Itsepetoksia yksin ja seurassa

“Syvä itsepetos voi olla armelias ja vaivuttaa ihmisen lempeään uneen, josta kaikkien ei tarvitse herätä koskaan.”

Käytännöllisen filosofian dosenttina toimivan Juha Räikän “Itsepetoksen filosofia” (2005) on kirja, jonka lukee ahmimalla. Minulla on selvästi taipumus sortua välillä tällaisiin popularisoituihin filosofisiin “tutkielmiin”, joissa joku oppinut hahmo pureksii valtavan määrän massaa parin sadan sivun mittaiseksi helposti sulavaksi seerumiksi (vrt. mieltymykseni Kalle Haataseen). Tällä kertaa puhe on siis itsepetoksesta.

Räikkä määrittelee kohteensa hienosti erottamalla sen toiveajattelusta, joka on vain positiivista ajattelua olosuhteista evidenssin ollessa ristiriitaista. Itsepetoksen puolelle päädytään sitten, kun omat uskomukset poikkeavat selkeästi johtopäätöksistä, joita “objektiiviset” henkilöt vetäisivät käsillä olevan evidenssin pohjalta. Kyse on kai jonkinlaisesta puolustusmekanismista, josta mehukkaan tekee se, ettei itsepettäjä huijaa itseään tietoisesti. Itsensäpettäjän ajattelua vääristävät hänen halunsa, joiden mukaiseksi maailma alitajunnan käsittelyssä vääntyy. Tärkeää on myös huomata, että ihmisen tyytyväisyys riippuu halujen ja asioiden koetun tilan suhteesta. Ns. todellisuudella ei välttämättä ole asioiden kanssa mitään tekemistä! Tosin, ja ehkä onneksi, “itsepetoksessa totuus on vaarallisen lähellä”.

Räikkä ammentaa roppakaupalla esimerkkejä paitsi filosofiasta myös fiktion maailmasta. Käsitellyiksi tulevat monien suosikkikirjailijoideni kuten Dostojevskin, Vonnegutin, Camus’n, Sartren kuin Orwellinkin itsensäpettäjät. Sartrelta otetaan esimerkiksi näytelmä “Les mains sales” (Likaiset kädet), jonka kommunistijohtaja Hoederer katsoo varsin klassisella tavalla, että valehtelu ja muut kepulikonstit ovat oikeutettuja korkeamman päämäärän saavuttamiseen (tätä tematiikkaa pohdin viime viikolla Camus’n poliittisen ajattelun yhteydessä). Se, onko tämä suoranaista itsepetosta vai jotain muuta, on toinen kysymys, koska tässä tapauksessa valehtelu on tietoisesti valittu strategia. Ainakin itsepetokseen johtava tie on auki, kun toimintaa ohjaaviksi keinoiksi valikoituu moraalisesti kyseenalaista tavaraa.

Itsepetos voi olla hyödyllistäkin: lähes mahdottoman edessä oleva sairas voi saada itsepetoksestaan voimia, samoin urheilija. Esimerkiksi oman lapsen tekemän rikoksen edessä koettu itsepetos voi olla jopa jotenkin kunnioitettavaa: millainen vanhempi uskoisi heti todisteet nähtyään pahinta jälkikasvustaan?

Psykologisesti kiintoisaa on myös käänteinen itsepetos, jota Räikkä selittää henkilökohtaisen kustannusanalyysin kautta: sairaalloisen mustasukkaiselle miehelle voi olla pienempi subjektiivinen kustannus siitä, että vaimo onkin ollut koko ajan uskollinen kuin siitä häviävästä mahdollisuudesta, että hän olisikin pettänyt ja mies joutunut naurettavan aisankannattajan rooliin. Ulkopuolinen taas punnitsee faktoja kylmästi ja päätyy oikeaan lopputulokseen helposti, koska mukana ei ole henkilökohtaista painolastia. Samanlainen kustannuslaskelma voi päteä lapsensa menettäneeseen vanhempaan, jolle oma keksitty syyllisyys tapahtumiin kaikkia tosiseikkoja vastaan voi olla helpompi kantaa kuin se, että tapahtumia on ohjannut puhdas sattuma, jonka takana ei ole muuta kuin mykkä universumi. Tällaiset psykologiset vääristymät ovat tietysti myös fiktion peruskauraa ja Räikkä onnistuu valitsemaan esimerkkinsä kiitettävällä tavalla.

*** 

Oma tapauksensa on kollektiivinen itsepetos. Itsestään selvä esimerkki ovat regiimiään palvelleet natsivirkamiehet tai lääkärit, joiden on kaiken järjen mukaan pitänyt tietää mitä on tapahtumassa. Samoin gulagissa riutuneiden henkilöiden tiedetään loppuun asti uskoneen, ettei Stalin kerta kaikkiaan ole voinut tietää järjestelmän pahuuksista. Tällaisissa tapauksissa on mielenkiintoista se, että oman uskomusrakennelman romahtaminen (joko henkilökohtaisen tai kollektiivisen) voi olla niin kivuliasta, että valitusta tiestä pidetään kiinni loppuun asti, vaikka kaikkia todisteita vastaan.

Orjakauppa on toinen Räikän esimerkki kollektiivisesta itsepetoksesta. Orjien kohtalon nähtiin olevan kuitenkin parempi kuin se, että he olisivat jääneet kotimaahansa. Yksittäinen orjanomistaja saattoi aina katsoa, että jos hän luopuu orjistaan, naapuri pitää heitä kuitenkin. Lisäksi tietysti katsottiin, että orjat olivat luonnostaan alempiarvoisia kuin pitäjänsä. Vastaavanlaisia laskelmia olisi aika helppo nähdä myös omassa maailmassamme…

“Syy siihen, miksi tosiasioita ei tunnustettu, oli ilmeinen. Orjista oli paljon taloudellista hyötyä, mutta sitä ei ollut sopivaa tavoitella tekemällä jotakin pahaa. Siksi orjien pitämisessä ei ollut mitään pahaa. Orjien vapauttaminen olisi rikkonut luonnollista järjestystä ja pikemminkin haitannut kuin hyödyttänyt orjia.”

Rutto meissä

Sivullisellaan (L’Étranger) kaikki vähänkään tiedostavat lukiolaiset valloittava Albert Camus on hahmo, jonka ajattelu on muuttunut ainakin itselleni aina vain mielenkiintoisemmaksi. En keskity tässä postauksessa nyt itselleni rakkaaseen absurdiin (palaan siihen pian toisessa postauksessa), josta Camus on erityisesti jäänyt historiaan vaan hänen poliittiseen ajatteluunsa, joka kehittyi varsinkin sodanjälkeisenä aikana, osaksi maailmansodan kuohujen, osaksi Algerian kysymyksen johdosta.

Siinä missä Camus’n ystävä ja myöhemmin vihamies Jean-Paul Sartre haksahti vallankumoukselliseen kommunismiin, Camus löysi sodanjälkeisessä tilanteessa filosofiaansa jännittäviä nyansseja. Sodan aikana Algeriasta Ranskaan lähetetty Camus toimi aktiivisesti vastarintaliikkeessä. Sodan jälkeen hänen ajatteluaan leimasi mm. kollaboraattoreiden tylyistä teloituksista järkyttyneen miehen kuolemantuomioiden vastustus myös tähän liittyvä tietynlainen valtioepäily, joka sai kantilaisia sävyjä. Hän kritisoi ankarasti vallankumoukselliseen ajatteluun liittyvää “päämäärä oikeuttaa keinot” -retoriikkaa ja päätyi näin vastustamaan paitsi esimerkiksi Neuvostoliiton politiikkaa myös mitä tahansa valtiollista toimintaa, joka kohtelee ihmisiä välineinä “korkeampien pyrkimysten” saavuttamiseen. Hän näki vaarallisena hegeliläisen ajatuksen historian imperatiivista, joka vaati milloin minkäkinlaisia uhreja ja joka näin perusti tulevan onnen ruumiskasojen päälle. Hän suhtautui myös skeptisesti uskonnollisiin ja poliittisiin doktriineihin, joilla niin ikään oikeutettiin kaikenlaista rumaa. En tiedä kuinka omaperäistä tällainen ajattelu on, mutta ranskalaisen sodanjälkeisen vasemmistointellektuellin suunnasta tulevana sille voi nostaa hattua.

***

“Ruttobakteeri, niin, se kuuluu luontoon. Kaikki muu, terveys, turmeltumattomuus, puhtaus on niin sanoakseni tahdontoiminnan tulosta, tahdon, joka ei milloinkaan saa sammua.” (Rutto, suomennos Juha Mannerkorpi)

Camus oli mestari käsittelemään poliittisia kysymyksiä fiktiossaan joskus suoremmin ja joskus epäsuoremmin verhotun symboliikan kautta. Hänen romaaneistaan tämä strategia on käytössä erityisesti Rutossa (La peste, 1947), jossa algerialainen (Camus oli algerianranskalainen pied-noir) Oranin kaupunki suljetaan siellä puhjenneen ruttoepidemian takia. Romaani on paitsi vertauskuva natsi-Saksan miehittämästä Ranskasta myös yleisinhimillisestä taistelusta “ruttoa”, jonkinlaista kollektiivista nihilismiä, ihmisten tappamista tai pelkkänä välineenä käyttämistä vastaan. Ruton päähenkilöiden asenteessa näkyy Camus’n filosofian keskeinen käsite “kapina” (révolte), joka tarkoittaa jonkinlaista eksistentiaalista “samassa venessä olemisen” kokemuksen tajuamista ja tästä kumpuavaa ihmisyyden puolustamista kaikkia pakkovaltaisia auktoriteetteja (uskonnot, valtioideologiat jne.) vastaan. “Rutto” ei olekaan pelkkä diagnoosi vaan sen lopussa kirjoitetaan kapinan resepti auki niin suoraan kuin on mahdollista sortumatta totaaliseen pateettisuuteen:

“Cottard, Tarrou, oma vaimo, kaikki ne, joita Rieux oli rakastanut, olivat poissa ja unohdettuja, kuka kuolleena, kuka syyllisenä. Ukko oli oikeassa, ihmiset olivat aina samanlaisia. Mutta juuri siinä oli heidän voimansa ja viattomuutensa, ja tuskansa unohtaen Rieux tunsi heihin syvää yhteenkuuluvuutta.”

***

“Rutto” on kunnianhimoinen romaani, jonka päähenkilö on Oranin kaupunki ja sen asukkaat jossain kollektiivisessa mielessä – paljon enemmän kuin sen sinänsä kunnioitettava ihmishahmoinen henkilögalleria. Tällainen kollektiivinen lähestymistapa harvoin vetoaa minuun (esim. Saramagon “Death at Intervals” tulee mieleen ärsyttävänä yrityksenä), mutta Rutosta olen aina pitänyt kovasti. Romaanin kertojanääni sanoo itse säilyttävänsä tapahtumiin tietyn etäisyyden, mutta toisaalta hän on “vilpittömyyden lakeja kunnioittaen asettunut tarkoituksellisesti uhrin puolelle ja tahtonut tarkastella ihmisiä, lähimmäisiänsä, vain niistä näkökulmista, jotka ehdottomasti olivat kaikille yhteiset: rakkauden kärsimyksen ja maanpakolaisuuden näkökulmista. Tässä suhteessa ei kaupungissa ollut ainoatakaan ihmistä, jonka ahdistuksessa kertoja ei olisi elänyt mukana, eikä syntynyt ainoatakaan tilannetta, jota hän ei olisi samalla tuntenut omakseen”. Tässä kiteytyy hyvin se, miksi jotkut eivät pidä Camus’sta: hän on kuitenkin pohjimmiltaan filosofi ja julistaja enemmän kuin klassinen romaanikirjailija hahmon- ja juonenkehittelyineen. Ei haittaa minua.

Ruton päähenkilöt ovat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta “vastarintaliikkeen taistelijoita”, jotka liukuvat jännittävällä tavalla ruttoon sairastuneiden ympärillä kaiken energiansa heille uhraten. Pääosin kertojan synnyttämä vaikutelma on, että itse sairastaminen tapahtuu kuitenkin jossain ulkopuolella, vaikka päähenkilö onkin ruttotautisia yötä päivää hoitava lääkäri. Kovin lähelle inhimillistä hätää sen yksilöllisessä muodossa ei päästä. Tässä mielessä Camus’n ajatus samassa veneessä olemisesta toisaalta toimii ja toisaalta ei. Positiivisesti ajatellen päähenkilöitä kunnioittaa vain enemmän, kun he uhraavat kaikkensa tuntemattomien ihmisten eteen vain siksi, että he ovat ihmisiä.

Lapsiperhesotkua ja 2000-luvun käpylehmiä

En tiedä, miten hyvin lastenkirjat sopivat blogini “profiiliin” mutta menköön. Onhan täällä monesti haikailtu lapsuuden maagiseen maailmaan ja sen kriittisen järjen poissaolon mahdollistamaan autenttiseen elämiskokemukseen (nyt on lausuttu riittävän monta isoa pseudoälykästä sanaa, joten varsinainen tarina voi alkaa).

Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen “Mennään jo kotiin” (2007) on hienosti tehty kokonaisuus, klassisesta lapsen kylälauseesta poimittua otsikkoa myöten. Savolainen on piirtänyt lähinnä tuttavaperheidensä kotien perusteella elämänmakuisia, realistista lapsiperhesotkua ja harkittujen kalustehankintojen kanssa somasti rinnakkaineläviä Ikea-huonekaluja pursuavia kuvia. Kuvien värikylläisyys, mukavasti notkuvat perspektiivit ja hauskan epälastenkirjamaisesti piirretyt ihmiset vievät mukanaan kyynisemmänkin tarkkailijan ja koko perhe pääsee bongaamaan kodeista kaikille tuttua tavaraa (ks. esimerkkikuvat täältä ja täältä). Katajavuori on kirjoittanut kuvien pohjalta tekstit, joissa mennään lasten mielikuvituksen luomaan maailmaan sisään niin että pullikset lentelevät. Näin kertoo Terje roolistaan legosairaalan primus motorina:

“Eläimilläni on paljon sairauksia. Rakennan niille legoista sairaalaa. Dinosauruksella on kurkku kipeä ja verenpainetta ja hiekkaa silmissä. Ei bakteereja. Annetaan kurkkulääkettä. Sarvikuonolta verenpaineenmittaus. Röntgenkuvissa ei murtumia. Panda Kaukonen: niskasärkyä. Sai rentouttavan pistoksen. Kotiin lepäämään. Krokotiili Saulonen: hännän suomut aristavat. Maha purisee. Vieraita esineitä vatsassa. Kotiin ja vessaan.”

Eri lasten näkökulmista kirjoitetuissa lyhyissä monologeissa vilisevät rannekelloilla tehdyt aurinkokissat, pohdinnat enkeleiden olemassaolosta, romuaarteet, harras pyrkimys potkia samaa jääkokkaretta koulusta kotiin sen täysin hajoamatta, talonrakennusprojektin keskeiset asiat lapsen näkökulmasta ja lapsen maailman tiukasti todellisuuteen ankkuroivat syntymäpäivärituaalit. Maahanmuuttajien ja avioerolasten näkökulmaa ei luonnollisesti ole unohdettu. Pihalla tehdään edelleen asioita, joista aikuisten ei kannata tietää:

“Kun lumi alkaa sulaa, teen pihalla limpparia ämpäriin. Minä laitan siihen vettä, hiekkaa ja lunta. Sitten vispataan ja vatkataan. Limpparin kanssa syön perunamuussia. Perunamuussiin tarvitaan räntää ja loskaa. Ja taas ravistetaan ämpäriä. Rännin alta saa vettä, jota tarvitaan, ettei muussista tule klimppistä.

Sama kaksikko on tehnyt myös Pentti-kirjoja, jotka lähtevät seuraavaksi hakuun. Meidän perheessä nämä toiminevat jo siksi, että lapsillamme on Pentti-ukkeja kaksin kappalein.


ps. Muitakin viihdyttäviä lastenkirjoja on tullut viime vuosina luettua. Klassisia Grimmin juttuja on jankattu monina eri versioina ja väännöksinä (mm. Maisan luojan Lucy Cousinsin versiot ovat saaneet jälkikasvun hyväksynnän), alkuperäiset tuntuvat nykyajan pehmokontekstissa vähän brutaaleilta… “Kirja-kirjoista” Fedja-sedän seikkailut toimivat edelleen mahtavasti, samoin vanhat kunnon Muumit. Jalmari Finnen Kiljusen herrasväki naurattaa näköjään nykypolveakin eikä Liisa ihmemaassa lakkaa koskaan viehättämästä (sitä on luettu vanhana Anni Swanin käännöksenä, Tove Janssonin kuvitukset). Eniten omia tunteita liittyy lähes kaikkeen Astrid Lindgrenin kynästään päästämään (Veljeni Leijonamieli ja Ronja ovat onneksi vielä korkkaamatta!). Kuvakirjoista riemua ovat viime aikoina saaneet aikaan mm. Riikka Ala-Harjan ja Ilmari Hakalan “Aavikko ja makrillimeri”, lähes kaikki Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatut ja Patut ja itse olen mieltynyt kovasti myös Kunnaksen Koiramäkiin, joiden kautta on haettu syvyyttä mm. Gallen-Kallelan Kalevala-tauluihin. Ranskankielisessä repertuaarissamme palaamme aina amerikkalaisen Stephanie Blaken klassisiin suorituksiin “Caca boudin”, “Je veux des pâtes” ja “Superlapin”. Ranskankielisissä kouluissa eri ikäryhmille kustomoiduissa “Ecole des loisirs” -kustantamon kuvakirjoissa on monia muitakin helmiä mukana, ja on mukavaa että koulusta saa kerran kuussa kirjan matkaan. Ruotsissakin osataan: Wieslanderien Mimmi-lehmät pyörivät käsissä harva se viikko.

Jotakin sielullista

“Lapsuuden maisemat elävät meissä hienosyisinä kerrostumina. Ne ovat pakkautuneet täyteen emootioita, jotka upottavat meidät tulvan lailla, kun ne purkautuvat tietoisuuteemme. Mustarastaan laulu. Syreenipensaan tuoksu, Tien mutka. Emme ehdi valmistautua. Varoitusta ei tule. Kiipeämme jo mummolan vintinportaita tai kävelemme saunapolkua. Yksityiskohta on auennut kokonaisuudeksi. Joskus se on vain häivähdys. Kuin hauraan lasin läpi näemme menneen. Miten se oli ja on yhä, mutta silti emme saa siitä otetta kuin vahingossa. Aivan kuin aika tekisi virheen.”

Mainiona näyttelijänä tutuksi tulleen Hannu-Pekka Björkmanin “Kadonneet askeleet. Matkoja aikaan ja taiteeseen” (2011) tunnelmoi lapsuuden maisemissa, vanhan kristillisen taiteen nyansseissa ja pohtii ihmisen suhdetta menneisyyteensä. Kuvituksena kirjassa on Rax Rinnekankaan valokuvia. Björkmanin kirjan ydin on kurottaminen kohti jotain pyhää, hengellisen ulottuvuuden etsimistä arjesta, maisemasta ja taiteesta. Tässä pyrkimyksessään hän on sukua Paavo Rintalalle ja Antti Hyrylle, joihin hän usein viittaakin. Proustilaisia menneisyyden välähdyksiä ihmetellen Björkman palaa muistoissaan lapsuutensa Lakeuden maisemiin ja niiden synnyttämiin merkityksestä raskaisiin vaikutelmiin. Häntä kiinnostaa lapsuuden muuttuminen aikuisuudeksi, mikä tuntuu tarkoittavan lopullista tietoisuutta itsestä ja samalla maailman jakautumista kahdeksi, minuksi ja muuksi. Björkmanin pyhyyden kaipuu tuntuukin selittyvän Hyryn novellin “Kivi auringon paisteessa” -inspiroimana pyrkimyksenä takaisin “lapsuuteen”, aikaan jolloin oli yhtä maailman kanssa:

“Koko loppuelämämme etsimme kadotettua yhteyttä. Pientä poikaa tai tyttöä, joka katsoi, kun kävelimme ulos maisemasta kuin taulusta.”

***

Björkman lähestyy ihmisyyttä paitsi ajan myös valon käsitteen kanssa. Hän kuvaa Vermeerin tapaa käyttää “valohelmiä” teostensa yksityiskohtien korostamiseen ja päätyy pohtimaan vuosisadat kestävää taiteen valoa heijastumana “Jumalan valosta”. Kuvataiteen kautta Björkman kokee vahvasti, miten hän tulee yhdeksi taulujen kanssa katseensa kautta. “Ja tuo elollisuus, herääminen, ruumiin aistimukset ja tunne hengen liikkeestä vastustavat kaikki rappiota ja kuolemaa. Ne vahvistavat elämäntunnetta ja taiteen ainoaa todellista merkitystä, Jumalan etsimistä ihmisessä.”

Taas kerran Proustin mieleen tuovalla tavalla hän katsoo, että uskonnon, taiteen ja luonnon kautta ihminen pääsee tietoisuutensa, “luovan ajattelun esteen”, tuolle puolen ja käsiksi valoon, “joka kantaa ihmisyytemme historiaa” ja joka tuo mukanaan armon. Proust käsitteli näitä hetkiä jonkinlaisina transsendentteinä välähdyksinä, joilla ei välttämättä ollut mitään uskonnollista sisältöä ja jotka ylittivät lineaarisen ajan kokemuksen suhteessa yksilön omaan menneisyyteen, Björkman taas kytkee hengelliset kokemukset (kristilliseen) uskonnollisuuteen ja ihmisen pääsyyn yhteyteen jonkin laajemman inhimillisen peruskokemuksen kanssa. Proustin lähestymistapa oli siis yksilökeskeisempi, Björkman katsoo asiaa kollektiivisemmin. Itse käsitän asian niin, että hetkessä elävä ihminen kokee syviä kokemuksia vain suhteessa menneisyyteensä, joko omaansa tai jonkin yhteisön menneisyyteen. Ja mitä syvemmin ihminen tiedostaa suhteensa menneisyyteensä, sitä vahvemmin hän on olemassa ja sitä paremmin hän ymmärtää paikkansa maailmassa.

***

Björkmanin kirja olisi minusta mukavampi ilman esipuhettaan, joka maalaa vähän olkiukkomaisen kuvan perinteeseen kosketuksensa menettäneestä nykyihmisestä. On tapahtunut “hengellisen muistin menetys”. Tällainen ihminen kelluu Björkmanin mukaan tasaisessa informaatiovirrassa, jossa Kristuksen kuolema rinnastuu merkitykseltään urheilutuloksiin tai uutisista vuotaviin sotiin. Björkman puhuu ihmisestä, jolta puuttuu yhteys “ihmiskunnan henkiseen muistiin” ja samalla itseensä. Björkmanin eetos taas on, että on parempi “mytologisoida menneisyytensä kuin elää unohduksen vallassa.” Näillä lähtökohdilla Björkman liittää itsensä antimodernistiseen perinteeseen, jonka pahin vihollinen on itsensä tradition kahleista vapauttanut yksilö. Björkmanin tapauksessa “ihmiskunnan henkisestä muistista” puhuminen tuntuu tarkoittavan nimenomaan Euroopan kristillisen perinteen unohtumista. Hän ei pidä ajastamme, “joka pitää herkkyyden kauneinta ilmentymää – uskoa jumalaan – epä-älyllisenä.” Tätä taustaa vasten sinänsä hieno pyrkimys yhteyteen maailman ja henkisyyden kanssa muistojen ja taiteen kautta saa vähän yksitotisen sävyn. Miksei voisi ajatella, että Marcel Proust tai Albert Camus ovat kärsineet ja kuolleet meidän puolestamme ihan yhtä merkittävällä tavalla kuin nasaretilainen edeltäjänsä. No, hahmottakoon kukin jumaluuden käsitteensä niin kuin parhaimmaksi näkee.

Björkman kirjoittaa vetoavasti vaikkakin vähän pitkästi 1500-luvulla eläneen taidemaalari Mathias Grünewaldista, josta Paavo Rintalakin on kirjoittanut aikanaan romaanin. Björkman keskittyy kuvailemaan hyvin yksityiskohtaisesti Grünewaldin maalaamaa Isenheimin alttaritaulua. Hän avaa kiinnostavasti kuva-aiheiden taustoja ja kristillisen symboliikan peruskuvioita. Mutta esipuheen provosoimana huomaa pikkumaiseen mieleensä nousevan kysymyksen, että mitä Björkmanin kiroama nykyihminen ajattelee Isenheimin maalauksissa vahvasti esillä olevan “Pyhän Antoniuksen tulen” eli torajyvien saastuttamasta rukiista aiheutuvan ergotismin hoitamisesta rukoilemalla ja vanhoja reliikkejä hipelöimällä? On varmaa, että Grünewaldin idea esittää ristillä riippuva Kristus tuohon aikaan jyllänneen taudin kourissa sai aikaan lohtua aikansa kärsijöissä, nykyihminen saa todennäköisesti enemmän lohtua siitä että elintarviketeollisuuden laadunvalvonta pystyy huolehtimaan siitä, ettei ruisleivässä ole liikaa alkaloideja. Perinteessä piilee aina anakronismin riski. Se ei tietenkään tarkoita sitä, ettei menneisyyttään olisi hyvä tuntea.

Juutun vielä hetkeksi nykyihmisen kritiikkiin. Tällaiselle, osittain varmasti perustellulle kritiikille altistuessaan ei voi olla pohtimatta entisaikojen suurten massojen sivistystasoa ja yhteyttä “ihmiskunnan henkiseen muistiin”. Millainen oli vaikkapa 1800-luvun alun kouluttamattoman suomalaisen yhteys tähän traditioon verrattuna nykyajan viidakon tähtösten tuijottajaan? Tunsiko hän renessanssimestarit, liikuttui oopperasta ja pökertyi tajutessaan Platonin ja kristinuskon perimmäiset yhteydet? Samoja epäilyksiä hiipii mieleen yleensäkin antimodernisteja lukiessa – he ovat nimittäin lähes poikkeuksetta tuskastuneita omaan aikaansa ja sen typeryyttä uhkuviin massoihin. Bourdieulainen distinktion käsite tekee mieli kaivaa taskusta tällaisten jeremiadien äärellä, vaikka niistä yleensä niin kovasti pidänkin.

Toimistorotta taistelukentällä

“Décidément, me disais-je, dans nos sociétés, le sexe représente bel et bien un second système de différenciation, tout à fait indépendant de l’argent ; et il se comporte comme un système de différenciation au moins aussi impitoyable. Les effets de ces deux systèmes sont d’ailleurs strictement équivalents. Tout comme le libéralisme économique sans frein, et pour des raisons analogues, le libéralisme sexuel produit des phénomènes de paupérisation absolue. Certains font l’amour tous les jours ; d’autres cinq ou six fois dans leur vie, ou jamais. Certains font l’amour avec des dizaines de femmes ; d’autres avec aucune. C’est ce qu’on appelle la ‘loi du marché’. Dans un système économique où le licenciement est prohibé, chacun réussit plus ou moins à trouver sa place. Dans un système sexuel où l’adultère est prohibé, chacun réussit plus ou moins à trouver son compagnon de lit. En système économique parfaitement libéral, certains accumulent des fortunes considérables ; d’autres croupissent dans le chômage et la misère. En système sexuel parfaitement libéral, certains ont une vie érotique variée et excitante ; d’autres sont réduits à la masturbation et la solitude. Le libéralisme économique, c’est l’extension du domaine de la lutte, son extension à tous les âges de la vie et à toutes les classes de la société. De même, le libéralisme sexuel, c’est l’extension du domaine de la lutte, son extension à tous les âges de la vie et à toutes les classes de la société.”

“Ajattelin, että seksi todellakin muodostaa yhteiskunnassamme toisen, rahasta riippumattoman erottelujärjestelmän, joka on aivan yhtä säälimätön. Näiden kahden systeemin vaikutukset ovat sitä paitsi täsmälleen samat. Aivan kuten taloudellinen ja pidäkkeetön liberalismi, myös seksuaalinen liberalismi synnyttää absoluuttisen kurjistumisen ilmiön. Jotkut rakastelevat joka päivä, toiset vain viisi tai kuusi kertaa elämässään tai eivät koskaan. Jotkut rakastelevat kymmenien naisten kanssa, toiset eivät yhdenkään. Sitä kutsutaan ‘markkinoiden laiksi’. Taloudellisessa järjestelmässä, jossa irtisanominen on kielletty, jokainen onnistuu paremmin tai huonommin löytämään paikkansa. Seksuaalisessa järjestelmässä, jossa aviorikos on kielletty, jokainen onnistuu paremmin tai huonommin löytämään oman sänkykumppanin. Täysin liberaalissa taloudellisessa järjestelmässä yhdet keräävät huomattavia omaisuuksia kun toiset viruvat työttömyydessä ja kurjuudessa. Täysin liberaalissa seksuaalisessa järjestelmässä yksillä on monipuolinen ja jännittävä seksielämä, toiset ovat pakotettuja masturbaatioon ja yksinäisyyteen. Taloudellinen liberalismi on taistelukentän laajentumista kaikkiin ikäkausiin ja yhteiskuntaluokkiin. Samoin seksuaalinen liberalismikin on taistelukentän laajentumista kaikkiin ikäkausiin ja yhteiskuntaluokkiin.” (Suomennos Ville Keynäs)

Michel Houellebecqin (ks. Houellebecqistä yleisemmin aiemmassa postauksessa) 150-sivuisesta esikoisromaanista “Extension du domaine de la lutte” (1994, suomennettu nimellä "Halujen taistelukenttä") kirjoittaminen on vähän kuin yrittäisi sanoa jotain objektiivista Punahilkasta, lapsuudenystävästään tai viisi vuotta kuluttamistaan tennareista. En tiedä oikein montako kertaa olen sen lukenut mutta niin monta kuitenkin, että se on muuttunut itselleni jonkinsorttiseksi kulttiobjektiksi.

Kirjan keskeinen “filosofinen” teesi on, että nyky-yhteiskunnassa on joko pysyteltävä laskujen maksamisten ja veroilmoitusten täyttämisten ja vastaavien operaatioiden kansoittamassa “sääntöjen maailmassa” tai astuttava “taistelun maailmaan” (domaine de la lutte). 1968-sukupolven aikaansaaman emansipaation takia taistelun maailmassa viidakon laki on laajentunut koskemaan paitsi talouselämää myös seksiä: kuten on rahankin kanssa, sängyssä toisilla käy käsittämätön flaksi, toisilla ei juuri minkäänlainen. Muutenkin ihmisten välisestä elämästä on tullut pelkkää laskelmointia (kirjan henkilöillä ei luonnollisesti ole mitään kosketusta esimerkiksi rakkausvetoiseen perhe-elämään, tuohon markkinalogiikkaa pakenevaan anomaliaan, koska seksuaalinen vapaus on tehnyt senkin mahdottomaksi).

En ole enää edes varma, onko "Extension" oikeasti hyvä kirja, joskus epäilen että se on paikoin vähän nolo ja saarnaava. Joskus pahana hetkenä huomaan ajattelevani, ettei sen atk-alalla työskentelevällä ja vapaa-ajallaan kotonaan yksin mainoslehtisiä selailevalla tai omituisia eläinsatuja raapustelevalla kolmikymppisellä minäkertojalla ole mitään annettavaa suurimmalle osalle ihmisistä. Että hän on vain klassinen masentunut reppana, joka ei ota vastuuta elämästään vaan löytää ongelmilleen syyt itsensä ulkopuolella. Että sillä, ettei hän ymmärrä miten ihmiset jaksavat elää, on enemmän tekemistä hänen itsensä kuin minkään yleispätevän kokemuksen kanssa. Joskus minun on myös vaikea suhtautua Camus’n Sivullisen kanssa silmää iskevään kohtaukseen, jossa tämä antisankari päätyy manipuloimaan vielä itseäänkin surkeampaa otusta ja yrittää usuttaa tämän 28-vuotiaan seksinnälkäänsä ja epätoivoonsa pakahtuvan neitsyen puukkomurhaan hiekkarannalla…

***

Ja silti luen tämän pikku kirjan suunnilleen kerran vuodessa (myös jatkossa, pelkään). Siihen jää kiinni jollain aivan omituisella tavalla. Lyhyet lauseet iskevät tajuntaan ja pysyvät siellä. Se tavoittaa sittenkin jotain hyvin merkityksellistä ihmisen osasta. Sen henkilöhahmot ovat niin kurjia, että ne muuttuvat humoristisiksi ja sellaisina jotenkin sympaattisiksi. Myös toimistoelämän karikatyyrina se on melkein yhtä onnistunut kuin Ricky Gervaisin ja Stephen Merchantin nerokas tv-sarja “The Office” (joka myös pitää katsoa vähintään kerran vuodessa).

Ja kuten tuli sanottua jo siinä viimekertaisessa Houellebecq-postauksessa, kaikki Houellebecqin keskeiset teemat ovat siinä jo vähintään nupullaan. Mitä siitä, että päähenkilön kärsimys voi olla vähintään osaksi itsetuotettua, omista valinnoista (eli “yhteiskunnan paineesta”) johtuvaa, napanöyhtäistä kitinää siitä ettei voi saada kaikkea, että vain harvat elävät kultaisen elämän jossa kaikki naksuu kohdalleen? Eikö ole inhimillistä valittaa, varsinkin siitä että itselle on jaettu huonot kortit kouraan? Ja vähintään yhtä terapeuttista ja lohduttavaa on lukea tällaista valitusta.

