sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Lapsiperhesotkua ja 2000-luvun käpylehmiä

En tiedä, miten hyvin lastenkirjat sopivat blogini “profiiliin” mutta menköön. Onhan täällä monesti haikailtu lapsuuden maagiseen maailmaan ja sen kriittisen järjen poissaolon mahdollistamaan autenttiseen elämiskokemukseen (nyt on lausuttu riittävän monta isoa pseudoälykästä sanaa, joten varsinainen tarina voi alkaa).

Riina Katajavuoren ja Salla Savolaisen “Mennään jo kotiin” (2007) on hienosti tehty kokonaisuus, klassisesta lapsen kylälauseesta poimittua otsikkoa myöten. Savolainen on piirtänyt lähinnä tuttavaperheidensä kotien perusteella elämänmakuisia, realistista lapsiperhesotkua ja harkittujen kalustehankintojen kanssa somasti rinnakkaineläviä Ikea-huonekaluja pursuavia kuvia. Kuvien värikylläisyys, mukavasti notkuvat perspektiivit ja hauskan epälastenkirjamaisesti piirretyt ihmiset vievät mukanaan kyynisemmänkin tarkkailijan ja koko perhe pääsee bongaamaan kodeista kaikille tuttua tavaraa (ks. esimerkkikuvat täältä ja täältä). Katajavuori on kirjoittanut kuvien pohjalta tekstit, joissa mennään lasten mielikuvituksen luomaan maailmaan sisään niin että pullikset lentelevät. Näin kertoo Terje roolistaan legosairaalan primus motorina:

“Eläimilläni on paljon sairauksia. Rakennan niille legoista sairaalaa. Dinosauruksella on kurkku kipeä ja verenpainetta ja hiekkaa silmissä. Ei bakteereja. Annetaan kurkkulääkettä. Sarvikuonolta verenpaineenmittaus. Röntgenkuvissa ei murtumia. Panda Kaukonen: niskasärkyä. Sai rentouttavan pistoksen. Kotiin lepäämään. Krokotiili Saulonen: hännän suomut aristavat. Maha purisee. Vieraita esineitä vatsassa. Kotiin ja vessaan.”

Eri lasten näkökulmista kirjoitetuissa lyhyissä monologeissa vilisevät rannekelloilla tehdyt aurinkokissat, pohdinnat enkeleiden olemassaolosta, romuaarteet, harras pyrkimys potkia samaa jääkokkaretta koulusta kotiin sen täysin hajoamatta, talonrakennusprojektin keskeiset asiat lapsen näkökulmasta ja lapsen maailman tiukasti todellisuuteen ankkuroivat syntymäpäivärituaalit. Maahanmuuttajien ja avioerolasten näkökulmaa ei luonnollisesti ole unohdettu. Pihalla tehdään edelleen asioita, joista aikuisten ei kannata tietää:

“Kun lumi alkaa sulaa, teen pihalla limpparia ämpäriin. Minä laitan siihen vettä, hiekkaa ja lunta. Sitten vispataan ja vatkataan. Limpparin kanssa syön perunamuussia. Perunamuussiin tarvitaan räntää ja loskaa. Ja taas ravistetaan ämpäriä. Rännin alta saa vettä, jota tarvitaan, ettei muussista tule klimppistä.

Sama kaksikko on tehnyt myös Pentti-kirjoja, jotka lähtevät seuraavaksi hakuun. Meidän perheessä nämä toiminevat jo siksi, että lapsillamme on Pentti-ukkeja kaksin kappalein.


ps. Muitakin viihdyttäviä lastenkirjoja on tullut viime vuosina luettua. Klassisia Grimmin juttuja on jankattu monina eri versioina ja väännöksinä (mm. Maisan luojan Lucy Cousinsin versiot ovat saaneet jälkikasvun hyväksynnän), alkuperäiset tuntuvat nykyajan pehmokontekstissa vähän brutaaleilta… “Kirja-kirjoista” Fedja-sedän seikkailut toimivat edelleen mahtavasti, samoin vanhat kunnon Muumit. Jalmari Finnen Kiljusen herrasväki naurattaa näköjään nykypolveakin eikä Liisa ihmemaassa lakkaa koskaan viehättämästä (sitä on luettu vanhana Anni Swanin käännöksenä, Tove Janssonin kuvitukset). Eniten omia tunteita liittyy lähes kaikkeen Astrid Lindgrenin kynästään päästämään (Veljeni Leijonamieli ja Ronja ovat onneksi vielä korkkaamatta!). Kuvakirjoista riemua ovat viime aikoina saaneet aikaan mm. Riikka Ala-Harjan ja Ilmari Hakalan “Aavikko ja makrillimeri”, lähes kaikki Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatut ja Patut ja itse olen mieltynyt kovasti myös Kunnaksen Koiramäkiin, joiden kautta on haettu syvyyttä mm. Gallen-Kallelan Kalevala-tauluihin. Ranskankielisessä repertuaarissamme palaamme aina amerikkalaisen Stephanie Blaken klassisiin suorituksiin “Caca boudin”, “Je veux des pâtes” ja “Superlapin”. Ranskankielisissä kouluissa eri ikäryhmille kustomoiduissa “Ecole des loisirs” -kustantamon kuvakirjoissa on monia muitakin helmiä mukana, ja on mukavaa että koulusta saa kerran kuussa kirjan matkaan. Ruotsissakin osataan: Wieslanderien Mimmi-lehmät pyörivät käsissä harva se viikko.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Jotakin sielullista

“Lapsuuden maisemat elävät meissä hienosyisinä kerrostumina. Ne ovat pakkautuneet täyteen emootioita, jotka upottavat meidät tulvan lailla, kun ne purkautuvat tietoisuuteemme. Mustarastaan laulu. Syreenipensaan tuoksu, Tien mutka. Emme ehdi valmistautua. Varoitusta ei tule. Kiipeämme jo mummolan vintinportaita tai kävelemme saunapolkua. Yksityiskohta on auennut kokonaisuudeksi. Joskus se on vain häivähdys. Kuin hauraan lasin läpi näemme menneen. Miten se oli ja on yhä, mutta silti emme saa siitä otetta kuin vahingossa. Aivan kuin aika tekisi virheen.”

Mainiona näyttelijänä tutuksi tulleen Hannu-Pekka Björkmanin “Kadonneet askeleet. Matkoja aikaan ja taiteeseen” (2011) tunnelmoi lapsuuden maisemissa, vanhan kristillisen taiteen nyansseissa ja pohtii ihmisen suhdetta menneisyyteensä. Kuvituksena kirjassa on Rax Rinnekankaan valokuvia. Björkmanin kirjan ydin on kurottaminen kohti jotain pyhää, hengellisen ulottuvuuden etsimistä arjesta, maisemasta ja taiteesta. Tässä pyrkimyksessään hän on sukua Paavo Rintalalle ja Antti Hyrylle, joihin hän usein viittaakin. Proustilaisia menneisyyden välähdyksiä ihmetellen Björkman palaa muistoissaan lapsuutensa Lakeuden maisemiin ja niiden synnyttämiin merkityksestä raskaisiin vaikutelmiin. Häntä kiinnostaa lapsuuden muuttuminen aikuisuudeksi, mikä tuntuu tarkoittavan lopullista tietoisuutta itsestä ja samalla maailman jakautumista kahdeksi, minuksi ja muuksi. Björkmanin pyhyyden kaipuu tuntuukin selittyvän Hyryn novellin “Kivi auringon paisteessa” -inspiroimana pyrkimyksenä takaisin “lapsuuteen”, aikaan jolloin oli yhtä maailman kanssa:

“Koko loppuelämämme etsimme kadotettua yhteyttä. Pientä poikaa tai tyttöä, joka katsoi, kun kävelimme ulos maisemasta kuin taulusta.”
***

Björkman lähestyy ihmisyyttä paitsi ajan myös valon käsitteen kanssa. Hän kuvaa Vermeerin tapaa käyttää “valohelmiä” teostensa yksityiskohtien korostamiseen ja päätyy pohtimaan vuosisadat kestävää taiteen valoa heijastumana “Jumalan valosta”. Kuvataiteen kautta Björkman kokee vahvasti, miten hän tulee yhdeksi taulujen kanssa katseensa kautta. “Ja tuo elollisuus, herääminen, ruumiin aistimukset ja tunne hengen liikkeestä vastustavat kaikki rappiota ja kuolemaa. Ne vahvistavat elämäntunnetta ja taiteen ainoaa todellista merkitystä, Jumalan etsimistä ihmisessä.”

