Rutto meissä

Sivullisellaan (L’Étranger) kaikki vähänkään tiedostavat lukiolaiset valloittava Albert Camus on hahmo, jonka ajattelu on muuttunut ainakin itselleni aina vain mielenkiintoisemmaksi. En keskity tässä postauksessa nyt itselleni rakkaaseen absurdiin (palaan siihen pian toisessa postauksessa), josta Camus on erityisesti jäänyt historiaan vaan hänen poliittiseen ajatteluunsa, joka kehittyi varsinkin sodanjälkeisenä aikana, osaksi maailmansodan kuohujen, osaksi Algerian kysymyksen johdosta.

Siinä missä Camus’n ystävä ja myöhemmin vihamies Jean-Paul Sartre haksahti vallankumoukselliseen kommunismiin, Camus löysi sodanjälkeisessä tilanteessa filosofiaansa jännittäviä nyansseja. Sodan aikana Algeriasta Ranskaan lähetetty Camus toimi aktiivisesti vastarintaliikkeessä. Sodan jälkeen hänen ajatteluaan leimasi mm. kollaboraattoreiden tylyistä teloituksista järkyttyneen miehen kuolemantuomioiden vastustus myös tähän liittyvä tietynlainen valtioepäily, joka sai kantilaisia sävyjä. Hän kritisoi ankarasti vallankumoukselliseen ajatteluun liittyvää “päämäärä oikeuttaa keinot” -retoriikkaa ja päätyi näin vastustamaan paitsi esimerkiksi Neuvostoliiton politiikkaa myös mitä tahansa valtiollista toimintaa, joka kohtelee ihmisiä välineinä “korkeampien pyrkimysten” saavuttamiseen. Hän näki vaarallisena hegeliläisen ajatuksen historian imperatiivista, joka vaati milloin minkäkinlaisia uhreja ja joka näin perusti tulevan onnen ruumiskasojen päälle. Hän suhtautui myös skeptisesti uskonnollisiin ja poliittisiin doktriineihin, joilla niin ikään oikeutettiin kaikenlaista rumaa. En tiedä kuinka omaperäistä tällainen ajattelu on, mutta ranskalaisen sodanjälkeisen vasemmistointellektuellin suunnasta tulevana sille voi nostaa hattua.

***

“Ruttobakteeri, niin, se kuuluu luontoon. Kaikki muu, terveys, turmeltumattomuus, puhtaus on niin sanoakseni tahdontoiminnan tulosta, tahdon, joka ei milloinkaan saa sammua.” (Rutto, suomennos Juha Mannerkorpi)

Camus oli mestari käsittelemään poliittisia kysymyksiä fiktiossaan joskus suoremmin ja joskus epäsuoremmin verhotun symboliikan kautta. Hänen romaaneistaan tämä strategia on käytössä erityisesti Rutossa (La peste, 1947), jossa algerialainen (Camus oli algerianranskalainen pied-noir) Oranin kaupunki suljetaan siellä puhjenneen ruttoepidemian takia. Romaani on paitsi vertauskuva natsi-Saksan miehittämästä Ranskasta myös yleisinhimillisestä taistelusta “ruttoa”, jonkinlaista kollektiivista nihilismiä, ihmisten tappamista tai pelkkänä välineenä käyttämistä vastaan. Ruton päähenkilöiden asenteessa näkyy Camus’n filosofian keskeinen käsite “kapina” (révolte), joka tarkoittaa jonkinlaista eksistentiaalista “samassa venessä olemisen” kokemuksen tajuamista ja tästä kumpuavaa ihmisyyden puolustamista kaikkia pakkovaltaisia auktoriteetteja (uskonnot, valtioideologiat jne.) vastaan. “Rutto” ei olekaan pelkkä diagnoosi vaan sen lopussa kirjoitetaan kapinan resepti auki niin suoraan kuin on mahdollista sortumatta totaaliseen pateettisuuteen:

“Cottard, Tarrou, oma vaimo, kaikki ne, joita Rieux oli rakastanut, olivat poissa ja unohdettuja, kuka kuolleena, kuka syyllisenä. Ukko oli oikeassa, ihmiset olivat aina samanlaisia. Mutta juuri siinä oli heidän voimansa ja viattomuutensa, ja tuskansa unohtaen Rieux tunsi heihin syvää yhteenkuuluvuutta.”

***

“Rutto” on kunnianhimoinen romaani, jonka päähenkilö on Oranin kaupunki ja sen asukkaat jossain kollektiivisessa mielessä – paljon enemmän kuin sen sinänsä kunnioitettava ihmishahmoinen henkilögalleria. Tällainen kollektiivinen lähestymistapa harvoin vetoaa minuun (esim. Saramagon “Death at Intervals” tulee mieleen ärsyttävänä yrityksenä), mutta Rutosta olen aina pitänyt kovasti. Romaanin kertojanääni sanoo itse säilyttävänsä tapahtumiin tietyn etäisyyden, mutta toisaalta hän on “vilpittömyyden lakeja kunnioittaen asettunut tarkoituksellisesti uhrin puolelle ja tahtonut tarkastella ihmisiä, lähimmäisiänsä, vain niistä näkökulmista, jotka ehdottomasti olivat kaikille yhteiset: rakkauden kärsimyksen ja maanpakolaisuuden näkökulmista. Tässä suhteessa ei kaupungissa ollut ainoatakaan ihmistä, jonka ahdistuksessa kertoja ei olisi elänyt mukana, eikä syntynyt ainoatakaan tilannetta, jota hän ei olisi samalla tuntenut omakseen”. Tässä kiteytyy hyvin se, miksi jotkut eivät pidä Camus’sta: hän on kuitenkin pohjimmiltaan filosofi ja julistaja enemmän kuin klassinen romaanikirjailija hahmon- ja juonenkehittelyineen. Ei haittaa minua.

Ruton päähenkilöt ovat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta “vastarintaliikkeen taistelijoita”, jotka liukuvat jännittävällä tavalla ruttoon sairastuneiden ympärillä kaiken energiansa heille uhraten. Pääosin kertojan synnyttämä vaikutelma on, että itse sairastaminen tapahtuu kuitenkin jossain ulkopuolella, vaikka päähenkilö onkin ruttotautisia yötä päivää hoitava lääkäri. Kovin lähelle inhimillistä hätää sen yksilöllisessä muodossa ei päästä. Tässä mielessä Camus’n ajatus samassa veneessä olemisesta toisaalta toimii ja toisaalta ei. Positiivisesti ajatellen päähenkilöitä kunnioittaa vain enemmän, kun he uhraavat kaikkensa tuntemattomien ihmisten eteen vain siksi, että he ovat ihmisiä.