Olen päätynyt ajattelemaan, että oikea tapa lähestyä Houellebecqin ajatusmaailmaa on lukea sitä jonkinlaisena hypoteesina tai ideaalityyppinä, jota vasten peilata maailmaa ja ajatuksiaan. Kirjan teemaan sopivasti talousteoria-analogiaa käyttäen Houellebecqin maailmankuvaa voisi verrata täydellisen kilpailun ajatukseen taloustieteissä. Tosimaailmasta sellaista ei löydä, mutta konsepti on oikein käytettynä silti hyödyllinen. Tällaisten konseptien kanssa pelaaminen vaatii nyanssien tajua: yksinomaisesti täydellisen kilpailun teorian pohjalta ei kannata tehdä politiikkaa tosimaailmassa eikä pelkille Houellebecqin teeseille kannata pohjata maailmankuvaansa. Ne ovat ideaalityyppejä, ja sellaisina ajattelulle hyödyllisiä.

***

Houellebecq on itse sanonut, että hän pyrkii eroon “kirjallisesta tyylistä”. Houellebecqin mukaan tekstin ja sen tyylin tulee seurata kirjoittajan heiluvia mielialoja ja niiden tunnelmaa ilman mitään tyylillisiä maneereja (« J’essaie de ne pas avoir de style ; idéalement, l’écriture devrait pouvoir suivre l’auteur dans les variétés de ses états mentaux, sans se cristalliser dans des figures ou des tics.»). Houellebecqin teksti on kuitenkin helposti tunnistettavissa tekijänsä näköiseksi, tosin esseemäiset tai mainoskuvastosta lainaavat kollaasipätkät sekoittavat onnistuneesti fiktiivistä kerrontamassaa. Kertojansa suulla hän tuomitsee romaanikirjallisuutta riivaavan yksityiskohtaisen henkilöiden ja heidän keskinäisten suhteidensa kuvaamisen potaskaksi ja toteaa, että filosofisen tavoitteensa saavuttamiseksi hänen on karsittava, yksinkertaistettava, “tuhottava yksi kerrallaan hirmuinen määrä yksityiskohtia”. 

Tässä hän onnistuu. Ehkä hän todella itsekin ajattelee kirjallisuuttaan jonkinlaisena "täydellisen kilpailun teoriana", jonka filosofisen räjähdyspotentiaalin tarjoaa nimenomaan sen teoreettinen yksinkertaisuus. Näin käy tällä metodilla minäkertojalta työhuoneensa jakavan Bernardin summaaminen:

“Je crois qu’il s’appelle Bernard. Sa médiocrité est éprouvante. Il n’arrête pas de parler de fric et de placements: les SICAV, les obligations françaises, les plans d’épargne-logement… tout y passe. Il compte sur un taux d’augmentations légèrement supérieur à l’inflation. Il me fatigue un peu; je n’arrive pas vraiment à lui répondre. Sa moustache bouge.”

(…):

“Pauvre Bernard, dans un sens. Qu’est-ce qu’il peut bien faire dans sa vie. Acheter des disques laser à la FNAC? Un type comme lui devrait avoir des enfants; s’il avait des enfants, on pourrait espérer qu’il finit par sortir quelque chose de ce grouillement de petits Bernards. Mais non, il n’est même pas marié. Fruit sec.”

“Hänen nimensä on luullakseni Bernard. Hän on kuvottavan keskinkertainen. Hän puhuu jatkuvasti rahasta ja sijoituksista: sijoitusyhtiöistä, valtion obligaatioista, asuntosäästämisestä… kaikesta sellaisesta. Hän odottaa inflaation kasvavan hitaasti. Alan pikku hiljaa väsyä häneen. En keksi, mitä vastata. Hänen viiksensä heiluvat.”

(…)

“Hän jotenkin säälittää minua. Mitä hän voi tehdä elämällään? Ostaa cd-levyjä FNACista? Hänenlaisellaan tyypillä täytyisi olla lapsia; jos hänellä olisi lapsia, hän voisi edes saada jotain aikaan siitä pikkubernardien kuhinasta. Mutta ei. Hän ei ole edes naimisissa. Rusina.” (Suomennos Ville Keynäs).

PS Kirjasta samalla nimellä tehty Philippe Harelin elokuva, jota Houellebecq on ollut myös kirjoittamassa, on hyvinkin katsomisen arvoinen.

Raha maailmaa pyörittää

"Porin erakoksi" tituleeratulla Juha Seppälällä on kadehdittava maine älykkäänä ja synkkänä suomalaisen miehen ja yhteiskunnan mielenmaiseman kuvaajana. Hänen näkemyksensä maailmasta on yhtä armoton kuin Arto Salmisella tai vastikään käsittelyssä olleella Michel Houellebecqillä, hän on toisin sanoen jonkinlaisen ”depressiivisen realismin” edustaja. Eksistentialistinen vieraantuneisuus on Seppälän peruskauraa. Hän on myös moralistin maineessa. Nykyihminen ei hänen kirjoissaan vaikuta kovin kaksiselta otukselta.

Verrattuna esimerkiksi Salmiseen Seppälän kirjat ovat ”taiteellisesti” kunnianhimoisempia. Huomaa, että hän on lukenut todella paljon. Vaikka hän on pintapuolisesti erittäin helposti lähestyttävä, romaanien sirpaleiset ja eri lajityyppejä sotkevat rakenteet, sivuilla vilisevät symbolit ja normaalista romaanikerronnasta irtoavat filosofiset tai esseistiset viitteet tekevät hänen kirjoistaan mukavalla tavalla syvällisen tuntuisia. Useampi lukukerta on tarpeen, jos mielii puristaa edes suurimman osan Seppälän kirjoihinsa kätkemistä merkityksistä. (Mainittakoon muuten, että Seppälänkin taustalta löytyy  kustannustoimittaja Harri Haanpää, myös Touko Siltalan kanssa hän on työskennellyt).

***

"Kun katsoin isääni ja hänenkin taakseen, näin rahan aina vilahtavan jossakin taustalla. Se oli kuin peili, joka oli asetettu peilin eteen. Kun katsoin peiliin, se kurkisti olkani yli. Toisinaan se sai rotan hahmon. Ymmärsin, että jos halusin tietää kuka olin, minun oli perehdyttävä rahaan. Hommasin uusimmat analyysiohjelmat paikantaakseni sen, se oli ovela, se liikkui, se oli joka hetki jossakin, se oli haaste, vastustaja ja selittäjä samalla kertaa. Halusin tietää mitä se oli ja kuinka se toimi. Halusin pakottaa sen luokseni, taivuttaa tahtooni, alistaa kuin koiran, ja nyt minulle tarjottiin siihen tilaisuutta. (Luulen että halusin tuhota sen.)"

Luin juuri Seppälältä vähemmän hehkutetun romaanin ”Yhtiökumppanit” (2002), joka sijoittuu 1990-luvun lopun IT-maailmaan. Kirjan päähenkilö on yrittäjä ja graafikko Pete, joka on sukunsa perinteen velvoittamana uhrannut elämänsä työlleen ja rahan tekemiselle ja hukannut samalla kosketuksen perheeseensä ja kaikkeen muuhunkin inhimilliseen. Romaanissa on myös kaksi muuta kertojanääntä, jatkosotaa sotiva Peten isä ja Peten firmaansa toimistosihteeriksi palkkaama Kirsi. Kirjan keskiössä on vanha ruotsalainen kuparikolikko, joka on kulkenut Peten suvun miehillä ja ohjannut heidän elämäänsä monin tavoin. Samainen kolikko sitoo "Yhtiökumppanien" kolme kertojaa yhteen, vaikka Peten isän sotakertomus jääkin vähän irralliseksi muusta tarinoinnista. Raha – ja yleisemmin itsekkyys – ajaa Seppälän maailmaa eteenpäin, ja ainoa lohtuna tuntuu olevan seksi ja kenties viattoman menneisyyden muistelu. Perhe muuttuu illuusioiden romuttuessa ilmeisesti lähes väistämättä yhtiökumppanuudeksi, jossa pohditaan omaisuudenjakoa ja hyötylaskelmia lähes samalla tarmolla kuin yritysmaailmassa.

"Me olimme kuin yhtiökumppanit. Joskus yllätin itseni ajattelemasta perhettämme toiminnallisena yksikkönä, joka muistutti mitä tahansa taloudellista yhteenliittymää. Se tuntui kipeältä ja hävettävältä, tiesin että me olimme rakastaneet toisiamme (missä helvetissä se kaikki oli, mihin se oli mennyt, missä oli nuoruuteni, missä sinä olit ja mitä helvettiä oli elämä jonka kulkua kukaan ei voinut hallita?). Historiallinen tulos ei taannut onnea tässä päivässä. Jos me olimme kuin yritys, olimme laiminlyöneet henkilöstöhygienian. Kirsi oli tullut (»tullut») hiljattain firmaan, huomasin sen D-kuppien vetävän puoleensa elukkamaisella tavalla ja kerran ylitöissä oli enemmän kuin lähellä, etten kouraissut sitä haaroista kun se oli kumartuneena pöytänsä ylle. Tunsin olevani pommi."

Vaikka Pete tajuaa hukanneensa yhteyden vaimoonsa ja pohtii asiaa kirjassa moneen otteeseen, hän ei tunnu ajattelevan että voisi tehdä asialle mitään. Tässä on Peten hahmon herättämä keskeinen kysymys: jos hän kerran välittää elämänsä kariutumisesta niin paljon, että jaksaa vatvoa asiaa kerta toisensa jälkeen, miksi hän ei osaa tehdä asialle mitään. Kuten ylläolevasta lainauksesta käy ilmi, himo suuntautuu aika klassisella tavalla rikkinäiseen sihteeri-Kirsiin, joka hakee ratkaisua tyhjyyteensä varsin konkreettisella tavalla. Seppälän naiskuva ei varsinaisesti mairittele, mutta eipä mairittele mieskuvakaan. Tässäkin suhteessa hän muistuttaa kovasti Houellebecqiä, jonka miesten luoma maailma on muuttunut heille itselleen sietämättömäksi asua.

Peten firman viimeinen yritys pelastautua mullistavan tietokoneroolipelin avulla epäonnistuu tietysti yhtä vääjäämättä kuin päähenkilön avioliitto. Pelin suunnitteluun omistettu retriitti antaa Seppälälle kuitenkin mahdollisuuden hypätä hetkeksi teatteri-ilmaisun pariin ja tuoda romaaniin vielä pari uutta kerrosta, joita lukija voi sängyssään pähkäillä.

PS Seppälän maailmankuvan ehdottomuus toi mieleen pari viikkoa sitten Teatteri Takomossa näkemäni Milja Sarkolan "Perheenjäsenen", joka on aika rankka autofiktio. Näytelmä tuntuu jakavan mielipiteet, mutta omasta mielestäni Sarkolan teksti yhdistää postmodernin etäännyttämisen keinoin hienosti taiteen ja perhe-elämän kipukohtien pohdintaa. Sarkolan yksi keskeinen teema oli objektiivisen totuuden mahdollisuus erityisesti ihmisten välisissä suhteissa (käsiteltynä taiteessa tai ylipäätään). Taiteen piirissä kai usein ajatellaan, että mitä törkeämmin, suoremmin ja inhorealistisemmin asiat kuvataan, sitä "todempaa" teksti on. Tällaisen lähestymistavan antiteesinä on pikkuporvarillinen kulissien kannattelu ja kohteliaisuusnormien sanelema hienotunteisuus. Samalla oletetaan, että ihmisessä on jokin kova ydin, joka hänestä voidaan taiteen keinoin kaivaa esille. Sarkolan teksti problematisoi tätä taiteeseen syvälle juurtunutta totuutta aika hienolla tavalla.

Sydämen oppivuodet

Flaubert-projekti jatkuu. Nyt vuorossa oli ”L’Éducation sentimentale” (suom. ”Sydämen oppivuodet”), Flaubertin viimeinen elinaikanaan julkaisema romaani. Kirja kertoo Pariisiin muuttavan nuorenmiehen kasvukertomuksen, joka Bouvard ja Pécuchet’n tapaan sijoittuu vuoden 1848 kuohuntojen ympärille. Päähenkilö Frédéric Moreau on herkkä ja ailahteleva nuorukainen, joka kohtalonsisartaan rouva Bovarya muistuttavalla tavalla haikailee taiteellisten pyrkimysten ja erityisesti suuren rakkauden perään vailla kykyä luotsata elämäänsä kunnolla mihinkään satamaan (Proust on muuten todennut, että "L'Éducation sentimentale" on paitsi hyvä nimi kirjalle olisi sopinut mainiosti nimeksi myös "Madame Bovarylle"). Haahuilun seuraukset ovat niin ikään emmamaiset: kaikkiin suuntiin hosuminen ja mielenoikkujen perässä ravaaminen johtaa siihen, ettei Frédéric saa pystytettyä elämälleen oikein minkäänlaista monumenttia. 

"L'Éducation sentimentale" ei kuitenkaan pyöri vain päähenkilönsä ympärillä, vaan siihen sisältyy kirjan tuoreeltaan arvostelleen George Sandin sanoja käyttäen useimpia niitä ihmistyypeistä, joita modernissa maailmassa esiintyy.  

Hienon Flaubert-kirjan "Haava" kirjoittanut Eila Kostamo tulkitsee, että Flaubertin nuoruuden kamppailut ikävystymisen, masennuksen, päämäärättömän hapuilun ja toisaalta runsaiden unelmiensa kanssa ovat päätyneet osaksi niin Emman kuin Frédéricinkin perusluonteita. Eila Kostamo on summannut antisankarimme ytimen niin hyvin, että lainaan ronskisti häntä:

"Frédéric on ennen muuta tunteiden, tunnelmien ja impulssien ihminen. Ne viskovat häntä ja muodostavat hänen päiviensä kudelman enemmän kuin mikään toiminta tai toiminnan yritys. Melankolisuus ja alttius masentua vähästä vaanii Frédériciä kaiken aikaa. (…) Frédéric koettaa paeta syvenevää masennustaan ja eksyksissäolon tunnettaan satunnaisiin kontakteihin. Ne ovat kuin peittoja, joihin hän tarrautuu ja joita hän kiskoo ahdistuksensa ylle."

