sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Kolme sisarta paperilla ja KOMin lavalla

Lavasteet saavat kyytiä KOMin
"Kolmessa sisaressa".
"Aika on kypsä, meitä kaikkia lähestyy jyry, on kehkeytymässä kunnon rajuilma joka tekee tuloaan, on jo lähellä ja puhaltaa pian pois tästä yhteiskunnasta laiskuuden, välinpitämättömyyden, ennakkoluulon työtä kohtaan, mädän ikävän." (Suomennos: Martti Anhava)

Anton Tšehovin "Kolme sisarta" (1901) on todella moniulotteinen teksti, niin kuin muutkin hänen loppukautensa näytelmät. Sen 1800-luvun hyväosaiset, moskovalaistaustaiset päähenkilöt riutuvat venäläisen maaseutuarjen hivuttavassa harmaudessa, kärsivät illuusioidensa romahtamisesta ja elämän merkityksettömyydestä, kaipaavat elämään joka on joka tapauksessa toisaalla ja koostuu kenties rehellisestä työnteosta. Pakotietä tylsyyteen haetaan haaveilemalla rakkaudesta ja muutosta Moskovaan. Yhteiskunnallisena taustana on venäläisen aristokratian sivistyksen mureneminen, sen korvautuminen karkean (pikku)porvariston häikäilemättömyydellä. 


"Kolmen sisaren" teemoihin tulee syvyyttä siitä, että nelinäytöksinen näytelmä kattaa suunnilleen kolmen-neljän vuoden ajanjakson. Päällimmäiseksi jää tunne, että elämä on mitä on, eikä se siitä kummemmaksi muutu. Ihmisen osa on toivoa ja odottaa, kannatella parhaansa mukaan illuusioita kunnes ne väistämättä tuhoutuvat. Kärsimyksen syy jää hämärän peittoon.

***

"Minä olen jo kaksikymmentäkolmevuotias, olen tehnyt työtä jo kauan, ja aivot ovat kuivuneet, minä olen laihtunut, rumentunut, vanhentunut, eikä mitään, mitään, minkäänlaista tyydytystä ja aika kuluu ja koko ajan on sellainen tunne että kulkee poispäin todellisesta, ihanasta elämästä, kulkee yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, jotain kuilua kohti." (Irina)
"Oi, missa se on, mihin hävisi minun menneisyyteni, kun olin nuori, hilpeä, älykäs, kun minulla oli hienoja unelmia ja ajatuksia, kun toivo kultasi minun nykyisyyttäni ja tulevaisuuttani? Miksi meistä tulee ikäviä, harmaita, epäkiintoisia, laiskoja, välinpitämättömiä, hyödyttömiä, onnettomia heti kun olemme hädin tuskin alkaneet elää…" (Andrei)
Jos ovat näytelmän teemat moninaisia, niin on henkilökaartikin ikimuistoinen. Sisarukset ovat kaikki omanlaisiaan; rakkautta vaille jäänyt ja työlleen omistautuva Olga; nuorena naitettu ja avioliittoonsa pettynyt, uudesta rakkaudesta ja jännittävästä elämästä haaveileva Maša; idealistinen ja lapsellinen, niin ikään rakkautta etsivä mutta lopulta velvollisuusavioliiton ajatukseen alistuva Irina. Sisarjoukon toivon, Andrein, elämä murskaantuu kaikin mahdollisin tavoin, itsepetoksen, heikkouden, laiskuuden ja sinisilmäisyyden tappavasta yhdistelmästä. Andrein vaimo Nataša edustaa sisarten halveksumaa pikkuporvarillista sivistymättömyyttä, mutta nousee tilanteen herraksi yhdessä yhtä pikkuporvarillisen rakastajansa, vain kulisseissa häärivän Protopopovin kanssa.

Sitten on koko mieskööri, onnettomasta avioliitostaan huolimatta ikuisen idealistinen ja ihmiskunnan kehittymisestä haaveileva Veršhinin, sivistyksensä täysin hukannut ja alkoholisoitunut lääkäri Tšebutykin ja sieluton häirikkö Soljonyi, joka tappaa Irinan sulhasen, saksalaistaustaisen paroni Tusenbachin.

Kolmen sisaren tunnelma on jopa absurdiuteen asti odottava. Lukija tai katsoja tuskastuu melkein väistämättä päähenkilöiden heikkouteen ja saamattomuuteen. Silti näytelmä on täynnä puhetta, monitasoista toimintaa ja suorastaan pullollaan henkilöiden välisiä jännitteitä. Moni pitää näytelmää tylsänä, mutta uskaltaisin väittää, että silloin teksti on jäänyt ymmärtämättä tai lavalla on häärinyt huonoja näyttelijöitä.

***

T
šehovin tekstissä päähenkilöt kantavat tuskansa pääosin vähäeleisesti, vaikka ulkoiset purkaukset astuvatkin kuvaan erityisesti kahdessa viimeisessä näytöksessä. Dynamiikassa pääpaino on pianossa, jolloin voimaa lisäämällä saadaan tehokkaita efektejä. 

KOM-teatterissa parhaillaan pyörivässä, 1986 syntyneen Lauri Maijalan versiossa nupit ovat kaakossa alusta lähtien, ja näyttelijät huutavat vuoron perään tuskansa ilmoille. Pari hiljaisempaa kohtaa näytelmän kakkospuoliskolla sitten suorastaan säpsäyttää.

Äkkiseltään luulisi, ettei tällainen ratkaisu ole kovin t
šehovilainen, eikä se sitä varmaan olekaan, mutta yllättäen se toimii. Se johtuu varsinkin siitä, että kaikesta poukkoilusta huolimatta kokonaisuus on hallittu sekä siitä, että lavalla näytellään kuin viimeistä päivää.

Maijalan ohjauksessa ihastuttaa fyysisyyden lisäksi monien kohtausten pitkälle mietitty rytmiikka (hyvänä esimerkkinä Eero Milonoffin Soljonyin tipu, tipu, tipu -häiriköinti). Humalassa hoipertelevan Mašan (Eeva Soivio) askeleet kopisivat tanssimaisen rytmikkäästi, ja hienosti toimivat myös lavalle tuodut kaksi varsinaista tanssikohtausta. Lavastuksella on osittain menetetty alkuperäisen tekstin kaksikerroksisuus-ideaa, mutta taittuvista seinäelementeistä saadaan monta hienoa visuaalista juttua mahdollisten menetysten vastapainoksi. Yhden elementin sisään tuskaansa huutamaan päätyvä Soivio saa ihon kananlihalle.

Tšehovin tekstin hienovaraisuuksillekin tehdään monin paikoin kunniaa. Nykytyylin mukaisesti Tšehoviin vihkiytymättömiä ajatellen on kynnystä laskettu, mutta tyylillä kuitenkin. Suurin osa tekstin tärkeistä symboleista ja motiiveista (teemat, värit, esineet) on mukana. Eräät teemat, kuten haikailu rehellisen työn perään, on ihan hauskasti vedetty ironian puolelle, kun Irina lukee työn ihannoinnista kummastellen Nykypäivästä. 

Omiakin oivalluksia on mukana. Esimerkiksi näytelmän aloittava sisarusten (vuosi ennen näytelmän alkua kuolleen) isän monologi, joka kertautuu lopussa Andrein suusta, on hieno. Näytelmän harmaa eminenssi, Natashan kanssa talon itselleen juoniva Protopopov, johon tekstissä viitataan monin karhumaisin kääntein, on tuotu toimivalla tavalla mukaan näytelmän finaaliin helpottamaan kuvion ymmärtämistä. Pari englanniksi näyteltyä kohtausta, joiden tarkoitus on korostaa sitä, miten sivistys ja koulutus valuvat hukkaan provinssissa, ovat tosin vähän omituisia, erityisesti yliopistomiehen gloriasta fantasioivan Andrein feminismimonologi tuntuu vähän päälle liimatulta.

Kaiken kaikkiaan vahvasta teatteritaustasta ponnistavan nuoren Maijalan ohjauksessa on aistivinaan sellaista näkemystä, joka monesti klassikoiden modernisoinneissa jää päättömän räiskinnän varjoon. Oli se sitten ohjaajan tai puolityhjästä katsomosta huolimatta liekeissä roihunneen näyttelijäkaartin ansiota, niin suurista ennakkoluuloistani huolimatta poistuin teatterista todella tyytyväisenä. Hyvä Kom!

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Alex Matson romaanin platonista ideaa etsimässä

Lukija sallinee yhden kuvan verran
kirja- ja Moleskine -pornoa. Tästä
ei tule tapa, toivon.
"Ainoa logiikka, jolla suuri ja monisäikeinen kuvaus saadaan pysymään koossa ja jonka tajuaa niin kirjailija kuin lukija, on se elämän logiikka, joka ilmenee maailmankaikkeuden kaikkialla näkyvässä lainalaisuudessa. (…) Mikään romaani ei ole mestarillinen eikä mikään romaani ole elinkelpoinen, ellei se noudata – tietysti oman välimatkansa päästä – elämän muodonrakentelua."
Jos olin vaikuttunut E.M. Forsterin romaanitaiteen läpivalaisusta, nyt olen suorastaan pökertynyt. Suomalaisen, Britanniassa lapsuutensa viettäneen kuvataiteilijan, kirjailijan ja kääntäjän Alex Matsonin "Romaanitaide" (1947) on nimittäin niin näkemyksellinen kirja, että sellaista harvoin tapaa.

Forsterille riitti romaanin määritelmäksi Ranskasta lainattu "une fiction en prose d'une certaine étendue" ja lisäys, että tuo étendue on vähintään 50 000 sanaa. Matson käyttää samaan puuhaan 170 sivua. Hänelle romaanin salaisuus, sen "platoninen idea", kätkeytyy sen muotoon, ja pituus on vain tärkeämpien tekijöiden funktio. Hän käy juurta jaksaen läpi itselleen merkittävimpiä romaanitaiteen klassikoita, varsinkin Don Quijote, Robinson Crusoe, Seitsemän veljestä, Joycen "Omakuva" ja Ulysses, Kilven "Alastalon salissa" saavat Matsonilta hienon käsittelyn. Hän on todella kirjansa lukenut, ja lisäksi kääntänyt "Omakuvan" suomeksi, Kiven klassikon taas englanniksi.

(Lainaan paljon Matsonilta suoraan, koska hänen virkkeensä ovat minusta aivan käsittämättömän vetoavia. Osa sitaateista ei tosin välttämättä ole aivan pilkulleen oikein, koska poimin ne käsin tehdyistä muistiinpanoista.)


*** 


Cervantes loi ritariromaanien parodiallaan romaanin taidelajina. Miksi? Matsonin mukaan parodinen näkökulma kanavoi Cervantesin luovuuden, joka pääsi varsinaiseen tehtäväänsä ja otti todellisuuden jäljentämisen keinokseen. Cervantes teki ritaristaan todellisen asettamalla hänet "keskelle samassa määrin todellisuutta vastaavaa maailmaa, jonka tulee olla niin suuri ja niin seikkaperäinen, että sen avulla saadaan ilmennetyksi ritarin koko olemus." Syntyi suuri kokonaiskuva, joka keskittyi yksilökohtaloon ja pitäytyi kokonaisuudessaan "todellisen tapahtumisen syysuhteisiin" ja valaisi myös niitä. Cervantesin pitkä elämänkokemus ohjasi hänet viisaasti vain kuvaamaan tapahtumia, ei tulkitsemaan niitä eikä esittämään niistä omia arvostelmiaan.

Cervantes toimi Matsonin mukaan niin kuin todellinen romaanikirjailija tekee: "Ainoa todellisuus, jota hän saattoi kuvata, oli se elämä, jonka hän yksilönä oli kokenut arvostuksineen päivineen." Hän ei väittänyt, että nämä arvostukset olisivat oikeita, hänellä vain oli "vaistottu, näkemyksenä kangastava, hitaasti kypsyvä kokonaismuoto", kirjan sommittelu.

*** 

Matson korostaa pitkin matkaa, ettei muodossa ole kyse ulkoisesta rakenteesta, jota Cervantesinkin tapauksessa on usein pidetty sekavana. Olennaista on luovan näkemyksen synnyttämä sisäinen muoto, sen kiinteys ja loogisuus. Sisäinen muoto "heijastaa uskollisesti niitä elämää hallitsevia lakeja, jotka tajunnassamme koemme kohtalon voimiksi, ja pyrkii ankaraan totuuteen." (Matson kuulostaa kirjassaan melkoiselta universalistilta, mutta kymmenen vuotta "Romaanitaiteen jälkeen ilmestyneissä "Muistiinpanoissa" hän tuntuu ainakin joissain korostavan tällaisten "totuuksien" jos ei aika- niin kulttuurisidonnaisuutta.)

Sisäinen muoto mahdollistaa sen, että romaanilla on kiinteä ydin, johon kaikki yksityiskohdat kiinnittyvät. Milloin muoto sitten on valmis? "Jokainen episodi täydentää kokonaisnäkemystä ja kun se on valmis, kerronnan täytyy loppua." Tässä on kyse arkisemmin ilmaistuna "teoksen palvelemisesta", mutta Matson saa tämänkin kuulostamaan mahtavan kohtalokkaalta.

Ulkoisen muodon vaatimus olisi formalismia, mutta romaani on Matsonille naturalistinen taidemuoto. Tämä tarkoittaa sitä, että romaanitaiteen keskeinen keino (ei siis päämäärä), elämän jäljentäminen, ulottuu kokonaismuotoon asti. Onnistumisen ratkaisee totuudellisuuden kriteeri, se miten lähellä muoto on lähellä elämän omia muotoja. Romaanikirjailijan välttämätön kyky onkin tajuta ilmiöiden välisiä yhteyksiä suurina muotoina, jotka lukijan intuitio tajuaa oikeiksi, tosiksi. (Kundera puhuisi kai tässä kitschistä ja autenttisuudesta, jotka erottavat toisistaan viihteen ja taiteen).

Matsonin ideaalissa ollaan ymmärtääkseni varsin lähellä Forsterin "profetiaa", jossa kirjailija onnistuu välittämään henkilöidensä kautta jotain universaalia (Forster puhuu Karamazovin veljesten tyyny-kohtauksesta, samoin Matson kirjassaan "Muistiinpanoja"). Matson vain katsoo asiaa laajemmin ja näkee, että tullakseen ylipäätään luokitelluksi romaaniksi kirjassa tulee olla kokonaismuodon tasolla tällainen "profeetallinen ulottuvuus", toisin sanoen sen pitää olla yhtenevä elämän muodon kanssa.

***

Matsonin mukaan Flaubert'n vaikutus oli ratkaiseva siinä, että naturalismi otti askeleen kohti esteettistä romaania. Flaubertia ohjasi tosin edelleen sama ihanne, mutta hän teki kaiken tarkemmin. Flaubert korosti sana- ja lausetason esteettisiä arvoja – esimerkiksi äänne- ja väriarvoja ja rytmiä – jotka eivät olleet välttämättömiä kokonaismuodon totuudellisuuden kannalta. Matsonin sanoin Flaubert oli naturalistisen romaanityypin esteettisin edustaja.

Esteettisen romaanin edustajiksi Matson nostaa niinkin erilaiset tekijät kuin Joycen, Kiven ja Kilven. He alkoivat tavoitella järjestävää tekijää, joka vei kohti musiikkia, kohti absoluuttisen taiteen arvoja. Erityisesti Joyce ja Kivi käyttivät Matsonin mukaan säveltaiteen arvoja, Kilpi enemmänkin runon ja maalaustaiteen.

Esteettistyyppisen romaanin erityisluonne on Matsonin mukaan siinä, ettei sitä voi selittää kertomuksen estetiikalla, vaan kertojan tehokeinojen tilalla on muodon arkkitehtonisuus, jolla on kertomuksesta erillinen kauneusarvonsa.

Matson huomauttaa, että esteettinen romaani ei kuitenkaan katko siteitään naturalistisen romaanin totuudellisuusvaatimukseen, vaan pikemminkin päinvastoin. "Puhdas muoto vaatii vastapainoksi tavallista jyrkempää realismia", Matson toteaa ja viittaa Joyceen.

***

Matson puhuu pitkään "Seitsemästä veljeksestä" ja saa tilaisuuden roimia kriitikoita, jotka arvioivat romaaneja ja niiden rakenteita erilaisin formalistisin kriteerein tajuamatta sisäisen muodon merkitystä. Matson kuvaa kirjan pääteemaa, veljesten yritystä elää yhteiskunnan ulkopuolella sekä sen vastateemaa, uhkaavaa oppimisen pakkoa, havainnollisesti, näyttäen miten teemat esitellään ja miten ne kehittyvät läpi teoksen. Matson käy myös seikkaperäisesti läpi kirjan kiisteltyä loppulukua, jonka välttämättömyyden hän vakuuttavasti osoittaa.

Matsonin mukaan kokonaismuoto syventyy ja totuudellistuu lopullisesti vasta 14. luvussa. Hän myös perustelee, miksi siihen mennessä vain Juhani oli kehitelty täyteen pyöreyteensä – muussa tapauksessa kirjan painopiste olisi siirtynyt liikaa veljesten ja maailman suhteesta veljesten keskinäisiin suhteisiin. Kun veljesten ja maailman suhde on ratkaistu, heidät voi individualisoida kirjan lopussa ja syventää heitä siten ekonomisesti muuttamatta heidän kuviaan millään olennaisella tavalla. Suomalaisen perustyyppiä edustava Juhani on Matsonille henkilö, josta koko kuvio saa värinsä, ja siitä olisi tullut aivan jotain muuta, jos keskushahmo olisi ollut kuka tahansa muu. (Matson muuten kehittää ajatuksiaan Kivestä ja monesta muustakin kirjansa teemasta 1957 julkaistussa teoksessa "Muistiinpanoja", joka on niin ikään todella lukemisen arvoinen).

Seitsemästä veljeksestä tekee Matsonille esteettisen romaanin se, että sen monet sivupolut ovat välittömän esteettisen pyrkimyksen sanelemia. Muoto siis määräytyy itse muodosta käsin, sitä ei käytetä välineenä käsitteiden selvittämiseksi.

Matson myös spekuloi herkullisesti "Seitsemän veljeksen" luomisprosessin vaiheilla ja käyttää tätä esimerkkinä esteettisen romaanin kerroksittaisesta, aikaa vievästä rakentamisesta, joka rinnastuu mm. Joycen työtapaan.

***

Matsonin ajatukset Joycesta ansaitsevat oman postauksensa (tai helpompaa on kai vain lukea suoraan mitä hän sanoi...), joten en käy niitä tässä erittelemään. Lyhyesti voi sanoa, että hänellä on erittäin omaperäistä ja relevanttia sanottavaa niin "Omakuvasta" kuin "Ulysseksestä". Sanottakoon nyt kuitenkin, että Matsonin ymmärtävästä lukutavasta katsoen "Ulysses" ei todellakaan ole vaikea kirja vaan se on nimen omaan rakennettu sen pyrkimyksiin (Omakuva oli ihmisen kuva, Ulysses on koko elämän käsittävä todellisuuskuva) nähden niin havainnolliseksi ja helpoksi kuin mahdollista. Matson perustelee tämän niin vakuuttavasti, että häntä on lähes pakko uskoa.

***

Myös "Alastalon salissa" saa sellaisen käsittelyn, että tulee halu alkaa kahlata siitä jälleen kerran. Hän vertaa Kilven kuvataiteellista ("mestarillista pienoistaidetta")lähestymistapaa Proustiin, Jamesiin ja Faulkneriin, joilla myös oli "taipumus tarkkoihin, täyteläisiin kuviin, joiden vastineina ovat pitkät, rikassisältöiset virkkeet." Tavoitteena on "spesifien tapahtumien täsmällinen ja täydellinen, joka puolelta suljettu kuvaaminen". Esteettiselle romaanille tyypillisesti kuvien arvo on niissä itsessään, ja "kokonaisuuden on oltava vastaavan laaja, etteivät sommittelun tukea vailla olevat kuvat enää vaikuta irrallisilta, vaan ovat kuin lujarakenteisen äärettömän maailman osia". Siinäpä oiva perustelu kirjan pituudelle!

