lauantai 31. maaliskuuta 2012

Sydämen oppivuodet

Flaubert-projekti jatkuu. Nyt vuorossa oli ”L’Éducation sentimentale” (suom. ”Sydämen oppivuodet”), Flaubertin viimeinen elinaikanaan julkaisema romaani. Kirja kertoo Pariisiin muuttavan nuorenmiehen kasvukertomuksen, joka Bouvard ja Pécuchet’n tapaan sijoittuu vuoden 1848 kuohuntojen ympärille. Päähenkilö Frédéric Moreau on herkkä ja ailahteleva nuorukainen, joka kohtalonsisartaan rouva Bovarya muistuttavalla tavalla haikailee taiteellisten pyrkimysten ja erityisesti suuren rakkauden perään vailla kykyä luotsata elämäänsä kunnolla mihinkään satamaan (Proust on muuten todennut, että "L'Éducation sentimentale" on paitsi hyvä nimi kirjalle olisi sopinut mainiosti nimeksi myös "Madame Bovarylle"). Haahuilun seuraukset ovat niin ikään emmamaiset: kaikkiin suuntiin hosuminen ja mielenoikkujen perässä ravaaminen johtaa siihen, ettei Frédéric saa pystytettyä elämälleen oikein minkäänlaista monumenttia. 

"L'Éducation sentimentale" ei kuitenkaan pyöri vain päähenkilönsä ympärillä, vaan siihen sisältyy kirjan tuoreeltaan arvostelleen George Sandin sanoja käyttäen useimpia niitä ihmistyypeistä, joita modernissa maailmassa esiintyy.  

Hienon Flaubert-kirjan "Haava" kirjoittanut Eila Kostamo tulkitsee, että Flaubertin nuoruuden kamppailut ikävystymisen, masennuksen, päämäärättömän hapuilun ja toisaalta runsaiden unelmiensa kanssa ovat päätyneet osaksi niin Emman kuin Frédéricinkin perusluonteita. Eila Kostamo on summannut antisankarimme ytimen niin hyvin, että lainaan ronskisti häntä:
"Frédéric on ennen muuta tunteiden, tunnelmien ja impulssien ihminen. Ne viskovat häntä ja muodostavat hänen päiviensä kudelman enemmän kuin mikään toiminta tai toiminnan yritys. Melankolisuus ja alttius masentua vähästä vaanii Frédériciä kaiken aikaa. (…) Frédéric koettaa paeta syvenevää masennustaan ja eksyksissäolon tunnettaan satunnaisiin kontakteihin. Ne ovat kuin peittoja, joihin hän tarrautuu ja joita hän kiskoo ahdistuksensa ylle."

***

”L’Éducation sentimentale” on varsin vahvasti omaelämäkerrallinen romaani. Erityisesti tämä näkyy kirjan keskusteemassa eli Frédéricin rakkaudessa häntä itseään huomattavasti vanhempaan Marie Arnoux’hun, joka edustaa kirjassa sen muista henkilöhahmoista poikkeavaa sydämen sivistystä ja kärsivällistä uhrautumista. Rouva Arnoux kestää pystypäin miehensä petollisuuden ja taloutensa romahtamisen eikä taivu edes Frédéricin liehittelyjen edessä. Frédéric rakentaa Mariesta ideaalin, jota vastaan peilaa kaikkia muita romanssejaan ja johon hän aina palaa. Taas on käsillä rakkauden imaginäärinen ulottuvuus.

"Il n'éprouvait pas à ses côtés ce ravissement de tout son être qui l'emportait vers Mme Arnoux, ni le désordre gai où l'avait mis d'abord Rosanette. Mais il la convoitait comme une chose anormale et difficile, parce qu'elle était noble, parce qu'elle était riche, parce qu'elle était dévote, – se figurant qu'elle avait des délicatesses de sentiment, rares comme ses dentelles, avec des amulettes sur la peau et des pudeurs dans la dépravation. "
"Frédéric ei kokenut rouva Dambreusen seurassa sellaista koko olemuksensa hurmiota, joka veti häntä väkevästi rouva Arnoux'n puoleen, eikä sitä vallatonta hilpeyttä, johon hänet oli aluksi houkutellut Rosanette. Mutta hän himoitsi tuota naista kuin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa ja vaivoin voitettavaa, koska hän oli jalosukuinen, koska hän oli rikas, koska hän teeskenteli hurskautta. Hän kuvitteli että tämän naisen tunteiden täytyi olla yhtä hienoja ja harvinaisia kuin hänen käyttämänsä pitsit, kuin amuletit paljaalla iholla ja häveliäisyys turmeluksesta huolimatta." (Suomennos J.A. Hollo)
Rouva Arnoux'n mies Jacques, joka kirjan alussa näyttäytyy Frédéricille menestyneenä kustantajana ja taidemesenaattina, paljastuu selkärangattomaksi nautiskelijaksi, joka jonglööraa sivusuhteitaan vaimonsa selän takana (vaimo tietysti tietää missä mennään) ja pilaa liiketoimensa yksi toisensa jälkeen. Frédéric jakaa herra Arnoux'n kanssa paitsi rakastajattaren myös kyvyttömyyden pitää kiinni rahoistaan: hän hukkaa perintönsä, lainailee rahaa holtittomasti ja pitää yllä liian kallista elämäntyyliä. Frédéricin  ammatillinen toiminta on niin ikään hapuilevaa: virat jäävät hankkimatta, romaani kirjoittamatta, taulut maalaamatta.

Frédéricin impulsiivisen tunne-elämän vastapainona on jo lapsuudessa alkanut ystävyys Charles Deslauriers'iin (miesparivaljakko-teemassa on muuten myös runsaasti omaelämäkerrallista värinää). Deslauriers on Frédériciä kunnianhimoisempi ja määrätietoisempi pyrkyrihahmo, ehkä jollain tavalla sukua de Maupassantin Bel-Amille (ja tietysti Balzacin Rastignacille, johon Deslauriers avoimesti viittaakin). Asianajajaksi päätyvä Deslauriers edustaa miehisiä, suoraviivaisia ominaisuuksia, kun taas erilaisista hermo-oireista kärsivä Frédéric on feminiinisyyteen (ennen vanhaan) liitettyjen heikkouksien kimppu.

***

Flaubertia ärsytti aikansa romantikkojen naiivi sentimentaalisuus. Flaubertin kirjan viesti onkin tyly: elämä kuluu tavoitellessa moninaisia päämääriä, jotka muuttuvat kosketuksesta savuksi. Ne jotka pysyvät käsissä, muuttuvat sydämen oppivuosien kuluessa kivuliaiksi ja rikkovat mukanaan kantajansa illuusiot. 


Poliittisesti romaani liikkuu tasavaltalaisuutta sympatisoivissa tunnelmissa. Monituisten poliittisten käänteiden, vähän arbitraarisen tuntuisten konkreettisten uudistuspyrkimysten ja niihin liittyvien laajojen henkilöspekulaatioiden yksityiskohtainen läpikäynti tuo ainakin itselleni olon, että Flaubert halusi välittää myös poliittisen todellisuuden pinnallisuuden ja tietynlaisen toissijaisuuden. Tässä mielessä kirjan massiivisen henkilökaartin rakkauspyrkimykset ja aika opportunistiset ja turhamaiset poliittiset ambitiot asettuvat rinnakkain. Suurimmalla osalla aidon tunteen palon korvaavat pyrkimys vaurastumiseen ja statuksen nostoon tai yksinkertaisesti tarve työntää syrjään liian vapaa-ajan ja taloudellisen riippumattomuuden tuomaa tylsistymistä.
"Le verbiage politique et la bonne chère engourdissaient sa moralité. Si médiocres que lui parussent ces personnages, il était fier de les connaître et intérieurement souhaitait la considération bourgeoise. Une maîtresse comme Mme Dambreuse le poserait.
Il se mit à faire tout ce qu'il faut."
"Poliittinen jaaritus ja hyvä ruoka tylsyttivät hänen moraalista tunnettansa. Vaikka nämä henkilöt näyttivät hänestä perin keskinkertaisilta, hän oli silti ylpeä heidän tuttavuudestaan ja toivoi hartaasti saavansa osakseen porvarillisten huomaavaisuutta. Sellainen rakastajatar kuin rouva Dambreuse varmaan hankkisi hänelle arvonantoa.

Hän ryhtyi tekemään mitä tehtävä oli."

*** 


Odotin "Sydämen oppivuosilta" paljon, koska se kokoaa laajan henkilögallerian ja seuraa kokonaisvaltaisesti sen tunne- ja muuta elämää poliittisten kuohuntojen keskellä. Kirjallisuuden magia on vain ihmeellistä: siinä missä paljon vähemmistä aineksista koottu Madame Bovary tai tylsäksi kuvittelemani Bouvard ja Pécuchet imivät mukaansa aivan käsittämättömällä tavalla, Sydämen oppivuodet jäi kummallisella tavalla etäiseksi ja hajanaiseksi. Sen monissa hahmoissa oli potentiaalia, mutta ehkä heitä oli yksinkertaisesti liikaa sivumäärään nähden. Harva henkilö jäi millään merkittävällä tavalla elämään ajatuksiin ainakaan näin yhdellä lukemisella ja toisella pikakertauksella, eikä yhteiskunnallisen elämän kuvauskaan avannut mitään suurempia oivalluksia. Flaubertilla vähemmän on enemmän.

sunnuntai 25. maaliskuuta 2012

Rakkauden haamu

Emmanuèle Bernheimin 1993 ilmestynyt “Sa femme” (suomennettu nimellä “Hänen vaimonsa”) on ollut pitkään lukulistalla. Kuulin joskus puhuttavan siitä jonkinlaisena minimalismin huippulukemana, äärimmilleen riisuttuna pakkomielteisen rakkauden kuvauksena. Sitä se onkin. Päähenkilö, asuntonsa yhteydessä sijaitsevaa lääkärinvastaanottoaan pyörittävä kolmikymppinen Claire tapaa sattumalta naapurustossa rakennusurakkaa vetävän Thomasin ja he päätyvät kahville. Thomas sanoo olevansa perheellinen ja pysyvänsä uskollisena. Claire tapaa Thomasia joka päivä töiden jälkeen, tarkalleen tunnin ja vartin. Tapaamisten jälkeen Thomas lähtee perheensä luo. Koko Clairen haamumainen oleminen alkaa pyöriä näiden tapaamisten ympärillä. Claire rakentaa Thomasista monumentin, jossa tosi ja kuviteltu menevät onnellisesti solmuun.

Claire on kirjoitettu lähestulkoon parodiaksi kertojanäänestä, joka kuvaa pakkomielteistä rakkautta vailla aidon tunteen ja paatoksen häivääkään. Maria Mäkelä liittää Bernheimin romanssikuvauksen teoksessa “Tarinoiden paluu. Esseitä ranskalaisesta nykykirjallisuudesta” julkaistussa esseessään osaksi pitkää ranskalaista romaaniperinnettä, joka on aina pyörinyt enemmän tai vähemmän romanssin teeman ympärillä. Mäkelä vertaa Clairea Flaubertin Madame Bovaryyn, jonka olemassaolo niin ikään pyörii pakkomielteisten (ja pitkälti fantasiasta koostuvien) rakkaussuhteiden vatvomisen ympärillä. Taas kerran voisi palata taas myös Proustin rakkauskäsitykseen, jossa niin sanottu todellinen ihminen jää täysin sivuseikaksi erilaisesta imaginäärisestä materiaalista kootun ihannerakastetun rinnalla. Tuskin Swann olisi koskaan onnistunut rakastumaan Odetteen, ellei hän olisi keksinyt tämän muistuttavan Botticellin maalaamaa Sipporaa. Tässä perinteessä olennaista on nimenomaan rakastumisen kokemus ja siitä rakennettu narratiivi kokijalle itselleen. Rakastumisen kohde jää statistiksi.

Siinä missä jo Flaubert tutki Emmansa kautta ennen kaikkea intohimon “perimmäiseen (kielelliseen) saavuttamattomuuteen liittyvää ennuitä” (lainaus Mäkelän esseestä), Bernheim vie etäännyttämisen vielä astetta pidemmälle. Clairesta mielenkiintoisen hahmon tekee hänen äärimmäinen “kirjallisuutensa”: hänessä ei oikeastaan ole mitään muuta inhimillistä kuin työpöydän laatikkoon koottujen Thomas-muistojen symboloima pakkomielteensä, joka muistuttaa kahden ihmisen välistä rakkautta vain hyvin jollain abstraktilla tavalla. Rakastavaisten intiimistä läheisyydestä Clairelle ei tunnu jäävän käteen juuri mitään, mutta laatikkoon tunnollisesti talletetut kondomipaketit merkitsevät hänelle sitäkin enemmän, samoin tapaamisten odotus. Loppu tunteesta muodostuu fiktiosta, jonka Claire rakentaa Thomasista ja erityisesti hänen perheestään. Tässä on jotain hyvin osuvaa (nyky)ihmisen tavasta kokea autenttisia kokemuksia.

*** 



Bernheimin tyyli on todella aivan käsittämättömän minimalistista, lakonisuudessaan välillä melkein vaivaannuttavaa. Silti lyhyistä lauseissa, jotka on rakennettu hienosti ranskan eri aikamuotojen keskinäiselle pelille, on outo vetovoima, jatkuva kysymys siitä mikä tarinassa on totta jos mikään. Bernheimin ansiot ovat siinä, miten hän onnistuu sekoittamaan täysin päähenkilönsä “toden” ja “fiktion” omassa fiktiossaan. Lisäksi, kuten Mäkeläkin esseessään toteaa, äärimmäinen minimalismi ja hahmojen paperisuus (en viitsi alkaa eritellä hahmojen paperisuuden astetta koska silloin paljastaisin liikaa kirjan juonesta) antaa lukijalle mahdollisuuden täydentää kertomusta vielä omalla fiktiollaan, joka mitä todennäköisemmin kumpuaa fiktioperinteen vakiintuneista tavoista kuvata romanttista rakkautta… Todellinen peilitalo.

“Pourquoi n’avait-elle jamais réussi à trouver le moindre cheveu de Thomas? 
Elle se coucha, adossée aux deux oreillers, et alluma la télévision. 
Elle passait d’une chaîne à l’autre.  Parfois elle faisait glisser ses jambes nues entre les draps bien tendus. Parfois elle s’étirait.
Demain, elle reverrait Thomas.”

Bernheim on kirjoittanut myös François Ozonin hienon leffan “Swimming Pool”, jossa on samaa unenomaista tunnelmaa ja todellisuuden ja fiktion välisen suhteen tematiikkaa kuin “Sa femmessä”. Todellisena kuriositeettina voi mainita, että hän on kirjoittanut Michel Houellebecqin kanssa elokuvakäsikirjoituksen hänen romaanistaan “Plateforme” (sitä ei tosin kai ole koskaan saatettu filmille asti).

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Nihilismejä

Luin joskus viitisen vuotta sitten Kalle Haatasen kirjan “Pitkäveteisyyden filosofiaa” (2005) ja tykkäsin siitä todella paljon. Haatanen on lukenut – hänen omaa tyyliään mukaillen – aivan helvetisti, ja osaa pakata lukemansa erittäin silmiä avaavaan ja helppolukuiseen muotoon. Hän kirjoittaa kaiken aivan pistämättömän hauskalla ironisella tyylillä, joka tuo mieleen kuivakkaan sivistyneen mutta populaarikulttuurin kiemuroihin vihkiytyneen ja hulvatonta huumoria viljelevän BBC:n kommentaattorin. Haatanen ikään kuin huijaa lukijansa kevyellä tyylillä kohti raskaita ja teoreettisia yhteiskuntatieteellisiä aiheita, joista hän saa lyhyessä tilassa irti hämmentävän paljon. Haatasessa on myös ihailtavaa se, miten hän ei jää junnaamaan mihinkään vaan sanoo sanottavansa ja siirtyy eteenpäin.

Käsiini etsiytyi hiljattain ensimmäisen kirjan lähestymistapaa hyvin paljon muistuttava “Ei voisi vähempää kiinnostaa. Kirjoituksia nihilismistä” (2008). Eipä olekaan sosiologista populaarikirjallisuutta lukiessa tullut ulvottua sängyssä naurusta sitten Haatasen ensimmäisen. Ironia on joidenkin tahojen mukaan pois muodista, mutta Haatanen on tässä lajissa niin hyvä, että hänelle voi antaa anteeksi mitä vain. Ja moralistien on muutenkin hyvä muistaa, ettei ironikoilla välttämättä ole oikeasti hauskaa. Defenssinsä kullakin.

***

Nihilismi on siitä hauska termi, että se soveltuu melkein mihin vain. Haatanen toteaakin siitä tulleen oivan leimakirveen, jolla voi aina leimata epämiellyttävän vastustajansa. Nihilismi voi kieltää tiedon tai totuuden mahdollisuuden, olla metafyysistä laatua tai keskittyä ilkkumaan haaveille moraalin tai etiikan absoluuttisuudesta. Nihilisti voi olla passiivinen, aktiivinen, radikaali, konservatiivi, liberaali, kiinni maailman menossa tai irti siitä. Ironia on keskeistä monille nihilismin lajeille, mutta ei varmasti kaikille. Aikamoinen käsite.

Yksi aina ajankohtainen nihilismin variantti on nietzscheläis-heideggeriläinen “viimeinen ihminen”, länsimaiselle nykyajalle erittäin tuttu köllöttelijä, jolla ei ole muuta päämäärää kuin ihmiselämän itsetarkoituksellinen pidentäminen. Haatanen jäljittää länsimaisen ihmistyypin juuret platonilaiseen ideaoppiin, joka antoi perusteet ajatukselle tämänpuoleisen epätäydellisyydestä ja tuonpuoleisen täydellisyydestä. Kristinusko nappasi Platonilta viestikapulan.

“Kristillis-platonilaisessa maailmassa meidän sisäisyytemme löyhkää synnille ja lihan himoille, ja tämä alistaa koko viettirakenteemme loputtomaan ‘sisäisyyteen’ ja ‘syvällisyyteen’, jota psykotieteet ja -opit ovat omiaan vain pahentamaan. Meidän on ikään kuin pakotettu jakamaan itsemme ja maailmamme Korkeille ideaaleille ja mädällä sisäisyydelle.”
Nietzsche otti tunnetusti tähtäimeensä kristityt elämän kieltävine orjamoraaleineen. Haatasen analogiassa kristitty on kuin lammas, joka katsoo taivaalla lentävää kotkaa ja toivoisi olevansa sellainen, paitsi kiltti. “Mikä helvetin kotka sellainen on!?”, Haatanen päättää vertauksensa lennokkaaseen tyyliinsä (nauroin ainakin viisi minuuttia tuolle lauseelle, joka hyvin tiivistää Haatasen tyylin). Tässä katsannossa kristitty on kateellinen ja ylimielinen hahmo, “joka hautoo kaunaisia maailmanvalloittamishaaveitaan armon ja inhimillisyyden (tässä tapauksessa nihilismin synonyymin) nimissä.” Tällaiselle ihmiselle jää vain epämääräinen haluamisen halu ja elämän itseisarvoinen pitkittäminen.

Nietzscheä itseään tietysti on syytetty nihilismistä enemmän kuin luultavasti ketään. Hän piti varmaan itseään mitä antinihilistisimpänä ajattelijana, tai Haatasen termein kenties aktiivisena nihilistinä, joka katsoo rataansa pyörivää maailmaa ja sen kuvottavuutta pelottomasti silmästä silmään.

(Ei aleta nyt puhua siitä, mitä kaikkea Nietzschen filosofian erilaisilla tulkinnoilla on oikeutettu reaalimaailman puolella. Haatanen puhuu siitäkin, myös “siitä natsijutusta”.)

***

Mielenkiintoinen Haatanen on myös puhuessaan “reduktiivisesta nihilismistä”, jota voi olla biologista tai uskonnollista sorttia. Biologinen variantti palauttaa kaiken biologiaan ja vie siten pohjan ihmisyyden henkiseltä ulottuvuudelta moraaleineen. Tämä on tuttua, mutta itselleni uusi oli ajatus uskonnollisuudesta nihilisminä. Nihilististä uskonnollisuudessa on se, että se “luovuttaa kaiken inhimillisen älykkyyden mysteerin alttarille”. Tällainen uskonnollisuus on sukua käsitteelle “God of the gaps”, jossa kaikki ymmärryksen ulottumattomissa leimataan kyseenalaistamatta jumalan tekosiksi. Ateistiksi itseään tituleeraava Haatanen sanoo tuntevansa enemmän sympatiaa biologista nihilismiä kohtaan – se sentään on päätynyt riistämään ihmisyydeltä erityisen arvon aktiivisen älyllisen ponnistelun ja itse-epäilyn kautta.

*** 


Vielä yksi “hauska” nihilismi, jota ei usein sellaiseksi miellä: “tämän maailman asioihin” takertuminen, lehtien seuraaminen villillä paatoksella ja yleinen hääräily ja puuhakkuus. Tässä olennaista on Heideggeriä lainaten “Olemiskysymyksen unohtaminen”:

“Itse asiassa koko ajatus maailman menon seuraamisesta on yhtä ja samaa uppoutumista jonkinlaisen Varsinaisuuden ala- ja ulkopuolelle. Hallitukset tulevat ja menevät, jossain on taas jokin luonnonkatastrofi ja aseellisia konflikteja syttyy siellä sun täällä. Tylsää ja kyllästyttävää. Kyse on loppujen lopuksi vain unohtamisesta ja vieläpä tämän unohtamisen unohtamisesta. Emme kykene edes muistamaan sitä, että olemme unohtaneet Varsinaisen. Maailman meno vie kokonaan huomiomme tulemisineen ja menemisineen.”

Olkoon tuo vaikka perustelu sille, miksi meille ei tule sanomalehtiä. Haatasen mukaan Heideggerin ratkaisu tähän ongelmaan on suunnata katseensa ahdistuksesta kohti kuolemaa ja siten varsinaista Olemista. Pitäisi siis unohtaa tämän maailman asiat? Mutta hetkinen, eikös se ole nihilismiä?

***

Mikä sitten voisi olla vaihtoehto nihilismille jossain muodossaan? Haatanen puhuu tietysti kierkegaardilaisista uskonhypyistä tai reilusta heittäytymisestä turhuuteen (Gimme more Britney Spears!) kuten asiaan kuuluu, mutta nostaa yhdeksi ehkä kiinnostavammaksi esimerkiksi vanhan kunnon sivistysporvarin ideaalin. 
“Heille keskeistä on dialogi, vapaa puhe demokraattisessa yhteiskunnassa ja poliittisessa filosofiassa sen olennaisena osana. Paatoksellisen ja herooisen nihilismin ja totaalisen maailman pienenemisen ja näivettymisen – passiivisen nihilismin – uhkakuvien välissä valistus kitkuttaa siis vielä jossain muodossa.”
Valistus. Yritetäänpä lausua tuo sana yhdessä ilman ironian hippustakaan. Niinpä niin. Jäljellä on vielä Haatasen oma tie:
“Miten selvitä kestämättömästä tilanteesta? Lisää samaa myrkkyä! Tässä tilanteessa, jossa minä, lukemattomien monien joukossa, en kerta kaikkiaan voi vain uskoa mihinkään, riemukkain tie on lisätä tuskan määrää.”

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Masentuneen selvänäköisyys

Tutustuin Michel Houellebecqin tuotantoon 2003 Pariisissa asuessani. Kolina oli samaa kokoluokkaa kuin Pearl Jamin, Kurt Vonnegutin, Camus'n ja Red Hot Chili Peppersin seurassa reilut kymmenen vuotta aikaisemmin. Syntyi minäharhainen ajatus siitä, että kirjat oli kirjoitettu juuri omassa alitajunnassani kelluvia hahmottomia ajatuksen oraita vahvistamaan. Kokemus on toki odottanut, että tällaisissa tilanteissa on kyse hurjasta massailmiöstä, kun kaikki tiettyyn persoonallisuus- ja makutyyppiin kuuluvat ihmiset ympäri maailman kokevat saman herätyksen yksi toisensa jälkeen. Hän on inspiroinut myös suurta joukkoa suomalaisia kirjoittajia, joista mainittakoon “Trio nuoret ja vihaiset” Timo Hännikäinen, Tommi Melender ja Antti Nylén. Savukeidas on julkaissut Houellebecqistä jopa esseekokoelman “Mitä Houellebecq tarkoittaa”, joka on hyvä johdatus aiheeseen.

1958 Réunion-saarella syntyneen, hipahtavien vanhempiensa varhain hylkäämän ja isovanhempiensa hoivissa Algeriassa ja Pariisissa kasvaneen Houellebecqin viehätyksen ydin on hänen kykynsä näyttää nyky-yhteiskunnan urbaanien ihmisten väliseen kanssakäymiseen liittyvä camusmainen vieraantuneisuus tavalla, joka saa väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Olennaista ei ole se, onko todellisuus niin synkkä kuin Houellebecq esittää (ei se ole) vaan se, että hänen edustamansa “masentuneen selvänäköisyys” (lucidité des dépressifs) auttaa lepsumpaakin lukijaa näkemään inhorealistisessa valossa myös ne kulttuurimme ja ihmisyyden vastenmieliset, surulliset ja naurettavat piirteet, jotka virallinen optimismi lakaisee maton alle.

Pelkkä masennuskaan ei tietysti auta, jos ei ole omaperäistä sanottavaa. Kuten Tommi Melender on osuvasti todennut, Houellebecqin harvinainen teho syntyy ihmiskriittisyyden ja yhteiskuntakriittisyyden yhdistämisestä. Tällä strategialla Houellebecq pystyy ratsastamaan kaunokirjallisuuden henkilökeskeisyyden ja sosiologian abstraktioiden välimaastossa, lainaamalla molemmista parhaat puolet. Houellebecq ammentaa myös reilulla kouralla kirjallisuuden ja filosofian perinteestä, mutta pitää jalat tiukasti kiinni nykyajassa ja sen ilmiöissä. Kun Houellebecq vielä tämän lisäksi osaa kirjoittaa Hännikäistä siteeraten “älyllisesti vakuuttavia teoksia, joita on myös nautinto lukea”, ei herran suosiota tarvitse ihmetellä.

Masennuksen korostaminen Houellebecqin autofiktion profeetallisuuden pohjana on tietysti vaarallinen tie. Monet ovat leimanneetkin kirjailijan ja hänen fiktiiviset alter egonsa onnettomiksi hylkiöiksi, jotka siirtävät oman elämänsä tyhjyyden ja kykenemättömyytensä rakastaa koskemaan koko ihmiskuntaa. Tämän suuntaista ajattelua edustaa esimerkiksi kirjallisuuskriitikko Elaine Blair, joka katsoo “New York Book Review’n” arviossa, että Houellebecqin kirjojen todellinen, kätketty aihe on hänen kaikille päähenkilöilleen tyypillinen lähes täydellinen sosiaalinen eristyneisyys. Blair toteaa (kenties ei-masentuneen ihmisen tarkkanäköisyydellä), ettei ole kovinkaan erikoista kärsiä seksin tai merkityksellisen ihmiskontaktin puutteesta, jos ei koskaan puhu kenellekään vapaa-ajallaan. Houellebecqin hahmot eivät kuitenkaan Blairin mielestä näe tilannetta näin, vaan syyttävät ongelmistaan yhteiskuntaa ja sen rakenteita. Eristyminen on tässä katsannossa vain looginen seuraus hullun yhteiskunnan arvot omaksuneista ja siten sietämättömiksi tulleista ihmisistä. Blair päättää toteamalla, etteivät ihmisviha ja muista eristäytyminen kuitenkaan pelasta ihmistä yksinäisyydeltä, päinvastoin.

Tässä ollaan lähellä Houellebecqin ydintä. Parantuuko ihmisvihasta sulautumalla onnelliseksi itsensä katsovaan enemmistöön? Jos yhteiskunta tuntuu hullulta ja sen asukkien elämä masentavan lattealta, onko vika katsojan silmässä? Onko “masentuneen selvänäköisyys” todellisuudessa vain yhdistelmä huonoa lapsuutta ja kemikaalista epätasapainoa, joka paranisi pienellä terapialla ja lääkitystä lisäämällä? Kirjoittaisiko uusi eheä Houellebecq kuin Paulo Coelho tai Pekka Himanen?

***

Esikoisromaani, 1994 ilmestynyt "Extension du domaine de la lutte" (suomennettu nimellä ”Halujen taistelukenttä”) esitteli jo oikeastaan kaikki Houellebecqin keskeiset teemat: autofiktiivisen minämuotoisen kerrontatavan, jossa esseemäiset osuudet ja mainospastissimaiset tekstipalat yhdistyvät suoraviivaiseen ja pelkistettyyn narratiiviin, yksinäisten miesten vieraantuneisuuden, markkinatalouden logiikan tunkeutumisen kaikille elämänaloille, mielihyvän ainoaksi ohjenuoraksi ottaneiden ihmisten sisäisen tyhjyyden, kaupunkielämän välinpitämättömyyden, toisen ihmisen kohtaamisen mahdottomuuden, toimistoelämän ankeuden, samasta muotista tiristettyjen ihmisten minäharhat, seksiä kaipaavan ruman miehen epätoivoisuuden – kaikki on pakattu lyhyeen romaaniin niin räjähtävästi, että Houellebecq olisi varmasti jäänyt historiaan vaikka olisi lopettanut kirjoittamisen esikoisensa jälkeen.

Onneksi Houellebecq jatkoi kirjoittamista ja kehitteli teemojaan 1998 ilmestyneessä teoksessa “Les particules elementaires”, “Alkeishiukkaset”), jossa Houellebecq kokeili ensimmäisen kerran myös nyky-yhteiskunnan tarkkailemista tulevaisuudesta käsin ja pohti laajemmassa mitassa vaihtoehtoja nykyajan materialismille. Lopullisen läpimurtonsa Houellebecq teki 2001 ilmestyneellä seksiturismi-aiheisella romaanillaan “Plateforme” (“Oikeus nautintoon”), joka herätti myös ranskalaisen massamedian paheksumaan Houellebecqia ja vakiinnutti hänen asemansa “ranskalaisen kirjallisuuden pahana poikana”.

Itselleni selvästi rakkaimpia Houellebecqin romaaneista ovat “Halujen taistelukenttä” ja “Oikeus nautintoon”, kenties siksi että ne ovat tyylikeinoiltaan lopulta aika lähellä ranskalaisten 1800-luvun realistien estetiikkaa ja niiden perusviesti on selkeä. Alkeishiukkaset on myös 90-prosenttisesti loistava kirja, mutta itseltäni sen tulevaisuusnäkökulma ja yritys hahmottaa ihmiskunnalle vaihtoehtoista tulevaisuutta vievät suuren osan Houellebecqin alkuvoimaisesta viehätyksestä, joka muodostuu todellisuuden inhorealistisesta (tai yltiönegatiivisesta) kuvaamisesta vailla sen suurempia spekulaatioita tai ratkaisuyrityksiä.

Kloonausta käsittelevä ja osittain tulevaisuuteen sijoittuva “La possibilité d’une île” olikin sitten jo monin paikoin rasittava lukukokemus, vaikka sen schopenhauerilainen perusidea tutkia sitä, millaista olisi himoistaan ja haluistaan vapautuneen, ikuisen elämän mahdollisuuden saavuttaneen ihmisen elämä, onkin kiinnostava. Houellebecqin scifi-mieltymykset on pakko hyväksyä, mutta onneksi niistä ei tarvitse pitää.

***

Houellebecqin uusin romaani, Goncourt-palkinnon voittanut “La carte et le territoire” (Maasto ja kartta, suomennos jo tuttuun tapaan Ville Keynäs), on onneksi edellistä parempi kirja. Pakko on kuitenkin myöntää, että ainakin omissa subjektiivisissa silmissäni Houellebecqille on käynyt kuin mainituille Pearl Jamille ja Red Hot Chili Peppersille: alkuaikojen vankka ja pelkistetty visio on hukkunut puleerattuun, ylituotettuun ja vähän epäkoherenttiin ilmaisuun. Houellebecqin megajulkisuuden myötä hän on tietysti erkaantunut tavallisen ihmisen arjesta, ja autofiktiolleen uskollisena kirjaan on ilmestynyt vähän omituinen, jo “Mahdollisessa saaressa” nupullaan ollut monikerroksista ironiaa ja metatasoja tihkuva julkkistelu (mm. Ranskan kirjallisuuden toinen “paha poika”, Frédéric Beigbeder on kirjassa sivuroolissa, samoin fiktiivinen romaanikirjailija Michel Houellebecq. Muitakin julkkiksia vilisee kirjassa oikeilla nimillään.). Kirjoitustyyli on myös aiempaan tuotantoon nähden kummallisen rauhallista ja neutraalia. Vimmainen seksinnälkä ei myöskään enää dominoi päähenkilön motiiveja kuten aiemmin. Markkinayhteiskunnan kritiikki on sentään entisellään.

“Maaston ja kartan” keskeinen teema on nyky-yhteiskunnan perustuminen aineettomuudelle, kaiken suhteellisuudelle ja satumaisten rahasummien hakeutumiselle omituisiin, todellisesta työstä kaukana oleviin paikkoihin. Tämä näkyy kirjassa monilla eri tasoilla: teollisuus on vaihtunut elämysteollisuuteen ja jopa teollisuusturismiin, osaavaa putkimiestä ei saa kuin Kroatiasta (hänkin haaveilee vesiskoottereiden vuokrausbisneksestä), autossa on olennaista vain brändi ja siihen liitetty “poikkeuksellisen korkea viimeistelyn taso”, taulujen tähtitieteellinen arvo on täysin arbitraarista ja pohjimmiltaan järjetöntä.
"La temperature extérieure était de -17°C. Lui même avait été distingué, moins d'un mois auparavant, par la loi de l’offre et la demande, la richesse l’avait soudain enveloppé comme une pluie d’étincelles, délivré de tout joug financier, et il se rendit compte qu'il allait maintenant quitter ce monde dont il n'avait jamais véritablement fait partie, ses rapports humains déjà peu nombreux allaient un par un s'assécher et se tarir, il serait dans la vie comme il l'était à présent dans l'habitacle à la finition parfaite de son Audi Allroad A6, paisible et sans joie, définitivement neutre." 
(“Ulkolämpötila oli -17°C. Jed oli alle kuukausi sitten noussut eliitin joukkoon kysynnän ja tarjonnan lain seurauksena rikkaus oli yhtäkkiä ympäröinyt hänet kuin kipinäsade, poistanut kaiken taloudellisen ahdingon, ja hän tajusi voivansa nyt jättää tämän maailman, johon ei ollut koskaan varsinaisesti kuulunut; hänen ennestäänkin harvat ihmissuhteet kuihtuisivat ja ehtyisivät, ja hän eläisi aivan kuten sillä hetkellä istui Audi Allroad A6:nsa täydellisesti viimeistelyssä matkustamossa, levollisena ja ilottomana, ehdottoman neutraalina.”) 

Kirjan päähenkilö, kuvataiteilija Jed Martin lyö itsensä läpi ensin valokuvaamalla teollisia tuotteita ja karttoja, sitten maalaamalla realistisia öljyvärimaalauksia (mikä nostalgian metafora!) ihmisistä työssään. Taiteilijana hänen ainoa tavoitteensa on “objektiivinen kuvaus maailmasta”. Omituisen tahdottomasta ja lähes läpinäkyvän tyynestä hahmosta tulee miljonääri mielipuolisiksi muuttuneiden taidemarkkinoiden nostaessa hänet aallonharjalle, hänen taiteensa tulkitaan olevan ”kunnianosoitus ihmisen työlle”. Jedille maine ja raha tuntuvat olevan harvinaisen yhdentekeviä: hänen työtään on aina ohjannut sisäinen pakko tai velvollisuus, ei ainakaan rahan tai statuksen himo. Sama pätee hänen isäänsä, jolle ajatus eläkkeelle jäämisestä on absurdi. Samaa sisäisen pakon ja velvollisuuden tematiikkaa voi nähdä Jedin isäsuhteessa. Hän tapaa elämäänsä kyllästynyttä ja sairasta isäänsä jouluisin, koska niin kuuluu tehdä. Sitoutumisen ja toiston kautta isäsuhde muuttuukin merkitykselliseksi, ehkä vastoin Jedin odotuksia. Mielihyväperiaatteen ja nopeiden nautintojen ohjaama ihminen olisi jättänyt isänsä yksin hoitolaitokseen, kuten kuulemme useimpien tekevän.

Jedin arkkitehti-isän kautta Houellebecq tuo kuvioon mukaan keskiaikaa ihailleet prerafaeliitit ja erityisesti 1800-luvulla vaikuttaneen arkkitehti William Morrisin. Morris vastusti teollista massatuotantoa ja sen edustamaa rappiota ja vaati paluuta keskiaikaiseen käsityöläishenkeen. Samassa hengessä tuomitaan satoja apulaisia haalineet ja massatuotantona teoksia suoltaneet renessanssimestarit sekä nykyajan vastineet Jeff Koons ja Damien Hirst, jotka ovat ensi sijassa liikemiehiä, eivät artesaaneja.

***

Taidemaailman kautta Houellebecq pohtii myös tekijän roolia taiteessa. Hän tuntuu sanovan, että taiteilija yrittää vain kuvata maailmaa, mutta massana vellovat kriitikot ja muut mediasiipeilijät keksivät henkensä pitimiksi erilaisia teorioita ja selityksiä, jotka liittyvät vain vähän taiteilijan alkuperäisiin intentioihin. Tällaista “tekijälähtöistä luentatapaa” on tietysti päässyt maistamaan erityisesti Houellebecq, joka on leimattu milloin miksikin ranskalaisessa mediassa. Houellebecqin mielestä on varmasti ollut hykerryttävää kirjoittaa romaaniinsa fiktiivisen kaimansa murha (Barthes! Tekijän kuolema!), jonka toteutuksesta löydetään viittauksia abstrakteihin ekspressionisteihin. Kutsuilla poseeraavan ja elostelevan  Beigbeder saa toimia romaanissa artesaanikirjailijan antiteesinä, klassisena poseeraavana julkkiskirjailijana.

Kirjan nimessä voi nähdä monenlaista symboliikkaa: ennen kaikkea se on viittaus Houellebecqin pitkään tunnustamaan credoon, jonka mukaan taide on usein mielenkiintoisempaa ja täydempää kuin elämä. Lisäksi se on raaka analyysi taiteilijoista, joiden julkkisminä ja muut ulkokirjalliset tekijät varastavat huomion itse taiteelta. Piirtäessään kuvia ranskalaisjulkkiksista Houellebecq vispaa paikka paikoin heidän fiktiiviset persoonansa tunnistamattomiksi, minkä voi nähdä alleviivaavan julkisuudessa esiintyvien myyttien epätodellisuutta.


“Houellebecqin” paloittelusurman jälkeen kirja saa dekkarin piirteitä kuvauksen siirtyessä pitkiksi ajoiksi tutkintaa johtavan komisario Jasselinin näkökulmaan. Jasselin edustaa myös artesaanimaista työkäsitystä: hän katsoo toimivansa Ranskan kansan nimissä ja suhtautuu intohimoisesti työhönsä, tietämättä oikeastaan miksi. Häntä masentaa tosin enemmän ja enemmän ihmisten kaavamaisuus: lähes kaikkien rikosten takana on yksinkertainen syy, raha. Niin lopulta tässäkin tapauksessa, vaikka Houellebecqin kokonaistuotantoon suhteutettuna murhan motiivi taitaa olla jokin muu: orastava ystävyyssuhde, jonka täytyy Houellebecqin maailmassa katketa väkivaltaisesti.

Kirjan lopussa siirrytään pikakelauksella tulevaisuuteen seuraamaan, kun vanhentuva ja entisestäänkin seestynyt Jed eristäytyy taulurahoilla ostamalleen valtavalle maatilalle tekemään videotaidetta siitä, miten kasvit valtaavat maan takaisin ihmisiltä. Samalla huomataan, kuinka maaseudusta on tullut taas muodikasta, kylät ovat täyttyneet tyytyväisistä ex-kaupunkilaisista ja teollisuusturismi kukoistaa. Tässä mielessä viimeisin romaani liittyy houellebecqiläiseen rakenneperinteeseen, jossa kirjat alkavat neljänkympin kriisistä, saavat nousevan kimmokkeen rakkaussuhteesta ja kääntyvät laskuun  rakkaussuhteen päättyessä yhtäkkisesti. Jäljelle jää päähenkilön yksinäisyys. (Tämä skeema ei suinkaan ole itse keksimäni vaan kuvattu hauskasti eräässä ranskalaisessa blogissa).

Summa summarum: Maasto ja kartta on erittäin hyvä romaani vaikkei ylläkään monikerroksisuudessaan ja -mielisyydessään alku-uran "nyrkillä naamaan" -kirjojen tasolle. Ville Keynäsin suomennos on tavoittanut hienosti alkuteoksen tunnelman, vaikka joitain pieniä stipluja sattuikin silmiin. Mielenkiintoista nähdä, jääkö tämä Houellebecqin viimeiseksi romaaniksi. Todennäköisesti ei, vaikka niin melkein toivoisi.

PS palaan varmaan Houellebecqin varhaistuotantoon vielä moneen kertaan. Yksi kiinnostava ja vähälle huomiolle jäänyt asia on se, että hän on kirjoittanut myös mahtavan runokokoelman “La poursuite du bonheur”, joka on tiukassa aleksandriinimuodossaan mutta nyky-yhteiskuntaan siirretyssä tematiikassaan hieno kunnianosoitus mm. Baudelairelle (yksi Houellebecqin lempinimistä onkin “Baudelaire des supermarchés”). Sain kuulla, että Ville Keynäs on kääntänyt aikanaan kuusi näistä runoista Nuoreen Voimaan, muuten niitä ei ole suomeksi ilmestynyt. Täytyy yrittää kaivaa esille edes nuo vähät.