keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Onni on suojaava sokeus

"Et cette parole du Christ s'est dressée lumineusement devant moi. 'Si vous étiez aveugles, vous n'auriez point de péché.' "

("Seuraavat Kristuksen sanat ovat kirkastuneina nousseet tietoisuuteeni: 'Jos te olisitte sokeita, teissä ei olisi syntiä.'") 
André Gide (1869-1951) on paitsi Nobel-voittaja ja Nouvelle Revue Française -kirjallisuuslehden perustaja myös tunnettu siitä, että hän vaikutti merkittävällä tavalla Camus'n ja Sartren kirjoittamiseen. Itselleni hän on pitkään ollut erityisen omituinen kaveri siksi, että hän antoi seurapiiriperhosena ja snobina pitämänsä Marcel Proustin romaanikäsikirjoitukselle pakit, ja katui tätä myöhemmin tulenpalavasti.

Giden vuonna 1919 julkaistu romaani "La Symphonie pastorale" (suom. Pastoraalisinfonia) on hieno pieni tutkielma uskonnon, moraalin ja tunteiden suhteista. Sen päähenkilö on Jura-vuoristossa toimiva protestanttinen maalaispastori, joka päätyy ottamaan luokseen asumaan sokean teinitytön, joka on jäänyt lähes täysin vaille ihmiskontakteja. Pastori ristii tytön Gertrudeksi ja alkaa opettaa tälle ihmiselon alkeita. "Pastoraalisinfonia" on kokoelma pastorin päiväkirjamerkintöjä Gertruden "heräämisestä". Hauskasti sanaleikkisän nimensä kirja saa Beethovenin kuudennesta sinfoniasta, jota pastori vie tytön kuulemaan ja joka avaa Gertrudelle ymmärryksen paitsi musiikin kauneudesta myös kyvyn hahmottaa värien maailmaa.

Nopeasti asioita omaksuva Gertrude osoittautuu tuntevaksi ja oppivaksi yksilöksi, joka turvaa kasvattajaansa kaikissa asioissa. Pastorin vaimo kokee miehensä ja tytön suhteesta suurta mustasukkaisuutta, laiminlyöhän pastori perhettään ja lapsiaan tytölle suodun ajan ja kiinnostuksen kustannuksella. Pastori oikeuttaa käytöstään Raamatun opetuksilla kadonneesta lampaasta, jonka löytyminen tuottaa enemmän onnea kuin ne 99 muuta, jotka eivät koskaan kadonneetkaan.

Samalla hän opettaa tyttöä valikoiden haluten säästää hänet kaikelta siltä rumalta, mikä ihmisyyteen ja maailmaan kuuluu. Raamatustakin hän jättää tytölle antamatta Paavalin kirjeet, koska Gertrude ei sokeana tunne lainkaan syntiä, eikä häntä siksi kannata sillä turhaan huolestuttaa. Pappi kertoo tytölle, etteivät näkevät osaa arvostaa kaikkea sitä yksinkertaista viatonta kauneutta, joka sisältyy lintujen lauluun ja perhosten siipien kuvioihin.

***

Gide kuvaa pastorin päiväkirjan kautta taitavan monikerroksisesti uskonnolliseen retoriikkaan verhottua itsepetosta, kuvainnollista sokeutta, johon pastori kietoo itsensä. Giden kieli on tarkoituksenmukaista ja tarkkaa, ja sitä pilkuttavat kauniit aforistiset kielikuvat. Reino Hakamiehen käsialaa oleva suomennos vuodelta 1947 on rekisteriltään miellyttävä, mutta valitettavan hutaistu. Useammassakin kohdassa alkuperäiset merkitykset kääntyvät päälaelleen.

Otetaan Giden kauniin yksinkertaisesta tyylistä esimerkki, jossa pastori kuvaa Gertruden ihastusta hänen kuullessaan lintujen laulua:
"Je me souviens de son inépuisable ravissement lorsque je lui appris que ces petites voix émanaient de créatures vivantes, dont il semble que l'unique fonction soit de sentir et d'exprimer l'éparse joie de la nature."

("Muistan hänen pohjattoman ihastuksensa, kun kerroin hänelle, että hänen kuulemansa pienet äänet olivat peräisin elävistä olennoista, joiden ainoana tehtävänä tuntui olevan luonnossa hajallaan olevan ilon tunteminen ja ilmaiseminen.")
***

Sitä mukaa kuin Gertruden ymmärrys maailmasta lisääntyy vähenee, pastorin sokeus kasvaa. Tarkkanäköinen mutta penseä vaimo ymmärtää kupletin juonen runsaasti ennen miestään, ja tilanne on selvä tytöllekin. Pappi ei uskalla myöntää itselleen vieraantuneensa kaavoihin kangistuneena pitämästään vaimosta, eikä varsinkaan ymmärrä tyttöä kohtaan tuntemansa rakkauden laatua kuin vasta liian myöhään.

