Luin joskus viitisen vuotta sitten Kalle Haatasen kirjan “Pitkäveteisyyden filosofiaa” (2005) ja tykkäsin siitä todella paljon. Haatanen on lukenut – hänen omaa tyyliään mukaillen – aivan helvetisti, ja osaa pakata lukemansa erittäin silmiä avaavaan ja helppolukuiseen muotoon. Hän kirjoittaa kaiken aivan pistämättömän hauskalla ironisella tyylillä, joka tuo mieleen kuivakkaan sivistyneen mutta populaarikulttuurin kiemuroihin vihkiytyneen ja hulvatonta huumoria viljelevän BBC:n kommentaattorin. Haatanen ikään kuin huijaa lukijansa kevyellä tyylillä kohti raskaita ja teoreettisia yhteiskuntatieteellisiä aiheita, joista hän saa lyhyessä tilassa irti hämmentävän paljon. Haatasessa on myös ihailtavaa se, miten hän ei jää junnaamaan mihinkään vaan sanoo sanottavansa ja siirtyy eteenpäin.
Käsiini etsiytyi hiljattain ensimmäisen kirjan lähestymistapaa hyvin paljon muistuttava “Ei voisi vähempää kiinnostaa. Kirjoituksia nihilismistä” (2008). Eipä olekaan sosiologista populaarikirjallisuutta lukiessa tullut ulvottua sängyssä naurusta sitten Haatasen ensimmäisen. Ironia on joidenkin tahojen mukaan pois muodista, mutta Haatanen on tässä lajissa niin hyvä, että hänelle voi antaa anteeksi mitä vain. Ja moralistien on muutenkin hyvä muistaa, ettei ironikoilla välttämättä ole oikeasti hauskaa. Defenssinsä kullakin.
***
Nihilismi on siitä hauska termi, että se soveltuu melkein mihin vain. Haatanen toteaakin siitä tulleen oivan leimakirveen, jolla voi aina leimata epämiellyttävän vastustajansa. Nihilismi voi kieltää tiedon tai totuuden mahdollisuuden, olla metafyysistä laatua tai keskittyä ilkkumaan haaveille moraalin tai etiikan absoluuttisuudesta. Nihilisti voi olla passiivinen, aktiivinen, radikaali, konservatiivi, liberaali, kiinni maailman menossa tai irti siitä. Ironia on keskeistä monille nihilismin lajeille, mutta ei varmasti kaikille. Aikamoinen käsite.
Yksi aina ajankohtainen nihilismin variantti on nietzscheläis-heideggeriläinen “viimeinen ihminen”, länsimaiselle nykyajalle erittäin tuttu köllöttelijä, jolla ei ole muuta päämäärää kuin ihmiselämän itsetarkoituksellinen pidentäminen. Haatanen jäljittää länsimaisen ihmistyypin juuret platonilaiseen ideaoppiin, joka antoi perusteet ajatukselle tämänpuoleisen epätäydellisyydestä ja tuonpuoleisen täydellisyydestä. Kristinusko nappasi Platonilta viestikapulan.
Nietzscheä itseään tietysti on syytetty nihilismistä enemmän kuin luultavasti ketään. Hän piti varmaan itseään mitä antinihilistisimpänä ajattelijana, tai Haatasen termein kenties aktiivisena nihilistinä, joka katsoo rataansa pyörivää maailmaa ja sen kuvottavuutta pelottomasti silmästä silmään.
(Ei aleta nyt puhua siitä, mitä kaikkea Nietzschen filosofian erilaisilla tulkinnoilla on oikeutettu reaalimaailman puolella. Haatanen puhuu siitäkin, myös “siitä natsijutusta”.)
***
Mielenkiintoinen Haatanen on myös puhuessaan “reduktiivisesta nihilismistä”, jota voi olla biologista tai uskonnollista sorttia. Biologinen variantti palauttaa kaiken biologiaan ja vie siten pohjan ihmisyyden henkiseltä ulottuvuudelta moraaleineen. Tämä on tuttua, mutta itselleni uusi oli ajatus uskonnollisuudesta nihilisminä. Nihilististä uskonnollisuudessa on se, että se “luovuttaa kaiken inhimillisen älykkyyden mysteerin alttarille”. Tällainen uskonnollisuus on sukua käsitteelle “God of the gaps”, jossa kaikki ymmärryksen ulottumattomissa leimataan kyseenalaistamatta jumalan tekosiksi. Ateistiksi itseään tituleeraava Haatanen sanoo tuntevansa enemmän sympatiaa biologista nihilismiä kohtaan – se sentään on päätynyt riistämään ihmisyydeltä erityisen arvon aktiivisen älyllisen ponnistelun ja itse-epäilyn kautta.
***
Vielä yksi “hauska” nihilismi, jota ei usein sellaiseksi miellä: “tämän maailman asioihin” takertuminen, lehtien seuraaminen villillä paatoksella ja yleinen hääräily ja puuhakkuus. Tässä olennaista on Heideggeriä lainaten “Olemiskysymyksen unohtaminen”:
“Itse asiassa koko ajatus maailman menon seuraamisesta on yhtä ja samaa uppoutumista jonkinlaisen Varsinaisuuden ala- ja ulkopuolelle. Hallitukset tulevat ja menevät, jossain on taas jokin luonnonkatastrofi ja aseellisia konflikteja syttyy siellä sun täällä. Tylsää ja kyllästyttävää. Kyse on loppujen lopuksi vain unohtamisesta ja vieläpä tämän unohtamisen unohtamisesta. Emme kykene edes muistamaan sitä, että olemme unohtaneet Varsinaisen. Maailman meno vie kokonaan huomiomme tulemisineen ja menemisineen.”
Olkoon tuo vaikka perustelu sille, miksi meille ei tule sanomalehtiä. Haatasen mukaan Heideggerin ratkaisu tähän ongelmaan on suunnata katseensa ahdistuksesta kohti kuolemaa ja siten varsinaista Olemista. Pitäisi siis unohtaa tämän maailman asiat? Mutta hetkinen, eikös se ole nihilismiä?
***
Mikä sitten voisi olla vaihtoehto nihilismille jossain muodossaan? Haatanen puhuu tietysti kierkegaardilaisista uskonhypyistä tai reilusta heittäytymisestä turhuuteen (Gimme more Britney Spears!) kuten asiaan kuuluu, mutta nostaa yhdeksi ehkä kiinnostavammaksi esimerkiksi vanhan kunnon sivistysporvarin ideaalin.
Käsiini etsiytyi hiljattain ensimmäisen kirjan lähestymistapaa hyvin paljon muistuttava “Ei voisi vähempää kiinnostaa. Kirjoituksia nihilismistä” (2008). Eipä olekaan sosiologista populaarikirjallisuutta lukiessa tullut ulvottua sängyssä naurusta sitten Haatasen ensimmäisen. Ironia on joidenkin tahojen mukaan pois muodista, mutta Haatanen on tässä lajissa niin hyvä, että hänelle voi antaa anteeksi mitä vain. Ja moralistien on muutenkin hyvä muistaa, ettei ironikoilla välttämättä ole oikeasti hauskaa. Defenssinsä kullakin.
***
Nihilismi on siitä hauska termi, että se soveltuu melkein mihin vain. Haatanen toteaakin siitä tulleen oivan leimakirveen, jolla voi aina leimata epämiellyttävän vastustajansa. Nihilismi voi kieltää tiedon tai totuuden mahdollisuuden, olla metafyysistä laatua tai keskittyä ilkkumaan haaveille moraalin tai etiikan absoluuttisuudesta. Nihilisti voi olla passiivinen, aktiivinen, radikaali, konservatiivi, liberaali, kiinni maailman menossa tai irti siitä. Ironia on keskeistä monille nihilismin lajeille, mutta ei varmasti kaikille. Aikamoinen käsite.
Yksi aina ajankohtainen nihilismin variantti on nietzscheläis-heideggeriläinen “viimeinen ihminen”, länsimaiselle nykyajalle erittäin tuttu köllöttelijä, jolla ei ole muuta päämäärää kuin ihmiselämän itsetarkoituksellinen pidentäminen. Haatanen jäljittää länsimaisen ihmistyypin juuret platonilaiseen ideaoppiin, joka antoi perusteet ajatukselle tämänpuoleisen epätäydellisyydestä ja tuonpuoleisen täydellisyydestä. Kristinusko nappasi Platonilta viestikapulan.
“Kristillis-platonilaisessa maailmassa meidän sisäisyytemme löyhkää synnille ja lihan himoille, ja tämä alistaa koko viettirakenteemme loputtomaan ‘sisäisyyteen’ ja ‘syvällisyyteen’, jota psykotieteet ja -opit ovat omiaan vain pahentamaan. Meidän on ikään kuin pakotettu jakamaan itsemme ja maailmamme Korkeille ideaaleille ja mädällä sisäisyydelle.”Nietzsche otti tunnetusti tähtäimeensä kristityt elämän kieltävine orjamoraaleineen. Haatasen analogiassa kristitty on kuin lammas, joka katsoo taivaalla lentävää kotkaa ja toivoisi olevansa sellainen, paitsi kiltti. “Mikä helvetin kotka sellainen on!?”, Haatanen päättää vertauksensa lennokkaaseen tyyliinsä (nauroin ainakin viisi minuuttia tuolle lauseelle, joka hyvin tiivistää Haatasen tyylin). Tässä katsannossa kristitty on kateellinen ja ylimielinen hahmo, “joka hautoo kaunaisia maailmanvalloittamishaaveitaan armon ja inhimillisyyden (tässä tapauksessa nihilismin synonyymin) nimissä.” Tällaiselle ihmiselle jää vain epämääräinen haluamisen halu ja elämän itseisarvoinen pitkittäminen.