Taas kerran Proustin mieleen tuovalla tavalla hän katsoo, että uskonnon, taiteen ja luonnon kautta ihminen pääsee tietoisuutensa, “luovan ajattelun esteen”, tuolle puolen ja käsiksi valoon, “joka kantaa ihmisyytemme historiaa” ja joka tuo mukanaan armon. Proust käsitteli näitä hetkiä jonkinlaisina transsendentteinä välähdyksinä, joilla ei välttämättä ollut mitään uskonnollista sisältöä ja jotka ylittivät lineaarisen ajan kokemuksen suhteessa yksilön omaan menneisyyteen, Björkman taas kytkee hengelliset kokemukset (kristilliseen) uskonnollisuuteen ja ihmisen pääsyyn yhteyteen jonkin laajemman inhimillisen peruskokemuksen kanssa. Proustin lähestymistapa oli siis yksilökeskeisempi, Björkman katsoo asiaa kollektiivisemmin. Itse käsitän asian niin, että hetkessä elävä ihminen kokee syviä kokemuksia vain suhteessa menneisyyteensä, joko omaansa tai jonkin yhteisön menneisyyteen. Ja mitä syvemmin ihminen tiedostaa suhteensa menneisyyteensä, sitä vahvemmin hän on olemassa ja sitä paremmin hän ymmärtää paikkansa maailmassa.

***

Björkmanin kirja olisi minusta mukavampi ilman esipuhettaan, joka maalaa vähän olkiukkomaisen kuvan perinteeseen kosketuksensa menettäneestä nykyihmisestä. On tapahtunut “hengellisen muistin menetys”. Tällainen ihminen kelluu Björkmanin mukaan tasaisessa informaatiovirrassa, jossa Kristuksen kuolema rinnastuu merkitykseltään urheilutuloksiin tai uutisista vuotaviin sotiin. Björkman puhuu ihmisestä, jolta puuttuu yhteys “ihmiskunnan henkiseen muistiin” ja samalla itseensä. Björkmanin eetos taas on, että on parempi “mytologisoida menneisyytensä kuin elää unohduksen vallassa.” Näillä lähtökohdilla Björkman liittää itsensä antimodernistiseen perinteeseen, jonka pahin vihollinen on itsensä tradition kahleista vapauttanut yksilö. Björkmanin tapauksessa “ihmiskunnan henkisestä muistista” puhuminen tuntuu tarkoittavan nimenomaan Euroopan kristillisen perinteen unohtumista. Hän ei pidä ajastamme, “joka pitää herkkyyden kauneinta ilmentymää – uskoa jumalaan – epä-älyllisenä.” Tätä taustaa vasten sinänsä hieno pyrkimys yhteyteen maailman ja henkisyyden kanssa muistojen ja taiteen kautta saa vähän yksitotisen sävyn. Miksei voisi ajatella, että Marcel Proust tai Albert Camus ovat kärsineet ja kuolleet meidän puolestamme ihan yhtä merkittävällä tavalla kuin nasaretilainen edeltäjänsä. No, hahmottakoon kukin jumaluuden käsitteensä niin kuin parhaimmaksi näkee.

Björkman kirjoittaa vetoavasti vaikkakin vähän pitkästi 1500-luvulla eläneen taidemaalari Mathias Grünewaldista, josta Paavo Rintalakin on kirjoittanut aikanaan romaanin. Björkman keskittyy kuvailemaan hyvin yksityiskohtaisesti Grünewaldin maalaamaa Isenheimin alttaritaulua. Hän avaa kiinnostavasti kuva-aiheiden taustoja ja kristillisen symboliikan peruskuvioita. Mutta esipuheen provosoimana huomaa pikkumaiseen mieleensä nousevan kysymyksen, että mitä Björkmanin kiroama nykyihminen ajattelee Isenheimin maalauksissa vahvasti esillä olevan “Pyhän Antoniuksen tulen” eli torajyvien saastuttamasta rukiista aiheutuvan ergotismin hoitamisesta rukoilemalla ja vanhoja reliikkejä hipelöimällä? On varmaa, että Grünewaldin idea esittää ristillä riippuva Kristus tuohon aikaan jyllänneen taudin kourissa sai aikaan lohtua aikansa kärsijöissä, nykyihminen saa todennäköisesti enemmän lohtua siitä että elintarviketeollisuuden laadunvalvonta pystyy huolehtimaan siitä, ettei ruisleivässä ole liikaa alkaloideja. Perinteessä piilee aina anakronismin riski. Se ei tietenkään tarkoita sitä, ettei menneisyyttään olisi hyvä tuntea.

Juutun vielä hetkeksi nykyihmisen kritiikkiin. Tällaiselle, osittain varmasti perustellulle kritiikille altistuessaan ei voi olla pohtimatta entisaikojen suurten massojen sivistystasoa ja yhteyttä “ihmiskunnan henkiseen muistiin”. Millainen oli vaikkapa 1800-luvun alun kouluttamattoman suomalaisen yhteys tähän traditioon verrattuna nykyajan viidakon tähtösten tuijottajaan? Tunsiko hän renessanssimestarit, liikuttui oopperasta ja pökertyi tajutessaan Platonin ja kristinuskon perimmäiset yhteydet? Samoja epäilyksiä hiipii mieleen yleensäkin antimodernisteja lukiessa – he ovat nimittäin lähes poikkeuksetta tuskastuneita omaan aikaansa ja sen typeryyttä uhkuviin massoihin. Bourdieulainen distinktion käsite tekee mieli kaivaa taskusta tällaisten jeremiadien äärellä, vaikka niistä yleensä niin kovasti pidänkin.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Toimistorotta taistelukentällä

“Décidément, me disais-je, dans nos sociétés, le sexe représente bel et bien un second système de différenciation, tout à fait indépendant de l’argent ; et il se comporte comme un système de différenciation au moins aussi impitoyable. Les effets de ces deux systèmes sont d’ailleurs strictement équivalents. Tout comme le libéralisme économique sans frein, et pour des raisons analogues, le libéralisme sexuel produit des phénomènes de paupérisation absolue. Certains font l’amour tous les jours ; d’autres cinq ou six fois dans leur vie, ou jamais. Certains font l’amour avec des dizaines de femmes ; d’autres avec aucune. C’est ce qu’on appelle la ‘loi du marché’. Dans un système économique où le licenciement est prohibé, chacun réussit plus ou moins à trouver sa place. Dans un système sexuel où l’adultère est prohibé, chacun réussit plus ou moins à trouver son compagnon de lit. En système économique parfaitement libéral, certains accumulent des fortunes considérables ; d’autres croupissent dans le chômage et la misère. En système sexuel parfaitement libéral, certains ont une vie érotique variée et excitante ; d’autres sont réduits à la masturbation et la solitude. Le libéralisme économique, c’est l’extension du domaine de la lutte, son extension à tous les âges de la vie et à toutes les classes de la société. De même, le libéralisme sexuel, c’est l’extension du domaine de la lutte, son extension à tous les âges de la vie et à toutes les classes de la société.”
“Ajattelin, että seksi todellakin muodostaa yhteiskunnassamme toisen, rahasta riippumattoman erottelujärjestelmän, joka on aivan yhtä säälimätön. Näiden kahden systeemin vaikutukset ovat sitä paitsi täsmälleen samat. Aivan kuten taloudellinen ja pidäkkeetön liberalismi, myös seksuaalinen liberalismi synnyttää absoluuttisen kurjistumisen ilmiön. Jotkut rakastelevat joka päivä, toiset vain viisi tai kuusi kertaa elämässään tai eivät koskaan. Jotkut rakastelevat kymmenien naisten kanssa, toiset eivät yhdenkään. Sitä kutsutaan ‘markkinoiden laiksi’. Taloudellisessa järjestelmässä, jossa irtisanominen on kielletty, jokainen onnistuu paremmin tai huonommin löytämään paikkansa. Seksuaalisessa järjestelmässä, jossa aviorikos on kielletty, jokainen onnistuu paremmin tai huonommin löytämään oman sänkykumppanin. Täysin liberaalissa taloudellisessa järjestelmässä yhdet keräävät huomattavia omaisuuksia kun toiset viruvat työttömyydessä ja kurjuudessa. Täysin liberaalissa seksuaalisessa järjestelmässä yksillä on monipuolinen ja jännittävä seksielämä, toiset ovat pakotettuja masturbaatioon ja yksinäisyyteen. Taloudellinen liberalismi on taistelukentän laajentumista kaikkiin ikäkausiin ja yhteiskuntaluokkiin. Samoin seksuaalinen liberalismikin on taistelukentän laajentumista kaikkiin ikäkausiin ja yhteiskuntaluokkiin.” (Suomennos Ville Keynäs)

Michel Houellebecqin (ks. Houellebecqistä yleisemmin aiemmassa postauksessa) 150-sivuisesta esikoisromaanista “Extension du domaine de la lutte” (1994, suomennettu nimellä "Halujen taistelukenttä") kirjoittaminen on vähän kuin yrittäisi sanoa jotain objektiivista Punahilkasta, lapsuudenystävästään tai viisi vuotta kuluttamistaan tennareista. En tiedä oikein montako kertaa olen sen lukenut mutta niin monta kuitenkin, että se on muuttunut itselleni jonkinsorttiseksi kulttiobjektiksi.

Kirjan keskeinen “filosofinen” teesi on, että nyky-yhteiskunnassa on joko pysyteltävä laskujen maksamisten ja veroilmoitusten täyttämisten ja vastaavien operaatioiden kansoittamassa “sääntöjen maailmassa” tai astuttava “taistelun maailmaan” (domaine de la lutte). 1968-sukupolven aikaansaaman emansipaation takia taistelun maailmassa viidakon laki on laajentunut koskemaan paitsi talouselämää myös seksiä: kuten on rahankin kanssa, sängyssä toisilla käy käsittämätön flaksi, toisilla ei juuri minkäänlainen. Muutenkin ihmisten välisestä elämästä on tullut pelkkää laskelmointia (kirjan henkilöillä ei luonnollisesti ole mitään kosketusta esimerkiksi rakkausvetoiseen perhe-elämään, tuohon markkinalogiikkaa pakenevaan anomaliaan, koska seksuaalinen vapaus on tehnyt senkin mahdottomaksi).

En ole enää edes varma, onko "Extension" oikeasti hyvä kirja, joskus epäilen että se on paikoin vähän nolo ja saarnaava. Joskus pahana hetkenä huomaan ajattelevani, ettei sen atk-alalla työskentelevällä ja vapaa-ajallaan kotonaan yksin mainoslehtisiä selailevalla tai omituisia eläinsatuja raapustelevalla kolmikymppisellä minäkertojalla ole mitään annettavaa suurimmalle osalle ihmisistä. Että hän on vain klassinen masentunut reppana, joka ei ota vastuuta elämästään vaan löytää ongelmilleen syyt itsensä ulkopuolella. Että sillä, ettei hän ymmärrä miten ihmiset jaksavat elää, on enemmän tekemistä hänen itsensä kuin minkään yleispätevän kokemuksen kanssa. Joskus minun on myös vaikea suhtautua Camus’n Sivullisen kanssa silmää iskevään kohtaukseen, jossa tämä antisankari päätyy manipuloimaan vielä itseäänkin surkeampaa otusta ja yrittää usuttaa tämän 28-vuotiaan seksinnälkäänsä ja epätoivoonsa pakahtuvan neitsyen puukkomurhaan hiekkarannalla…

***

Ja silti luen tämän pikku kirjan suunnilleen kerran vuodessa (myös jatkossa, pelkään). Siihen jää kiinni jollain aivan omituisella tavalla. Lyhyet lauseet iskevät tajuntaan ja pysyvät siellä. Se tavoittaa sittenkin jotain hyvin merkityksellistä ihmisen osasta. Sen henkilöhahmot ovat niin kurjia, että ne muuttuvat humoristisiksi ja sellaisina jotenkin sympaattisiksi. Myös toimistoelämän karikatyyrina se on melkein yhtä onnistunut kuin Ricky Gervaisin ja Stephen Merchantin nerokas tv-sarja “The Office” (joka myös pitää katsoa vähintään kerran vuodessa).