***

”L’Éducation sentimentale” on varsin vahvasti omaelämäkerrallinen romaani. Erityisesti tämä näkyy kirjan keskusteemassa eli Frédéricin rakkaudessa häntä itseään huomattavasti vanhempaan Marie Arnoux’hun, joka edustaa kirjassa sen muista henkilöhahmoista poikkeavaa sydämen sivistystä ja kärsivällistä uhrautumista. Rouva Arnoux kestää pystypäin miehensä petollisuuden ja taloutensa romahtamisen eikä taivu edes Frédéricin liehittelyjen edessä. Frédéric rakentaa Mariesta ideaalin, jota vastaan peilaa kaikkia muita romanssejaan ja johon hän aina palaa. Taas on käsillä rakkauden imaginäärinen ulottuvuus.

"Il n'éprouvait pas à ses côtés ce ravissement de tout son être qui l'emportait vers Mme Arnoux, ni le désordre gai où l'avait mis d'abord Rosanette. Mais il la convoitait comme une chose anormale et difficile, parce qu'elle était noble, parce qu'elle était riche, parce qu'elle était dévote, – se figurant qu'elle avait des délicatesses de sentiment, rares comme ses dentelles, avec des amulettes sur la peau et des pudeurs dans la dépravation. "

"Frédéric ei kokenut rouva Dambreusen seurassa sellaista koko olemuksensa hurmiota, joka veti häntä väkevästi rouva Arnoux'n puoleen, eikä sitä vallatonta hilpeyttä, johon hänet oli aluksi houkutellut Rosanette. Mutta hän himoitsi tuota naista kuin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa ja vaivoin voitettavaa, koska hän oli jalosukuinen, koska hän oli rikas, koska hän teeskenteli hurskautta. Hän kuvitteli että tämän naisen tunteiden täytyi olla yhtä hienoja ja harvinaisia kuin hänen käyttämänsä pitsit, kuin amuletit paljaalla iholla ja häveliäisyys turmeluksesta huolimatta." (Suomennos J.A. Hollo)

Rouva Arnoux'n mies Jacques, joka kirjan alussa näyttäytyy Frédéricille menestyneenä kustantajana ja taidemesenaattina, paljastuu selkärangattomaksi nautiskelijaksi, joka jonglööraa sivusuhteitaan vaimonsa selän takana (vaimo tietysti tietää missä mennään) ja pilaa liiketoimensa yksi toisensa jälkeen. Frédéric jakaa herra Arnoux'n kanssa paitsi rakastajattaren myös kyvyttömyyden pitää kiinni rahoistaan: hän hukkaa perintönsä, lainailee rahaa holtittomasti ja pitää yllä liian kallista elämäntyyliä. Frédéricin  ammatillinen toiminta on niin ikään hapuilevaa: virat jäävät hankkimatta, romaani kirjoittamatta, taulut maalaamatta.

Frédéricin impulsiivisen tunne-elämän vastapainona on jo lapsuudessa alkanut ystävyys Charles Deslauriers'iin (miesparivaljakko-teemassa on muuten myös runsaasti omaelämäkerrallista värinää). Deslauriers on Frédériciä kunnianhimoisempi ja määrätietoisempi pyrkyrihahmo, ehkä jollain tavalla sukua de Maupassantin Bel-Amille (ja tietysti Balzacin Rastignacille, johon Deslauriers avoimesti viittaakin). Asianajajaksi päätyvä Deslauriers edustaa miehisiä, suoraviivaisia ominaisuuksia, kun taas erilaisista hermo-oireista kärsivä Frédéric on feminiinisyyteen (ennen vanhaan) liitettyjen heikkouksien kimppu.

***

Flaubertia ärsytti aikansa romantikkojen naiivi sentimentaalisuus. Flaubertin kirjan viesti onkin tyly: elämä kuluu tavoitellessa moninaisia päämääriä, jotka muuttuvat kosketuksesta savuksi. Ne jotka pysyvät käsissä, muuttuvat sydämen oppivuosien kuluessa kivuliaiksi ja rikkovat mukanaan kantajansa illuusiot. 

Poliittisesti romaani liikkuu tasavaltalaisuutta sympatisoivissa tunnelmissa. Monituisten poliittisten käänteiden, vähän arbitraarisen tuntuisten konkreettisten uudistuspyrkimysten ja niihin liittyvien laajojen henkilöspekulaatioiden yksityiskohtainen läpikäynti tuo ainakin itselleni olon, että Flaubert halusi välittää myös poliittisen todellisuuden pinnallisuuden ja tietynlaisen toissijaisuuden. Tässä mielessä kirjan massiivisen henkilökaartin rakkauspyrkimykset ja aika opportunistiset ja turhamaiset poliittiset ambitiot asettuvat rinnakkain. Suurimmalla osalla aidon tunteen palon korvaavat pyrkimys vaurastumiseen ja statuksen nostoon tai yksinkertaisesti tarve työntää syrjään liian vapaa-ajan ja taloudellisen riippumattomuuden tuomaa tylsistymistä.

"Le verbiage politique et la bonne chère engourdissaient sa moralité. Si médiocres que lui parussent ces personnages, il était fier de les connaître et intérieurement souhaitait la considération bourgeoise. Une maîtresse comme Mme Dambreuse le poserait.

Il se mit à faire tout ce qu'il faut."

"Poliittinen jaaritus ja hyvä ruoka tylsyttivät hänen moraalista tunnettansa. Vaikka nämä henkilöt näyttivät hänestä perin keskinkertaisilta, hän oli silti ylpeä heidän tuttavuudestaan ja toivoi hartaasti saavansa osakseen porvarillisten huomaavaisuutta. Sellainen rakastajatar kuin rouva Dambreuse varmaan hankkisi hänelle arvonantoa.

Hän ryhtyi tekemään mitä tehtävä oli."

*** 

Odotin "Sydämen oppivuosilta" paljon, koska se kokoaa laajan henkilögallerian ja seuraa kokonaisvaltaisesti sen tunne- ja muuta elämää poliittisten kuohuntojen keskellä. Kirjallisuuden magia on vain ihmeellistä: siinä missä paljon vähemmistä aineksista koottu Madame Bovary tai tylsäksi kuvittelemani Bouvard ja Pécuchet imivät mukaansa aivan käsittämättömällä tavalla, Sydämen oppivuodet jäi kummallisella tavalla etäiseksi ja hajanaiseksi. Sen monissa hahmoissa oli potentiaalia, mutta ehkä heitä oli yksinkertaisesti liikaa sivumäärään nähden. Harva henkilö jäi millään merkittävällä tavalla elämään ajatuksiin ainakaan näin yhdellä lukemisella ja toisella pikakertauksella, eikä yhteiskunnallisen elämän kuvauskaan avannut mitään suurempia oivalluksia. Flaubertilla vähemmän on enemmän.