maanantai 26. elokuuta 2013

Suomalaisia kvartaalirottia romahduksen partaalla

"Kukaan ei enää tiennyt mitä todella tapahtui, kukaan ei hallinnut tilannetta. Mitä joku Manner millekään mahtoi -– lupauksineen, laskelmineen, visioineen, joihin ei ikinä olisi pitänyt uskoa. Mannerin takana riehuivat suuremmat voimat, liian suuret. Mannerkin oli, niin kuin yhä useampi, pelkkä risteyskohta monikerroksisessa verkostossa, joka inhimillisen toiminnan ulottumattomissa, siltä ainakin tuntui, levisi äärettömiin; seitissä, joka oli huomaamatta kutoutunut koko maapallon ympärille ja jota pitkin salakähmäisin, ennakoimattomin liikkein vilistivät edestakaisin saaliitaan ahnehtien nämä merkilliset hämähäkit, lukit, joita ei voinut vetää tilille mistään, koska oikeastaan niitä ei ollut olemassakaan, ja sikäli kuin olikin, ne vain toteuttivat ikiaikaista luontoaan, tehtävää, jonka heille oli kohtalo tai mikä lie korkeampi voima joskus aikojen alussa määrännyt."
Erityisesti draamakirjailijana tutuksi tulleen Pasi Lampelan (s. 1969) novelleissa (luin hänen 2007 ilmestyneen esikoiskokoelman "Hellekausi") ja 2011 ilmestyneessä romaanissa "Kiusaajat" esitellään romahtelevia, sisäisten ja ulkoisten demonien kiusaamia nykysuomalaisia. Valo ei juuri heidän risukasoihinsa kajasta, eikä maailman spontaani kauneus pääse lämmittämään kovaksi muuttuneessa menossa.

Lampela maalaa nyky-Suomesta aika lohduttoman kuvan, ja yhteiskunnallinen todellisuus dominoi pahaksi onneksi hänen maailmassaan vahvasti yksilöiden kohtaloita. Kiina-ulkoistusten takia käytävät yt-neuvottelut, koulukiusaaminen ja yleinen merkityksettömyys vallitsevat, toisilla on rahaa ja toisilla ei, köyhät ovat onnettomia joka tapauksessa ja rikkaidenkin kulissien takana tapaa löyhkätä. Ihmiset kaipaavat toisiltaan joko palveluksia tai seksiä, aitoa ja vilpitöntä rakkautta Lampelan sivuilla näkee kovin harvoin.

Lampelan tyyli on suoraviivaista mutta silti hyvällä tavalla avointa, ei liian osoittelevaa eikä teennäistä. Kertojat ovat eläviä ja osa hänen novelleistaan, vaikkapa vankilasta vapautuvan äidin ja hänen poikansa päätymistä ilotalobisnekseen kuvaava "Motelli", jäävät vahvasti mieleen kummittelemaan.

Omaan makuuni näin vahva yhteiskunnallinen kytkentä (myös ihmisten kohtaloiden määrittäjänä) ja Lampelan edustama realistinen ja todellisiin paikkoihin kytketty ajankuvaus (toki voidaan keskustella siitä, onko Lampelan ajankuva oikeasti realistinen vai ei) vie kuitenkin osittain etenkin Lampelan novelleilta sen vaikeasti määriteltävän symbolisen ja esteettisen kohtalonomaisuuden, joka usein erottaa hyvät tarinat todellisesta novellitaiteesta ja tuo lukijalle olon siitä, että kirjoittaja näkee paikkaan johon ei ilman häntä koskaan näkisikään. Lampelan teksteistä kylläkin avoimesti välittyykin ensi sijassa yhteiskunnallinen ja dramaturginen eetos, ei niinkään kytkeytyminen osaksi taidenovellin perinnettä.

Samankaltaisten teemojen parissa viihtyvään Juha Seppälään verrattuna Lampelan teokset ovat kirjallisesti pelkistetympiä ja varmasti suurimmalle osalle ihmisistä helpommin lähestyttäviä. Samantyyppiseen maailmankuvaan nojaavasta Arto Salmisesta Lampelan taas erottaa tukevampi ankkuroituminen keskiluokkaan ja sen ihmisiin sekä Salmisen usein jopa ääneen naurattavan verbaali-iloittelun puuttuminen.

***

Esikoisromaani "Kiusaajista" omaperäisen tekevät sen lyhyet, muutaman sivun mittaiset luvut, joilla lukioikäisen, koulukiusatun päähenkilön kesää uusrikkaan enonsa huvilan vahtina kuvataan. "Kiusaajia" lukee suurella mielenkiinnolla, vaikka välillä sivuilla välähtää tietty nuorisokirjamaisuus. Toki on myös niin, että nuoren sivullisen kasvutarina naisfantasioineen ja tulevaisuudensuunnitelmapaineineen on hankala ja monesti koeteltu laji, ja näitä lajiodotuksia vasten Lampela onnistuu urakassaan varsin hyvin.

Lampelan novelleista tutulla tavalla "Kiusaajien" päähenkilöä syö epämääräinen ja välillä raivokkaaksi yltyvä sisäinen tuska, joka väijyy koko ajan fiksun nuorenmiehen tajunnassa eikä lupaa kovin hyvää hänen tulevaisuudelleen. Suomalaisen nykykirjallisuuden mittapuulla omaperäisen väkevästi kuvattu sisäinen tuska, jota kehystää jumalan lopullisesti tappanut ja yksinäisyyteen tuomittuja ihmisiä mielin määrin riepotteleva globaalikapitalismi, on Lampelan tuotannon kova ydin, ottakaa tai jättäkää:
"Elämä piti häntä panttivankina lainasta, jota hän ei ollut koskaan ottanut. Ei hän ollut pyytänyt saada syntyä, ei häneltä ollut koskaan kysytty mitä hän  halusi."
Tai:
"Mikään ei tässä elämässä riitä. Mikään ei tässä vitun saatanan elämässä riitä."

maanantai 19. elokuuta 2013

Kauniita kertomuksia säälinsekaisesta ikävästä

"Eräänä yönä valvoessaan Erkki oli katsellut nukkuvan Sinikan käsivarsia. Ne olivat muuttuneet kovin kaidoiksi ja ihohuokoset suurenneet. Hän oli muistellut menneitä asioita ja tapahtumia, useimmat niistä jo varsin kaukaisia, ja kaikki ne vahvistivat säälinsekaista ikävää, joka saattoi iskeä kesken arkisen työpäivänkin, työstökoneitten melun keskeen."
Vuonna 1936 syntynyt Martti Joenpolvi on ohittamaton hahmo suomalaisessa novellikentässä (Joenpolvi on toki kirjoittanut myös yli kymmenen romaania…). Joenpolven perusainesta ovat vanhenevan miehen yksinäisyys, luonnon ihmeellisyys ja ihmisten (etenkin naisten) maailman joltinenkin käsittämättömyys. Joenpolven proosa on melankolisen kuulasta ja tarkkaa mutta samalla kaunista ja perinnetietoista, erilaisia novelliperinteitä yhdistelevää ja niillä leikittelevää.

Luin häneltä 1982 ilmestyneen kokoelman "Kauan kukkineet omenapuut", jota hallitsee keski-iän kriisi. 2006 julkaistut "Valitut novellit" laajensivat hienosti Joenpolven tuotannon perspektiivin 60-70 lukujen yhteiskunnallisiin teemoihin ja kokeilevaan moninäkökulmaisuuteen. 1990-luvulla Joenpolven teksteissä korostuvat hauskasti mystiset ainekset sekä pyrkimys synteeseihin, koko elämän summaamiseen erilaisiksi symboleiksi ja filosofis-aforistisiksi tiivistymiksi. Joenpolvi osaa myös tiivistää pieniin kuviin ja tilanteisiin sellaista tyylillistä ja symbolista voimaa, jota voi vain kadehtia. Näin novellin "Vaalea orakas" kertoja, jota Joenpolvelle tyypillisesti ei aina ole ihan helppo paikallistaa, tiivistää työnsä menettäneen lehtipainajan tilan:

"Pitkäaikaisen yötyöläisen elämänrytmi särkyi. Tulivat sydämen rytmihäiriöt."
***

Joenpolven novelleissa tunkeudutaan (yleensä miehiseen) tajuntaan, jonka askartelu sitoo yhteen tapahtumallisesti kevyet tarinat. Usein Joenpolvi siirtyy myös tajunnasta toiseen, ja tekee sen erittäin tyylikkäästi ja hienovireisesti. Aikatasoissa liikutaan joustavasti ja luodaan kuvaa elämästä, sen outouksista ja oivalluksista. Proustilainen kokemus omaehtoisten lakiensa mukaan toimivine monitahoisine muisteineen on myös vahvasti sisäistetty. Muisteluihin liittyy yleensä nainen, jota kohtaan tunnetaan himoa, mutta joka jää lopulta täydellisesti valloittamatta Joenpolven miesten eksyessä omaan maailmaansa ja sen jähmeyteen.

Joenpolven maailmassa kaikki on ollut aina idullaan jo pitkään, ja esineet ja luonto todistavat pysyvinä nopeasti ohi vaeltavia ihmisiä ongelmineen. Klassisen novelliperinteen ja sitä edeltävän symbolistisen runouden ihanteiden mukaisesti johtoteemaa havainnollistavat symbolit ovat paikoillaan, ja itse asiassa Joenpolvi avaa niiden suhdetta ihmisten tilanteisiin yllättävänkin avokätisesti. Joskus tuntuu, että vähempikin osoittelu riittäisi, mutta eipähän tarvitse kohtuuttomasti arvuutella. Hänen tyylitajunsa on kuitenkin kokonaisuudessaan lähes pettämätön, eikä hän sorru melodraamaan tai töksähdyksiin kuin hyvin harvoin, tekstin käydessä kenties aavistuksen yliviritetyksi (”Yhäkin, yli puolimatkassa viittäkymmentä, nuoruudenaikainen neuroottinen suhde seksuaalisuuteen rasitti.”; ”Tihenevää ajoneuvovirtaa, korkean näkökulman lyhentämiä ihmisiä jotka kiiruhtivat tahoilleen tilapäinen päämäärä mielessään.”; ”Hän tunsi kohtalonyhteyttä koulutaloon joka pohjakaavioltaan oli toistaiseksi hahmollaan, mutta sisus alttiina ja häpeällisesti riisuttuna avaruuden armottomalle totuudelle.”)

***

Lassi Nummi on kirjoittanut Joenpolven valittuihin hienon alkupuheen, jossa hän kytkee Joenpolven osaksi kansainvälistä novelliperinnettä ja näyttää hyvin, miten Joenpolvi sekoittaa tuotannossaan hienosti erilaisia genrejä ja liikkuu sulavasti 1800-lukulaisen juoninovellin ja proosarunoa lähestyvän tilanneskissin välisessä laajassa maastossa. Nummen kirjoitus avaa hyvin sitä, miksi sinänsä helposti lähestyttävät novellit vaikuttavat intuitiivisestikin niin mielenkiintoisilta ja syviltä - ne keskustelevat mestarillisesti erityisesti Tšehovin mutta myös Poen, Joycen, Proustin, Bashevis Singerin ja jopa Kafkan kanssa. Joenpolvi onnistuu siten hienolla tavalla tekemään novelleistaan taidetta, joka on harvinaisen helposti lähestyttävissä ilman kirjallisuuden tuntemusta, mutta joka syvenee perinteen tuntevalle milloin mihinkin, välillä hyvinkin yllättävään suuntaan.

Jos ei Joenpolven hehkutus vielä riittänyt, lainataan vielä varmemman vakuudeksi Pekka Tarkan teoksessa ”Suomalaisia nykykirjailijoita” käyttämää sitaattia Joenpolvea kääntäneeltä englantilaiselta runoilijalta Herbert Lomasilta:
”Ne (Joenpolven novellit) ovat täynnä ironiaa, tuskaista komediaa, äänensävyjen ja kielen laajan alueen taitavaa hallintaa; ne kasvavat monitasoisia ja älykkäitä viittauksia hyvin erilaisiin mutta aina ehdottoman asiaankuuluviin kokemuskenttiin; niihin sisältyy hyvää psykologiaa ja yhteiskuntateoriaa, ja niiden alkuperäinen kauneus hämmästyttää. Se kauneus on terävästi piirrettyä, hämmentävää ja ahdistavaa ilmapiiriä, kuvien uusiutumista, toistojen musiikillista rytmiä, siirtymiä, muunnelmia, kerronnan hätkähdyttäviä särmiä ja käänteitä sekä äkkiyllättäviä kadensseja.”

maanantai 5. elokuuta 2013

Glenn Gouldin tappava nerous

"Me sanomme yhden sanan ja tuhoamme yhden ihmisen, mutta sillä hetkellä kun tuhoava sana lausutaan, tuo meidän tuhoamamme ihminen ei ole selvillä tästä kuolettavasta tosiasiasta, ajattelin. Tuollaisella kuolettavalla sanalla, kuolettavalla käsitteellä kuolettavasti haavoitettu ihminen ei vielä aavista sen kuolettavaa vaikutusta, ajattelin. Glenn sanoi Wertheimerille sanan Haaskio jo ennen kuin Horowitzin kurssi oli alkanutkaan, ajattelin, voisin jopa määritellä tarkan kellonajan, jona Glenn sanoi Wertheimerille sanan Haaskio. Ihminen sanoo toiselle kuolettavan sanan eikä luonnollisesti ole sillä hetkellä tietoinen siitä, että on totisesti sanonut kuolettavan sanan, minä ajattelin. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta sen jälkeen, kun Glenn Mozarteumissa sanoi Wertheimeria Haaskioksi, ja kaksitoista vuotta sen jälkeen kun hän sanoin saman Wertheimerille Amerikassa, tämä tappoi itsensä."
Terveisiä kesälomalta, joka on kulunut ratkiriemukkaasti Thomas Bernhardin 1983 ilmestyneen "Haaskion" (Der Untergeher, suom. Tarja Roinila, Teos 2009) parissa. Uskokaa tai älkää, olen nauttinut (sinänsä lyhyen) kirjan kolmeen kertaan ja tavannut alkuteosta päälle. (Kirjan maailmaan erottamattomasti kuuluvista Goldberg-variaatioistakin taipuu jo noin puolikas variaatiot aloittavaa Ariaa, aika kökköisesti tosin...).

Bernhardista kirjoitin ensimmäisen kerran "Hakkuun" yhteydessä (postaus tässä), ja Haaskiossa on paljon samaa. "Hakkuusta" tuttuun tyyliin "Haaskiossa" ei ole kappalejakoja, se on täynn
ä (näennäisen) perustelemattomasti kursivoituja sanoja, liioittelua ja ristiriitaisuuksia, välillä suorastaan maanista toistoa (kyllähän Goldberg-variaatioissakin toistetaan samoja elementtejä, eikä kukaan valita…) ja aikamoista napanöyhdässä kieriskelyä, eli juuri niitä elementtejä jotka tekevät Bernhardin proosasta niin omalaatuista. Kirjan henkilögalleria on tietysti myös hyvin bernhardmainen ja luultavasti hänen oman persoonansa eri puolia kuvastava, Douglas Gloverin hauskan luonnehdinnan mukaisesti "Bernhard's characters are almost all clownishly self-obsessed, suicidal artists with lung diseases who cannot seem to tell a story straight". 
***

Tämän Bernhard-sapluunan takana on tällä kertaa kiehtova tarina kolmesta pianistista. Päähenkilö, Wertheimer ja kanadalainen Glenn Gould opiskelevat vuonna 1953 pianomestari Horowitzin opissa Itävallassa ja ystävystyvät. Erityisesti Wertheimer (mutta myös päähenkilö) tajuavat Gouldin soittoa kuullessaan erittäin syvällisesti, mitä on nerous, ja tajuavat ettei heistä voi koskaan tulla Gouldin kaltaista soittajaa. Päähenkilö luovuttaa soittamisen nopeammin, Wertheimer hitaammin, ja molemmat kääntyvät kirjallisten ja filosofisten pyrintöjen pariin. Gould kuolee 51-vuotiaana aivohalvaukseen Goldberg-variaatioidensa ääreen, siskostaan riippuvainen Wertheimer suistuu lopullisesti raiteiltaan siskon naimakauppojen jälkeen ja hirttää itsensä niin ikään 51-vuotiaana siskon talon lähistöllä olevaan puuhun. "Haaskio" on Wertheimerin hautajaisista palaavan ja Wertheimerin huvilalle matkaavan päähenkilön ajattelua tähän kappaleeseen tiivistyvistä tapahtumista, muutamine sivupolkuineen. Hakkuussa ajateltiin nojatuolissa, nyt ajatellaan majatalossa…

(On ehkä syytä todeta, että todellisessa elämässä Bernhard ja Gould eivät tiettävästi tavanneet, eivätkä varsinkaan opiskelleet yhdessä Horowitzin opissa. Tästä tematiikasta lisää on mm. täällä. Linkin takaa löytyvän tekstin kirjoittaja muuten tulkitsee kenties aika osuvasti kirjaa lähinnä tutkielmaksi Bernhardin persoonan ja hänen taidefilosofisten käsitystensä eri puolista.)

***

"Haaskiosta" tekee erityisen viehättävän sen etäännytetty kerrontatapa, jossa Bernhard tavoittaa yhtäaikaisesti monia aikatasoja ja pitää ne samalla jämerästi omilla paikoillaan. Päähenkilön ajattelemasta tekstistä suurin osa "tapahtuu" majatalossa matkalla Wertheimerin huvilalle, ja Bernhard on merkinnyt tämän tunnollisesti tekstiin, mikä tuo sinänsä kaoottiseen kirjaan jännittävän täsmällisen, suorastaan formalistisen luonteen (kirjan taustalla soivatkin tietysti Bachin Goldberg-variaatiot). Katsotaanpa vaikka seuraavaa virkettä, joka on kaikessa lyhyydessään ja selkeydessään aikamoinen rinnakkaisten aikatasojen mestarinäyte. Alkutekstissä näkyy myös Bernhardin suosima, epävarmuutta ja epäilyä henkivä konjunktiivi: 

"In seinem Sessel sitzend habe er nur mehr daran gedacht, sich umzubringen, so er selbst, dachte ich, tagelang gegrübelt, auf welche Weise, es aber dann doch nicht getan."

"Nojatuolissaan istuen hän oli ajatellut enää yhtä asiaa, itsensä tappamista, näin hän itse sanoi, minä ajattelin, mietiskeli kaiket päivät, millä tavalla sen tekisi, mutta ei sitten kuitenkaan tehnyt sitä."
***

Kirjan alkupuolella päähenkilö referoi enimmäkseen aika kurjaluonteiseksi hahmottuvan Wertheimerin ajattelua ja siirtyy loppua kohden enemmän omiin ajatuksiinsa, vaikka Wertheimerin ajatuksetkin suodattuvat aina kertojan ajattelun läpi. Kirja on arkkitehtuuriltaan periaatteessa poikkeuksellisenkin staattinen, vasta kaksikymmentä viimeistä sivua vievät sitä selvästi eteenpäin, kohti täysin auki jäävää loppua. Kuten aiemmin todettiin, erittäin rikas mikrostruktuuri tekee kirjasta kuitenkin todella kiintoisan.

Erittäin hienosti urakastaan suoriutunut suomentaja Tarja Roinila korostaa loppusanoissaan kirjan luonnetta tutkielmana kirjoittamisen mahdottomuudesta ja turhuudesta ja niistä aukeavista mahdollisuuksista, ja vetää hyvin filosofisia analogioita Wittgensteinin suuntaan (Wittgensteinin henkilökohtaisella elämällä oli monia yhteyksiä Wertheimerin kohtalon kanssa, kuten Kevin Bazzana yllä viitatussa artikkelissaan toteaa). Kertojan persoona on jännittävä sekoitus ihmisvihaan ja kaiken turhuuden hokemiseen kietoutuvaa epävarmuutta ja pelkoa ja toisaalta vilpitöntä pyrkimystä autenttisuuteen ja täydellisyyteen: 

"Ensi viikolla olen taas Madridissa ja ensi töikseni tuhoan Glenn-kirjoituksen ja aloitan uuden, minä ajattelin, vielä täysipainoisemman, vielä autenttisemman, ajattelin. Sillä ihminen uskoo aina olevansa autenttinen eikä tosiasiassa ole ja uskoo olevansa täysipainoinen eikä tosiasiassa ole. Minun kohdallani tämän tajuaminen on tietysti aina johtanut siihen, ettei yhtäkään kirjoitustani ole loppujen lopuksi julkaistu, minä ajattelin, ei yhtä ainoaa niiden kahdenkymmenenkahdeksan vuoden aikana jotka olen tehnyt kirjoitustyötä, pelkästään Glenniä koskevaa kirjoitusta olen tehnyt yhdeksän vuotta, minä ajattelin. Miten hyvä, ettei kaikkia noita epätäydellisiä, keskeneräisiä kirjoituksia ole julkaistu, ajattelin, jos olisin ne julkaissut, mikä olisi onnistunut minulta aivan vaivatta, olisin tänä päivänä onnettomin ihminen jota maa päällään kantaa, joutuisin joka ikinen päivä kohtaamaan katastrofaaliset kirjoitukseni, jotka vilisevät virheitä, epätarkkuuksia, huolimattomuuksia, diletanttisuutta."
Roinila myös toteaa ansiokkaasti, että "(kertojan) sekavasti töytäilevä, kehää kiertävä ja toisteinen puheensa on psykologisesti perusteltavissa menetyksen aikaansaamalla järkytyksellä ja surulla … teksti rekisteröi tarkasti kertojan mielenliikkeet, surijan, joka ei edes itse osaa nimetä kokemustaan suruksi."

Kirjan vetovoima syntyykin tekstuaalisten avujen sekä taidefilosofisten pohdintojen lisäksi erityisesti siitä, että lukija jää väistämättä pohtimaan syitä, jotka ovat ajaneet toisaalta erittäin epäluotettavan ja toisaalta tuskallisen rehellisen kertojan ystävänsä takia tehdylle viimeiselle muistomatkalle. Kertoja nimeää useita motiiveja (kaipuu, uteliaisuus, huono omatunto, omat kirjalliset pyrkimykset, kertojan persoonan synkkiin puoliin ja lähestyvään liittyvät hämärämmät motiivit jne.), jotka ovat keskenään ristiriitaisia, eivätkä varmaankaan lopulta riittäviä. Olennaista on, että kyse on taiteesta, kuolemasta ja oikeasta tavasta kohdata nämä elämän keskeiset asiat. Pohdintojen tuloksena hahmottuu ("Hakkuun" tapaan) teos, joka päähenkilön on kirjoitettava: 

"Jos todellakin aion vielä kerran yrittää Glenn Gould -kuvaustani, minä ajattelin, silloin minun on otettava työn alle myös hänen kuvauksensa Wertheimerista, ja on kyseenalaista, kenestä silloin tulee kuvauksen keskipiste, Glenn Gouldista vaiko Wertheimerista, ajattelin."