“Oh! Le doute! Le doute! J'aimerais mieux le néant!”
(“Voih! Epävarmuus! Epävarmuus! Mieluummin vaikka täydellinen tyhjyys!” (Suomennos: Antti Nylén))
Vuosi Gustave Flaubertin kuoleman jälkeen 1881 keskeneräisenä julkaistu “Bouvard et Pécuchet” (Bouvard ja Pécuchet, suomennettu 2003) altistaa lukijansa inhimilliselle typeryydelle nerokkaalla uuvutustaktiikalla. Se oli ilmestymisaikanaan valovuosia aikaansa edellä ja taitaisi olla vieläkin.
Kirja kertoo kahdesta miehestä, jotka ystävystyvät sattumalta pariisilaisella puistonpenkillä. Seuraa todellinen henkinen yhteys, jossa väreilee jotain romanttistakin (miesten suhteessa on muuten enemmän kuin vähän yhtymäkohtia Beckettin "En attendant Godot’n" Estragoniin ja Vladimiriin!). He ovat samanikäisiä, heillä on paljon yhteisiä intressejä, he täydentävät toisiaan, heillä on jopa sama jäljentäjän ammatti. Tietoa janoavat Bouvard ja Pécuchet alkavat tutkia yhdessä maailman ihmeellisyyksiä. He ovat tunteneet itsensä aiemmin “melkein onnellisiksi”, mutta älyllisten pyrintöjen tuoman itsekunnioituksen seurauksena toimistorotan elämä typerine työtovereineen alkaa tuntua molemmista nöyryyttävältä. Kuin taivaan lahjana Bouvard saa perinnön, ja miehet päättävät vetäytyä Normandian maaseudulta ostamalleen isolle tilalle. Siellä he alkavat toimettomuutensa tilkkeeksi tutkia kaikkia tieteenaloja ja muita inhimillisen olemisen muotoja, yhtä kerrallaan. Maanviljelyä, puutarhanhoitoa, geologiaa, rakkautta, kemiaa, kaunokirjallisuutta, filosofiaa, lastenkasvatusta, uskontoa, spiritismiä, frenologiaa…
Flaubert suunnitteli kirjaansa pitkään ja aloitti sen kirjoittamisen 1872, kahdeksan vuotta ennen kuolemaansa. Kesken se jäi silti. Flaubert on kirjeenvaihdossaan sanonut lukeneensa yli 1 500 kirjaa teostaan varten. Suomentaja Antti Nylén tiivistää suomennoksen ansiokkaassa esipuheessa hienosti Flaubertin hankkeen ytimen toteamalla, että “hän ikään kuin pakkosyötti sitä (lähdekirjallisuutta) itselleen, jotta lopulta oksentaisi kaiken ‘aikalaistensa niskaan.’”
Flaubertin taiteellinen visio siitä, ettei inhimillisestä typeryydestä saa otetta muuten kuin altistamalla lukija sille yli kaikkien kohtuullisuus- ja kohteliaisuusnormien, osuu maaliinsa täydellisesti. Vaikka kirja koostuu päähenkilöiden impulsiivisesta hyppelystä ihmistiedon alalta toiselle ja siinä käsitellään tieteenlajeja ensyklopediseen tyyliin, se ei vastoin kaikkia odotuksia ole tylsä vaan erittäin hauska. Tämä vaatii tietysti lukutavan, joka ei takerru jokaiseen detaljiin (joista monet ovat keksittyjä) vaan ratsastaa sivuilla ryöppyävän tietomassan harjalla ja puistelee päätään kaikelle sille ponnistelulle ja ryppyotsaisuudelle, jolla on milloin analysoitu kallojen kyhmyjä, milloin lietsottu tieteellisiä sotia helmipöllöjen hyödyllisyydestä ekosysteemeille. Bouvard ja Pécuchet joutuvat naurettavaan valoon, kun he perehtyvät milloin mihinkin tieteenalaan, kuvittelevat itsensä alan auktoriteeteiksi, törmäävät opillisiin ristiriitoihin, hakevat varmuutta soveltamalla oppejaan käytäntöön ja luopuvat harrasteistaan tulosten osoittauduttua katastrofaalisiksi.
Kirjasta tekee niin tehokkaan se, että Flaubert ei hyökkää avoimesti, vaan pysyttelee itsepintaisesti luettelomaisessa kerronnassaan. Näin hän onnistuu haalimaan typeryyden laajan sateenvarjon alle niin herrojen maanisen, oman kyllästyneisyyden ajaman pintatiedon keruun, laajojen ihmisjoukkojen haksahtamisen milloin mihinkin taikauskoiseen hömppään kuin ”vakavan tieteen” epätoivoiset ja jääräpäiset yritykset löytää jotain absoluuttista lähtökohtaisen sumeasta todellisuudesta. Romaania lukiessa piirtyy esiin myös länsimaisen ihmisen tarve luokitella ja määritellä kaikki, pakkomielle kirjoittaa todellisuus sanoiksi ja takertua niihin, vaikka todellisuus kuinka löisi teoriat kumoon.
Samalla Bouvard ja Pécuchet kuitenkin sentään tuntuvat postmodernissa hengessä ymmärtävän, etteivät ymmärrä ja ettei kukaan muukaan tunnu ymmärtävän. He pystyvät siten suhtautumaan jossain määrin nöyrästi ihmistiedon rajoihin tajutessaan, että lähes jokaisesta asiasta esitetään dogmaattisia kantoja niin puolesta, vastaan kuin siltä väliltä, ja kaikki on lopulta suhteellista tai ihmisymmärryksen tuolla puolen. Se ei kuitenkaan sammuta heidän intoaan etsiä tukevaa intellektuaalista maata jalkojensa alle taas seuraavalla tieteenalalla.
Eikö junan lailla eteenpäin rynnivä ”edistys” toimi kuten Bouvardin ja Pécuchet’n maailma? Ihmisten loputon narsistinen kunnianhimo, tylsyyden torjunta ja sammumaton positiivinen energia ajavat kaikkea ”eteenpäin”. Tarkoittamattomat seuraukset kumoavat huolellisesti laaditut suunnitelmat. Ideologisesti värittyneistä uskomuksista pidetään kiinni kynsin ja hampain ja niitä käytetään omien valta-asemien sementointiin. Marginaalista räyhääjille nauretaan kunnes heistä on kasvanut enemmistö. Välillä joku kyyninen huutaa ”Ei mitään uutta auringon alla”, mutta kellään ei ole aikaa kuunnella.
Kirja ei kuitenkaan ole pelkkä “kriittinen ensyklopedia farssina”, kuten Flaubert itse hankettaan luonnehti. Rinnalla kulkee tarina herrojen ja kyläläisten suhteesta. Poliittisena taustakankaana toimii hullu vuosi 1848 ja ranskalainen "kansojen kevät". Kyläläiset edustavat eri yhteiskuntaluokkia, ja heidän tehtävänään on toimia Bouvardin ja Pécuchet’n väittelykumppaneina ja usein tutkimuskohteinakin. Typeryys rehottaa ja voi hyvin kaikilla suunnilla. Rakkauttakin olisi paikoin tarjolla, mutta kaikelta maailman haltuunotolta ei ehditä tajuta, mitä metrin päässä tapahtuu.
Flaubert hahmottaa kyläyhteisön kautta uskomusten ja tapojen kytkeytymistä enemmistön tyranniaan ja hegemonisten ajatusrakennelmien vastustamisen vaarallisuutta yksilön kannalta. Tätä lääkettä saavat maistaa vanhemmiten radikalisoituvat sankarimmekin kylän ihmisten kääntäessä heille selkänsä, vaikkakin lopullinen lauman tuomio taitaa jäädä kategoriaan “vaaraton imbesilli”.
Elämäänsä kyllästyneet Bouvard ja Pécuchet hylkäävät lopulta pyrintönsä turhina ja palaavat alun perin hyljeksimänsä ammatin, jäljentämisen, pariin. Tavoilleen uskollisina he jaksavat innostua puuhaa varten suunnittelemansa pulpetin nikkaroinnista, ja Flaubert’n käsikirjoitusmerkintöjen mukaan jäljentäminen fyysisenä suorituksena tuottaa papparaisille mielihyvää. Väsyttävä yritys ymmärtää on historiaa, on vain valmiita ajatuksia kopioivan käden liike paperilla. (Tulee muuten mieleen, miten nautinnollista oli toimittaja-aikoina välillä taittaa lehteä, lätkiä valmiita elementtejä siisteihin muotoihin ja antaa muiden teutaroida kurittomien ja epätarkkojen sanojensa kanssa.)
***
Flaubert tarkoitti alun perin, että varsinaista kirjaa seuraisi pitkä osuus, johon jäljennettäisiin se, mitä herrat jäljennyspuuhaansa ryhtyessään saavat aikaan. Tähän osaan olisi tullut “Muodikkaiden ajatusten katalogi” sekä ”Valmiiden ajatusten sanakirja” (suomennettu erikseen) , kokoelma poliittisesti korrekteja ja salonkikelpoisia mielipiteitä erilaisista asioista.
Kuolema tuli väliin ja esti tämän hurjan vision toteutumisen. Tällaisenaankin Bouvard ja Pécuchet on 1880-luvulla ilmestyneeksi suorastaan käsittämättömän postmoderni romaani. Vai mitä sanotte tästä Compact Oxford English Dictionaryn postmodernismin määritelmästä: "a style and concept in the arts characterized by distrust of theories and ideologies and by the drawing of attention to conventions."
PS Eila Kostamon 1992 kirjoittama “Haava. Flaubertin kuuntelua” on mainio johdatus Flaubertin elämään, kirjeenvaihtoon ja teoksista erityisesti Madame Bovaryyn ja Sydämen oppivuosiin. Sen suurin puute on oikeastaan se, että se sivuuttaa tyystin Bouvard ja Pécuchet’n.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti