaneja.
***
Taidemaailman kautta Houellebecq pohtii myös tekijän roolia taiteessa. Hän tuntuu sanovan, että taiteilija yrittää vain kuvata maailmaa, mutta massana vellovat kriitikot ja muut mediasiipeilijät keksivät henkensä pitimiksi erilaisia teorioita ja selityksiä, jotka liittyvät vain vähän taiteilijan alkuperäisiin intentioihin. Tällaista “tekijälähtöistä luentatapaa” on tietysti päässyt maistamaan erityisesti Houellebecq, joka on leimattu milloin miksikin ranskalaisessa mediassa. Houellebecqin mielestä on varmasti ollut hykerryttävää kirjoittaa romaaniinsa fiktiivisen kaimansa murha (Barthes! Tekijän kuolema!), jonka toteutuksesta löydetään viittauksia abstrakteihin ekspressionisteihin. Kutsuilla poseeraavan ja elostelevan Beigbeder saa toimia romaanissa artesaanikirjailijan antiteesinä, klassisena poseeraavana julkkiskirjailijana.
Kirjan nimessä voi nähdä monenlaista symboliikkaa: ennen kaikkea se on viittaus Houellebecqin pitkään tunnustamaan credoon, jonka mukaan taide on usein mielenkiintoisempaa ja täydempää kuin elämä. Lisäksi se on raaka analyysi taiteilijoista, joiden julkkisminä ja muut ulkokirjalliset tekijät varastavat huomion itse taiteelta. Piirtäessään kuvia ranskalaisjulkkiksista Houellebecq vispaa paikka paikoin heidän fiktiiviset persoonansa tunnistamattomiksi, minkä voi nähdä alleviivaavan julkisuudessa esiintyvien myyttien epätodellisuutta.
“Houellebecqin” paloittelusurman jälkeen kirja saa dekkarin piirteitä kuvauksen siirtyessä pitkiksi ajoiksi tutkintaa johtavan komisario Jasselinin näkökulmaan. Jasselin edustaa myös artesaanimaista työkäsitystä: hän katsoo toimivansa Ranskan kansan nimissä ja suhtautuu intohimoisesti työhönsä, tietämättä oikeastaan miksi. Häntä masentaa tosin enemmän ja enemmän ihmisten kaavamaisuus: lähes kaikkien rikosten takana on yksinkertainen syy, raha. Niin lopulta tässäkin tapauksessa, vaikka Houellebecqin kokonaistuotantoon suhteutettuna murhan motiivi taitaa olla jokin muu: orastava ystävyyssuhde, jonka täytyy Houellebecqin maailmassa katketa väkivaltaisesti.
Kirjan lopussa siirrytään pikakelauksella tulevaisuuteen seuraamaan, kun vanhentuva ja entisestäänkin seestynyt Jed eristäytyy taulurahoilla ostamalleen valtavalle maatilalle tekemään videotaidetta siitä, miten kasvit valtaavat maan takaisin ihmisiltä. Samalla huomataan, kuinka maaseudusta on tullut taas muodikasta, kylät ovat täyttyneet tyytyväisistä ex-kaupunkilaisista ja teollisuusturismi kukoistaa. Tässä mielessä viimeisin romaani liittyy houellebecqiläiseen rakenneperinteeseen, jossa kirjat alkavat neljänkympin kriisistä, saavat nousevan kimmokkeen rakkaussuhteesta ja kääntyvät laskuun rakkaussuhteen päättyessä yhtäkkisesti. Jäljelle jää päähenkilön yksinäisyys. (Tämä skeema ei suinkaan ole itse keksimäni vaan kuvattu hauskasti eräässä ranskalaisessa blogissa).
Summa summarum: Maasto ja kartta on erittäin hyvä romaani vaikkei ylläkään monikerroksisuudessaan ja -mielisyydessään alku-uran "nyrkillä naamaan" -kirjojen tasolle. Ville Keynäsin suomennos on tavoittanut hienosti alkuteoksen tunnelman, vaikka joitain pieniä stipluja sattuikin silmiin. Mielenkiintoista nähdä, jääkö tämä Houellebecqin viimeiseksi romaaniksi. Todennäköisesti ei, vaikka niin melkein toivoisi.
PS palaan varmaan Houellebecqin varhaistuotantoon vielä moneen kertaan. Yksi kiinnostava ja vähälle huomiolle jäänyt asia on se, että hän on kirjoittanut myös mahtavan runokokoelman “La poursuite du bonheur”, joka on tiukassa aleksandriinimuodossaan mutta nyky-yhteiskuntaan siirretyssä tematiikassaan hieno kunnianosoitus mm. Baudelairelle (yksi Houellebecqin lempinimistä onkin “Baudelaire des supermarchés”). Sain kuulla, että Ville Keynäs on kääntänyt aikanaan kuusi näistä runoista Nuoreen Voimaan, muuten niitä ei ole suomeksi ilmestynyt. Täytyy yrittää kaivaa esille edes nuo vähät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti