keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Onni on suojaava sokeus

"Et cette parole du Christ s'est dressée lumineusement devant moi. 'Si vous étiez aveugles, vous n'auriez point de péché.' "

("Seuraavat Kristuksen sanat ovat kirkastuneina nousseet tietoisuuteeni: 'Jos te olisitte sokeita, teissä ei olisi syntiä.'") 
André Gide (1869-1951) on paitsi Nobel-voittaja ja Nouvelle Revue Française -kirjallisuuslehden perustaja myös tunnettu siitä, että hän vaikutti merkittävällä tavalla Camus'n ja Sartren kirjoittamiseen. Itselleni hän on pitkään ollut erityisen omituinen kaveri siksi, että hän antoi seurapiiriperhosena ja snobina pitämänsä Marcel Proustin romaanikäsikirjoitukselle pakit, ja katui tätä myöhemmin tulenpalavasti.

Giden vuonna 1919 julkaistu romaani "La Symphonie pastorale" (suom. Pastoraalisinfonia) on hieno pieni tutkielma uskonnon, moraalin ja tunteiden suhteista. Sen päähenkilö on Jura-vuoristossa toimiva protestanttinen maalaispastori, joka päätyy ottamaan luokseen asumaan sokean teinitytön, joka on jäänyt lähes täysin vaille ihmiskontakteja. Pastori ristii tytön Gertrudeksi ja alkaa opettaa tälle ihmiselon alkeita. "Pastoraalisinfonia" on kokoelma pastorin päiväkirjamerkintöjä Gertruden "heräämisestä". Hauskasti sanaleikkisän nimensä kirja saa Beethovenin kuudennesta sinfoniasta, jota pastori vie tytön kuulemaan ja joka avaa Gertrudelle ymmärryksen paitsi musiikin kauneudesta myös kyvyn hahmottaa värien maailmaa.

Nopeasti asioita omaksuva Gertrude osoittautuu tuntevaksi ja oppivaksi yksilöksi, joka turvaa kasvattajaansa kaikissa asioissa. Pastorin vaimo kokee miehensä ja tytön suhteesta suurta mustasukkaisuutta, laiminlyöhän pastori perhettään ja lapsiaan tytölle suodun ajan ja kiinnostuksen kustannuksella. Pastori oikeuttaa käytöstään Raamatun opetuksilla kadonneesta lampaasta, jonka löytyminen tuottaa enemmän onnea kuin ne 99 muuta, jotka eivät koskaan kadonneetkaan.

Samalla hän opettaa tyttöä valikoiden haluten säästää hänet kaikelta siltä rumalta, mikä ihmisyyteen ja maailmaan kuuluu. Raamatustakin hän jättää tytölle antamatta Paavalin kirjeet, koska Gertrude ei sokeana tunne lainkaan syntiä, eikä häntä siksi kannata sillä turhaan huolestuttaa. Pappi kertoo tytölle, etteivät näkevät osaa arvostaa kaikkea sitä yksinkertaista viatonta kauneutta, joka sisältyy lintujen lauluun ja perhosten siipien kuvioihin.

***

Gide kuvaa pastorin päiväkirjan kautta taitavan monikerroksisesti uskonnolliseen retoriikkaan verhottua itsepetosta, kuvainnollista sokeutta, johon pastori kietoo itsensä. Giden kieli on tarkoituksenmukaista ja tarkkaa, ja sitä pilkuttavat kauniit aforistiset kielikuvat. Reino Hakamiehen käsialaa oleva suomennos vuodelta 1947 on rekisteriltään miellyttävä, mutta valitettavan hutaistu. Useammassakin kohdassa alkuperäiset merkitykset kääntyvät päälaelleen.

Otetaan Giden kauniin yksinkertaisesta tyylistä esimerkki, jossa pastori kuvaa Gertruden ihastusta hänen kuullessaan lintujen laulua:
"Je me souviens de son inépuisable ravissement lorsque je lui appris que ces petites voix émanaient de créatures vivantes, dont il semble que l'unique fonction soit de sentir et d'exprimer l'éparse joie de la nature."

("Muistan hänen pohjattoman ihastuksensa, kun kerroin hänelle, että hänen kuulemansa pienet äänet olivat peräisin elävistä olennoista, joiden ainoana tehtävänä tuntui olevan luonnossa hajallaan olevan ilon tunteminen ja ilmaiseminen.")
***

Sitä mukaa kuin Gertruden ymmärrys maailmasta lisääntyy vähenee, pastorin sokeus kasvaa. Tarkkanäköinen mutta penseä vaimo ymmärtää kupletin juonen runsaasti ennen miestään, ja tilanne on selvä tytöllekin. Pappi ei uskalla myöntää itselleen vieraantuneensa kaavoihin kangistuneena pitämästään vaimosta, eikä varsinkaan ymmärrä tyttöä kohtaan tuntemansa rakkauden laatua kuin vasta liian myöhään.

Pastorin kauhuksi hänen poikansa Jacques kiinnostuu myös Gertrudesta, jolloin omituinen triangeli on valmis. Miehet käyvät mittelöä Paavalin ja Jeesuksen sanojen tulkinnan kautta, ja poika perääntyy. Se jää pappia kuitenkin hieman kiusaamaan, että dogmaattinen poika tekee perääntymisestään hyveen ja näkee, että muiden pitäisi joutua samanlaisen moraalisen pakon alaisuuteen. Pappi oikeuttaa toimintansa itselleen jälleen kerran hienoin rakennelmin, jotka perustuvat, toisin kuin Paavalin dogmaan nojaavan pojan, evankeliumin tulkintaan onnellisuuden vilpittömän tavoittelun kautta. Se, joka ei tunne syntiä, on onnellinen ja kirkas.

Jacques'n peräännyttyä Gertrude ja pastori ehtivät tunnustaa rakkautensa toisilleen ennen Gertruden näkökykyn palauttavaa leikkausta. Pohtiessaan leikkaukseen menoa Gertrude on valinnut puolensa: "En minä välitä siitä, olenko onnellinen vai onneton. Minusta on tärkeämpää, että tiedän."

Ei liene yllätys, että tiedon lisääntymisestä ei seuraa mitään hyvää. Sokeus, oli se sitten fyysistä tai henkistä lajia, on viattomuuden ehto. Tämän Gide onnistuu sanomaan romaanissaan harvinaisen elegantisti.

lauantai 15. joulukuuta 2012

Populaaristi psykoanalyysista

René Magritte: L'invention collective
Lähde: Wikipaintings.org
Taas tuli tehtyä pieni harha-askel populaaritieteen pariin. Käsiin sattui Minna Juutilaisen ja Ari Takalon toimittama artikkelikokoelma "Freudin jalanjäljillä" (Teos 2009), joka pyrkii antamaan kattavan kuvan psykoanalyysin nykytilasta, vieläpä suomalaisesta näkökulmasta. Kirjassa käydään läpi psykoanalyysin peruskäsitteistöä, sen kohtaamaa kritiikkiä sekä psykoanalyysin yhteyksiä humanistisiin ja neurotieteisiin. Mukana on myös kiinnostavia potilaskuvauksia, jotka avaavat psykoanalyysia hoitomuotona. Kirjoittajina on laaja kaarti suomalaisen psykoanalyysin asiantuntijoita lääkäreistä pedagogeihin ja humanisteihin. Kirja on avoimen psykoanalyysimyönteinen, eikä pyrikään sitä peittelemään. Onpa kirjassa jopa aika provokatorinen ADHD:tä käsittelevä artikkeli, joka pyrkii kyseenalaistamaan ADHD:n geneettistä taustaa ja korostaa sen sijaan ympäristön ja neurologian monimutkaista vuorovaikutussuhdetta lapsen dopamiinijärjestelmän kehityksessä.

***

Artikkelien ahmimisen jälkeen voi vain todeta, että psykoanalyyttinen ihmiskuva on monella tavalla houkutteleva. Se ei ensinnäkään pelkistä ihmistä hyötyä maksimoivaksi laskukoneeksi vaan korostaa, että jokainen yksilö on omalaatuinen sekoitus perimää ja yksilöllistä elämänhistoriaa, jotka vaikuttavat toisiinsa ja muodostavat ainutlaatuisia kokonaisuuksia. Se hylkää näkemyksen ihmisestä rationaalisena järkiolentona ja katsoo, että rationaalisen ”minän” ohella ihmisen toimintaan vaikuttavat monet taustamotiivit, joista osa on ihmiselle itselleen tiedostamattomia.

Samalla psykoanalyysi on kuitenkin materialistinen oppi, eikä pyri kietomaan ihmisyyttä mihinkään mystiikkaan tai yliluonnolliseen kaapuun. Se poikkeaa uskonnollisista näkemyksistä myös käsittelemällä varsin kiihkottomasti ihmisessä vaikuttavia voimia kuten biologiasta kumpuavia viettejä, niitä kahlehtivia, sosiaalisista käytänteistä ja rooliodotuksista tulevia käyttäytymisnormeja sekä ihmisen ikuista liikettä näiden voimien välillä. Se hyväksyy avoimesti hankalatkin asiat, ja pyrkii purkamaan näiden torjumisesta nousevia ristiriitoja tuomalla niitä tietoisuuden piiriin. Lisäksi se painottaa, ettei terveyden ja hulluuden välillä ole mitään jyrkkää kuilua, vaan on kyse jatkumosta.

Sanotaan psykoanalyysin ”tieteellisyydestä” mitä vain (suuri osa tästä kritiikistä pätee muuten nähdäkseni suureen osaan muitakin "ihmistieteitä") , minusta vaikkapa idin, yliminän ja minän kolmijaolle perustuva ja mielen tiedostetun ja tiedostamattoman ulottuvuuden huomioiva psykoanalyyttinen rakenneteoria on harvinaisen onnistunut yritys kuvata ihmisen mielen dynamiikkaa.

***

Kirjasta käy myös hyvin ilmi, kuinka paljon psykoanalyysi on vaikuttunut taiteeseen paitsi analyysimielessä myös teosten tausta-apparaattinakin. Kirjassa psykologi Jussi Saarinen ottaa yhdeksi esimerkiksi René Magritten taiteen, jossa korostuu hänen ratkaiseva lapsuudenkokemuksensa, jokeen hukuttautuneen äidin löytäminen rannalta alavartalo alastomana ja kasvot yöpaidan peittämänä. Hauskaa on, että on lopulta melko yhdentekevää, onko Magritte käsitellyt aihetta taiteessaan tietoisesti vai tiedostamatta (Magritte itse kiisti kaikki yhteydet psykoanalyysin ja taiteensa välillä ja hän kieltäytyi muutenkin tulkitsemasta teoksiaan mitenkään). Kuvallinen tai sanallinen symbolimaailma, joka psykoanalyyttisen maailmankuvan varaan voidaan rakentaa, on varsin kiinnostava ja hätkähdyttävä. Monet suurista suosikeistani nykykulttuurissa, esimerkiksi Woody Allen, Philip Roth tai sarjakuvantekijä Daniel Clowes, ovat psykoanalyyttisen ajattelun kyllästämiä (kaikilla näillä herroilla, kuten Freudillakin, on muuten vähintäänkin juutalaista sukutaustaa).

Esimerkkinä psykoanalyyttisen ajattelun vaikutuksista taiteessa nostetaan kirjassa mm. Ridley Scottin Alien-elokuvat ja Hitchcockin "Linnut". Tutkija Susanna Välimäki käy näitä ja muuta kauhukuvastoa ansiokkaan tiiviisti läpi Freudin "kammottavan" (Unheimlich) käsitteen ympärille rakentuvassa artikkelissaan. (Tässä yhteydessä on muuten pakko suositella slovenialaisen tähtifilosofi Slavoj Žižekin "dokumenttia" "The Pervert's Guide to the Cinema", joka on suorastaan hullunhauska psykoanalyysi isosta läjästä klassikkoleffoja.)

***

Myös aiemmin kampailtu Proustin maailmankuvan yhteneväisyys psykoanalyysin kanssa vilahtelee artikkelikokoelman sivuilla. Johannes Lehtonen kirjoittaa aivotutkimuksen ja psykoanalyysin suhteista ja käsittelee Freudin Nachträglichkeitia eli jälkikantoisuutta, joka tarkoittaa "aikaisempien kokemusten elävöitymistä ja uudenlaista todentumista nykyhetkessä ikään kuin niiden loppuunsaattamisena, kun uusi tilanne joltain osin muistuttaa aihioksi tai nupulle jäänyttä alkuperäistä kokemusta". Samalla tavalla kuin Proustin välähdykset, psykoanalyysikin tavoittelee siltojen rakentamista vanhojen muistojen ja nykyhetken välille. "Mikäli menneen ja nykyisen välillä olevaa yhteyttä ja niiden välistä jännitettä ei pääse syntymään, psykoanalyyttinen terapia ei toimi."

Onpa Proust mukana eksplisiittisestikin, kun psykiatrian erikoislääkäri Henrik Enckell havainnollistaa sitä, miten Freud ja toisaalta modernit neurotieteet näkevät tunteet. Freudin ajattelussa fysiologiset tarpeet kohtaavat mielellisen perustan ja muuttuvat vieteiksi. Tietyissä olosuhteissa ja jonkin havainnon ("psyykkinen avain") kautta vietit synnyttävät affekteja, ruumiillisia tapahtumia, jotka puolestaan havaitaan tunteina. Tunteista rakentuu monitahoinen kuva, eräänlainen kollaasi, johon on yhdistetty useita mielikuvia.

Proustin "Swannin tiessä" Odetten ja Swannin rakkauden symboliksi muodostuva Vinteuil'n sonaatti saa jo haalistuneen rakkauden tunteen jälleen heräämään, ja Proust piirtää Swannin mieleen monimutkaisen mielikuvien verkoston lumisine krysanteemeineen, käherrysraudan tuoksuineen, kuun loisteineen: "kaikki tottumusten kutomat langat, vuodenaikojen kosketuksen, ihonsa tutkivat värähtelyt jotka olivat laskeneet viikkojen saattoon hyvinsolmitun verkon, jonka vangiksi hän oli jäänyt."
 

lauantai 1. joulukuuta 2012

Romaanihenkilöiden kosto

Sain pari viikkoa sitten Dublinissa irkkukaveriltani Guinnessin ääressä kehotuksen tutustua vähemmän tunnettuun irlantilaiseen mestariin Flann O’Brieniin (oikealta nimeltään Brian O’Nolan). Kehotus perustui siihen, että O’Brien oli saanut itseltään James Joyceltä paitsi vaikutteita myös runsaasti suitsutusta. Irlannissa jonkinlaisen kulttiklassikon asemaan on noussut erityisesti O'Brienin 1939 ilmestynyt romaani “At Swim-Two-Birds”. Huvittavaa kirjan alkutaipaleessa on se (tiedot on otettu tästä Keith Hopperin artikkelista), että Graham Greenen myötävaikutuksen ansiosta julkaistu kirja myi puolessa vuodessa vain parisataa kappaletta, minkä jälkeen loput kappaleet painoksesta tuhoutuivat Lontoon pommituksissa, ja kirja jäi pitkäksi aikaa unohduksiin. Moni leimasi sen halvaksi Joyce-imitaatioksi, jossa oli omia ansioita vain siteeksi. Menestys seurasi vasta 60-luvun lopulla, jolloin monet tutkijat nostivat sen esiin malliesimerkkinä harvinaisen onnistuneesta metafiktiosta.

“At Swim-Two-Birds” on todellakin metafiktiota, joka on lukijan onneksi kirjoitettu humoristisen kevyellä ja (itse)ironisella otteella. Sen minä-kertoja on nuori ja laiskanpulskea kirjallisuudenopiskelija, joka kirjoittaa romaania Trellis-nimisestä kirjailijasta, joka kirjoittaa romaania, jonka henkilöhahmot alkavat kapinoida luojaansa vastaan. Trellis ei ole kovin hyvä kirjailija eikä jaksa keksiä omia henkilöitään, joten hän lainailee surutta milloin mistäkin: vanhan Irlannin tarustosta, saduista ja länkkäreistä. Minäkertoja tarjoaa Trellisin (ja samalla tietysti itsensäkin, ja O’Brienin…) toiminnalle upean selityksen, johon hän lisää vielä sen hyvän sivuvaikutuksen, että sivistymättömät typerykset pysyvät varmasti erossa modernista kirjallisuudesta: 
“The entire corpus of existing literature should be regarded as a limbo from which discerning authors could draw their characters as required, creating only when they failed to find a suitable existing puppet.”
On aika komeaa esittää ironinen itsekritiikki itseensä sulkeutuneelle modernille kirjallisuudelle, joka on täysin käsittämätöntä kaikille muille paitsi asiaan vihkiytyneille nörteille – ja kirjoittaa näistä premisseistä intertekstuaaliseen viidakkoon eksyvä kirja. Nykyään voivotellaan kaiken maailman hipsterien kietoutumista moninkertaiseen ironiaan, mutta on sitä osattu ennenkin!

"At Swim-Two-Birdsissä" O’Brien lyö korttinsa pöytään heti avauksessa: romaanin minäkertoja sanoo vastustavansa kirjoja, joissa on vain yksi aloitus ja lopetus ja siirtyy esittelemään kolme mahdollista avausta kirjalleen. Näiden avulla lukija pääsee suunnilleen kärryille mm. vanhan Irlannin taruista lainaavasta tarina-apparaatista, joka muodostuisi erittäin hämmentäväksi ilmaan vahvaa lukijan johdattelua. 

Kirjassa vuorottelevat nimettömän minäkertojan stoutinhuuruiset vaellukset Dublinin pubeissa sekä katkelmat hänen kirjoittamastaan romaanista kaikkine metatasoineen. Kyllä, mukana ovat monien ihmis-henkilöhahmojen lisäksi mm. vanhojen irlantilaistarujen mukaan Dublinin alla nukkuva Finn McCool, hulluksi tullut ja linnuksi muuttunut kuningas Sweeney, satuolento Pooka sekä hänen taskussaan asuva näkymätön hyvä keiju…

***

Metafiktiivisyys viedään kirjassa naurettavuuksiin asti: salanimellä esiintyvän kirjailijan (O’Brien) luoman kirjailijan (nimetön minäkertoja) luoma kirjailija (Trellis) luo vahingossa liian vastustamattoman henkilöhahmon, sekaantuu häneen ja tuloksena on suoraan aikuisena syntyvä henkilöhahmo, joka ryhtyy kirjailijaksi, jotta saisi luojansa oikeuden eteen. Oikeudenkäynnin aiheena ovat rikokset kirjallista ihmisyyttä (tai ehkä “romaanihenkilöyttä”) kohtaan, pitäähän Trellis hahmojaan käytännössä vankina hotellissa, jossa itsekin asuu.  Romaanihenkilöt pääsevät vehkeilemään luojansa selän takana huumaamalla hänet lääkkeillä petikuntoon, koska nukkuessaan hän menettää kontrollin luomuksiinsa.

Kuulostaako kököltä? Juu juu, mutta kaikki on tehty tarkoituksella! Minäkertoja kertoo avoimesti, että hän paikkaa omaa keskinkertaisuuttaan kirjoittamalla asiat niin kuin hän osaa, minkä takia hänen päähenkilönsä on tietysti oltava huono kirjailija, joka lainaa härskisti muualta. Huumori syntyy siitä, että tämä kerrotaan metafiktiolle ominaiseen tyyliin avoimesti lukijalle, ja vielä niin että päähenkilön luoja pääsee väliin paheksumaan luomansa hahmon toimintaa. Näin minäkertoja esimerkiksi selittää, miksi tuleva oidipaalinen kirjailija syntyi aikuisena:
Note on Constructional or Argumentive Difficulty: “The task of rendering and describing the birth of Mr. Trellis's illegitimate off-spring I found one fraught with obstacles and difficulties of a technical, constructional, or literary character – so much so, in fact, that I found it entirely beyond my powers. This latter statement follows my decision to abandon a passage extending over the length of eleven pages touching on the arrival of the son and his sad dialogue with his wan mother on the subject of his father, the passage being, by general agreement, a piece of undoubted mediocrity.”
*** 

Kirjan mahdollinen ongelma on se, että se aukeaa vain rajoitetusti ulkomaalaiselle, joka ei tunne kunnolla Irlannin eikä sen kirjallisuuden historiaa. Runsaat tarustosta lainaavat kohtaukset, 1900-luvun alkupuolen dublinilainen sisäpiirihuumori, runot ja niiden pastissit sekä jatkuvat rekisterinvaihtelut tuottavat välillä epämiellyttävän olon – mitäköhän kaikkea jää käsittämättä. Alussa viittasin Keith Hopperin artikkeliin, jossa käydään seikkaperäisesti läpi myös O’Brienin oletettua tarvetta hyödyntää erilaisia metafiktiivisiä ja intertekstuaalisia keinoja kiertämään tiukkaa irlantilaista sensuuria, ja hänen lyhyttä artikkeliaan voi lämpimästi suositella taustaksi niille, jotka aikovat sukeltaa tämän hienon kirjan maailmaan. Nähtävästi olisi (ollut) hyvä tutustua etukäteen myös Aldous Huxleyn “Point Counter Pointiin”, jolle kirja on runsaasti velkaa. Toisaalta, O'Brienin kirja on ensi sijassa absurdiuden riemujuhlaa, joten sitä on kai turha pyrkiäkään ymmärtämään missään perinteisessä mielessä.

O’Brien on Joycen sukulaissielu paitsi teoksen labyrinttimaisen olemuksen myös lähes mielipuolisuuksiin yltyvän kielellä leikkimisen ja intertekstuaalisuuden suhteen. Vaikka etenkin osa taruhahmojen seikkailuista jäi heikon taustatiedon takia melko etäisiksi, kirjan hurjan moniulotteinen kokonaisrakenne, kehystarinan vetovoima sekä upeasti pureva ironia kantavat kirjan kuitenkin hienosti maaliinsa asti.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Valmiiden ajatusten ikuinen liike

"On s'attend à mordre une pulpe juteuse et on se casse les dents sur du métal…"

("Tahtoisi puraista mehukasta hedelmää ja katkaisee hampaansa metalliin…")
Käsittelin Nathalie Sarrauten ajatuksia romaanitaiteesta reilu kuukausi sitten. Kuten silloin lupasin, palaan nyt hänen kaunokirjalliseen tuotantoonsa. Keskityn erittäin tuotteliaan Sarrauten läpimurtoteokseen, 1963 ilmestyneeseen romaaniin "Les fruits d'or" (Kultaiset hedelmät, suomentaneet 1964 Pentti Holappa ja Olli-Matti Ronimus).

Se on niin mestarillinen kirja, että tekisi mieli siteerata se tähän kokonaan.

Heti kärkeen pitää sanoa, että kaikki ihmiset eivät varmasti pidä kyseisestä kirjasta. Karkea litmus-testi: jos et näe mitään hauskaa siinä, että me ihmiset jonotamme tuhatpäin milloin suuresta tuntemattomuudesta otsikoihin pompanneen it-yhtiön osakkeita, milloin Sofi Oksasen uutuuskirjaa, tai siinä, että me käärimme lahkeemme juuri sillä tavalla kuin juuri silloin lahkeet tulee kääriä, tai siinä, että me vaahtoamme kahvipöydässä kuuliaisesti juuri niistä schubakeista joista sillä viikolla kuuluukin vaahdota, kannattaa jättää "Kultaiset hedelmät" hyllyyn.

***

"Kultaiset hedelmät" koostuu yleensä samanmielisyyttä tai erimielisyyttä ilmaisevista tekstikatkelmista, jotka käsittelevät kuvitteellisen Kultaiset hedelmät -romaanin saamaa vastaanottoa etupäässä yläluokkaisissa taidepiireissä. Puhuja jää usein arvailujen varaan, ja usein jää lukijan pääteltäväksi sekin, mistä tarkalleen ottaen on puhe. Näin Sarraute raahaa tavoitteensa mukaisesti kiinnostuneen lukijansa mukaan kirjaan, tekemään havaintoja, reagoimaan, ihmettelemään tekstin muodostamia jännitteitä ja mielleyhtymiä. Jos lukija ei jaksa vaivata päätään, kirja putoaa hyvin nopeasti käsistä.

Sarraute luo kirjan vastaanotosta täydellisen kaaren. "Kultaiset hedelmät" nousee parin vaikutusvaltaisen kriitikon ylistyksen tukemana kaikkien kirjallisuuden ystävien huomion keskiöön, siitä tulee massailmiö, ohittamaton klassikko. Nousua seuraa väistämätön hiipuminen ja unohdus, jota saattelee hypeen langenneiden hiljainen häpeä.

***

Sarrauten aseet ovat kliseemäisen epäinformatiivinen ja abstrakti puhe kirjallisuudesta sekä ihmisen massapsykologian satirisointi. Keskustelijoiden välistä yhteenkuuluvaisuuden ja keskinäisen vastenmielisyyden suuntautumista kartoittavalla tropismi-tekniikallaan Sarraute luo taitavasti keskustelutilanteilleen "objektiivisia korrelaatteja" eli vastineita, joissa näkemykset romaanista rinnastuvat erilaisiin opportunistiselle laumaeläimille tyypillisiin tilanteisiin, kuten taisteluun, poliittisiin kuohuntoihin ja rakkauteen.

Yksittäisistä liikahduksista rakentuu suuri kokonaisuus, jolla on luonnonvoimien kaltainen olemus. Sarrautea tutkinut Micheline Tison-Braun toteaa osuvasti 1972 ilmestyneessä artikkelissaan "L'art de la stylisation chez Nathalie Sarraute", että (oma pikasuomennokseni) "kaikki nämä samansuuntaiset tai ristiriitaiset mielipiteiden liikkeet luovat vaikutelman vuorovedestä, joka nousee, sitten laskee tehdäkseen tilaa taas uudelle vuorovedelle, jossa toiset aallot, toisista pisaroista tehdyt, tuottavat samanlaisen liikkeen: valheellisten arvojen ikuinen heiluriliike, joka luo illuusion edistyksestä."

Väännetään tässä vaiheessa rautalangasta ja tehdään samalla ehkä vähän väkivaltaa Sarrauten tropismi-käsitteelle (tiedetään, että hän suhtautui hyvin kärkkäästi ihmisiin, jotka pyrkivät analysoimaan hänen tuotantoaan): "Kultaiset hedelmät" on puhetta olemattomasta kirjasta nimeltä "Kultaiset hedelmät". Olennaista on se, että jokaisella on kirjasta mielipide, ja että nämä mielipiteet eivät kerro lukijalle mitään itse keskustelun kohteesta eli kyseisen kirjan sisällöstä. Ne voisivat koskea lähes mitä tahansa taidekappaletta. Siten käy selväksi, että puheen pintataso on todellakin vain sitä pintaa, ja "todellisuus", ihmisten todelliset vaikuttimet, liittyvät ihmisten välisiin suhteisiin ja valtapeleihin, joissa kuvitteellisen Bréhier'n kirja on vain täysin korvattavissa oleva väline. Se on siis yhtä paljon taidepuheen kuin ihmisen massaolemuksen kritiikki.

Sarrauten kirjan ihme on se, miten hän saa lukijansa seuraamaan innostuneena vaikkapa sitä ideoiden taistelua, joka käydään kirjailijaa latteuksien viljelemisestä syyttävän henkilön ja kirjailijaa puolustavan henkilön välillä. Syytökset latteuksista saavat vankat muurit horjumaan, kunnes puolustaja vetää esiin täydellisen kortin: latteudet on kirjoitettu tarkoituksella, eikö toinen sitä tajua. Asetelmat kääntyvät taas (Sarraute kuvaa rintaman siirroksia erittäin konkreettisin kielikuvin), kunnes hyökkääjä kerää voimansa ja pamauttaa, että tahallinen latteus on latteutta yhtä kaikki, ja osoittaa peruuttamatonta hyvän maun puutetta. Jos kirjailija kerran tietää, mitä latteus on, miksi hän toisintaa sitä tekstissään? Ja niin edelleen…

**

On aika esimerkkien. Näin Sarraute kuvaa sitä massassa nousevaa ensimmäistä aaltoa, joka kuin taikaiskusta kanonisoi Bréhier'n kirjan:

"De toutes parts on vient maintenant témoigner de sa fidélité, de sa soumission à l'ordre enfin rétabli, rendre hommage.

Voici les grands corps de l'État. Le gouvernement. Les membres des assemblées. Les cinq académies. Les grandes écoles. Les facultés…"

("Nyt saapuu joka puolelta ihmisiä vakuuttamaan uskollisuuttaan, mukautumistaan vihdoinkin palautettuun järjestykseen, osoittamaan kunnioitusta.

Tässä valtion korkeat elimet. Hallitus. Kansanedustuslaitoksen jäsenet. Viisi akatemiaa. Korkeakoulut. Tiedekunnat…")

Ja mitä tapahtuukaan, kun massat heräävät (katkelmassa näkyy myös Sarrauten mieltymys kolmiin pisteisiin):
"Mais il est trop tard, rien maintenant ne peut les retenir, elles sont lancées. Le barrage fragile est enfoncé, elles s'engouffrent, se poussent, elles se bousculent, elles fouillent… Comme aux soldes des grandes maisons de couture, elles tirent à elles, elles sortent et essaient… est-ce à leur taille? en se serrant un peu… cette nouvelle coupe un peu étrange, déconcertante…. mais il faut s'y faire, elles s'y feront…"
("Mutta on liian myöhäistä, mikään ei voi nyt pidätellä heitä, he ovat vauhdissa. Hauras este on murtunut, he syöksyvät, työntävät toisiaan, tönivät, pöyhivät… Kuin suurten muotitalojen alennusmyynneissä he kiskovat itselleen, riisuvat ja kokeilevat… onko se heidän kokoaan? jos vetää hiukan sisäänpäin… tämä uusi leikkaus on hiukan outo ja hämmentävä… mutta siihen täytyy mukautua, he mukautuvat siihen…")
***

Sarrauten kirjallinen manifesti kummittelee myös "Kultaisten hedelmien" sivuilla. Klassisia romaaneja pastissoivat nykyteokset saavat päälleen kuraa, samoin teokset, jotka lukijoiden mielestä onnistuvat osuvasti "kuvaamaan aikaamme". Myös biografista tonkimista ja pinnallisen kirjallisuuskritiikin suuria ja tyhjiä sanoja satirisoidaan armottomasti. Sarraute tiivistää esseissä esittelemänsä ajatuksensa muutamiin virkkeisiin, joissa kirjallisen keskustelun kliseet elävät täydellisesti. Samalla hän onnistuu herättämään aina tärkeän kysymyksen siitä, mitä "autenttista" kaunokirjallisuudesta on oikeastaan sanottavissa (saman ongelman kanssa tässä painiskelee itsekin juuri tällä hetkellä…)

Kuten ylempänä jo todettiin, kliseiden käyttö on Sarrautelle keskeistä ihmisiä piinaavan konformismin kuvaamisessa. Tison-Braun toteaa, että kliseistä vapaa autenttinen tila vilahtelee jossain horisontissa, mutta se jää väistämättä "vangin uneksi": "Todellisuus on tropismien tukahduttava maailma. Autenttisen taiteen ehto on, että tropismien maailma ensin manataan pois, 'kuivatetaan'" (oma pikasuomennokseni). Yksi paikka, josta autenttisia tunteita voi lipsahdella esiin, ovat tekstiin jätetyt kolmet pisteet, niiden luomat tauot. Olennaista on, että kliseekasat tuottavat tunteita, jotka parhaimmillaan valaisevat laumassa ihmisen mielenlaatua (täytyy muuten todeta, että Flaubert soveltaa jokseenkin samanlaista tekniikkaa Bouvard et Pécuchet'ssä).

Mutta hetkinen! Jos Sarraute kerran toistelee latteuksia kirjassaan, eikö se tee hänestä lattean kirjailijan!








maanantai 12. marraskuuta 2012

Yksivuotissynttärit ja uusi ulkoasu

“Taas yksi kirjablogi” täyttää vuoden, hurraa! Vuosipäivän kunniaksi olen askarrellut ulkoasuremontin. Tarkoituksena oli säilyttää kosketus alkuperäiseen värimaailmaan, mutta piristää sivustoa pikkuisen siirtymällä pääosin valkoiseen malliin.

Mukavaa kotikutoisuutta blogin ilmeeseen tuova banneri on lievästi Stéphane Heuetilta ja Marimekon Siirtolapuutarhasta vaikutteita hakeneen tussitteluni tuloksia, ja siinä näkyy fiksaationi ranskalaiseen kirjallisuuteen. Proustin kuuluisa Madeleine-leivos on saanut näyttävän paikan etualalla, ja takana häämöttää Pariisi (kirjoittaja tiedostaa näiden kuvien kliseisyyden). Ulkoista todellisuutta edustava lokki on aina valmiina rikkomaan kirjallisen idyllin. Iki-ihanan Nathalie Sarrauten "Tropismien" sanat koristavat bloggarin kainalossa olevaa kirjaa.

***

Kuluneen vuoden aikana postauksia on kertynyt 45, joten ihan en ole pysynyt kerta viikossa -tavoitetahdissani. Kirjallisen vuoden kohokohtia blogissa ovat olleet intensiivinen Flaubert-sukellus, kesäinen Joyce-kampanja ja monien vanhojen suosikkien kuten Michel Houellebecqin, Jean-Paul Sartren, Albert Camus’n, Nathalie Sarrauten, Philip Rothin, Richard Yatesin ja Shakespearin Hamletin mutustelu. Monta nuoruuden ihanuutta on vielä purkamatta, odotan niitä innolla. Proustin syväanalyysisarjaa en saanut aloitettua, Marcel-aiheiset postaukset jäivät hieman yllättäen vain kahteen, vaikka Proustia sivuttiin monessa muussakin jutussa. Kotimaisista tekijöistä ehkä innostuneimmat bloggauskokemukset ovat syntyneet Pyysalon, Nylénin, Melenderin, Ala-Harjan ja Ollikaisen parissa.

Sivukäyntejä on vuodessa kertynyt vajaat 10 000. Tykkääjiä on Blogspotissa 42 ja Facebookissa 109. Kommentteja blogiin on jätetty 113. Blogi oli kesällä mukana Hesarin NYT-liitteen kirjablogijutussa ja se on etabloitunut osaksi suomalaista kirjablogosfääriä ihan kivasti. Olen tosin huomannut, etten osaa osallistua mihinkään haasteisiin tai vastaaviin vaan haluan pitää käteni vapaina, että voin lukea juuri sitä mitä haluan.

Blogi on siis ollut ehkä vähän tosikkomaisen tylsä eikä kauhean interaktiivinen (ehkä nämä ominaisuudet kuvastavat salaista ideaaliminääni?), mutta ei mistään muusta syystä kuin vapauden kaipuusta. Tästä lievästä autistisuudesta johtuen sisältöpainotus on ollut juuri se mikä pitikin eli kohteena on ollut ensimmäisen postauksen ohjelman mukaisesti “sanataidetta ihmisen osasta”, painottuen erityisesti ihmisen sisäisestä todellisuudesta kiinnostuneeseen osaan modernismista sekä sen henkisiin esi-isiin ja jälkeläisiin. Syrjähyppyjäkin on toki tehty.

***

Täysin sisäänpäinkääntyneeksi touhu ei ole onneksi kuitenkaan jäänyt. Blogin kautta on tullut useampia kutsuja kustantamojen ja Nuoren Voiman Liiton tilaisuuksiin, joissa on tutustunut moneen mukavaan kirjabloggarikollegaan ja kirja-alan toimijoihinkin. Kutsuja saa lähettää jatkossakin!

Kirjablogin pitämisestä on muodostunut mukava harrastus, joka jäsentää omaa lukemista ja tekee siitä hivenen aiempaa analyyttisempää. Hankalaa kirjaa ei voi enää vain lykätä syrjään ja olla ajattelematta sen antia. Jo tämän takia blogia kannattaa pitää. Kiitokset lukijoille ja kommentoijille! Kehitysehdotuksia otetaan mieluusti vastaan!

perjantai 9. marraskuuta 2012

Kuoleman väri on valkoinen

"Kuoleman väri on valkoinen. Hautajaisissa pukeudutaan mustaan, elävät pukeutuvat. Vainajakin on mustissaan, kun se on puettu parhaimpiinsa mitä eläessään on omistanut, mutta kasvot sillä on aina valkoiset. Kun sielu jättää ihmisen, vain valkoinen jää jäljelle."
1973 syntyneen Aki Ollikaisen "Nälkävuosi" (Siltala 2012) on vähän yllättäen ollut esikoinen, joka pulpahtelee pintaan siellä sun täällä. On hauskaa, että aika vähäeleinen ja runollinen pienoisromaani yhdestä 1860-luvun nälkätalvesta kiinnostaa. Miten näin on päässyt käymään?

Ensinnäkin kirja on aivan järjettömän kaunis. Kirjassa on vanhanaikaisen oloinen, vaalea ja karhea kansi, jonka peittää puoliksi kansipaperin yksinkertainen, vesiväreillä maalattu talvimaisema (kannen on suunnitellut Elina Warsta). Syyttäkää vain pinnalliseksi, mutta näillä asioilla on merkitystä, ja on erittäin hyvä että sisältöä tukevaan ulkoasuun kiinnitetään huomiota. Samoin on mukavaa, ettei kirjasta ainakaan kertalukemisella ja pienellä lisäselailulla (kyseessä oli tosin toinen painos) sattunut silmään yhtään kirjoitusvirhettä.

Ollikainen on saanut myös hienosti mediajulkisuutta, paljon kritiikkejä ja Hesarin esikoiskirjaehdokkuuden. Onpa hän muuttanut jo perheineen WSOY:n kirjailijakotiin Sammattiin. Aki Ollikainen on kirjailija, josta kuulemme toivottavasti vielä paljon.

***

Ulkokirjallisen höpinän jälkeen on syytä todeta, että kirja toimii todella hienosti (en viitsi referoida kirjan juonta tai muuta vastaavaa, koska kirjasta on kirjoitettu aivan älyttömästi). Helsingin herrasväen ja maaseudun köyhälistön kurjuuden kokemukset syksystä 1867 kevääseen 1868 yhtyvät kirjan lopussa luontevasti ja täydentävät hyvin kirjan elliptistä, vuodenaikojen vaihteluun kiinnittyvää rakennetta.

Ollikainen kuvaa kirjassaan lapsen maailmaa erittäin eläväisesti. Samoin nykyromaanille varsin harvinaisella tavalla unimaailma näyttelee kirjassa isoa roolia.
"Samassa ovi aukeaa ja paksuun turkkiin pukeutunut kirkkoherra astuu pihalle kievarin isännän kanssa. Mataleenaa naurattaa, kirkkoherran karvahattu näyttää untuvaiselta voikukkapallolta, paitsi että se on ruskea, ei valkoinen. Jos puhaltaisi, lähtisi hatusta leijailemaan haituvia yli hankien ja papin päähän jäisi pelkkä tappi. Haituvat putoaisivat maahan kievarin pihalle ja kesällä pihamaalla kasvaisi joka puolella keltaisia kukkapäisiä pappeja, jotka huojuisivat tuulessa."
***

Ollikainen on ujuttanut taitavasti kirjaansa vähän Paavo Rintalan mieleen tuovaa luontosymboliikkaa, josta tarinaan saadaan syvyyttä. Jääkööt luontoallegoriat jokaisen itse nautittaviksi, mutta pakko on nostaa kirjan loppuosasta esiin yksi hieno symbolinen kohta. Siinä valtakunnan köyhien kohtaloista päättävä senaattori läikyttää punaviiniä valkoiselle liinalle ja nolostuu, kunnes senaattorin apurin vaimo tulee hätiin ja kaataa lusikalla suolaa punaviinitahran päälle. "Punaviinitahra peittyy valkoisten kiteiden alle, jotka alkavat hitaasti tummua."

Ollikaisen kieli on runollista muttei pompöösiä (kenties yhtä tai kahta ihan pientä poikkeusta lukuun ottamatta, ja nämäkin ovat mitä suurimmassa määrin makuasioita). Mikä piristävintä, Ollikainen maalaa esiin omaperäisiä kuvia, jotka ovat hyvin mietittyjä.
"Ikävä sakenee suruksi. Suru täyttää ruumiin, muuttaa Marjan tynnyriksi, johon raskas vesi pakkautuu, painaa laitoja, jotka eivät enää kestä. Suruveden syvyydessä uinuvat Mataleena ja Juhani. Marja ottaa muutaman haparoivan askeleen eteenpäin, sitten tynnyriä koossa pitävät renkaat pettävät."
***

"Nälkävuosi" onnistuu olemaan runollisuutensa ohella erittäin lihallinen, mikä paitsi tuo kirjaan hauskan kontrastin myös tuo sitä lähemmäs nykyaikaa. Kuinka monessa tyylikkäästi kirjoitetussa 1800-luvulle sijoittuvassa suomalaisromaanissa vaimo runkkaa miehensä ja tyydyttää samalla itsensä, koska pelkää tulevansa yhdynnästä raskaaksi?

"Nälkävuodessa" saadaan kurjuuden kokemuksen syklisyydellä ja toistolla aikaan toisaalta musertava, toisaalta kurjuuden arkipäiväiseksi tekevä tunnelma ja alleviivataan sitä, miten todellisen kärsimyksen keskelle joutuva ihminen muuttuu selviytymiskoneeksi. Siinä raotetaan pienillä eleillä ihmisyyden synkimpiä puolia ja toisaalta näytetään, miten ihmiset joutuvat auttamaan toisiaan pakon edessä, jos eivät muuten niin Jumalan tai modernimmin oman omantuntonsa pakottamina. Hyvyyskin pilkottaa välillä jostain.

Myös miljööt Ollikainen hallitsee. Maaseutuosuuksissa lumi ja kylmyys tulevat iholle, 1860-luvun Helsingistä ja erityisesti hökkelikylämäisestä Katajanokasta piirtyy eläväntuntuinen kuva lukijan mieleen.

***

"Nälkävuoteen" lukee väkisin analogioita nykyajan talouskriiseihin ja siihen, miten lyhyt on ollut Suomen matka lumeen jäätyvistä massoista Espanjan joukkovelkakirjojen lainakorkojen tiirailuun. Talouspolitiikan päätökset näyttävät aina kovin erilaisilta eri holleilta katsellen. Tuttuja kaikuja on myös etuoikeutetun Teon ajattelussa: "Nälkä karsii kansakunnasta pois heikoimmat kuin puutarhuri omenapuustaan huonot oksat."

Eipä voi kuin ihmetellä, miten kaikki tämä on saatu mahtumaan 140 sivuun ilman mitään ahtamisen tai kiireen tuntua. Taas yksi kirjablogi myöntääkin Aki Ollikaiselle vuoden esikoiskirja -palkinnon (palkinto on jo tutuksi tulleeseen tapaan aineeton). Palkinto menee varmasti oikeaan kohteeseen, sillä "Nälkävuosi" on ainoa lukemani vuoden 2012 suomalaisesikoinen.

perjantai 2. marraskuuta 2012

Proustin sängyssä ja Freudin sohvalla

Joskus käy niin, että jokin uutuuskirja on aivan pakko hankkia ja lukea heti. Tällainen oli suuren Proust-tuntijan Jean-Yves Tadién ”Le Lac inconnu. Entre Proust et Freud” (Gallimard 2012). Tadién kirjan lähtökohta ei ole tehdä Proustin kirjasta psykoanalyysia, koska se on tehty jo miljoona kertaa, vaan tarkastella Proustin (1871-1922) ja Freudin (1856-1939) henkistä sukulaisuutta ja kietoa heidän ajattelunsa yhteen. On kiinnostavaa, että Tadién tietojen mukaan herrat eivät paitsi koskaan tavanneet, eivät tiettävästi myöskään ikinä lukeneet toistensa tuotantoa.

Tadié käy kirjassa läpi Proustia ja Freudia yhdistäviä teemoja alkaen unesta ja päätyen mm. lapsuuden, rakkauden, mustasukkaisuuden ja homoseksuaalisuuden kautta kuolemaan ja surutyöhön. Tadié lukee heitä rinnakkain tavoitteenaan se, että jatkossa toista lukiessa tulisi mieleen toinen. Rinnastukset ovat erittäin kiinnostavia ottaen huomioon, kuinka erilaisia he olivat: toinen oli ranskalainen, perheetön ja nuorena kuollut biseksuaali taiteilija ja seurapiirien kukkanen, toinen taas vaimolleen uskollinen (mutta ainakin Tadién tulkinnan mukaan myös jonkinasteisia homoseksuaalisia vivahteita itsestään esiin kammannut) suurperheellinen tiedemies.

Molemmilla oli juutalainen tausta, tosin kumpikaan ei ollut aktiivisesti uskossa, mieluummin päinvastoin. He olivat myös suuria taiteen ystäviä ja lukivat lakkaamatta. Myös loputon älyllinen uteliaisuus, heidän elämiään varjostaneet sairaudet ja tietty neuroottisuus yhdisti heitä.

***

Tadién johtoteema on kummankin kiinnostus tiedostamatonta kohtaan, lakkaamaton pyrkimys kohti käyttäytymistämme ohjaavia piilotasoja (kirjan otsikko Lac inconnu, "tuntematon järvi", on Proustin metafora alitajunnasta). Tiedostamatonta lähestytään hitaalla "muistin arkeologialla", joka tekniikkana yhdistää Proustia ja Freudia toisiinsa. Verrattuna Freudiin Proustin rooli on tosin monimuotoisempi: Proust on yhtä aikaa puhetta tuottava potilas ja tulkintojaan tekevä analyytikko – ja vieläpä taho, joka saa lukijansa sitoutumaan aktiivisesti kertojan monologiin. No, kyllähän Freudkin tutki itseään varsin suurella antaumuksella.

Tadié näyttää, kuinka freudilainen ja proustilainen muistin arkeologia pyrkivät murtamaan torjunnan, jonka takana tiedostamattoman aarteet ovat piilossa. Siinä mielessä herrat puhuvat eri asioista, että Proust korostaa ensi sijassa tahdon ulottumattomissa olevan muistin kätköistä löytyviä positiivisia aarteita (poikkeuksiakin on), Freudilla torjunnan takana on useimmiten vähemmän iloisia asioita. Siinä polut taas risteävät, että kumpikin korostaa äärimmäisyyteen asti lapsuuden roolia myöhemmän psykologisen kehityksen kannalta. Proustilla iso osa kertojan myöhemmästä draamasta kiteytyy niihin Combrayn lapsuuden iltoihin, joina rakas äiti joko tuli tai ei tullut toivottamaan hänelle hyvää yötä.

***

Proustin rakkauskäsitys on ollut itselleni "Kadonneen ajan" ytimessä (ks. tarkemmin aiempi postaus), ja Tadién kirjasta saa helposti vahvistusta Proustin ajatuksille rakkaudesta sairautena. Kiinnostavaa on, että Freud käsitti asian hyvin pitkälle samalla tavalla puhuessaan "idealisaatiosta", jossa vielä toteutumattomista aistinautinnoista huumaantunut rakastaja antaa kohteelleen imaginäärisiä henkisiä ominaisuuksia, jotka häviävät sitä mukaa kun suhde lihallistuu.

Rakkauden eroottiseen puoleen Tadié tuo runsaasti lisävaloa väittämällä, että Proustin peruskokemus seksuaalisuudesta oli sadistinen ja voyeristinen, suhde itse aktiin jollain tavalla pelonsekaisen ulkopuolinen. Seinän läpi kuultu, sadistisia piirteitä sisältävä seksi on "Kadonneessa ajassa" jonkinlainen toistuva teema, joissa voi halutessaan nähdä samanlaista pakonomaisuutta kuin Joycen rantakohtauksissa.

Mitä tulee homoseksuaalisuuteen, Tadié tuo esiin että sekä Freud että Proust katsoivat ihmisten olevan syntymässään enemmän tai vähemmän biseksuaaleja, ja lopullinen suuntautuminen määrittyi viimeistään varhaislapsuuden kokemusten pohjalta. Molemmat korostivat myös sublimaation merkitystä "seksuaalisuuden hallinnassa" Samalla Tadié huomauttaa, ettei Proust missään tuotannossaan käy läpi äiti- tai isäsuhteensa vaikutusta seksuaalisuuteensa (Tadién mukaan Proustin lapsuus on hyvin lähellä Freudin kirjoittamaa Leonardo da Vinci -tutkielmaa).

Proust korostaa kirjassaan modernisti, että ihmisen seksuaalinen suuntautuminen tapahtuu joka tapauksessa hermostollisena prosessina niin varhain ja sellaisena, ettei sillä voi olla "moraalista sisältöä", toisin sanoen se ei riipu ihmisen omista valinnoista. Paroni Charlus on hahmona tunnettu siitä, että kertoja näki hänet naisena, joka pilkahteli pikku hiljaa esiin miesmäisen hahmon takaa. "Sodomassa ja Gomorrassa" Proust tekee homoseksuaalisuudesta useampiluokkaisen määrityksen, johon mahtuu monta erilaista varianttia.

Tadié puolustaa hienosti Proustin kaunokirjallisia valintoja huomauttamalla, etteivät Odette tai Guermantesin herttuatar todellakaan vaikuta miehiltä, jotka on vain transponoitu naisiksi. Albertinessä vilahtaa miehisiä piirteitä, mutta todennäköisemmin tarkoituksella. Proustin on pelastanut tietenkin hänen käsittämätön mielikuvituksensa ja eläytymiskykynsä, jolla hän on muuttanut omat miehiä kohtaan tuntemansa tunteet (tällaisia autofiktiivisiä elementtejä "Kadonnut aika" on tietysti pullollaan) fiktion tarkoituksia vastaaviksi.

***

Kirjassa tehdään myös äärimmäisen mielenkiintoisia psykoanalyyttisia tulkintoja Proustin elämästä, erityisesti hänen äiti-, isä- ja velisuhteestaan sekä näiden heijastuksista tiettyihin "Kadonneen ajan" perusvalintoihin. Kuka tahansa Proustista kiinnostunut saa näistäkin pohdittavaa pitkäksi aikaa.

Proustin valtavasta miellyttämisenhalusta sekä tarpeesta hakeutua seurapiireihin olisi mieluusti lukenut enemmänkin. Syynä näiden teemojen väistelyyn lienee yksinkertaisesti se, etteivät ne yhdistä Freudia ja Proustia. Tadié itse suosittaa Milton Millerin 70-luvun alussa kirjoittamaa "Proustin psykoanalyysia", josta epäilemättä löytyy lisää valoa tähänkin teemaan.

***

Kaiken kaikkiaan Tadién kirja on nautittava, älyllisesti mukavan haasteellinen ja upeasti kirjoitettu tutkielma, jollaiseen pystyy vain syvällisesti kohteitaan ymmärtävä asiantuntija. Olisi mahtavaa, että tällaisia kirjoja suomennettaisiin.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Näkymättömiä lapsia hyvinvointivaltiossa

"Mirabellaa… Bella Mirabella… Sessaa… Ookko kuulol. Tok kutsuu."
Harvakseltaan romaaneja julkaisevan Markus Nummen kaksi vuotta sitten ilmestynyt "Karkkipäivä" on yksi viime vuosien parhaita suomalaisia kirjoja. Jotenkin se on vain hassua, kun kirjailija käyttää erittäin epäomaperäistä näkökulma- ja kollaasitekniikkaa, kirjoittaa tyylillisesti aika neutraalia proosaa – ja tekee sen aivan törkeän hyvin. Helsinkiin, kovasti Munkinseudulta haiskahtaviin maisemiin sijoittuva romaani käsittelee lastensuojelun arkea kahden yhteenliittyvän tapauksen kautta. Ääneen pääsevät paitsi sosiaalityön ammattilaiset myös puoliksi heitteillä oleva pieni poika, stressaantunut uraäiti, tapahtumiin sekaantuva kirjailija sekä ressukka mutta humaani korttelikauppias.

***
"Kun kulkee tämän sotkun keskellä, niin tarttuuhan se. Rumuus tunkee oman pään sisään. Joskus melkein toivoisi… Toivoisi että joku saatana tulisi vaikka imurin kanssa ja imuroisi pään tyhjäksi. Että sitten olisi edes jossakin hetken siistiä. Kaunista. Avara puhdas tila ilman yhtään huonekalua."
Nummen kirjan hahmoista varsinkin pikkupoika-supersankari Tomin alias "Tok Kilmoorin" sekä tilanhallintasuunnittelija Paula Vaaran hahmot ovat niin eläväiset, että harvoin sellaisiin törmää. Tomin osuudet voisi liittää suoraan sanakirjaan havainnollistamaan kohtaa "lapsen maailma". Self-helpin ja suklaan voimalla uranaisen kulissiaan ylläpitävä ja yhä syvemmälle syöksyvä Vaara on kaikessa karikatyyrimäisyydessään mahtava tiivistys nykyajan ylitunnollisista loppuunpalajista, joilta ulkokultainen suorittaminen ja kontrolloidun kulissin ylläpito vievät kaiken käsityksen siitä, mikä elämässä on olennaista. Kirjailija-Arin kautta Nummi taas kuvaa osuvasti, millaisia riskejä viranomaisyhteiskunnassa liittyy siihen, että erehtyy vahingossa välittämään jostain vieraasta lähimmäisestään. 

Dialogi ja vapaata epäsuoraa hyödyntävä kertojanääni soljuttavat tekstiä eteenpäin vailla minkäänlaista keinotekoisuutta. Kirjan tapahtumat ovat ahdistavia, mutta vaihtuvat näkökulmat ja lapsen maailman armollisuus pitävät kirjan hengittävänä ja jopa sympaattisena.

Luin kirjan ensimmäistä kertaa sen ilmestyttyä ja nyt toisen kerran KOM-teatterin esityksen innoittamana. Minusta teatteriversio oli onnistunut, vaikka se heittikin kirjaa selvästi enemmän farssin puolelle. KOM:issa ei kuitenkaan naurettu vakavalle asialle vaan kaikkeen ihmistouhuiluun liittyvälle kömpelyydelle ja vakaviinkin asioihin kuuluvalle tahattomalle komiikalle. En osaa pitää kovin huonona teatteriesitystä, joka onnistuu sekä naurattamaan että liikuttamaan. Tyylilajin lievästä vaihdoksesta huolimatta teksti oli yllättävänkin uskollinen Nummen romaanille. Olen siis varsin eri mieltä näytelmän Hesarissa lytänneen Suna Vuoren kanssa.

***

"Karkkipäivän" jälkeen oli todellinen shokki tarttua kymmenen vuotta kirjahyllyssä pyörineeseen Nummen esikoiskirjaan, vuonna 1994 ilmestyneeseen romaaniin "Kadonnut Pariisi".

Kirjassa Pariisi katoaa. Nummi lähestyy aihettaan ensin yliopistolla tapaavan, Pariisia harrastavan nuorenparin, sitten aihetta dokumentoivan tv-kuvausryhmän näkökulmasta. Pariisin häviämistä pyöritellään mm. arkistoteoriasta lainaavin kirjallisin taikatempuin, joilla pyritään luomaan kuvaa todellisuuden ja etenkin historian häilyvästä luonteesta.

Tämäntyyppiset käsitteellisellä tasolla spekulatiivista maagista realismia edustavat kirjat ja niihin usein kuuluva taikurimainen tyylilaji ärsyttävät minua selittämättömästi. Koin "Kadonneen Pariisin" äärellä juuri samanlaista tarvetta puristella käsiäni nyrkkiin kuin Jose Saramagon lakkoon menevää kuolemaa kuvaavan "Death at Intervalsin" tai Italo Calvinon useimpien kirjojen parissa. Myös joistain Leena Krohnin kirjoista muistan saaneeni samantyyppisiä oireita.

Kirja on epäilemättä omalla tavallaan laadukas, ja esimerkiksi Helsingin Sanomien Hannu Marttila näyttää pitävän romaania hyvinkin merkittävänä. Filosofisia käsitteitä ja yhteiskunnallisia omituisuuksia on luonnollisesti hyvinkin mielekästä tutkia romaanitaiteen välinein, mutta perinteisen narratiivin ja sen keinovalikoiman sekoittaminen yleiskatsaukselliseen käsitekikkailuun on vaikea taiteenlaji (tässäkin joku voi onnistua, minkä osoittaa suuresti ihailemani Michel Houellebecq).

Tarkennetaan vielä, että ajatus "Pariisin" idean subjektiivisuudesta, häilyvyydestä ja siihen liittyvä historiankirjoituksen valjastaminen politiikan palvelukseen on ihan mahdollinen romaanin filosofinen kannake. En vain jaksa sitä, että kaupunki todella lentelee kirjassa taivaalla enkä sitä, että Ranskan hallituksen lavastamaan "Pariisiin" repeilee reikiä ja niin edelleen. Hienovaraisuuden taika särkyy.

Seuraava tyylinäyte edustakoon sitä jotain, joka saa karvani pystyyn:
"Bibliothèque Nationalen löytyminen Bretagnen rannikolta herätti sekä riemua että järkytystä. Kirjastosta "pelastettujen" tutkijoiden mielestä se oli yksinomaan ärsyttävä ja tuiki kohtuuton epäonnen potku, jonka ainoa konkreettinen lopputulos oli useiden väitöskirjojen viivästyminen sen epämääräisyyteen venyvän ajanjakson verran, jonka poliisiviranomaiset katsoivat tarvitsevansa asian selvittämiseen. Eikä mikään tuntunut selviävän.

Kun tutkijoilta kysyttiin, miten oli mahdollista, että he eivät olleet huomanneet olevansa poissa Pariisista, heidän reaktionsa oli ensiksi hämmästys, sitten ärtymys.

'Mutta mehän olimme Pariisissa. Bibliothèque Nationale on Pariisi.'"



perjantai 26. lokakuuta 2012

Terkkuja kirjamessuilta

Terkkuja kirjamessuilta! Kuten kuvasta näkyy, Darth Vader on edelleen hämmentynyt alaisensa osoittamasta uskonpuutteesta. Taustalla näkyy Riikka Pulkkinen, joka onnistui herättämään kiinnostuksen uutukaistaan kohtaan.

Eiffel-tornin kanssa naimisiin menneestä objektofiilistä kirjan "Rautaiset rakastajat" kirjoittanut ex-rumpalitoverini Janne Flinkkilä muuten vihjaili lavalta allekirjoittaneen epäilyttävästä suhteesta kaasunaamareihin. Kiistän jyrkästi.

Kirja-alan tila -keskustelusta ehdin kuulla vain puolet, mutta se oli selvästi viimevuotista valjumpi. Syykin lienee selvä: Jan Erola ja Harri Haanpää puuttuivat paneelista eikä yleisökysymyksiä sallittu.

Päällimmäiseksi jäi mieleen, että useimpien panelistien mielestä Suomessa ilmestyy kysyntään ja varsinkin tarjolla olevaan mediahuomioon nähden liikaa kirjoja. Havainto tuntuu monella tavalla erikoiselta, vaikka sen on kuullut monta kertaa aiemminkin. Taustalla voi kuulla huolta siitä, että osa kirjoista tehdään kustantamoissa hutaisemalla, eivätkä markkinointiosastot pysty auttamaan suurinta osaa parvesta mitenkään. No, jos paperiteollisuudessa on muutenkin ylikapasiteettia, niin ehkä sitten kirja-alallakin.

Sekin tuli selväksi, että kirjakauppojen lukumäärä vähenee aika railakasta vauhtia. Huolestuttavaa on se, ettei nettikauppa ole Suomessa lähtenyt kovinkaan kummoiseen lentoon esimerkiksi Ruotsiin verrattuna. Sellaistakin arvailua esiteltiin, että vanha lukeva sukupolvi on kuolemassa alta pois ja uusi ostaa kirjoja kerta kaikkiaan entisiä vähemmän. Ja jos ostaa, niin ei ainakaan kivijalkakirjakaupoista, joissa Anja Snellmanin sanoin viisikymppisten sukupolvi tykkää käydä laumassa hiplaamassa kirjoja.

Lisäksi tuli kuultua mm. Tommi Uschanov, bloggari-kollega ja esikoiskirjailija Karoliina Timonen, Riku Korhonen ja Monika Fagerholm. Mukaan tarttui vain yksi kirja: alennuksessa ollut Arto Kivimäen "Odysseia lapsille". Olisin ostanut divaripuolelta Nathalie Sarrauten "Tropismien" suomennoksen, mutta se maksoi kahdeksan euroa.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Täydellinen kaaos hiekkarannalla

Vuosi sitten Normandiasta Helsinkiin muuttaneen ja samaan syssyyn Harri Haanpään vanavedessä Likelle siirtyneen Riikka Ala-Harjan kuudes romaani ”Maihinnousu” on ollut ehkä syksyn puhutuin kaunokirja (sen yhden toisen Liken kirjan kanssa), ja hyvä niin. Avioeron ja lapsensa syövän kouriin joutuvan normandialaisen maihinnousuopas Julien tarina on tiukasti rakennettu, napakasti kerrottu ja asiaankuuluvalla tavalla ahdistava. Romaanin ytimeen leivottu taistelun teema toimii. Normandian maihinnousu rinnastuu leukemiaan luontevasti ja puolison petollisuuden takia alta murentuvan avioliiton kanssa taistelu tuo kirjaan kolmannen keskuselementin. Näillä eväillä kirjaan on saatu tehokas poikkeustilan tuntu.

Kirja alkaa suoraan tapahtumavyöryn keskeltä ja etenee nopeasti. Miehen petollisuudesta seuranneen eroprosessin käsittely muuttuu salamasodasta asemasodaksi, kun lapsi yllättäen sairastuu. Ihon alle ryömivällä tavalla Julie pohtii, aiheuttivatko kodin jännitteet lapsen sairauden. Taustalla kulkevat Normandian maihinnousun tapahtumat, jotka tuodaan tarinaan mukaan Julien opastuskierrosten kautta. Ala-Harja kertoi hiljan YLE:llä, ettei hän halunnut kirjoittaa historiallista romaania, mutta halusi kuitenkin kirjan teemaan hyvin sopivan historiallisen kontekstin mukaan. Päähenkilön ammatinvalinta on ollut näistä lähtökohdista varsin nokkela oivallus.

Julie on maailmankuvaltaan jämpti ja käytännöllinen nainen. Hän ei antaudu tunteidensa valtaan vaan hallinnoi kaaostaan "kiihkottoman historioitsijan" tavoin. Kierroksillaankin hän yrittää "pitäytyä toiminnassa ja taisteluiden etenemisessä" eikä alkaa kysellä, onko sotimisessa ylipäätään mitään järkeä. Julien illuusioton asenne tulee hyvin esiin, kun hän kommentoi sairaalle tyttärelleen tasapeliin päättynyttä jalkapallopeliä:
”Ratkaisematonta ottelua ei ole, sanon, Toinen on aina parempi kuin toinen.

Tasapeliä ei oikeasti ole, tasapeli on aina harha.

Harmittaa miksi puhun Emmalle tuollaisia. Toisaalta: tauti joko selätetään tai sitten sille hävitään, ollaan naimisissa tai sitten ei olla, sota hävitään tai voitetaan, mikään ei ole milloinkaan tasan.”

***

Julie on hahmo, josta olisin halunnut tietää enemmänkin. Lukija oppii hänestä käytännöllis-orientoituneen luonteensa lisäksi jotain, mutta ei kovin paljoa: hän pitää lenkkeilystä ja sulkapallosta, tupakoi, seuraa Idolsia muttei vaikuta kovin kiinnostuneelta jalkapallosta. Hän on asunut ikänsä normandialaiskylässä, mutta hän ei tunnu tuntevan sieltä yhden läheisen ystävän lisäksi oikein ketään. Äiti asuu Réunionin saarella, isä on kuollut, mutta juuri sen kummemmin Julien menneisyyttä ei tongita.

Toisaalta ymmärrän, miksi maalaileva taustoitus on jätetty vähemmälle. "Maihinnousu" on tiukka, lyhyt kirja kriisistä, selviytymisestä seuraavaan päivään. Julie on olemassa hänelle tapahtuvien asioiden takia eikä toisinpäin, poikkeustilassa ilmavat identiteettipohdinnat jäävät sivuun ja niiden paikan ottavat sytostaattihoidot ja käsidesin lotraaminen.

***

Kirjan päähenkilön luonteeseen sopivalla tavalla myös Ala-Harjan tyyli on toteava ja selkeä, hyvällä tavalla matter-of-fact. Julien tajunnanvirrasta on napattu kiinni minäkertojalla ja preesensissä. Ratkaisu on kirjan teeman ja rakenteen kannalta hyvin mietitty. Lisäksi Ala-Harja ketjuttaa usein virkkeitä pilkkujen väliin, mikä vahvistaa tuntua siitä, että asiat tapahtuvat parasta aikaa.

Ala-Harjan tyyliin kuuluu myös, että pidempää kappaletta seuraa usein useampi yhden tai kahden lauseen kappale, mikä tuo tekstiin draamallista rytmiä, ehkä vähän Pirkko Saision tapaan. Dialogi on monin paikoin jätetty merkitsemättä, mikä vie myös hyvin lukijaa lähemmäs päähenkilön tajuntaa.
"Avaan tietokoneen ja etsin tietoa mustelmista. Etsin veriarvot ja verihiutaleet, etsin faktaa, sairaudet ovat kemiaa, ne ovat lääketiedettä, silkkaa luonnontiedettä, kohta me ajamme autolla sairaalaan ja lääkäri ilmoittaa, että Emma on terve.

Tartun puhelimeen ja samalla hetkellä näen miten Emma ja Henri kävelevät kadun toisessa päässä. Juoksen heitä vastaan, yritän juostessa rauhoittua, ja kun tavoitan heidät, olen tyyni, olen täysin rauhallinen, ja kysyn Emmalta hymyillen, oliko rannalla mukavaa.

Emma näyttää sankoaan, missä taskuravut kalisuttavat saksiaan.

Sanon, että meidän pitää lähteä sairaalaan.

Kenen meidän, Henri kysyy.

Minun ja Emman.

Miksi, Henri kysyy.

Tutkitaan lisää.

Mitä?

Mustelmia, kaiken varalta, sanon rauhallisesti.

Käsken Emman vaihtaa hameen ja pestä kädet.

Käynnistän auton, me lähdemme.

Emma otetaan suoraan osastolle.

Soitan Henrin paikalle."
***

Verrattuna Ala-Harjan edelliseen romaaniin ”Kanaria” (2010) uutukainen on selvästi vakavampi. Kanariaa pilkuttava ironia, paikoitellen jopa Raittilan tai Hotakaisen mieleen tuova aika karski ilmaisu (no, siinä ollaan suurimmaksi osaksi miesten päiden sisällä) ovat Maihinnousussa taka-alalla. Kanaria on niin ikään preesensissä mutta kolmannessa persoonassa. Preesens-ratkaisu toimii tässäkin kirjassa hyvin ja antaa mahdollisuuden takaumien esittämiselle imperfektissä. Vapaa epäsuora kerronta loikkii eri henkilöiden välillä ja vaihtaa luontevasti rekisteriä henkilön mukaan.

”Kanariassa” rinnastetaan ensimmäisen ja kolmannen maailman ongelmia yrityksensä konkurssin jälkeen Kanarialle muuttaneen telakkapomon, tämän jo kuolleen mutta kirjassa vahvasti mukana elävän vaimon, afrikkalaistaustaisen siivoojatytön sekä Kanarialle uima-allasta korjaamaan kutsutun nuorenmiehen kautta. Mukana on myös Gran Canarian suomalaissiirtokunnan naispastori, jota seurakuntansa muka-ongelmat ällöttävät.

Kanaria kuvaa hienosti nykyajan miehistä empatiakyvyttömyyttä sekä siitä seuraavaa kohtaamisen mahdottomuutta ja yksinäisyyttä. Itsensä varsinaiseksi hyväntekijäksi mieltävällä laivanrakennuspomo Nymanilla on Katherine Mansfieldiä mukaillen "karmea tarve ihmiskontakteihin", joita ei enää saa kuin rahalla, kun väärään muottiin väkivalloin pakotettu vaimo on kuollut eikä tyttäriä voisi vähempää kiinnostaa.

Kanarialle paremman tulevaisuuden perässä pyörivät afrikkalaiset jäävät valkoihoisille siirtolaisille täysin käsittämättömiksi, mutta raha sentään liikkuu. Valkoihoiset käristävät itseään rannalla ja hukkuvat rantaveteen humalassa, afrikkalaiset ajelehtivat rantaan pakopurkkiensa upottua merellä. Pastori Holmin sanoin, on "synti maata rannalla samalla kun afrikkalaiset rantautuvat ruumiina kainaloon."

"Kanariassa" symboliikka on "Maihinnousua" hämärämpää ja langat jäävät paikoitellen auki. Esimerkiksi romaanin keskiössä olevasta altaan tematiikasta saadaan aikaiseksi monitahoinen verkosto, jota lukija jää pohtimaan pitkäksi aikaa. Itse tykkään tällaisista täkyistä. Myös allasremonttia tekevälle "ottopoika" Mikolle haamuna tarinaan ilmestyvä Nymanin kuollut ja ilman dialogiviivoja replikoiva Silja-vaimo jää hauskasti monitulkintaiseksi, vähän Hamletin haamun tyyliin.

Romaanien lisäksi Ala-Harja on kirjoittanut mm. lastenkirjoja, kuunnelmia ja tekstejä sarjakuviin. Hän on mukavalla tavalla ammattimainen ja sanoista kiinnostunut kirjoittaja, jolla on monta ääntä ja paljon sanottavaa.

***

”Maihinnoususta” ei voi kirjoittaa sanomatta jotain Hesarin lanseeraamasta ”taiteen etiikkaa” koskevasta keskustelusta. Sinänsä on hämmentävää, miten sama keskustelu faktan ja fiktion rajoista käydään aina uudelleen, vuosikymmenestä toiseen. Ennen sentään uhattiin reilusti kunnianloukkausjutuilla, nyt peräänkuulutetaan kirjailijoille ”eettisiä normistoja”. Olin yllättynyt, että Hesari lähti nostamaan asiaa näin isosti. Suurista myllerryksistä toipuvien läheisten loukkaantuminen heidän kokemustensa käyttämisestä fiktion pohjana ja elävästä elämästä ammentavan kirjailijan perhesuhteet ovat yksi asia, näiden kokemusten käsittely koko sivun jutussa valtakunnan ykkösmediassa (vaikkakin tietysti laatulehdille tyypillisen ”ilmiö-diskurssin” alla) ihan toinen.