Pastorin kauhuksi hänen poikansa Jacques kiinnostuu myös Gertrudesta, jolloin omituinen triangeli on valmis. Miehet käyvät mittelöä Paavalin ja Jeesuksen sanojen tulkinnan kautta, ja poika perääntyy. Se jää pappia kuitenkin hieman kiusaamaan, että dogmaattinen poika tekee perääntymisestään hyveen ja näkee, että muiden pitäisi joutua samanlaisen moraalisen pakon alaisuuteen. Pappi oikeuttaa toimintansa itselleen jälleen kerran hienoin rakennelmin, jotka perustuvat, toisin kuin Paavalin dogmaan nojaavan pojan, evankeliumin tulkintaan onnellisuuden vilpittömän tavoittelun kautta. Se, joka ei tunne syntiä, on onnellinen ja kirkas.

Jacques'n peräännyttyä Gertrude ja pastori ehtivät tunnustaa rakkautensa toisilleen ennen Gertruden näkökykyn palauttavaa leikkausta. Pohtiessaan leikkaukseen menoa Gertrude on valinnut puolensa: "En minä välitä siitä, olenko onnellinen vai onneton. Minusta on tärkeämpää, että tiedän."

Ei liene yllätys, että tiedon lisääntymisestä ei seuraa mitään hyvää. Sokeus, oli se sitten fyysistä tai henkistä lajia, on viattomuuden ehto. Tämän Gide onnistuu sanomaan romaanissaan harvinaisen elegantisti.

lauantai 15. joulukuuta 2012

Populaaristi psykoanalyysista

René Magritte: L'invention collective
Lähde: Wikipaintings.org
Taas tuli tehtyä pieni harha-askel populaaritieteen pariin. Käsiin sattui Minna Juutilaisen ja Ari Takalon toimittama artikkelikokoelma "Freudin jalanjäljillä" (Teos 2009), joka pyrkii antamaan kattavan kuvan psykoanalyysin nykytilasta, vieläpä suomalaisesta näkökulmasta. Kirjassa käydään läpi psykoanalyysin peruskäsitteistöä, sen kohtaamaa kritiikkiä sekä psykoanalyysin yhteyksiä humanistisiin ja neurotieteisiin. Mukana on myös kiinnostavia potilaskuvauksia, jotka avaavat psykoanalyysia hoitomuotona. Kirjoittajina on laaja kaarti suomalaisen psykoanalyysin asiantuntijoita lääkäreistä pedagogeihin ja humanisteihin. Kirja on avoimen psykoanalyysimyönteinen, eikä pyrikään sitä peittelemään. Onpa kirjassa jopa aika provokatorinen ADHD:tä käsittelevä artikkeli, joka pyrkii kyseenalaistamaan ADHD:n geneettistä taustaa ja korostaa sen sijaan ympäristön ja neurologian monimutkaista vuorovaikutussuhdetta lapsen dopamiinijärjestelmän kehityksessä.

***

Artikkelien ahmimisen jälkeen voi vain todeta, että psykoanalyyttinen ihmiskuva on monella tavalla houkutteleva. Se ei ensinnäkään pelkistä ihmistä hyötyä maksimoivaksi laskukoneeksi vaan korostaa, että jokainen yksilö on omalaatuinen sekoitus perimää ja yksilöllistä elämänhistoriaa, jotka vaikuttavat toisiinsa ja muodostavat ainutlaatuisia kokonaisuuksia. Se hylkää näkemyksen ihmisestä rationaalisena järkiolentona ja katsoo, että rationaalisen ”minän” ohella ihmisen toimintaan vaikuttavat monet taustamotiivit, joista osa on ihmiselle itselleen tiedostamattomia.

Samalla psykoanalyysi on kuitenkin materialistinen oppi, eikä pyri kietomaan ihmisyyttä mihinkään mystiikkaan tai yliluonnolliseen kaapuun. Se poikkeaa uskonnollisista näkemyksistä myös käsittelemällä varsin kiihkottomasti ihmisessä vaikuttavia voimia kuten biologiasta kumpuavia viettejä, niitä kahlehtivia, sosiaalisista käytänteistä ja rooliodotuksista tulevia käyttäytymisnormeja sekä ihmisen ikuista liikettä näiden voimien välillä. Se hyväksyy avoimesti hankalatkin asiat, ja pyrkii purkamaan näiden torjumisesta nousevia ristiriitoja tuomalla niitä tietoisuuden piiriin. Lisäksi se painottaa, ettei terveyden ja hulluuden välillä ole mitään jyrkkää kuilua, vaan on kyse jatkumosta.

Sanotaan psykoanalyysin ”tieteellisyydestä” mitä vain (suuri osa tästä kritiikistä pätee muuten nähdäkseni suureen osaan muitakin "ihmistieteitä") , minusta vaikkapa idin, yliminän ja minän kolmijaolle perustuva ja mielen tiedostetun ja tiedostamattoman ulottuvuuden huomioiva psykoanalyyttinen rakenneteoria on harvinaisen onnistunut yritys kuvata ihmisen mielen dynamiikkaa.