***

Mikä siis on Matsonille romaanin määritelmä? Hän tarjoaa kaksi varianttia:

"Romaani on kaunokirjallinen muoto, jossa elämän muodonrakentelua noudattaen luodaan suljettu moniulotteinen muoto, jossa elämää tietyn välimatkan päästä jäljentämällä luodaan totuudellinen, suljettu, moniulotteinen sommitelma."
Kelpaavat minulle.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Johan oli kirjamarkkinat


Kirjamessut ja muut kirjallisuuden massatapahtumat ovat samalla tavalla ahdistavia kuin matkailuohjelmat: niissä on kaikkea liikaa eikä mitään tarpeeksi. Kirjallisuuden niin kuin matkailunkin viehätys perustuu hiljentymiseen ja itsensä kuuntelemiseen, pitää olla riittävän väljää että syntyy mahdollisuus tehdä mitä huvittaa ja tajuta ehkä jotain moniulotteista. Messuilla on samanlainen aikapaine kuin hulluimpina työpäivinä, ja kirjailijoiden kuunteleminen on usein ahdistavaa, kun heidät spiikataan sisään väärällä nimellä ja haastattelijat kyselevät älyttömiä vaivaantuneilta tekijöiltä. Viimeiseksi kysytään aina, mitä seuraavaksi on "työn alla".

Tästä huolimatta sitä aina päätyy kaikenlaisiin kirjatapahtumiin. Eilen olivat vuorossa Korjaamon kirjamarkkinat, jotka ainakin itselleni olivat tuossa muodossa uutuus – markkinoiden lisäksi ohjelmassa oli todella runsaasti mielenkiintoisen oloisia esiintyjiä. Aikaa minulla oli kolme tuntia ja kiinnostavia keskusteluja tuona aikana vähintään kymmenen. Sitten olivat vielä ne markkinat.

***


Tuskin olin saanut takin naulaan, kun istuin Maria Peuraa vastapäätä. Viereisellä sohvalla näkyi olevan Liisa, joten kirjallisuustapahtumille tyypillisesti bloggarikollegoiden näkemistä ei tarvinnut pitkään odotella. Peura luki otteita kirjastaan "Antaumuksella keskeneräinen", ja onnistui hämmästyttävän intiimisti kertomaan kateudentunteistaan, siitä miltä tuntuu kun kritiikkejä tulee tai ei tule, siitä miltä tuntuu kun kirjailijan työn luonne tulkitaan väärin ja kysytään, että oletko viime aikoina kirjoitellut. Peura on harvinaisen intuitiivisen oloinen proosakirjailija, joka ammentaa alitajunnastaan eikä nähtävästi yliälyllistä ideaalejaan romaanin välttämättömästä muodosta tai rakenteesta. Häneltä pitäisi varmaan lukea jotain ja pian.

Peuran luoma jännite katkesi kuin seinään, kun jouduin noin minuutin toipumisajalla Ruben Stillerin vetämään keskusteluun uskosta henkilökohtaisena kokemuksena. Anna Kontula puolusti uskomusten tasa-arvoa, näki jumalan ihmisen luomuksena ja pelkäsi organisoidun uskonnon valtaa. Suomen viralliseksi katolilaiseksi kovaa vauhtia nouseva Antti Nylén piti omaa uskoaan arkisena ja koki lohduttomaksi Kontulan näkemyksen, että ihmisellä on vain itsensä, ihminenhän tarvitsee toisia ja yhteisöä. Hän ei jaksanut uskoa, että liturgia, rukoukset ja muu uskonnon tilpehööri olisivat voineet syntyä ihmisen omin voimin, vaan niiden synnyttämiseen on tarvittu pyhän hengen johdatusta. Niin Nylén kuin Kontulakin näkivät mahdollisena, että uskonto on tulossa muotiin (ajatus taisi muuten kuulua jossain muodossa myös Flaubert'n valmiisiin ajatuksiin). Nykyinen sukupolvi suhtautuu uskontoon neitseellisesti, kristinusko alkaa näyttää kohta eksoottiselta, joten pakkohan siitä on kohta kiinnostua. Stiller totesi, etteivät poliittiset liikkeet pysty vastaamaan ihmisen merkityksellisyyden kaipuuseen, Kontula sanoi ettei pidäkään. Politiikka ja uskonto on parempi pitää kaukana toisistaan. Lopuksi todettiin, että Stillerillä on kolmikosta uskonnollisin tausta ja päätettiin, ettei helvettiä tarvitse pelätä ainakaan enempää kuin tämänpuolisen kauhuja.

***

Tästä helpottuneena vaeltelin vaunuhallin markkinoilla ja koskettelin levottomana kirjojen kansia. Taustalla hoilotti Kari Peitsamo, jonka lapsenomainen heittäytyminen nosti hymyn huulille. Lähimmäksi ostotapahtumaa minut vei Pekka Vartiaisen möhkälemäinen "Postmoderni kirjallisuus", jota bloggarikollegani Katja minulle ansiokkaasti kauppasi. Ostamatta jäi sekin. 

Ei mennyt montaakaan minuuttia, kun kuuntelin Riikka Ala-Harjan ja Marjo Niemen tarinointia kovasti kehutuista kirjoistaan "Maihinnousu" ja "Ihmissyöjän ystävyys". Katse vaelteli jatkuvasti tilan seinillä oleviin Stig Baumgartnerin tauluihin, joissa yksinkertaisista muodoista on saatu irti suuria asioita. Haastattelija Marko Gustafsson oli havainnut molemmissa kirjoissa kytkyn Euroopan historiaan, vaikka Ala-Harjalla se keskittyykin ikonimaiseen maihinnousuun, Niemellä koko soppaan. Yhdessä todettiin, että Ala-Harja kirjoittaa taloudellisesti ja siten päähenkilön selviytymiseen tähtäävään mielenlaatuun sopivasti, Niemellä kieli taas ryöppyää valtoimenaan. Kateus tuli esiin jo toisen kerran, kun Ala-Harja tunnusti kadehtineensa Niemen rouheaa ja runsasta kieltä. Niemenkin päähenkilö on hätätilassa, mutta häntä kriisi ei saa fokukseen vaan hänen lävitseen menee koko mantereen historia. Niemenkin kirja pitäisi näköjään lukea ja pian. 

Niemi, Gustafsson, Ala-Harja ja Baumgartnerin taulut.

***
Nylén, Lehto, Aaltonen ja Ilkka Ahola-Luttila.
Ravasin takaisin vaunuhallin vintille, jossa käynnistyi paneeli klassikoiden kääntämisestä. Lauteilla olivat James Joycen "Ulysseksen" kääntänyt Leevi Lehto, Baudelairen "Pahan kukat" tulkinnut Antti Nylén sekä Arthur Rimbaud'n tuotannon kääntänyt Einari Aaltonen.

Lehto näki kääntäjän roolinsa peilinä, joka pyrkii mahdollisimman suureen tarkkuuteen ja alkuteoksen muodon kunnioittamiseen. Hän piti siten radikaalina erityisesti Nylénin päätöstä luopua "Pahan kukkien" sidotusta mitasta. Lehto näki, että Baudelairen aleksandriinin pakkokaapu sallii itse asiassa käsittämättömiä mahdollisuuksia tunteiden päästä ulos runoilijan tietämättä. Nylén sanoi halunneensa antaa kirjallisuuspoliittisen viestin, että metodin voi valita rohkeasti, vaikka työ siitä kyllä muuttuukin vaikeammaksi ainakin Baudelairen kohdalla, onhan suuri osa hänen kuviensa viehätystä kytkeytyminen sidotun mitan pitkään perinteeseen kaikkine konnotaatioineen, joita se etenkin ranskalaiselle lukijalle aiheuttaa.

Nylén tunnusti, että tulkintatyön ydin oli enemmänkin mystinen ystävyyssuhde Baudelaireen kuin pedantti kiinnostus hänen muotoonsa ja mittaansa. Leevi Lehto sanoi olevansa urakan loputtua Joycelle korkeintaan kaveri, mutta sitä vastoin Bloomin ja Dedaluksen sydänystävä. Einari Aaltonen perusteli ratkaisujaan Rimbaud'n Baudelairesta ja Joycesta poikkeavalla eetoksella muuttaa koko elämä, ei niinkään kirjallisuutta ja sen perinnettä. Aaltosta sieppasi erilaisten perustelemattomien heittolaukausten muodossa sateleva kritiikki. Hän vertasi kääntäjiä ytimeen, jonka ympärillä (varsin kaukana) pörrää ryhmä teräväkielisiä elektroneja, jotka kaikki olisivat omasta mielestään tehneet työn selvästi kääntäjää paremmin. Sekä Aaltonen että Nylén toivottivat kriitikot reippaasti yrittämään kynsiään tekstien parissa: "Tee ite parempi!" Lehto taas paljasti, että koska Ulysses oli aikanaan skandaali, käännöksenkin piti olla sitä, ja sellaisen hen siitä tekikin.

***

Kateus, helvetti, Pekka Vartiaisen uusi kirja, Euroopan historia ja kertojien selviämistaistelut, mitään ymmärtämättömät elektronit ja kohtalonyhteys runoilijaan, kaikki tämä kolmeen tuntiin ja erittäin hipsterimäisissä puitteissa. Kun istuin raitiovaunussa matkalla kotiin ja luin kaikessa rauhassa Alex Matsonin "Romaanitaidetta", päätin että ennen ensi syksyä en mene kirjamessuille. Joihinkin ihan pieniin tapahtumiin kuitenkin ehkä jo kesällä, tai ihan pakottavista syistä kenties jo huhtikuussa.

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Orkidea ja kimalainen

"Mais, chose plus étonnante encore, l'attitude de M. de Charlus ayant changé, celle de Jupien se mit aussitôt, comme selon les lois d'un art secret, en harmonie avec elle. Le baron, qui cherchait maintenant à dissimuler l'impression qu'il avait ressentie, mais qui, malgré son indifférence affectée, semblait ne s'éloigner qu'à regret, allait, venait, regardait dans le vague de la façon qu'il pensait mettre le plus en valeur la beauté de ses prunelles, prenait un air fat, négligent, ridicule. Or Jupien, perdant aussitôt l'air humble et bon que je lui avais toujours connu, avait—en symétrie parfaite avec le baron—redressé la tête, donnait à sa taille un port avantageux, posait avec une impertinence grotesque son poing sur la hanche, faisait saillir son derrière, prenait des poses avec la coquetterie qu'aurait pu avoir l'orchidée pour le bourdon providentiellement survenu."

"Mutta mikä vielä hämmästyttävämpää, tuskin oli paronin asenne muuttunut, kun Jupien jo muutti omansa sen mukaisesti ikään kuin olisi noudattanut jonkin salaperäisen taiteen sääntöjä. Paroni yritti nyt peitellä äskeistä vaikutelmaansa, mutta näytti korostetusta välinpitämättömyydestään huolimatta loittonevan perin vastahakoisesti, meni ja tuli, tuijotti tyhjää tavalla jonka arveli tekevän eniten oikeutta silmilleen kasvoillaan omahyväinen, huoleton, narrimainen ilme. Jupienin kasvoilta oli vastaavasti välittömästi kadonnut hyvin tuntemani ystävällinen ja alamainen ilme, hän oli – kuin yksissä tuumin paronin kanssa – kohottanut päätään, kohensi näyttävästi ryhtiään, pani groteskin julkealla eleellä kätensä kupeelleen, pyllisti kopeasti, poseerasi siinä keimailevasti kuin orkidea ikään sallimuksen lähettämän kimalaisen saapuessa."

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä: Sodoma ja Gomorra 

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Kundera ja romaanin taide

Woodista ja Forsterista käynnistynyt romaanitaiteen mutustelu vei lukioaikojen sankarini Milan Kunderan esseiden pariin. 1986 ranskaksi ilmestynyt kokoelma "Romaanin taide" on peräti suomennettu, ja omaan hyllyyni se on päätynyt joskus hämärällä 90-luvulla. Muistan lukeneeni sen silloin, mutta tuohon aikaan poimin tekstistä lähinnä avaimia "Jäähyväisvalssin", "Naurun ja unohduksen kirjan", "Olemisen sietämättömän keveyden" ja muiden suosikkieni tulkintaan ja niiden muotoratkaisujen ymmärtämiseen. Nyt, viitisentoista vuotta myöhemmin, Kundera kiinnostaa enemmän esseistinä kuin romaanikirjailijana.

Kunderalle romaanitaide on Cervantesista lähtien edustanut "epävarmuuden viisautta", moniselitteisyyden ja suhteellisuuksien taidetta, "kuvitteellisten henkilöhahmojen kautta jäsentyvän olemisen pohdintaa". Totalitarismin traumatisoimalle, Ranskassa 1970-luvulta lähtien asuneelle Kunderalle romaani elää ja kuolee uuden ajan lännen kanssa – totalitarismissa se ei voi elää. Länsimaissa sitä uhkaa lähinnä tiedotusvälineiden yhdenmukaistava ja yksinkertaistava henki, joka on romaanin vaaliman kompleksisuuden täydellinen vastakohta. Samoin tiedotusvälineissä elävä ajankohtaisuuden vaatimus on antiteesi romaanin edustamalle jatkuvuudelle ja olemassaolon perusasioiden tutkiskelulle.

Kunderan mukaan hän ei ole kiintynyt tulevaisuuteen, ei jumalaan, ei isänmaahan eikä yksilöön. Hänellä on vain "Cervantesin hyljeksitty perintö".

***

Kunderan omassa romaanitaiteessa korostuvat muotokokeilut ja erilaisten tekstielementtien moniääninen yhdistäminen. Hänen kirjoissaan tapaa runsaasti esseemäisiä osuuksia, joiden sopivuutta osaksi romaanejaan hän esseekokoelmassaan kovasti puolustaa. Kundera tavoittelee "romaanitaiteellista kontrapunktiikkaa", joka "kykenisi yhdistämään yhdeksi musiikiksi filosofian, kertomuksen ja unen. Tyylillisesti hän sanoo tavoittelevansa korutonta ja tiivistävää tyyliä. Hän ihailee itävaltalaista Hermann Brochia, joka yhdisteli 1900-luvun alussa rohkeasti eri tekstilajeja, joita kantava teema sitoi yhteen. Tällaista tiukan tematiikan yhteen nivomaa polyfoniaa Kundera sanoo jahtaavansa. Musiikkivaikutteet näkyvät Kunderalla myös siinä, että hän tavoittelee rytmien ja tempon vaihtelua tekstiinsä.

Kunderalle teema edustaa eksistentiaalista kysymyksenasettelua. Hänen hahmoillaan on jokin "eksistentiaalinen ydinproblematiikka", joka tematisoidaan tiettyjen teemasanojen ja konkreettisten motiivien kautta. Perinteisistä pyöreistä hahmoista ulkonäköineen ja psykologisine syvyyksineen Kundera ei perusta. "Keveyden" Tomasin perusongelma on oleminen keveyden maailmassa, jossa ei ole ikuista paluuta, ja hänen teemasanansa ovat Kunderan mukaan keveys ja paino. Kunderalle henkilöhahmo muuttuu eläväksi, kun päästään tunkeutumaan "hänen eksistentiaalisen problematiikkansa pohjiin."

Siitä, miten keveästi Kunderan serebraalinen polyfonia soi, on monta mielipidettä, eikä siihen tarvitse onneksi mennä tässä postauksessa.

***

Kunderalla on paljon mielenkiintoista sanottavaa. Yksi hänen keskeisistä, "Olemisen sietämättömässä keveydessäkin" pyöritellyistä käsitteistään on "kitsch", jota hän vastustaa tarmokkaasti. Kunderan näkökulma kitschiin on kiintoisa: siinä missä nykyään usein asetetaan vastakkain taide ja viihde, Kunderalle olennaista on se, edustaako teoksen maailmankuva kitschiä vai autenttisuutta. Kitsch-ihmisellä on "tarve katsoa itseään kaunistavan valheen peilistä ja saada itsensä siinä tunnistamisesta liikuttunutta tyydytystä". Kundera rinnastaa kitschin Flaubert'n valmiiden ajatusten tyhmyyteen, epäajatteluun. Ero on mielenkiintoinen, koska siitä seuraa, että niin sanottuun korkeakulttuuriinkin sisältyy paljon kitschiä, epäautenttista tekotaidetta. Tällaista Kundera onkin löytänyt runsain mitoin mm. Tshaikovskilta.

Suhtautumisessa kitschiin voi nähdä myös Kunderan halveksunnan perusteetonta tunteilua kohtaan, ja samalla hänen mahdollisen ongelmansa kirjailijana – liiallisen järkeen ja älyyn nojaamisen.

***

Mainittakoon toisena nostona vielä Franz Kafka, josta Kundera puhuu pitkään ja kauniisti. Kafka on hänen mukaansa avannut romaanissa "jälkiproustilaisen" suunnan, jossa henkilön minuus pelkistyy puhtaasti tilanteeseen, jonka loukussa hän on. Lisäksi hänen taiteessaan uni ja todellisuus yhtyivät saumattomasti, siinä mielikuvitus vapautuu "järjen ja todenkaltaisuuden ohjaksista".
"(Kafka) asettaa radikaalisti erilaisen kysymyksen: mitkä vielä ovat ihmisen mahdollisuudet maailmassa, jossa ulkoisista määräävistä voimista on tullut niin murskaavia että ihmisen sisäiset vaikuttimet eivät enää paina pisaraakaan. Paljonko K:n kohtalo olisi itse asiassa muuttunut, jos hänellä olisi ollut homoseksuaalisia taipumuksia tai tuskallinen lemmentarina takanaan. Se ei olisi muuttunut mitenkään."
Kafkamaisessa maailmassa ihminen on vastatusten vallan kanssa, jolla on "silmänkantamattoman labyrintin luonne". Henkilö ei pääse labyrintista mihinkään, muttei voi myöskään koskaan ymmärtää sen luonnetta. Valta on langettanut Kafkan hahmoille tyypillisesti mielettömän rangaistuksen, joka on "niin sietämätön, että saadakseen rauhan syytetty haluaa löytää oikeutuksen tuskalleen: rangaistus etsii rikosta." Uhrilla ei ole oikeutta minkäänlaiseen yksityisyyteen eikä kuitenkaan käsitystä siitä, mikä hänen yksityisyytensä tarkalleen ottaen on vienyt.

Kunderalle Kafkan arvo siinä, etteivät hänen näkemyksensä rajoitu mihinkään yhteiskunnalliseen kontekstiin. Kasvottoman vallan piiriin joutuminen sisältyy mahdollisuutena kaikkeen ihmiseloon, oli kyse sitten perhe- tai virastoelämästä.

Kaiken päälle Kafkasta tuli vielä profeetta, kun hänen "yksityisistä ja piensosiaalisista käytännöistä" ammentava taiteensa sai jättiläismäisen sovellutuksen Itä-Euroopan totalitaristisissa valtioissa:
"Vallan hypnoottinen katse, oman syyllisyyden epätoivoinen etsintä, sivullisuus ja epäsuosioon joutumisen ahdistus, yhdenmukaisuuteen alistuminen, todellisuuden haamumaisuus ja asiakirjan maaginen todellisuus, yksityisyyden jatkuva loukkaaminen jne., kaikki nämä ihmiskokeet, joita historia valtavissa koeputkissaan on tehnyt, ne kaikki on tehty (muutamia vuosia aikaisemmin) Kafkan romaaneissa."