Jos unohdetaan uutisointi, keskustelusta jää fiktion ystävälle käteen se mielenkiintoinen ristiriita, joka sisältyy syvien kokemusten samanaikaiseen äärimmäiseen henkilökohtaisuuteen ja toisaalta niiden banaaliuteen: mikä tahansa elämän suuri tragedia on toisaalta yksilön maailman perustuksia tärisyttävä, toisaalta kaikille kokijoilleen hämmentävän samanlainen. Juuri elämän peruskokemusten kuten rakkauden, nuoruuden optimismin, kuolemanpelon ja sairauden universaaliuteen perustuu merkityksellisen kirjallisuuden mahdollisuus.

Toinen mielenkiintoinen aspekti tämäntyylisissä jupakoissa on usko painetun sanan ikuistavaan voimaan. Jännittävällä tavalla edelleen tunnutaan ajateltavan, että se mikä on kirjoihin ja kansiin vaikka sitten fiktion muodossa saatettu, on jotain lopullista ja peruuttamatonta, jotain johon on syytä suhtautua suurella vakavuudella. Tällainen ajattelu synnyttää monenlaisia mahdollisuuksia loukkaantumiseen. Huomaan ajattelevani usein Marcel Proustin lääkäriveljeä Robertia, joka – jos moukkamainen biografinen luenta sallitaan – jäi kokonaan ulos veljensä romaanista, koska hänelle ei löytynyt järkevää taiteellista roolia. Minusta veljen kohtalo kertoo siitä, millaista romaanitaide on. Sekin kertoo jotain, että Robert toimitti Marcelin tuotantoa painokuntoon veljensä kuoleman jälkeen.

torstai 4. lokakuuta 2012

Uuden romaanin manifesti

Venäjänjuutalaiseen sukuun syntynyt ja myöhemmin ranskalaistunut Nathalie Sarraute (1900 – 1999) tunnetaan kirjallisuusympyröissä yhtenä ranskalaisen, perinteistä romaanikäsitystä uudistamaan pyrkineen "uuden romaanin" (le nouveau roman") johtotähdistä. Aika moni tuntuu leimaavan uuden romaanin itsetarkoitukselliseksi muotokikkailuksi, jonka soisi vaipuvan unholaan. Sarraute on kuitenkin kirjailija, jonka teoksiin ja ajatuksiin romaanista kannattaa ehdottomasti tutustua.

Sarraute avasi teoreettista suhdettaan kirjallisuuteen esseekokoelmassaan “L'Ère du soupçon” eli suomeksi suunnilleen "Epäilyksen aikakausi" (1956, ei tietääkseni suomennettu), jota pidetään myös uuden romaanin opinjulistuksena. On tosin hyvä huomata, että Sarrauten ensimmäinen uuden romaanin ajatuksia käytännössä kokeillut teos ilmestyi jo lähes 20 vuotta ennen näitä esseitä.


***

Sarrauten perusidea on se, että edelleen laajassa käytössä olevilla klassisen realismin välineillä on mahdotonta päästä suuria mestareita kuten Dostojevskia tai Balzacia syvemmälle. Sarrauten mukaan ihmiset ovat niin tottuneita klassikoiden luomiin konventioihin, että niistä on tullut todellisuuden näkemisen estävä toinen luonto, liian helppo ratkaisu.

Sisältö on Sarrautelle aina muotoon sidoksissa. Jos haluaa päästä klassista romaanitaidetta syvemmälle ihmisen nahkoihin, täytyy uudistaa menetelmiä. Toisaalta omaperäinen tyyli on vain halpa temppu, jos se ei mahdollista porautumista kohti "todellisuutta".

Sarrauten silmät avautuivat muodon ja sisällön yhteydelle hänen lukiessaan modernisteja, etenkin Proustia, Joycea ja Woolfia. Nämä onnistuivat murtamaan perinteiset ilmaisutavat tajunnanvirtatekniikallaan. He käänsivät katseen kohta ihmisen sisuksia ja pyrkivät löytämään totuuksia, joihin klassisella romaanikerronnalla ei päässyt käsiksi. Sarraute vertaa kehitystä maalaustaiteeseen 1800-luvun lopulla, jolloin taiteilijat onnistuivat karistamaan hartioiltaan klassisen maalaustaiteen rajoitteet. 

Tosin pian modernistien jälkeen eksistentialistit näyttivät, ettei ihmisen sisällä ollutkaan mitään nähtävää (tosin Sarraute näyttää, miten Camus'n Meursault'nkin tai häneksi naamioituneen kertojan sisällä elää sitkeästi perinteinen esteetti ja tarinankertoja). Ihmisen sisältä kultahippuja siivilöineiden modernistien löydökset tuntuivat Sarrautesta lopulta epätyydyttäviltä, vihjasipa hän itse Proustinkin olevan kenties lopulta vain henkilöhahmoja suoltava, liikaan analyysiin sortuva kynäniekka. Ja vaikkei olisi ollutkaan, modernisteja oli täysin turha imitoida, koska he olivat sanoneet jo kaiken sen, mikä heidän metodeillaan oli mahdollista.

***

Sarrautea ärsytti, että suurin osa kirjallisuudesta oli jumissa klassisen romaanin juoni-, henkilöhahmo- ja dialogikonventioiden kanssa, vaikka samat asiat saattoi tavoittaa paljon moniulotteisemmin ja syvemmin elokuvassa ja teatterissa. Hänen mielestään romaanin lisäarvo oli jossain ihan muualla.

Sarraute antaa esseissään Proustille pisteet siitä, että hän pyrki sentään analysoimaan keskustelun pinnan alla kytevät vaikuttimet ja vaille sanoja jäävät liikahdukset (sous-conversation), mutta hänkään ei kyennyt siihen mihin kirjailijan pitäisi pystyä: vaientamaan kertoja, raahaamaan lukija osalliseksi peliin, saamaan hänet varuilleen, käyttämään kaikkia aistejaan tekstissä uidessaan.

Sarraute väittää varsin raflaavasti, että sellainen aikalaiskirjallisuus, johon lukija pystyy samaistumaan ja joka peilaa hänen kokemustaan maailmasta, on lähes varmasti arvotonta, koska se edustaa keskivertoihmisen keskivertokokemusta ehkä pikkuisen napakammin ilmaistuna. Toisin sanoen se vastaa (Sarrauten mielestä romaanitaiteen kannalta epärelevanttiin) tarpeeseen saada tukea omille epäomaperäisille käsityksille todellisuudesta ("Täähän on ihan kuin mun elämästä, just noin mäkin ajattelen!").

Sarraute katsoi, että oikean, uutta luovan taiteen tulee olla muodoiltaan (ja siten myös sisällöiltään) niin uutta ja epämukavaa, että lukija nimenomaan EI samaistu siihen, vaan se avaa täysin uusia ja häiritseviä tapoja hahmottaa todellisuutta.

***

Sarrauten tutkimusten kohteeksi muodostuivat jossain tajunnan rajamailla häilyvät ja usein joistain ulkoisista olosuhteista johtuvat mielenliikahdukset, joita oli lähes mahdotonta kuvata sanoin. Hän näki näissä tropismeiksi (sana on lainattu biologiasta ja tarkoittaa kasvien kasvun suuntautumista lähinnä valon ja painovoiman vaikutuksesta) ristimissään ilmiöissä ja niiden edustamissa ihmismielen tiedostamattomissa kerroksissa sen totuuden, jota kohti romaanitaiteen piti pyrkiä. Ainoa keino tavoitteeseen pääsemiseksi oli riisua tropismien ympäriltä kaikki perinteistä romaania rasittavat tekijät kuten juoni ja persoonalliset henkilöt.

Sarraute halusi näyttää, miten vaikkapa arkisen keskustelun pinnan alle kätkeytyi valtava määrä "ali-keskustelua", joka koostuu monimutkaisista mielleyhtymistä ja tunteista, valtasuhteista, piilotetuista motiiveista, kätketyistä tarpeista ja sen sellaisista. Tämän tavoittamiseksi tuli tarttua hetkeen, hidastaa ajankulu ja katsella tapahtumia läheltä. Nämä liikahdukset ovat Sarrauten näkemyksen mukaan universaaleja, ja niitä oli paras kuvata mahdollisimman anonyymien ihmisten kautta.

Sarraute piti tehtävää vaikeana. Hänen mukaansa keskimääräinen lukija oli pavlovilaisen ehdollistunut kasaamaan tekstimassasta koherentteja henkilöitä ja halusi päästä helpolla, pysyä tutulla maaperällä. Lukija täytyi siis haastaa ja pakottaa hänet osallisena syvälle tekstiin.

***

99-vuotiaaksi eläneen Sarrauten koko mittava tuotanto rakentui tropismin käsitteen ympärille. Vuonna 1939 ilmestynyt esikoisteos "Tropismes" (Tropismeja, suomentanut Leena Kirstinä 1968) sisältää 24 erittäin lyhyttä ja vaikuttavaa proosatekstiä. Sarraute ehti kirjoittaa pitkän elämänsä aikana hurjan määrän kirjoja, joista olen lukenut vasta muutaman. Pidemmissä teksteissä Sarrauten monimutkaisille mielleyhtymille ja tunteille hakemat "objektiiviset korrelaatit" pääsevät paremmin oikeuksiinsa ja lukijan todellinen eläytymiskyky punnitaan.

Pistän tähän kohtaan pisteen ja palaan seuraavassa postauksessa Sarrauten tuotantoon. Tropismien lisäksi kammataan ainakin mahtava taidepiirisatiiri "Kultaiset hedelmät".

sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Modernisti näkee näkyjä

Helena Ruuskan kirjoittama elämäkerta ”Kuin linnun kirkaisu” palautti Marja-Liisa Vartion (1924-1966) pitkästä aikaa ajatuksiini. Luin häntä joskus lukioikäisenä ja tykkäsin kovasti, mutta jotenkin häntä ei ole sen jälkeen tullut luettua vaikka modernisteja mukamas harrastankin. Ruuska toimii äidinkielenopettajana ja on aiemmin kirjoittanut väitöskirjan Vartion Madame Bovarya mukailevasta romaanista "Kaikki naiset näkevät unia".

41-vuotiaana kuolleessa Vartiossa on henkilönä paljon mielenkiintoista – hän oli avioerolapsi, joka eli lapsuutensa ja nuoruutensa Joel Lehtosen Säämingin ja Aleksis Kiven Nurmijärven välillä ja ammensi näistä "kahdesta maisemasta" aineksia kirjallisuuteensa. Hän oli omapäinen nuorinainen, puhetta pulppuavan suvun vaikutteita imenyt armoitettu ja spontaani tarinankertoja, ensin varakkaan ja alkoholisoituneen  taidegalleristi Valter Vartion, sittemmin Paavo Haavikon vaimo, Sylvi Kekkosen ystävä, Tuomas Anhavan kätilöimä otavalainen runoilija ja kirjailija. Ruuska piirtää Vartiosta kuvan savolaisena luonnonlapsena, joka onnistui hurmaamaan Helsingin jäyhät kulttuuripiirit tarinoillaan perinnönjaoista, unista ja suomalaisen maaseudun kummallisista hahmoista.

Ruuskan elämäkerta on ensimmäinen Vartiosta kirjoitettu ja siten erityisen arvokas. WSOY:lle kuuluu hatunnosto siitä, että otavalaisen modernistin elämää luotaava kirja on päätetty kustantaa.

***


Ruuskan tapa käsitellä aihettaan on varsin perinteinen, tosin tuotantoa käydään läpi piristävän paljon. Ruuska lähtee liikkeelle sairastelleen, kilpirauhasen ylitoimintaan väärää hoitoa saaneen ja unilääkkeitä runsaasti käyttäneen Vartion dramaattisesta kuolemasta, jonka lopullinen syy paikannetaan alkukesäisen uintireissun aiheuttamaan vilustumiseen. Tämän jälkeen Ruuska palaa Vartion lapsuuteen, etenee kronologisesti tarinaa preesensissä kuljettaen. Hän pysyttelee hyvän elämäkerturin tavoin varsin näkymättömänä ja antaa oman kädenjälkensä näkyä lähinnä Vartion tuotantoa koskevissa pohdinnoissa.

Painoa on paljon nuoruusvuosilla, joilta on toimitettu Vartion päiväkirjat. Tuula Levoa viipyily Marja-Liisan teinirakkauksissa ärsytti, itseäni ei niinkään, koska näin tuntui paljastuvan jotain olennaista paitsi Marja-Liisan elämänasenteesta myös 40-luvun sovinnaisuuskäsityksistä ja sodan vaikutuksista niihin. Ruuska on lisäksi haastatellut laajasti Vartion ja Paavo Haavikon lähipiiriä, ml. isänsä työtä jatkavaa Heikki Haavikkoa, ja saanut käyttöönsä aiemmin tuntematonta Vartiolta jälkeenjäänyttä aineistoa, kirjeitä ja valokuvia. Näkökulma on aika kohtelias, esimerkiksi Vartion perhe-elämää ja lasten vaiheita ei juuri tirkistellä. En tiedä onko tämä hyvä vai huono asia, koska esimerkiksi Vartion ottotyttären, niin ikään nuorena kuolleen Laritsan vaiheisiin liittyisi paljon myös Vartion persoonan ja miksei hänen kirjallisuutensakin kannalta mielenkiintoista ainesta.

***

Yksi mahdollinen, mm. Jouni Tossavaisen Kiiltomadossa mainitsema marmatuksen aihe kirjassa liittyy siihen, että Ruuska tulkitsee monin paikoin Vartion elämää ja ajatuksia hänen fiktionsa kautta. Näinhän usein tehdään. Se, onko tässä mitään pahaa, kunhan temppu tehdään läpinäkyvästi, on ikuisuuskysymys. Itse en tästä ole järin huolissani, koska en jaksa aina uskoa ns. virallisten lähteidenkään edustavan mitään absoluuttista totuutta. Miksei kirjailijan tuotannon kautta voisi pyrkiä lähestymään hänen maailmankuvaansa ja syvimpiä ajatuksiaan? Ja toisaalta: Ovatko päiväkirjat täysin luotettavia? Entä aikalaistodistajien lausunnot?

Toisaalta Ruuska lukee Vartion tuotantoa aika vahvasti omaelämäkerrallista aineistoa vasten. Ruuska tiivistää "vartiolaisen kerronnan" hänen lapsuudenkokemuksistaan kumpuavaan sukulaissetien ja -tätien jatkuvaan tarinointiin:  

"Kertomuksissa setvitään menneisyyttä, mutta ne värittävät tai selittävät nykyisyyttä. Olennaisia ovat kertomusten toistaminen ja varioiminen, näkökulmien vaihdokset ja erilaisten äänten sekoittuminen."
Ruuska korostaa Vartion ansioita nimenomaan tarinankertojana ja viittaa tapauksiin, jossa hän sai kuuntelijansa haltioitumaan kertomuksillaan perinnönjaoista ja erityisesti nähdyistä unista, joiden vatkaamiselle kirjailija oli altistunut lapsuudessaan päivä toisensa jälkeen. Samalla Ruuska muistaa korostaa, että Vartiolla oli vahva kokonaisrakenteen taju, mikä teki hänestä kiinnostavan romaanikirjailijan.

Ruuskan omaelämäkerrallisesta materiaalista ammentava ote käy ilmi selvästi, kun vertaa hänen analyysiaan postuumina ilmestyneestä romaanista "Hänen olivat linnut" Pirkko Alhoniemen vuonna 1973 ilmestyneessä "Romaani ja tulkinta" -kirjassa esittämään hienoon symbolistiseen analyysiin, jossa omituisen ruustinnan ja hänen palvelijansa arkisista jahnauksista ammennetaan lintutematiikan kautta suuria uskonnollisia, seksuaalisia ja yhteiskunnan muuttumiseen liittyviä merkityksiä ja valtavia jännitteitä.

Minusta ei ole yhtään pahaksi, että Ruuska paitsi ammentaa Alhoniemen analyysista myös kertoo romaanin tosielämän vaikuttimista sukulaistalon ullakolla rapistuvaa täytettyä joutsenta myöten. On mm. hauska tietää, että "nopeasti ja näynomaisesti" kirjoittanut Vartio on kuvaillut olevansa kirjoittaessaan "kuin metso soitimella" (postauksen alussa oleva kuva on Seppo Polameren kuvitusta romaaniin "Hänen olivat linnut"). Tämän tietäen romaanin muutenkin merkityksiä täyteen ahdettu, lähes sivun mittaisena virkkeenä vyöryvä, katharttinen grande finale saa aivan uusia ulottuvuuksia. Alhoniemi on epäilemättä oikeaoppinen tulkitessaan romaania puhtaan teoslähtöisesti, mutta minusta biografinen tulkinta usein enemmänkin lisää jotain taideteoksiin kuin vähentää niiden itsenäistä arvoa. Tästä hyvänä esimerkkinä on Ruuskan siteeraama Haavikon runo ”Puut, kaikki heidän vihreytensä”, joka muuttaa vahvasti väriä kun tietää, milloin se on kirjoitettu.

***

Ehkä kaikista mielenkiintoisin kohta Ruuskan kirjassa on "Se on sitten kevät" -romaania koskeva, tarkasti kuvattu havainnollistus siitä, miten Tuomas Anhava ohjasi Vartion tunteellista ja runsasta ilmaisua modernistiseen pelkistettyyn tyyliin (esimerkin yliviivauksineen voi katsoa esim. täältä. Myös Paavo Haavikon rooli kirjojen ideoinnissa ja editoinnissa tulee hyvin esiin. 

Luin itse elämäkerran innoittamana Vartion vuonna 1958 ilmestyneen toisen romaanin "Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö". Kuulas, jopa askeettiseen tyyliin kirjoitettu ja tiukasti rakennettu tarina kertoo tytöstä, joka tulee raskaaksi varatulle miehelle ja pakenee sosiaalista stigmaa ja perheen asettamia henkisiä kahleita kaupunkiin. Kirja on todella hieno kaikessa vähäeleisyydessään, ja Ruuska kytkee kirjan naiskuvan hienosti viisikymmentäluvun konventioihin ja moraalikäsityksiin. Ruuska havainnollistaa myös, miten Vartio ammensi aiheensa omista kokemuksistaan mutta antoi niiden lopulta noudattaa taiteen vaatimuksia.

Tämän perään luettuna "Hänen olivat linnut" oli jotain ihan muuta – runsasta, harhailevaa symbolistista maalailua, samojen teemojen toistoa, maailmaa jonka täyttävät "etiäiset", merkit, taikausko ja ihmiselämän kietoutuminen osaksi ylisukupolvista tarinoiden perinnettä. Dialogi on vallannut runsaasti alaa kertojalta. Viimeisellä romaanillaan Vartio tavallaan palaa ensimmäisiin julkaistuihin teoksiinsa, runoihin ja proosarunoihin, jotka ovat täynnä unimaailmaa, fantasiaa ja symboliikkaa.

***

"Tyttö kuin tyttö" hyödyntää taitavasti vapaata epäsuoraa kerrontaa. Kertoja pysyy tiiviisti päähenkilön tajunnassa ja siirtyy välillä sujuvasti dialogiin. Tekstistä välittyy nuoren ihmisen maailmaa ja itseään ihmettelevä ajattelu:

"Hän käänsi katseensa pois, katsoi nyt esineitä hämärässä huoneessa, liikautti kättään. Se oli, koska se liikkui, kun hän ajatteli, että minä liikutan sitä nyt. Valvottu yö ja väsymys, siitä se tuli, tämä olo. Kuin maailma ympärillä olisi ohentunut, esineet olleet tyhjästä tehtyjä, kädet tyhjät, vain viivalla tehdyt."
"Hänen olivat linnut" on taas risteilevien tarinoiden kudosta, jossa äänessä on rakkautta vaille jäänyt ja vähintään yhtä paljon menneisyydessä kuin nykyisyydessä asuva ruustinna:
"Illan suussa he lähtivät, piispa ja hän, yhdessä luodoille, ja aamulla oli työpöydällä viisi uutta lintua, vesilintuja, niitä samoja jotka huutelevat niin haikeasti öisellä selällä. Sinä yönä kun hän palasi kotiin kädessään tuo pitkänokkainen – älä katkaise sitä Alma, kuovin nokka katkeaa jos sitä kantaa noin, kanna näin, kuin sylilasta, olenhan minä sinua opettanut, noin, ja pane se yksikseen toiselle ikkunalaudalle, älä siihen sorsan viereen, eivät ne luonnossakaan minun tietääkseni ole toisiaan lähellä – niin, kun hän palasi kotiin, minä seisoin portailla odottamassa ja minun mittani oli täysi. 'Mitä jos ampuisit minut', sanoin. 'Tahtoisin tietää minkä virren laulattaisit sen päälle kun olisit preparoinut minut, katsoppas, eikö näitten läpi olisi mukava työntää rautalanka, katsoppas, kun minä pidän niitä näin ja jalat näin, mihin asentoon sinä laittaisit minut, minä olen miettinyt sitä koko yön, panisitko sinä minut istumaan, seisomaan yhdellä jalalla, katso näin, vai panisitko näin, käden koholle ilmaan, vai molemmat kädetkö, vai käsi pitkin sivua tai molemmat kädet? Koko yön minä olen odottanut sinua kotiin, koko yön olen kulkenut edestakaisin ja katsellut näitä ja ajatellut että mikäpä muu minä olen kuin lintu tässä kokoelmassa, minkä nimen sinä minulle antaisit, rara avis vai mitä."
Rovasti reagoi ruustinnan muistelun mukaan syyttämällä häntä siitä, ettei lasta odottava ruustinna osaa suhtautua raskauteensa kuin kansannainen, ja määrää hänet eri huoneeseen nukkumaan. Alma käskee tuskastuneena ruustinnaa lopettamaan vatvomisen.
"Älkää alkako taas, älkää alkako, Alma sanoi, – tulee uneton yö kun te taas puhutte tuota. Menkää pois älkääkä katsoko lintuja enää tänä päivänä."
***

Kumpi on sitten todellista Vartiota, ja onko sillä mitään merkitystä? Oli miten oli, tämä jännite Vartion tuotannossa välillä tekee hänestä niin mielenkiintoisen ja korostaa suomalaisen modernismin taustapirujen luomien konventioiden tiukkuutta. Kuten Ruuska toteaa, "anhavalaisessa maisemassa koski ei saa pauhata vapaana."

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Pieniä ne on kirjailijan perunat

Helsinki-kirjojen onnistunut Facebook-puffi Jyri ja Jera Hännisen teoksesta "Haluatko todella kirjailijaksi?" sai minut kävelemään lähes niiltä sijoiltani Akateemiseen. Ensimmäinen havainto oli, että vetävää otsikkoa on todella syytä täydentää kirjan alaotsikolla "matkaopas kirjamaailmaan", jotta sisältö pääsee oikeuksiinsa. Kirja sisältää nimittäin paitsi hyödyllistä käytännön tietoa ja aiheellista pelottelua kirjailijanaluille myös   sanakirjamuotoon sommitellun tieto- ja juorupläjäyksen kirja-alan kammareista. Kirjoittajilta oli pari vuotta sitten tulossa Teoksen pressilistoillakin pyörinyt kirja "kustantamoiden hulluista vuosista", ja se näkyy olevan ainakin joidenkin nettikirjakauppojenkin sivuilla ennakkotilattavana. Itselläni ei ole tietoa, onko kyseinen kirja todella ilmestymässä. 

Oli miten oli, hyvä katsaus noihin hulluihin vuosiin on saatu mahtumaan näiden kansien väliin. Kirja ei todellakaan pyri "objektiiviseen" katsantoon vaan tarinoi ironisesti ja kärjekkäästi luovan työn tekijöiden näkökulmasta ja luo näin varmaan alalle kaipaileville oikeita puhetapoja. Tässä maailmassa pahiksia ovat kirja-alan vallanneet eijkensbaijarsit, puppugeneraattorikonsultit ja Excel-miehet, jotka eivät ymmärrä kirjoista muuta kuin sen että ne ovat neliskanttisia eivätkä tunnu menevän kunnolla kaupaksi (Haavikkoa erittäin vapaasti mukaillen). Hyvä esimerkki kirjoittajien näkökulmasta on kirjan organisaatiouudistusta koskeva kohta: 

"ORGANISAATIOUUDISTUS. Peitenimi sille operaatiolle, jolla noin kahden vuoden välein tuhotaan työpaikan ilmapiiri, tehdään työskentely hankalammaksi ja siirretään pomon inhokkeja syrjään sekä nostetaan perseennuolijoita keskeisille paikoille. Operaatiota perustellaan aina sillä, että 'kustantamon toiminnasta tehdään tehokkaampaa ja parempaa' ja että 'operaatiosta hyötyvät kaikki'. Erityisen harmilliseksi tuhoamisoperaatiot tekee se, että useissa kustantamoissa olisi oikeasti tarvetta järjestellä työt järkevämmin – näin tapahtuu organisaatiouudistuksissa vain harvoin."
*** 

Kirjan rakenteen ja otsikon suhteesta voi kai päätellä kirjoittajien näkemyksen olevan, että tällaisessa maailmassa terävän kynän ja esteettisen vainun lisäksi kirjailijakandidaatin olisi hyvä olla myös täysimittainen suhdesuhmuroija, joka paitsi osaa halveksia bisnesmiehiä myös erottaa Mervi Kantokorven Silja Hiidenheimosta ja tietää, mihin kapakkaan kannattaa milloinkin osua itseään markkinoimaan.

"Haluatko todella kirjailijaksi?" avaa hyvin sitä, miten pienet suomalaiset kirja-alan piirit ovat ja kuinka vaikea alalle on pystymetsästä päästä (sama koskee tietysti monia muitakin aloja pienessä maassamme). Se ei lopullisesti kirjasta selviä, kuinka moni esikoiskirjailija onnistuu saamaan kustannussopimuksen täysin ilman kontakteja ja suosittelijoita. Se lukijalle kerrotaan, että tällaisessa tapauksessa ollaan vahvasti takamatkalla Kriittiset korkeakoulunsa käyneisiin ja Kosmoksensa kolunneisiin kilpailijoihin nähden. Tästä olisi ollut mielenkiintoista kuulla edes karkea arvaus.

***

Kirja palaa kerta toisensa jälkeen sovittamattoman tuntuiseen ristiriitaan nykyaikaisen kvartaalitalouden ja perinteisesti mielletyn kirjankustantamisen logiikkojen välillä. Kirjoittajat harmittelevat sitä, miten suurten kustantamojen Excel-miehet eivät enää ymmärrä kulttuuriarvoja kustantamisessa, kehtasipa yksi heistä tunnetusti kutsua suomalaista kirjallisuutta Sanoman näkövinkkelistä termillä "small potatoes".

Valitettava totuus tietysti on, että suomalainen kirjallisuus on monikansallisen bisneksen näkökulmasta "Euroopan syrjäinen perunapelto", kuten Asko Sahlberg kirjassa asian ilmaisee. Koko kirja-alan nettomyynti on noin kymmenesosa suomalaisen lastinkäsittelyratkaisuihin (mikä ihana sana!) erikoistuneen Cargotec Oyj:n liikevaihdosta. Kaunokirjallisuuden arvonlisäveroton nettomyynti on kirjan mukaan 42 miljoonaa euroa vuodessa, mikä on sentään vähän enemmän kuin Kesko Oyj:n myynti yhdessä päivässä.

***

Kirjoittajat toteavat auliisti itsekin, että kaunokirjallisuuden julkaiseminen todella on monta kertaa paitsi tappiollista myös joka tapauksessa rahallisesti näpertelyn tasolle jäävää puuhaa. Tästä ilmiöstä Hänniset esittävät erittäin valaisevan fiktiivistä esikoisrunoilijaa koskevan laskelman, josta näkee miten pienistä rahasummista yksittäisen kirjan kohdalla useimmiten puhutaan. Keskivertokirjailijan tulot ovat 2000 euroa vuodessa, muistutetaan kirjassa useaan kertaan.

Ja silti kustantamot julkaisevat vuosi toisensa jälkeen valtavan määrän liiketaloudellisesti ajatellen marginaalisia kirjoja, varmasti juuri kirjoittajien korostaman kirjallisen uskottavuutensa takia ja kenties myös rakkaudesta kirjallisuuteen.

Kun ei itse toimi alalla, voi olla epäcoolisti positiivinen. Kirja-ala herättää kokoonsa nähden erittäin suurta mielenkiintoa, kirjoista puhutaan, kirjoja arvostetaan. Sanovathan kirjoittajat itsekin, että jostain käsittämättömästä syystä tuhannet ja taas tuhannet ihmiset haluavat kirjailijoiksi ja kirja-alalle kaikesta siihen liittyvästä tuskasta ja köyhäilystä huolimatta. Suomessa ilmestyy sitä paitsi joka vuosi Joni Pyysalon novellien, Henriikka Tavin runokokoelmien ja kirjan tietojen mukaan ensi syksynä Sammattiin siirtyvän Aki Ollikaisen esikoisen kaltaisia herkkupaloja, ja tekijänoikeuksien kahleista vapautunutta James Joycea on viimeisen vuoden aikana suomennettu niin että heikompaa hirvittää.

Kustantamojen imagotietoisuuden ja niiden kätköissä taiteelle takovien sydänten lisäksi syy on tietysti vanha ja tuttu: taide on aina syntynyt mitä ihmeellisimmissä olosuhteissa, suurelta osin rahatalouden insentiiveistä irrallaan. Kirjailijat ovat aina joko perineet tai naineet rahaa, kirjoittaneet sivutöinä ja/tai eläneet köyhyydessä. Erityisen armoton tilanne on tietysti pienellä kielialueella, kuten olemme saaneet kuulla vieläpä suomalaisittain erittäin hyvin menestyneen Hannu Raittilan suusta. 

***

Joku sanoi joskus jossain, että jos henkilö ei suostu tekemään taidetta ilman riittävää korvausta, taiteen kannalta on parempi että kyseinen henkilö keskittyykin ihan muihin juttuihin. Tämä kaikki on kovasti julmaa oikeiden taiteilijoiden kannalta, vaikka apurahoja onneksi jaetaankin, arvaukseni mukaan myös tulevaisuudessa.

Kirja-alalla työskenteleviltä ja sen realiteetteja tuskailevilta voi aina myös kysyä, miltä maistuisi jatkuvilla tehostamispaineilla höystetty neljänkymmenen vuoden ura vaikkapa sähkö- ja elektroniikkaromua koskevaa kv-, EU- ja kansallisen tason lainsäädäntöä ja näiden kotimaista toimeenpanoa valmistelevana ylitarkastajana suomalaisessa ministeriössä? Rahaa tulisi varmasti enemmän kuin kirjailijana, jopa enemmän kuin kustannustoimittajana. Myös KHT-tilintarkastajat kuuluvat olevan kohtuullisesti palkattuja ja laskentatoimihan on tunnetusti varsin tenhoavaa.

*** 

Työtä kirjan eteen on tehty paljon, autenttista tunnelmaa tuovia haastatteluja on pyydetty ja saatu runsain mitoin. Aina delikaatille juorumaaperälle uskaltautumisesta voi nostaa kirjoittajille hattua, siviilirohkeutta se nimittäin vaatii. Vastaavia suorapuheisia inside-kurkistuksia olisi hauska nähdä monista muistakin ammattiryhmistä, mutta tällainen tarkoittaisi useimmiten alalla toimivalle kirjoittajalleen ammatillista itsemurhaa. En siten jaksa uskoa, että kirjoittajien huoli kustannusalan "sisäisen sananvapauden surkeasta tilasta" on kovin perusteltu ainakaan muihin ammattiryhmiin verrattuna. Muistan esimerkiksi viime vuoden kirjamessuilta aika vapaasti hengittävän kirja-alan tilaa koskevan keskustelun, jollaista olisi julkisiin tiloihin sijoittuvana aika vaikea kuvitella esimerkiksi ulkoasiainhallinnon virkamiesten tai Nokian käyttöjärjestelmäsuunnittelijoiden (siis silloin kuin Nokialla vielä oli omia käyttöjärjestelmiä) kesken.

Pakko myöntää, että luin kirjan lähes pakonomaisesti ahmimalla, imien jokaisen detaljin (moni niistä oli ennestään tuttuja, mutta silti) niin kuin vain kirja-alan erityisyydestä epärealistisia kuvitelmia elättelevä ja sen ulkopuolella työskentelevä suinkin voi. Sanakirjamuoto toimii yllättävän hyvin, vaikka se johtaakin aina väistämättömästi jonkinasteiseen toistoon. Ainoa pieni marmatuksen aihe on herrojen omaa ilmaisua käyttäen kirjan "hitusen heikko viimeistely". Ja ainahan tällaisissa listauksissa jotain unohtuu – esimerkiksi nyt kustannusosakeyhtiö Sammakko.

Taas yksi kirjablogi myöntää teokselle "Haluatko todella kirjailijaksi?" uuden kirja-alan tiedonjulkistamispalkinnon "Pienet perunat", joka jaetaan nyt ensimmäistä kertaa. Palkintona on se kaksi-kolme euroa, joka kovalla rahalla ostetusta kirjasta tekijänprosenttina kirjoittajille kilahtaa. 


(Kirjasta on blogannut aiemmin ainakin Kirjava kammari)

tiistai 4. syyskuuta 2012

Usko tai kuolema

"Olin ikään kuin elävinäni ja kulkevinani ja tulin kuilun partaalle, ja näin selvästi, ettei edessä ollut muuta kuin tuho. Pysähtyä en voinut, takaisin en päässyt, en voinut sulkea silmiä näkemästä, että edessä ei ollut muuta kuin elämän ja onnen harhaa ja todellisiä kärsimyksiä ja todellinen kuolema – täysi tuho." (Suomennos Eero Balk)
Eksistentialismin ystävänä olen aina saanut suurta tyydytystä Leo Tolstoin (1828–1910) teoksesta ”Tunnustuksia” (Исповедь, englanniksi ”A Confession”), jonka suuri kirjailija kirjoitti kypsässä 50 vuoden iässä "Sodan ja rauhan" ja "Anna Kareninan" julkaistuaan (Tolstoi tietysti kehitteli uskonkriisinsä teemaa jo Anna Kareninassa Levinin hahmon kautta). Kirja on lyhyt ja suorastaan räjähtävää ahdistusta huutava omaelämäkerrallinen tutkielma elämän tarkoituksettomuuden kanssa kamppailusta. 

Tolstoi kuvaa lapsuudessa saadun rutiiniortodoksisuutensa murenemista materialismiksi venäläiselle sivistyneistölle tyypilliseen tapaan, ankaraa hummailuaan kaikkien kuviteltavissa olevien paheiden parissa, fyysisiä ja henkisiä itsekuriharjoituksiaan, kirjallista totuuden tavoittelua tyhjäksi osoittautuvan ”edistyksen” asialla sekä epäonnistumaan tuomittua merkityksen etsimistä perheestä ja tieteestä. Valtava kirjallinen menestys ja taloudellinen vaurauskin jättävät keski-ikäisen Tolstoin kylmäksi, elämä on muuttunut pelkäksi julmaksi pilaksi ja kaiken mitätöivä kysymys palaa yhä uudestaan hänen luokseen: "Onko elämälläni sellainen tarkoitus, joka ei tuhoudu minua väistämättä kohtaavassa kuolemassa?"

Rationaalinen ajattelu sanoi Tolstoille selkeästi kuten muillekin asiaan enemmän syventyneille, että rationaalisesta näkökulmasta katsellen elämällä ei voi olla tarkoitusta. Tämän kanssa Tolstoi ei voinut elää. Kristinusko taas vaati järjen kieltämistä, "joka oli vielä mahdottomampaa kuin elämän kieltäminen."

Basam Booksin kustantamaan Eero Balkin uuteen käännökseen (2012) esipuheen kirjoittanut Torsti Lehtinen vertaa uskonsa ja järkensä ristitulessa harhailevan Tolstoin retkiä osuvasti Sisyfokseen: 
"Tolstoin Sisyfoksen kivi on Kristuksen hautakivi. Tolstoi haluaisi epätoivoisen kiihkeästi uskoa, että kivi on vieritetty haudan suulta ja hauta on tyhjä, mutta hän ei suostu uhraamaan älyään ja ymmärrystään uskon alttarille. Samalla hän kadehtii yksinkertaista rahvasta, joka seisoo kirkossa liekehtivät tuohukset kädessä ja veisaa: 'Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi!'"
***

Näistä varsin perinteistä eksistentiaalista tuskailua edustavista premisseistä Tolstoi alkoi hakea omaperäistä ratkaisuaan elämän tarkoituksen ongelmaan. Koska yksinkertaiset massat tuntuivat elävän onnellisina elämäänsä, Tolstoi päätteli, että hänen ajatuskulussaan oli virhe. Hän tajusi, että vain usko voi antaa vastauksia, joihin sisältyy mielekkäästi äärellisen olemassaolon suhde äärettömään tarkoitukseen: ihminen on äärettömän osa. Siten Tolstoille usko oli väistämättömyys, koska ilman sitä elämä ei ollut mahdollista kuin siinä tapauksessa, että onnistui olemaan näkemättä ääretöntä. "Missä on elämä, siellä on usko, niin kauan kuin ihmiskunta on ollut olemassa, se on antanut elämisen mahdollisuuden, ja uskon piirteet ovat aina ja kaikkialla samat."

Tolstoin valinnoiksi kaiken turhuuden edessä pelkistyivät itsemurha tai uskonhyppy, ja hän valitsi jälkimmäisen, tietysti perustellen sen itselleen tyydyttävästi. Perusteellisena miehenä Tolstoi pyrki löytämään uskon, joka sopisi hänen perusajatteluunsa muttei vaatisi suoranaista järjen kieltämistä: hän tutki antaumuksella ainakin buddhismia, islamia ja tietysti kristinuskoa.

Tolstoi tuli kuitenkin pian siihen tulokseen, että järjestäytyneen uskonnon edustajat olivat lähinnä epikurolaisia, joille uskonto tarjosi vain yhden mahdollisista väliaikaisista lohduista kuolemaa vastaan. Hän tuli vakuuttuneeksi, että suuria massoja ohjasi jokin todellinen usko, joka poikkesi saarnamiesten valheellisuudesta. "Meidän piiriemme uskovien koko elämä oli ristiriidassa heidän uskonsa kanssa, ja työtätekevien uskovien koko elämä vahvisti sitä elämän tarkoitusta, jonka uskon tunteminen antoi." Tolstoin mielestä tavalliset ihmiset hyväksyivät tyynesti sairautensa, kuolivat arvokkaasti ja uskoen elämänsä merkityksellisyyteen. Toisin oli sivistyneillä loiseläjillä, jotka elivät elostelevassa yltäkylläisyydessä, kuolemasta tietämättöminä tai sen torjuen.

Tolstoi päätteli, että ihmisen tulee rakentaa elämänsä "niin kuin eläimet, mutta sillä erotuksella, että hän kuolee, jos hän rakentaa sitä yksin – hänen ei pidä rakentaa sitä itselleen vaan kaikille." Tällainen ihminen – erotukseksi toisten työllä elävistä loiseläjistä – on onnellinen ja toteuttaa sitä, mitä ihmiseltä halutaan. Vain tekemällä sitä, mitä ihmiseltä halutaan, voi ymmärtää ihmiselämän merkityksen. Tolstoi ajatteli, että kun joutuu raatamaan leipänsä eteen ja auttamaan jatkuvasti lähimmäisiään, tekee sitä mitä ihmisen pitääkin tehdä. Jos on aikaa alkaa pohtia, onko raadannassa mitään järkeä tai vieraantuu muista ihmisistä, on automaattisesti harhateillä.

***

Tästä lähtökohdasta alkoi todellisen Jumalan etsintä, joka tiivistyy mielenkiintoiseen oivallukseen: "Elä ja etsi Jumalaa, niin silloin elämä ei ole vailla Jumalaa."

Tolstoille "rationaalisuus" oli tästä lähtien virran mukana menemistä, usko taas sitkeää taistelua virtaa vastaan. Kamppailun palkintona oli elämän tarkoitus: sielunsa pelastaminen. Kamppailu palautti Tolstoille elinvoimat ja hän alkoi taas suuntautua kohti elämää kuin nuorukaisena.

Tolstoi yritti sietää kansanuskoon kuuluvia rituaaleja kuten ehtoollista, kunnes niiden käsittämättömyys vei hänestä voiton. Lisäksi häntä kuvotti, että jokainen kristinuskon haara saarnasi omaa totuuttaan ja piti toisia valheellisina, mistä seurasi konflikteja, jopa sotia. Ratkaisu oli lopullinen irtisanoutuminen ortodoksisen kirkon dogmeista ja suuntautuminen kohti jotain puhtaampaa ydinuskoa. 

Kirjassa Tolstoi päätyy lopulta unensa inspiroimaan ajatukseen, että makaa jonkin tukevan päällä, eikä voi pudota, vaikkei ymmärräkään minkä varassa lepää.  Myöhemmissä teoksissaan hän visioi uutta kristinuskoa, joka pohjasi vuorisaarnalle, erityisesti sen rakkaudelle ja pasifismille. 

***

Tolstoin tunnustus vyöryy kuin paraskin dekkari, uskon ja epäuskon välillä.
Itselleni Tolstoin loistavasti kirjoitetun tarinan viehätys piilee siinä, että lukija epäilee jatkuvasti joutuneensa kirjallisesti erittäin lahjakkaan henkilön itsesumutuksen vaikutuspiiriin. Samalla Tolstoin päättelyyn haluaisi kuitenkin uskoa jollain aivan oudolla tavalla. Hyvä esimerkki on se, että Tolstoi olettaa "kansan" elävän vaistojensa varassa, vapaana kuolemanpelosta ja muista sivistyneistölle tyypillisistä neurooseista. Oletus on suorastaan törkeä – ja silti houkutteleva. Eikö olisi vapauttavaa voida luopua turhasta reflektiosta ja itsereflektiosta ja elää autenttista elämää, sanoisiko lajityypillisesti? Tai vähintään hyväksyä sen, että järjellä on rajansa, ja sen ulkopuolella on jotain muuta, jotain olennaista.

***

Tolstoin uskontaistelu jatkui hänen pitkän elämänsä loppuun ja sai poliittisiakin muotoja. Kun hän lopulta sai kerättyä rohkeutensa, hylkäsi omaisuutensa ja perheensä ja ryhtyi kierteleväksi askeetiksi, keuhkokuume korjasi hänet Astapovon rautatieasemalla.