Ja kuten tuli sanottua jo siinä viimekertaisessa Houellebecq-postauksessa, kaikki Houellebecqin keskeiset teemat ovat siinä jo vähintään nupullaan. Mitä siitä, että päähenkilön kärsimys voi olla vähintään osaksi itsetuotettua, omista valinnoista (eli “yhteiskunnan paineesta”) johtuvaa, napanöyhtäistä kitinää siitä ettei voi saada kaikkea, että vain harvat elävät kultaisen elämän jossa kaikki naksuu kohdalleen? Eikö ole inhimillistä valittaa, varsinkin siitä että itselle on jaettu huonot kortit kouraan? Ja vähintään yhtä terapeuttista ja lohduttavaa on lukea tällaista valitusta.

Olen päätynyt ajattelemaan, että oikea tapa lähestyä Houellebecqin ajatusmaailmaa on lukea sitä jonkinlaisena hypoteesina tai ideaalityyppinä, jota vasten peilata maailmaa ja ajatuksiaan. Kirjan teemaan sopivasti talousteoria-analogiaa käyttäen Houellebecqin maailmankuvaa voisi verrata täydellisen kilpailun ajatukseen taloustieteissä. Tosimaailmasta sellaista ei löydä, mutta konsepti on oikein käytettynä silti hyödyllinen. Tällaisten konseptien kanssa pelaaminen vaatii nyanssien tajua: yksinomaisesti täydellisen kilpailun teorian pohjalta ei kannata tehdä politiikkaa tosimaailmassa eikä pelkille Houellebecqin teeseille kannata pohjata maailmankuvaansa. Ne ovat ideaalityyppejä, ja sellaisina ajattelulle hyödyllisiä.

***

Houellebecq on itse sanonut, että hän pyrkii eroon “kirjallisesta tyylistä”. Houellebecqin mukaan tekstin ja sen tyylin tulee seurata kirjoittajan heiluvia mielialoja ja niiden tunnelmaa ilman mitään tyylillisiä maneereja (« J’essaie de ne pas avoir de style ; idéalement, l’écriture devrait pouvoir suivre l’auteur dans les variétés de ses états mentaux, sans se cristalliser dans des figures ou des tics.»). Houellebecqin teksti on kuitenkin helposti tunnistettavissa tekijänsä näköiseksi, tosin esseemäiset tai mainoskuvastosta lainaavat kollaasipätkät sekoittavat onnistuneesti fiktiivistä kerrontamassaa. Kertojansa suulla hän tuomitsee romaanikirjallisuutta riivaavan yksityiskohtaisen henkilöiden ja heidän keskinäisten suhteidensa kuvaamisen potaskaksi ja toteaa, että filosofisen tavoitteensa saavuttamiseksi hänen on karsittava, yksinkertaistettava, “tuhottava yksi kerrallaan hirmuinen määrä yksityiskohtia”. 


Tässä hän onnistuu. Ehkä hän todella itsekin ajattelee kirjallisuuttaan jonkinlaisena "täydellisen kilpailun teoriana", jonka filosofisen räjähdyspotentiaalin tarjoaa nimenomaan sen teoreettinen yksinkertaisuus. Näin käy tällä metodilla minäkertojalta työhuoneensa jakavan Bernardin summaaminen:

“Je crois qu’il s’appelle Bernard. Sa médiocrité est éprouvante. Il n’arrête pas de parler de fric et de placements: les SICAV, les obligations françaises, les plans d’épargne-logement… tout y passe. Il compte sur un taux d’augmentations légèrement supérieur à l’inflation. Il me fatigue un peu; je n’arrive pas vraiment à lui répondre. Sa moustache bouge.”

(…):

“Pauvre Bernard, dans un sens. Qu’est-ce qu’il peut bien faire dans sa vie. Acheter des disques laser à la FNAC? Un type comme lui devrait avoir des enfants; s’il avait des enfants, on pourrait espérer qu’il finit par sortir quelque chose de ce grouillement de petits Bernards. Mais non, il n’est même pas marié. Fruit sec.”

“Hänen nimensä on luullakseni Bernard. Hän on kuvottavan keskinkertainen. Hän puhuu jatkuvasti rahasta ja sijoituksista: sijoitusyhtiöistä, valtion obligaatioista, asuntosäästämisestä… kaikesta sellaisesta. Hän odottaa inflaation kasvavan hitaasti. Alan pikku hiljaa väsyä häneen. En keksi, mitä vastata. Hänen viiksensä heiluvat.”

(…)

“Hän jotenkin säälittää minua. Mitä hän voi tehdä elämällään? Ostaa cd-levyjä FNACista? Hänenlaisellaan tyypillä täytyisi olla lapsia; jos hänellä olisi lapsia, hän voisi edes saada jotain aikaan siitä pikkubernardien kuhinasta. Mutta ei. Hän ei ole edes naimisissa. Rusina.” (Suomennos Ville Keynäs).


PS Kirjasta samalla nimellä tehty Philippe Harelin elokuva, jota Houellebecq on ollut myös kirjoittamassa, on hyvinkin katsomisen arvoinen.





sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Raha maailmaa pyörittää

"Porin erakoksi" tituleeratulla Juha Seppälällä on kadehdittava maine älykkäänä ja synkkänä suomalaisen miehen ja yhteiskunnan mielenmaiseman kuvaajana. Hänen näkemyksensä maailmasta on yhtä armoton kuin Arto Salmisella tai vastikään käsittelyssä olleella Michel Houellebecqillä, hän on toisin sanoen jonkinlaisen ”depressiivisen realismin” edustaja. Eksistentialistinen vieraantuneisuus on Seppälän peruskauraa. Hän on myös moralistin maineessa. Nykyihminen ei hänen kirjoissaan vaikuta kovin kaksiselta otukselta.

Verrattuna esimerkiksi Salmiseen Seppälän kirjat ovat ”taiteellisesti” kunnianhimoisempia. Huomaa, että hän on lukenut todella paljon. Vaikka hän on pintapuolisesti erittäin helposti lähestyttävä, romaanien sirpaleiset ja eri lajityyppejä sotkevat rakenteet, sivuilla vilisevät symbolit ja normaalista romaanikerronnasta irtoavat filosofiset tai esseistiset viitteet tekevät hänen kirjoistaan mukavalla tavalla syvällisen tuntuisia. Useampi lukukerta on tarpeen, jos mielii puristaa edes suurimman osan Seppälän kirjoihinsa kätkemistä merkityksistä. (Mainittakoon muuten, että Seppälänkin taustalta löytyy  kustannustoimittaja Harri Haanpää, myös Touko Siltalan kanssa hän on työskennellyt).

***
"Kun katsoin isääni ja hänenkin taakseen, näin rahan aina vilahtavan jossakin taustalla. Se oli kuin peili, joka oli asetettu peilin eteen. Kun katsoin peiliin, se kurkisti olkani yli. Toisinaan se sai rotan hahmon. Ymmärsin, että jos halusin tietää kuka olin, minun oli perehdyttävä rahaan. Hommasin uusimmat analyysiohjelmat paikantaakseni sen, se oli ovela, se liikkui, se oli joka hetki jossakin, se oli haaste, vastustaja ja selittäjä samalla kertaa. Halusin tietää mitä se oli ja kuinka se toimi. Halusin pakottaa sen luokseni, taivuttaa tahtooni, alistaa kuin koiran, ja nyt minulle tarjottiin siihen tilaisuutta. (Luulen että halusin tuhota sen.)"

Luin juuri Seppälältä vähemmän hehkutetun romaanin ”Yhtiökumppanit” (2002), joka sijoittuu 1990-luvun lopun IT-maailmaan. Kirjan päähenkilö on yrittäjä ja graafikko Pete, joka on sukunsa perinteen velvoittamana uhrannut elämänsä työlleen ja rahan tekemiselle ja hukannut samalla kosketuksen perheeseensä ja kaikkeen muuhunkin inhimilliseen. Romaanissa on myös kaksi muuta kertojanääntä, jatkosotaa sotiva Peten isä ja Peten firmaansa toimistosihteeriksi palkkaama Kirsi. Kirjan keskiössä on vanha ruotsalainen kuparikolikko, joka on kulkenut Peten suvun miehillä ja ohjannut heidän elämäänsä monin tavoin. Samainen kolikko sitoo "Yhtiökumppanien" kolme kertojaa yhteen, vaikka Peten isän sotakertomus jääkin vähän irralliseksi muusta tarinoinnista. Raha – ja yleisemmin itsekkyys – ajaa Seppälän maailmaa eteenpäin, ja ainoa lohtuna tuntuu olevan seksi ja kenties viattoman menneisyyden muistelu. Perhe muuttuu illuusioiden romuttuessa ilmeisesti lähes väistämättä yhtiökumppanuudeksi, jossa pohditaan omaisuudenjakoa ja hyötylaskelmia lähes samalla tarmolla kuin yritysmaailmassa.
"Me olimme kuin yhtiökumppanit. Joskus yllätin itseni ajattelemasta perhettämme toiminnallisena yksikkönä, joka muistutti mitä tahansa taloudellista yhteenliittymää. Se tuntui kipeältä ja hävettävältä, tiesin että me olimme rakastaneet toisiamme (missä helvetissä se kaikki oli, mihin se oli mennyt, missä oli nuoruuteni, missä sinä olit ja mitä helvettiä oli elämä jonka kulkua kukaan ei voinut hallita?). Historiallinen tulos ei taannut onnea tässä päivässä. Jos me olimme kuin yritys, olimme laiminlyöneet henkilöstöhygienian. Kirsi oli tullut (»tullut») hiljattain firmaan, huomasin sen D-kuppien vetävän puoleensa elukkamaisella tavalla ja kerran ylitöissä oli enemmän kuin lähellä, etten kouraissut sitä haaroista kun se oli kumartuneena pöytänsä ylle. Tunsin olevani pommi."

Vaikka Pete tajuaa hukanneensa yhteyden vaimoonsa ja pohtii asiaa kirjassa moneen otteeseen, hän ei tunnu ajattelevan että voisi tehdä asialle mitään. Tässä on Peten hahmon herättämä keskeinen kysymys: jos hän kerran välittää elämänsä kariutumisesta niin paljon, että jaksaa vatvoa asiaa kerta toisensa jälkeen, miksi hän ei osaa tehdä asialle mitään. Kuten ylläolevasta lainauksesta käy ilmi, himo suuntautuu aika klassisella tavalla rikkinäiseen sihteeri-Kirsiin, joka hakee ratkaisua tyhjyyteensä varsin konkreettisella tavalla. Seppälän naiskuva ei varsinaisesti mairittele, mutta eipä mairittele mieskuvakaan. Tässäkin suhteessa hän muistuttaa kovasti Houellebecqiä, jonka miesten luoma maailma on muuttunut heille itselleen sietämättömäksi asua.

Peten firman viimeinen yritys pelastautua mullistavan tietokoneroolipelin avulla epäonnistuu tietysti yhtä vääjäämättä kuin päähenkilön avioliitto. Pelin suunnitteluun omistettu retriitti antaa Seppälälle kuitenkin mahdollisuuden hypätä hetkeksi teatteri-ilmaisun pariin ja tuoda romaaniin vielä pari uutta kerrosta, joita lukija voi sängyssään pähkäillä.

PS Seppälän maailmankuvan ehdottomuus toi mieleen pari viikkoa sitten Teatteri Takomossa näkemäni Milja Sarkolan "Perheenjäsenen", joka on aika rankka autofiktio. Näytelmä tuntuu jakavan mielipiteet, mutta omasta mielestäni Sarkolan teksti yhdistää postmodernin etäännyttämisen keinoin hienosti taiteen ja perhe-elämän kipukohtien pohdintaa. Sarkolan yksi keskeinen teema oli objektiivisen totuuden mahdollisuus erityisesti ihmisten välisissä suhteissa (käsiteltynä taiteessa tai ylipäätään). Taiteen piirissä kai usein ajatellaan, että mitä törkeämmin, suoremmin ja inhorealistisemmin asiat kuvataan, sitä "todempaa" teksti on. Tällaisen lähestymistavan antiteesinä on pikkuporvarillinen kulissien kannattelu ja kohteliaisuusnormien sanelema hienotunteisuus. Samalla oletetaan, että ihmisessä on jokin kova ydin, joka hänestä voidaan taiteen keinoin kaivaa esille. Sarkolan teksti problematisoi tätä taiteeseen syvälle juurtunutta totuutta aika hienolla tavalla.