Arto Salminen hioo, mutta ei sileäksi

Arto Salminen on toinen kahdesta suomalaisesta nykykirjailijasta, joiden aikainen kuolema harmittaa tosissaan (toinen on Reko Lundán). Salmisesta teki aivan omanlaisensa se, miten hän onnistui kuvaamaan markkinatalouden kärryiltä pudonnutta alaluokkaa erittäin brutaalisti mutta ilmaisukeinojensa puolesta myös runollisesti ja hauskasti. 

Kun kirjoitin tätä postausta, googlailin Salmisen taustoja. Mielenkiintoisin uusi löydös itselleni oli se, että tämänkin herran taustalta löytyy suomalaisen kirjallisuuden kultasormi Harri Haanpää. Haanpää referoi WSOY:n sivuille kirjoittamassaan muistokirjoituksessa miesten viiden romaanin mittaista yhteistyötä kustannusmaailman mittapuulla harvinaisen seikkaperäisesti ja alkuperäisiä kirjeitä lainaten. Kirjoitusta lukiessa moni pala Salmisen kirjailijanurassa loksahtaa paikalleen. Olisipa hauska päästä tutkimaan, mikä Haanpään panos käsikirjoituksiin on tarkalleen ollut.

Olen lukenut Salmisen kirjoista muut paitsi esikoisen “Turvapaikka”. Kaikki kirjat ovat lyhyitä, ja ne popsii herkuttelemallakin muutamassa tunnissa. Itse ahminkin sitten nuo viisi lähes yhtä kyytiä, ja ainoa syy miksi Turvapaikka jäi aikanaan lukematta oli se, etten saanut sitä Brysselissä käsiini. Keskityn tässä postauksessa erityisesti 1998 ilmestyneeseen “Varastoon”, kun luin sen joululomalla uudestaan. Moni asia on sovellettavissa muihinkin kirjoihin, joista suosikkini on harvinaisen epäsympaattisista taksiautoilijaveljeksistä kertova ja nerokkaasti nimetty “Ei-kuori”. Huonoja eivät ole muutkaan.

***

Salmisen tyyli on hiottua ja ääneen naurattavan hauskaa. Vitsien teho perustuu paitsi osuviin kielikuviin myös harkittuun toistoon, joka samalla luo syvyyttä hahmoihin. Kun ”Varaston” päähenkilö, maalikaupan varastossa työskentelevä Antero Rousku, esittelee lukijoille työkaverinsa ja viikonloppuhoitonsa Karitan, riittää yksi huolellinen lause: ”Sillä oli alakuloinen vartalo ja punaiset ihottumarenkaat silmien ympärillä”. Karitan hahmoa syvennetään palaamalla silmänympärysihottumaan useaan otteeseen. Rousku muistaa myös aina kysyä – eikä suinkaan hyväntahtoisen välittävästi – Karitalta mikä hänen silmiään vaivaa, vaikka varsin hyvin tietää vastauksen. Sitten kun on tarve kaivaa pussista pahimmat mahdolliset loukkaukset, Karita saa muun kauheuden ohella kuulla olevansa “saatanan ihottumapää”.

Rouskun rikoskumppanin, arkipäivän marxilaisuuksia viljelevän pitkänhuiskean ja sojottavatukkaisen Jylhäkorven kävelytyyli taas näyttää siltä, että hänellä olisi ”pukamia tertuksi asti”. Muutamia sivuja myöhemmin käytetään ilmaisua ”pikkukappa pukamia kalsareissa”. Entäs Karitan äiti, ”nainen, jota elämä on hionut, mutta ei sileäksi”. Onko tämä hauskaa? Minusta on.

***

Kaiken karuuden keskellä Salmisen hahmoista tekee sympaattisia se, että he elävät elämäänsä anteeksipyytelemättä, pystypäin. Kuulu suomalainen heikko itsetunto loistaa poissaolollaan. 

Tähän sisältyy myös Salmisen tuotannon ainoa potentiaalinen ongelma. Salmisen pystypäisissä henkilöissä elää usein itsereflektioon ja oman osansa suhteellistamiseen kykenevä ajattelija, mikä on tietysti ristiriidassa yhteiskunnan alakerrostumiin liitettyjen stereotypioiden kanssa. Sama pätee kieleen: ajattelisiko todellinen varastomies, että viina on tehnyt baarikavereiden naamat kubistisiksi? Efekti on vähän sama kuin Mikko Rimmisen Nenäpäivän Irmassa: mitä käsitteelliseen ajatteluun kykenevä ja hienoja lauseita muodosteleva kertoja tekee soittelemassa toisten ovikelloja? 

Salmisen vastaus olisi varmaankin se, että kyse on yhteiskunnan luokkarakenteesta, ja erityisesti syrjäytymisen periytyvyydestä. Rouskujen eväät ovat sellaiset, ettei niillä edetä varastoa kauemmaksi. Varastohan ei Salmisella tarkoita pelkästään varastoa vaan metaforaa yhteiskunnan syrjäytyneistä, joita on laitettu “varastoon” miljoona. Samalla tavalla “ei-kuori” ei ole pelkkä aikakauslehtien antama näennäinen mahdollisuus osallistua arpajaisiin ilman tilausta vaan myös viittaus Salmisen henkilöihin, joilla on nyky-yhteiskunnassa ei-kuoren haltijaan rinnastuva mahdollisuus pärjätä elintasokilpailussa. 

Salmiselta osansa saavat niin hyvinvointivaltion passivoivat mekanismit kuin kapitalistien ahneuskin. Rousku tiedostaa, että rahallisesti olisi sama maata sohvalla, ellei sitten varastaisi omistajalta ja hankkisi tätä kautta lisätienestiä. Jylhäkorven marxismi sanelee, ettei vallankumousta tule, koska ”keskikalja on tehnyt tehtävänsä”. Ainoaksi kapinaksi jää tökkiä reikiä omistajan maksamiin maalipurkkeihin tai sävyttää Fredille, ”sille läskille laulajalle”, tahallaan vääränväristä maalia. 

Ei sillä, että alaluokkaiset päähenkilöt olisivat toisiaankaan kohtaan sen sympaattisempia tai jalompia, päinvastoin. Varsinkin ei-kuoren Urkki tekee lihaksi henkilön, joka sanonnassa olisi valmis myymään mummonsakin (tai äitinsä), jos niikseen tulee. Varastossa Karita houkuttelee raskaaksi tultuaan Rouskun luokseen asumaan uhkaamalla paljastaa Rouskun sivubisnekset, Rousku taas pistää varastamisensa syyttömän työkaverinsa Ranisen piikkiin tietäen hyvin, mitä työttömäksi jäänti hänelle tarkoittaa. 

“Raninen kiskoi toppatakin päälleen ja käveli ulos, enkä minä koskaan enää nähnyt sitä. Tuntui että kaikki muistikuvat Ranisesta katosivat saman tien. En enää muistanut miltä se näytti, mutta tiesin siltä minkä näköinen se on kolmen vuoden kuluttua, kun se kerjää markkaa Ympyrätalon Alkon edessä. Tiesin kaiken sen. Tiesin saastaiset naamat ja kohmeiset kourat. Tiesin rähisevän puhetavan ja koppuroiksi kustut housut. Tiesin Ranisen tulevaisuuden. 

Tästä päivästä lähtien Raninen mahtui päälauseeseen. Pilkkuja ei tarvittu.”

Myöskään perhe-elämä ei kiinnosta Rouskua missään määrin, ja raskaaksi tullut Karita saa ensin täyslaidallisen, syytöksiä pillerien tahallisesta poisjättämisestä ja sitten runsaasti aborttivinkkejä. ”Helppo oli olla naistaan ja lastaan rakastamatta. Kukaan ei muuta odottanutkaan.” Täysin pökkelö ei tosin ole Rouskukaan: kun oma lapsi on sylissä, tunteet pääsevät pintaan. Vauva on aina vauva, Rousku siitä tulee vasta myöhemmin.

Mitä Salminen haluaa kirjoillaan viestiä? Tietysti sen, että nyky-yhteiskunnassa on paljon ihmisiä, joista keskiluokka ei tiedä mitään. Ja sen, että loppujen lopuksi yhteiskunta perustuu valtasuhteille, ja yksilön osan määrää pitkälle se mihin lokeroon sattuu syntymään. Ja ainakin Haanpään muistokirjoituksen perusteella vielä sen, että keskiluokkaiset kirjailijat eivät lotkauta korvaansa tälle kaikelle: "Taide esiintyy pyhämekko päällä, vaikka maailma paskantaa tuulipukuunsa”. Miksi Salmisenkin hahmojen päällä sitten vilahtaa tuo runollisen kielen ja tarkkanäköisen itsereflektion näköinen pyhämekko, vaikka kiitettävän suuri osa asiasta hoidetaankin tuulipuvussa? Ehkä siksi, että se oli ainoa tapa saada keskiluokkaiset kulttuuripellet huomaamaan, että vuosituhannen taitteen Suomessa on edelleen kurjuutta ja että siitä voi jopa tehdä kirjallista taidetta, joka ei jää pelkäksi paskaksi tuulipuvun lahkeeseen. Hienolla tyylillään Salminen muuttaa paskan sellaiseen muotoon, että kulttuuripiirit taputtavat käsiään. 

Salminen saattaa olla ainoa nykykirjailija, joka on tässä onnistunut.

PS Kävin tietysti katsomassa myös Varastosta tehdyn elokuvan, joka tuli juuri ensi-iltaan. Sitä ennen luin tuon kirjan toiseen kertaan. Karmea pettymys. On masentavaa huomata, miten pitkälle asiat pitää vesittää ja kuurata puhtaaksi että sponsorit saadaan mukaan ja riittävä porukka toljottamaan. Siinä paskaa ei enää jalostettu kulttuuripiireille vaan kuluttaville massoille. Onneksi Salminen ei ole näkemässä.