Madame Bovary, c'est toi?

Luin pitkästä aikaa Flaubert’n Madame Bovaryn ja muistin, miksi siitä pitää olla niin innoissaan. 

Esimerkiksi Emman ja hänen rakastajansa Rodolphen eroa kuvaava osa on niin huikeaa kirjallisuutta, että hengästyttää. Siinä Flaubert pelaa vastakkain tunteidensa vietäväksi antautuvan Emman ja äärimmäisen paatuneen Rodolphen, joka näkee Emman rakkauden vain yhtenä esimerkkinä intohimon ainaisesta yksitoikkoisuudesta – ”l’éternelle monotonie de la passion”. 

Flaubert konkretisoi Rodolphen asenteen upeasti kohtauksessa, jossa hän päättää lopettaa suhteensa Emmaan: Rodolphe säilyttää lukuisilta rakastajattariltaan saamia kirjeitä ja muuta rekvisiittaa keksirasiassa. Rodolphe käy läpi laatikon sisältöä pystyäkseen kirjoittamaan kirjeen Emmalle, josta Rodolphella on vain hyvin hataria mielikuvia. Tässä pätkässä romantisoidusta subjektiivisuudesta riisutun rakkauden banaalius tulee paremmin esiin kuin minään filosofisena teoriana:

Ainsi flânant parmi ses souvenirs, il examinait les écritures et le style des lettres, aussi variés que leurs orthographes. Elles étaient tendres ou joviales, facétieuses, mélancoliques; il y en avait qui demandaient de l’amour et d’autres que demandaient de l’argent. À propos d’un mot, il se rappelait des visages, de certains gestes, un son de voix; quelquefois pourtant il ne se rappelait rien.  

(Muistoesineiden joukosta hän löysi paljon kirjeitä ja tarkasteli niiden kirjoitustapaa ja käsialaa, jotka olivat yhtä vaihtelevaisia kuin oikeinkirjoituskin. Ne olivat helliä tai hupaisia, leikillisiä, surumielisiä, eräissä pyydettiin rakkautta, toisissa rahaa. Jonkin sanan johdosta hän muisti kasvot, toisinaan liikkeitä, äänen vivahduksen; joskus hän taas ei muistanut mitään. (Suomennokset tässä postauksessa ovat vanhemmasta, Eino Palolan käännöksestä)

“Aika kasa hölynpölyä”, Rodolphe toteaa ja kertoja kiirehtii täydentämään, että “se ilmaisi täydellisesti hänen mielipiteensä, sillä niin kuin koulupojat tallaavat koulunsa pihan, oli huvittelu tallannut hänen sydämensä, eikä siinä enää kasvanut mitään vihreätä.”

Emma taas ei pysty reflektoimaan omia tunteitaan vaan menee oikkujensa mukana kuin lastu laineilla. Ensin Emman myrskyävä intohimo kohdistuu Rodolphoon, häneltä saatu erokirje taas suistaa Emman kuolemansairaaksi, mitä taas seuraa jalostuneiden ja sublimoituneiden intohimojen suuntautuminen kohti jumalaa. Emman asenteessa käy briljantilla tavalla ilmi tunneihmisen psykologia: omat, hetkestä hetkeen heiluvat tunteet koetaan absoluutteina, joiden perässä on juostava, ja samalla tunteen kyydissä oikein herkutellaan ja haetaan sille itsesuggestiolla ja hömppäkirjallisuudella lisävauhtia. 

***

Emmaa on pidetty kautta historian erittäin epämiellyttävänä henkilönä, joka on kykenemätön paitsi empatiaan (edes lastaan kohtaan) myös minkäänlaiseen itsekritiikkiin. Emmassa ei ole pitkäjänteisyyttä eikä nöyrää uhrautumista, paitsi silloin kun se palvelee hänen haluaan poseerata, joko muille tai itselleen. Hän ei ensinnäkään oikein itsekään tunnu tietävän mitä haluaa, ja mitä todennäköisimmin hän ei olisi ollut tyytyväinen saamaansa vaikka olisi halunsa kohteen tiennytkin. Hän on jonkin sortin psykopaatti, mutta 2000-luvun näkökulmasta aika tavallinen sellainen.

Madame Bovaryn keskeinen teema on  muissakin kuin rakkausasioissa epärealististen odotusten ja raadollisen todellisuuden välinen ristiriita (tämä on tiettävästi mm. järkälemäisen ja kesken jääneen tutkielman Flaubert’sta kirjoittaneen Sartren päätelmä). Emma ei koskaan hyväksy rooliaan tylsän porvarimiehen vaimona, vaan haaveilee loppuun asti suuremmista näköaloista, loputtoman intohimoisista rakastajista, seurapiireistä, esiintymisestä lavalla suurten yleisöjen edessä. Elämän vastaus pyrkimyksiin on velkaantuminen, arjen asettuminen intohimon tilalle, kaikinpuolinen valheessa eläminen ja itsemurha. Tylsä Charles taas odottaa tasaista elämää asemansa vaatimalla paikalla, eikä ymmärrä vaimoaan ja tämän aiheuttamaa tuhoa millään tavalla vasta kun tämän kuoltua, Emman kirjeenvaihdon luettuaan. 

Yksi itselleni rakkaimmista kohdista Madame Bovaryssa on kohta, jossa Léon syyttää itseään siitä, ettei pääse irti yhä omituisemmaksi käyvästä Emmasta. Nimityskin olisi tulossa, on aika vakavoitua:

D'ailleurs, il allait devenir premier clerc; c'était le moment d'être sérieux. Aussi renonçait-il à la flûte, aux sentiments exaltés, à l'imagination ; – car tout bourgeois, dans l'échauffement de sa jeunesse, ne fût-ce qu'un jour, une minute, s'est cru capable d'immenses passions, de hautes entreprises. Le plus médiocre libertin a rêvé des sultanes; chaque notaire porte en soi les débris d'un poète.

(Muuten hänestä tulisi pian ensimmäinen kirjuri: oli aika muuttua vakavaksi. Niinpä hän luopui huilunsoitosta, kiihkeistä tunteista, mielikuvituksesta, sillä jokainen porvari on nuoruutensa kuumuudessa, vaikkapa vain päivän tai minuutin ajan, luullut kykenevänsä äärettömiin intohimoihin, korkeihin tehtäviin. Keskinkertaisinkin irstailija on uneksinut sulttaanittarista, jokainen notaari kantaa itsessään runoilijan jäännöksiä.)

Siinäpä se. Onko parempi haluta liikaa ja epäonnistua vai luopua suosiolla mielikuvituksestaan? Flaubert  vastasi itse: “Madame Bovary, c’est moi." Flaubert'n ei tosin tarvinnut tehdä itsemurhaa, koska hänellä oli taide.

***

Flaubert on itse todennut Madame Bovarya kirjoittaessaan halunneensa kirjoittaa kirjan “ei mistään”, kirjan joka on olemassa vain tyylinsä varassa vailla kiinnikkeitä ulkoiseen maailmaan. Flaubert'n tavoitteena oli kai lypsää hyvin arkisista puitteista ja ulkoisesta tapahtumattomuudesta esteettisiä arvoja, ja hän kirjoittikin tekstiään raivopäisen huolellisesti. En silti ymmärrä, miten Bovary olisi kirja "ei-mistään". 

Flaubert saa mahtumaan Madame Bovaryynsa kitkerää yhteiskunnallista kommentaaria hyvin monen ilmiön suhteen: apteekkari Homais latelee Voltairen hengessä suorat sanat uskonnon hyödyllisyydestä henkisenä pakotienä. Samainen Homais unohtaa Emman kuoleman sekunnissa, kun snobistisille pyrkimyksille tarjoutuu mahdollisuus kuuluisan lääkärin isäntänä. Rodolphen kyynisyyden seuraukset näytetään kaikessa kamaluudessaan. Tiedettä palvovat lääkärit ja farmaseutit vakuttavat naurettavilta poppamiehiltä. Sivistymättömät pikkuporvarit piehtaroivat napanöyhdässään eivätkä ymmärrä henkisten arvojen päälle mitään. Porvarillisuuden ahdaskatseisuudesta eroon pyristelevä Emma palautetaan paikalleen kaikin mahdollisin keinoin. 

Flaubert'n tyylistä on kaikki mahdollinen jo sanottu, ironian käytöstä omintakeista rytmiä palvelevaan pilkutukseen. Mutta yksi Flaubert’n tavamerkki on pakko nostaa esiin: vapaa epäsuora esitys, discours indirect libre, joka oli hämmentävässä “kuka puhuu” -efektissään hänen aikanaan uutta ja uskaliasta. Sen ydin on kolmannessa persoonassa kuvattu “minä-puhe”, jolla saadaan aikaan henkilön sisäistä tajuntaa kuvaileva vaikutelma ilman, että kertoja varsinaisesti sekaantuu siihen. Monet moninäkökulmaiset modernistit kuten Virginia Woolf käyttivät keinoa onnistuneesti, ja olen itse siihen kovin ihastunut. Tähän tyyliin (pätkä on muutenkin hyvä, koska siinä Emman teatraalisuus näkyy hyvin):

Tout à coup elle se frappa le front, poussa un cri, car le souvenir de Rodolphe, comme un grand éclair dans une nuit sombre, lui avait passé dans l’âme. Il était si bon, si délicat, si généreux!

(Yht’äkkiä hän löi otsaansa, päästi huudon, sillä Rodolphen muisto oli iskenyt hänen sieluunsa kuin voimakas salama pimeässä yössä. Hän oli niin hyvä, hienotunteinen, jalomielinen!)