perjantai 12. heinäkuuta 2013

Modernistien maalliset ilmestykset

Kirjallisuudentutkija Morris Bejan nimi tuli hiljan esiin Virginia Woolf -esseitä lukiessa ja kirjoitinkin hänestä "To the Lighthouse" -postauksen yhteydessä. Hänellä tuntui olevan hyvin mielenkiintoista sanottavaa Woolfin ns. epifanioista (ilmestyksistä tai äkillisistä oivalluksista), joilla on keskeinen rooli monien kirjailijoiden, varsinkin modernistien tuotannossa. No, nythän on niin, että Beja on kirjoittanut 1971 aiheesta kokonaisen kirjan: ”Epiphany in the Modern Novel. Revelation as Art”, joka löytyi Pasilan kirjavarastosta. Kirjassa puhutaan kirjallisista epifanioista yleensä sekä tarkastellaan niiden merkitystä erityisesti Joycella, Woolfilla, Wolfella ja Faulknerilla.

Epifanian käsite juontaa tietysti kristinuskoon ja loppiaiseen (engl. Epiphany), mutta erityisesti Joyceen  paikantuvana kirjallisena käsitteenä 
(ks. myös aiempi postaukseni "Dublinilaisista" epifanian taiteena) se on Bejan mukaan korostuneen ei-uskonnollinen ja samalla myös ei-rationaalinen, intuitioon pohjaava maallinen ilmestys. Beja päätyy seuraavanlaiseen määritelmään.
”… a sudden spiritual manifestation, whether from some object, scene, event, or memorable phase of the mind – the manifestation being out of proportion to the significance or strictly logical relevance of whatever produces it.”
Olennaista siis on, että jokin suhteellisen merkityksetön asia saa aikaan suuren vaikutuksen, jolla on vähintään väliaikaisesti transformoiva vaikutus kokijaan. Beja katsoo, että epifanioiden kirjaaminen on ollut keskeinen osa modernistien työtä, ja se on vaikuttanut vahvasti heidän estetiikkaansa. Joycella tämä eetos paikantuu konkreettisesti Stephen Heroon, jossa Stephen toteaa asian aivan eksplisiittisestikin: 
"He believed that it was for the man of letters to record these epiphanies with extreme care, seeing that they themselves are the most delicate and evanescent of moments." (ks. tästä pidempi tekstipätkä)
***

Beja ei onneksi suinkaan katso, että Joyce on keksinyt epifanian käsitteen kirjallisen merkityksen. Hän käy ansiokkaasti läpi, miten epifanioiden kuvaaminen oli valtavirtaa erityisesti romanttisessa runoudessa (mm. Wordsworth), ja siten modernistinen proosan tavoitteisiin voidaan nähdä mahdollisimman suuri lähentyminen runouden tavoitteiden kanssa proosan perinteisten arvojen kustannuksella. Päämääränä on keskittyä johonkin pieneen tapahtumaan, hetkeen tai tunteeseen (”siivuun elämästä”) ja tiivistää siitä jokin kokonaisvaltainen henkilökohtainen kokemus, joka muuttaa kokijaansa.

Filosofisesti Beja katsoo, että Schopenhauerin ja etenkin Henri Bergsonin ajatukset siitä, miten kantilainen dualismi voitaisiin ylittää intuition ja muistin avulla, siten että tarkkailija ikään kuin tulisi osaksi tarkkailtavaa objektia, voisi tuoda mukanaan tällaisia maallisen valaistumisen hetkiä, kurkistuksia asioihin sinänsä. Molemmissa filosofeissa Beja pitää olennaisena romanttista ajatusta intuition ylivoimasta suhteessa järkeen, taiteen ylivoimasta suhteessa tieteeseen. Bergsonilla lisäksi tärkeää on hänen erityisesti Proustia inspiroinut käsityksensä ajan suhteellisuudesta, siitä miten aika on jatkuvaa, koska menneisyys on aina mukana nykyhetkessä etenkin muistin kautta. Aikayksikköön voi mahtua tavaraa vaikka kuinka paljon, jos käy onnekkaasti. Bejaa lainaten, silloin on ihan yhtä todellinen kuin nyt, samalla tavalla kuin siellä ei sisällä yhtään sen vähempää olemassaoloa kuin täällä.

Modernistisena ilmiönä ilmestysten kirjaaminen liittyy myös absoluutin häviämiseen ja haluun nähdä edes hieman syvemmälle todellisuuden rakenteeseen, johonkin autenttiseen. Kuten Beja sanoo, tämä olettaa (romanttisesti), että jotakin todella on piilossa, että jotakin voi paljastua kunhan on riittävän tarkkaavainen. Riittävän kemiallis-rationaalisesti orientoitunut ihminen pitää tällaista maailmankuvaa naurettavana, ja menettää kenties samalla kykynsä kokea tällaisia hetkiä.

***

Samoin kuin Woolf-teksti, Bejan teokseen sisältyvä Joyce-essee "the Bread of Everyday Life" on todellinen helmi. Hän syventää Joycen suhdetta epifanioihin ja etenkin taustoittaa niitä esittelemällä laajasti Joycen muistikirjoihinsa kirjoittamia katkelmia ja niiden suodattumista ensin Stephen Heroon, sitten Omakuvaan ja lopulta Ulyssekseen ja Finnegans Wakeen. Joycen epifania-suhteesta päällimmäiseksi jää, että hän näki ne pääasiassa kokijaan, ei niinkään niiden lähteeseen liittyvinä, ja että niiden intuition kautta saatava anti oli ennen kaikkea kokemuksellinen eikä niinkään esteettinen; kyse on siis kokijan ymmärryksen lisääntymisestä. Beja käy myös hienosti läpi Stephenin Omakuvassa kehittelemän – Tuomas Akvinolaisesta kumpuavan – esteettisen teorian taustoja ja sen yhteyttä epifanian käsitteeseen, joka ei kovin suoraan ole Omakuvasta luettavissa (Stephen Herosta olisi, mutta siitä en ole lukenut kuin pätkiä).

Ennen kaikkea Beja näyttää uskottavan tuntuisesti, miten tietyt tiheät hetket (kuten Omakuvan lapsuudenmuisto pöydän alta, rannalla kahlaava tyttö tai Ulysseksen Yökaupunki-osuuden ilmestykset) ovat kasvaneet Joycen omista epifanioista ja miten ne muodostavat Joycen tuotannon temaattisen selkärangan. Bejan artikkelia lukiessa ymmärsin myös ensimmäistä kertaa kunnolla, miten tärkeä ja hieno Omakuvan alkuosuus on Stephenin Daidalos-problematiikan kokonaisesittelynä, joka lopullisesti ratkeaa vasta Ulysseksen viimeisillä sivuilla.

Hienoa Morris! Hienoa James!

***

Kirjassa on myös essee, jossa tarkastellaan epifanioiden ilmenemistä uudemmissa kirjailijoissa, joissa virtaa modernistien verenperintö. Nathalie Sarrauten ystävänä pitää todeta, että Beja rinnastaa hänen sous-conversationinsa ja tropisminsa hyvin pitkälti epifanioihin (vaikka Sarraute epäilemättä kieltäisi jyrkästi rinnastuksen); molemmissa tapauksissa kyse on pinnan alla tai takana olevista nopeasti katoavista tuntemuksista, joista on lähes mahdoton saada kiinni mutta joissa tiivistyy jotain olennaista olemisesta. Sarrautella korostui lisäksi voimakkaasti se, että hän paitsi kuvaa näitä liikahduksia myös pyrkii teksteillään saamaan aikaan samat liikkeet lukijassaan.

Beja kritisoi Sarrauten esikoisteosta "Tropismeja" siitä, ettei hän tee luonnoksillaan mitään suurempaa, toisin kuin esimerkiksi Joyce, vaan jättää ne irrallisiksi katkelmiksi. Hän ei tunnu myöskään pitävän Sarrauten myöhempää, näille tropismeille nojaavaa romaanituotantoa erityisen onnistuneena, nähtävästi siksi että tropismitekniikassa syntyy vain jatkuva tietoisuuden hetkien virta, joissa ei ole merkittävää valaistumisen tai tiedollisen rakenteen muutoksen aspektia kuten epifanioissa (tämä on aika vapaata tulkintaa, kiinnostuneet lukekoot Bejaa suoraan).

Äkkiseltään tuntuu, että epifanioissa muistin ja päällekkäin asettuvien aikakerrosten rooli olisi merkittävämpi kuin Sarrauten tropismeissa, sous-conversationista puhumattakaan. Sarraute nähdäkseni korosti, että ihminen on normaalisti jumissa totunnaisten reaktioidensa kanssa, ja autenttisuuden hetket, pienet liikahdukset joita hän pyrki kuvaamaan, ovat lähes tavoittamattomissa opetellun automatismin ja totunnaisesti tiedostetun takana. Tässä mielessä Sarraute on ehkä näkemyksissään kuitenkin vähemmän romanttinen kuin modernistiset edeltäjänsä. Ainakin tropismeissa on jotain vaikeammin ymmärrettävää ja määriteltävää kuin serkuissaan epifanioissa.