Nietzscheä itseään tietysti on syytetty nihilismistä enemmän kuin luultavasti ketään. Hän piti varmaan itseään mitä antinihilistisimpänä ajattelijana, tai Haatasen termein kenties aktiivisena nihilistinä, joka katsoo rataansa pyörivää maailmaa ja sen kuvottavuutta pelottomasti silmästä silmään.
(Ei aleta nyt puhua siitä, mitä kaikkea Nietzschen filosofian erilaisilla tulkinnoilla on oikeutettu reaalimaailman puolella. Haatanen puhuu siitäkin, myös “siitä natsijutusta”.)
***
Mielenkiintoinen Haatanen on myös puhuessaan “reduktiivisesta nihilismistä”, jota voi olla biologista tai uskonnollista sorttia. Biologinen variantti palauttaa kaiken biologiaan ja vie siten pohjan ihmisyyden henkiseltä ulottuvuudelta moraaleineen. Tämä on tuttua, mutta itselleni uusi oli ajatus uskonnollisuudesta nihilisminä. Nihilististä uskonnollisuudessa on se, että se “luovuttaa kaiken inhimillisen älykkyyden mysteerin alttarille”. Tällainen uskonnollisuus on sukua käsitteelle “God of the gaps”, jossa kaikki ymmärryksen ulottumattomissa leimataan kyseenalaistamatta jumalan tekosiksi. Ateistiksi itseään tituleeraava Haatanen sanoo tuntevansa enemmän sympatiaa biologista nihilismiä kohtaan – se sentään on päätynyt riistämään ihmisyydeltä erityisen arvon aktiivisen älyllisen ponnistelun ja itse-epäilyn kautta.
***
Vielä yksi “hauska” nihilismi, jota ei usein sellaiseksi miellä: “tämän maailman asioihin” takertuminen, lehtien seuraaminen villillä paatoksella ja yleinen hääräily ja puuhakkuus. Tässä olennaista on Heideggeriä lainaten “Olemiskysymyksen unohtaminen”:
“Itse asiassa koko ajatus maailman menon seuraamisesta on yhtä ja samaa uppoutumista jonkinlaisen Varsinaisuuden ala- ja ulkopuolelle. Hallitukset tulevat ja menevät, jossain on taas jokin luonnonkatastrofi ja aseellisia konflikteja syttyy siellä sun täällä. Tylsää ja kyllästyttävää. Kyse on loppujen lopuksi vain unohtamisesta ja vieläpä tämän unohtamisen unohtamisesta. Emme kykene edes muistamaan sitä, että olemme unohtaneet Varsinaisen. Maailman meno vie kokonaan huomiomme tulemisineen ja menemisineen.”
Olkoon tuo vaikka perustelu sille, miksi meille ei tule sanomalehtiä. Haatasen mukaan Heideggerin ratkaisu tähän ongelmaan on suunnata katseensa ahdistuksesta kohti kuolemaa ja siten varsinaista Olemista. Pitäisi siis unohtaa tämän maailman asiat? Mutta hetkinen, eikös se ole nihilismiä?
***
Mikä sitten voisi olla vaihtoehto nihilismille jossain muodossaan? Haatanen puhuu tietysti kierkegaardilaisista uskonhypyistä tai reilusta heittäytymisestä turhuuteen (Gimme more Britney Spears!) kuten asiaan kuuluu, mutta nostaa yhdeksi ehkä kiinnostavammaksi esimerkiksi vanhan kunnon sivistysporvarin ideaalin.
“Heille keskeistä on dialogi, vapaa puhe demokraattisessa yhteiskunnassa ja poliittisessa filosofiassa sen olennaisena osana. Paatoksellisen ja herooisen nihilismin ja totaalisen maailman pienenemisen ja näivettymisen – passiivisen nihilismin – uhkakuvien välissä valistus kitkuttaa siis vielä jossain muodossa.”Valistus. Yritetäänpä lausua tuo sana yhdessä ilman ironian hippustakaan. Niinpä niin. Jäljellä on vielä Haatasen oma tie:
“Miten selvitä kestämättömästä tilanteesta? Lisää samaa myrkkyä! Tässä tilanteessa, jossa minä, lukemattomien monien joukossa, en kerta kaikkiaan voi vain uskoa mihinkään, riemukkain tie on lisätä tuskan määrää.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti