tiistai 15. joulukuuta 2015

Toivottoman rakkauden ammattilainen

”He olivat lakanneet puhumasta samalla hetkellä kun heidän ruumiinsa olivat aloittaneet. Rakkaus tarvitsee sanoja. Sanattomaan tunteeseen voi luottaa vain lyhyen hetken. Pitkällä aikavälillä ei ole rakkautta ilman sanoja eikä rakkautta pelkillä sanoilla. Rakkaus on nälkäinen peto. Se elää kosketuksesta, toistuvasta vakuuttelusta ja katseen kohtaamisesta. Kun silmät ovat hyvin lähekkäin, kumpikaan ei näe mitään.” (Suom. Sanna Manninen)
Ruotsalaisen toimittaja-kirjailija Lena Anderssonin 2013 ja 2014 ilmestyneitä romaaneja ”Omavaltaista menettelyä” ja ”Vailla henkilökohtaista vastuuta” yhdistää sama päähenkilö, epätoivoisiin rakkaussuhteisiin erikoistunut runoilija-esseisti Ester Nilsson sekä se, että ne ovat molemmat huippukiinnostavaa nykyproosaa.

Andersson kirjoittaa simppeliä ja silti sekä ajatuksellisesti että tyylillisesti rikasta tekstiä, jota voinee luonnehtia jotakuinkin samoilla sanoilla, joilla kertoja kuvaa Esterin luonteenlaatua:
”Hän havainnoi todellisuutta musertavan tarkasti tietoisuutensa kautta ja eli sen tavoitteen mukaisesti, että maailma oli sellainen jollaisena hän sen näki. (...). Hän tiesi että vastaavan täsmällisyyden etsiminen kielestä johtaisi umpikujaan mutta etsi sitä silti, sillä mikä tahansa muu ihanne olisi helpottanut liikaa älyllisten petkuttajien ja livistäjien elämää; niiden jotka eivät olleet yhtä tarkkoja ilmiöiden keskinäisistä suhteista ja kielellisestä ilmiasusta.”
Ester on siis fiksu, koulutettu, tarkkanäköinen nainen, joka on pitkään elänyt järkevää elämää järkevässä parisuhteessa. Mutta hyvässä päähenkilössä kuuluu olla särö, ja Esterillä se muodostuu aikamoiseksi rotkoksi keskelle muuten analyyttista luonteenlaatua: hän rakastuu taiteilija Hugo Raskiin, joka ei lievästi sanoen ole Esterin suhteen ihan yhtä vakavissaan, varsinkaan sen jälkeen kun suhde on saavuttanut fyysisen täyttymyksensä. Esterin pakkomielteinen rakkaus johtaa siihen, että hän hankkiutuu eroon pitkäaikaisesta miesystävästään, niin kylmän ja suoraviivaisen oloisesti, että lukija alkaa pohtia vakavasti Esterin psykologista tasapainoa.

Dagens Nyheterille Andersson selitti ensimmäisen Ester-kirjansa julkaisun jälkeen, että päähenkilön kylmäpäisyydessä miesystävänsä suhteen oli kyse siitä, ettei Ester todennäköisesti ymmärtänyt olevansa kovin tärkeä miehelleen, eihän mieskään ollut hänelle kovin tärkeä. Andersson lisäsi, että ylipäätään ihmisen on vaikea tajuta, että joku on todella rakastunut itseensä – siinä yksi syy, miksi Hugo Rask puolestaan kohtelee Esteriä niin kylmäkiskoisesti. Samalla kyse on varmasti siitä, kuten Andersson kirjassaan alleviivaa, että Ester katsoo olevansa radikaalin vapaa ja vastuussa omasta kohtalostaan, eikä mikään passiivinen fatalisti, jonka on odotettava, että olosuhteet pakottavat hänet johonkin ratkaisuun.

Osittain suoraviivaisuuden voi selittää silläkin, että Anderssonin kirjoissa kaikki, ja aivan kaikki, palvelee epätoivoisen rakkauden teemaa, jonka euforiaa, odotusta, raastavaa ikävää ja villiä itsepetosta kaikkine mahdollisine yksityiskohtineen ja dynamiikkoineen Andersson kuvaa suorastaan jäätävän hyvin. Klassisista rakkausromaaneista pitävälle on myös hykerryttävää, kun Andersson läpivalaisee, millaista lisätuskaa moderni viestintäteknologia aiheuttaa rakastuneelle mieliparalle (millaista olisikaan ollut Swannin rakkaus, jos hänellä ja Odettelle olisi ollut käytössään tekstiviestejä, tai mese?). Oikeastaan kaikki muu, alkaen Esterin taustasta, lapsuusselityksistä puhumattakaan, jää hyvin vähälle. Anderssonin visiota, joka yhdistyy saumattomasti lakoniseen tyyliin, ei voi lopulta olla arvostamatta.

***

Andersson osaa molemmissa kirjoissa taivuttaa draamansa tyylikkäästi päätökseen. Jos ”Omavaltaisessa menettelyssä” Esterin ongelmana on Hugon ambivalenssi ja halu saada ihailua mahdollisimman monelta taholta yhtä aikaa, ”Vailla henkilökohtaista vastuuta” on mieskuvioltaan selkeämpi, joskin lopulta myös hyvin mielenkiintoinen. Siinä Ester nimittäin rakastuu naimisissa olevaan näyttelijä Olof Steniin, jonka Andersson kuvaa aluksi niin paperinukkemaisesti, että on melkein käsittämätöntä uskoa Esterin hullaantuvan hänestä niin totaalisesti. Toki tiedetään, että rakkaus on sokea, ja että rakastunut mieli kutoo kohteestaan juuri niin elaboraatin rakennelman kuin tarve vaatii, mutta silti Sten tuntuu kirjan aluksi harmittavan urpolta. Samaa mieltä on molemmissa kirjoissa esiintyvä "ystävättärien kuoro”, joka neuvoo Esteriä ja edustaa kirjoissa niin sanotusti järjen ääntä.

Myös se, kuinka vakaasti Ester uskoo Olofin eron olevan vain ajan kysymys, tuntuu välillä jossain määrin karikatyyrimaiselta. Esterille on myös täysin selvää, ettei hänelle riitä osa-aikarakastajan rooli, vaan hänen on tällä kertaa saatava koko mies itselleen. Selitykseksi muodostuu kai se – kuten alun sitaatissa – että Esterille maailma on lopulta aika suoraviivainen paikka, eikä hän ymmärrä niitä monimutkaisia itsepetoksen, väistelyn ja sosiaalisen valehtelun verkostoja, joissa hänen rakkaudenkohteensa elävät. Oli miten oli, Anderssonin teksti vie sen verran tukevasti mukanaan, että pienet uskottavuutta koskevat duubiot unohtuvat, ja ainakin itse olin valmis ostamaan Esterin hurjat ajatusloikat, muutamia pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta.

Kirjan edetessä Andersson onnistuu vieläpä rakentamaan Olofille ominaisesta ristiriitaisuudesta ja sen seurausvaikutuksista niin kiinnostavan kudelman, että melkein kateeksi käy. Olofin vaimon rooli kolmantena pyöränä tuo myös kerrontaan klassista tehoa. Kaiken lisäksi Anderssonilla on taito tykittää peruskerronnan väleihin esseemäistä tai aforistista ainesta rakkaudesta ja sen kummallisesta dynamiikasta: vaikkapa hänen viettelijättäriä koskeva lyhyt esseistinen lukunsa on aivan käsittämättömän nautittavaa prosaa. Samaa voi sanoa tästä pätkästä, jossa Esterin tulkinta Olofin psykologiasta kietaistaan suorastaan riemastuttavaan pakettiin (tällä kertaa molemmilla kotimaisilla, koska Esterin maailma tuntuu kuitenkin pikkuisen toisenlaiselta ruotsiksi, niin hyvää työtä kuin Manninen on tehnytkin):

"Olof skulle promenera uppför Katarinavägen och Ester gå ner under jord för att ta tunnelbanan. Hon trodde inget annat än att det hön hör var sanningen, att han ville men inte kunde. Ester hade svårt att föreställa sig ett psyke där inget var sant eller falskt, utan allt bara primalstrategier mot den egna övergivenheten. Det psyke som hade namnet Olof Sten hade förnummit hur Ester nu skulle glida bort från honom i och med att han i kväll uttalat att han valde hustrun, vilket han gjorde för att inte förintas av att välja bort hustrun. När det väl var gjort riskerade han i stället att förintas av att välja bort älskarinnan, och då måste reptilhjärnan hitta på något så att inte heller den bortstötta försvann. Reptilhjärnan levde bara nu och på impulser. Den uppfattade den obehagliga övergivenheten, inte orsakssambanden som lett fram till den och det logiskt följdriktiga och rimliga i den. För att undvika känslor av förintelse och övergivenhet fanns en uppsättning fraser som Olofs reptilhjärna skickade fram till hans mun. Ester visste inte att någon kunde fungera så utan att försöka göra motstånd mot det met förnuftet eller ordna upp det dagen därpå. Hon anade ännu inte att språket på detta sätt kunde tömmas på innehåll och soliditet." 

”Olof lähti kävelemään Katarinavägeniä ylös, ja Ester laskeutui maanalaisen asemalle. Ester uskoi kuulleensa totuuden, Olof halusi mutta ei voinut. Esterin oli vaikea kuvitella ihmismieltä, jolle mikään ei ollut totta tai väärää, vaan kaikki oli alkukantaista strategiaa, jonka tavoite oli estää hylätyksi tuleminen. Ihmismieli nimeltä Olof Sten oli aistinut, että Ester liukuisi pois hänen luotaan, koska hän oli tänä iltana sanonut valitsevansa vaimon; hän oli sanonut niin, koska tuhoutuisi jos jättäisi vaimon. Sen jälkeen kuitenkin rakastajattaren jättäminen uhkasi tuhota hänet, ja silloin liskoaivojen oli keksittävä keino estää torjuttua lähtemästä. Liskoaivot elivät vain hetkessä ja pelkistä ärsykkeistä. Ne ymmärsivät inhottavan hylätyksi tulemisen tunteen mutta eivät hylkäämiseen johtaneita syysuhteita, tai miksi se oli loogisesti johdonmukaista ja järkeenkäypää. Välttääkseen tuhoutumisen ja hylätyksi tulemisen tunteita liskoaivot lähettivät Olofin suuhun tiettyjä fraaseja. Ester ei tiennyt, että kukaan saattoi toimia niin yrittämättä tehdä vastarintaa järjellä tai selvittää asiaa seuraavana päivänä. Hän ei vielä aavistanut, että kielestä saattoi tehdä tällä tavalla täysin sisällötöntä ja epäluotettavaa." 

***

Totta kai Anderssonin hienoissa kirjoissa viehättää pohjimmiltaan se, että hullu rakkaus kaikkine käänteineen on ikuinen ja muuttumaton ja silti kokijalleen niin kovin syvä ja ainutlaatuinen. (Andersson kirjoittaa: "Kaikki olivat ainutlaatuisia samalla tavalla. Aina ja kaikkialla.") Suurin osa rakkauden tuskasta syntyvästä kirjallisuudesta on kauheaa, mutta Andersson onnistuu kertomaan tarinansa uskomattomalla omakohtaisuuden ja viileyden yhdistelmällä, joka on epäilemättä hirvittävän työn tulosta.

Anderssonin kirjat myös osoittavat jälleen kerran, että sairauden kaltainen hullu rakkaus on harvinaisen samanlainen sukupuolesta riippumatta. Kummankin Ester-kirjan voisi aivan hyvin päättää Proustin Charles Swannin kuuluisaan toteamukseen:

”Dire que j'ai gâché des années de ma vie, que j'ai voulu mourir, que j'ai eu mon plus grand amour, pour une femme qui ne me plaisait pas, qui n’était pas mon genre.”