***

Kirjasta käy myös hyvin ilmi, kuinka paljon psykoanalyysi on vaikuttunut taiteeseen paitsi analyysimielessä myös teosten tausta-apparaattinakin. Kirjassa psykologi Jussi Saarinen ottaa yhdeksi esimerkiksi René Magritten taiteen, jossa korostuu hänen ratkaiseva lapsuudenkokemuksensa, jokeen hukuttautuneen äidin löytäminen rannalta alavartalo alastomana ja kasvot yöpaidan peittämänä. Hauskaa on, että on lopulta melko yhdentekevää, onko Magritte käsitellyt aihetta taiteessaan tietoisesti vai tiedostamatta (Magritte itse kiisti kaikki yhteydet psykoanalyysin ja taiteensa välillä ja hän kieltäytyi muutenkin tulkitsemasta teoksiaan mitenkään). Kuvallinen tai sanallinen symbolimaailma, joka psykoanalyyttisen maailmankuvan varaan voidaan rakentaa, on varsin kiinnostava ja hätkähdyttävä. Monet suurista suosikeistani nykykulttuurissa, esimerkiksi Woody Allen, Philip Roth tai sarjakuvantekijä Daniel Clowes, ovat psykoanalyyttisen ajattelun kyllästämiä (kaikilla näillä herroilla, kuten Freudillakin, on muuten vähintäänkin juutalaista sukutaustaa).

Esimerkkinä psykoanalyyttisen ajattelun vaikutuksista taiteessa nostetaan kirjassa mm. Ridley Scottin Alien-elokuvat ja Hitchcockin "Linnut". Tutkija Susanna Välimäki käy näitä ja muuta kauhukuvastoa ansiokkaan tiiviisti läpi Freudin "kammottavan" (Unheimlich) käsitteen ympärille rakentuvassa artikkelissaan. (Tässä yhteydessä on muuten pakko suositella slovenialaisen tähtifilosofi Slavoj Žižekin "dokumenttia" "The Pervert's Guide to the Cinema", joka on suorastaan hullunhauska psykoanalyysi isosta läjästä klassikkoleffoja.)

***

Myös aiemmin kampailtu Proustin maailmankuvan yhteneväisyys psykoanalyysin kanssa vilahtelee artikkelikokoelman sivuilla. Johannes Lehtonen kirjoittaa aivotutkimuksen ja psykoanalyysin suhteista ja käsittelee Freudin Nachträglichkeitia eli jälkikantoisuutta, joka tarkoittaa "aikaisempien kokemusten elävöitymistä ja uudenlaista todentumista nykyhetkessä ikään kuin niiden loppuunsaattamisena, kun uusi tilanne joltain osin muistuttaa aihioksi tai nupulle jäänyttä alkuperäistä kokemusta". Samalla tavalla kuin Proustin välähdykset, psykoanalyysikin tavoittelee siltojen rakentamista vanhojen muistojen ja nykyhetken välille. "Mikäli menneen ja nykyisen välillä olevaa yhteyttä ja niiden välistä jännitettä ei pääse syntymään, psykoanalyyttinen terapia ei toimi."

Onpa Proust mukana eksplisiittisestikin, kun psykiatrian erikoislääkäri Henrik Enckell havainnollistaa sitä, miten Freud ja toisaalta modernit neurotieteet näkevät tunteet. Freudin ajattelussa fysiologiset tarpeet kohtaavat mielellisen perustan ja muuttuvat vieteiksi. Tietyissä olosuhteissa ja jonkin havainnon ("psyykkinen avain") kautta vietit synnyttävät affekteja, ruumiillisia tapahtumia, jotka puolestaan havaitaan tunteina. Tunteista rakentuu monitahoinen kuva, eräänlainen kollaasi, johon on yhdistetty useita mielikuvia.

Proustin "Swannin tiessä" Odetten ja Swannin rakkauden symboliksi muodostuva Vinteuil'n sonaatti saa jo haalistuneen rakkauden tunteen jälleen heräämään, ja Proust piirtää Swannin mieleen monimutkaisen mielikuvien verkoston lumisine krysanteemeineen, käherrysraudan tuoksuineen, kuun loisteineen: "kaikki tottumusten kutomat langat, vuodenaikojen kosketuksen, ihonsa tutkivat värähtelyt jotka olivat laskeneet viikkojen saattoon hyvinsolmitun verkon, jonka vangiksi hän oli jäänyt."
 

lauantai 1. joulukuuta 2012

Romaanihenkilöiden kosto

Sain pari viikkoa sitten Dublinissa irkkukaveriltani Guinnessin ääressä kehotuksen tutustua vähemmän tunnettuun irlantilaiseen mestariin Flann O’Brieniin (oikealta nimeltään Brian O’Nolan). Kehotus perustui siihen, että O’Brien oli saanut itseltään James Joyceltä paitsi vaikutteita myös runsaasti suitsutusta. Irlannissa jonkinlaisen kulttiklassikon asemaan on noussut erityisesti O'Brienin 1939 ilmestynyt romaani “At Swim-Two-Birds”. Huvittavaa kirjan alkutaipaleessa on se (tiedot on otettu tästä Keith Hopperin artikkelista), että Graham Greenen myötävaikutuksen ansiosta julkaistu kirja myi puolessa vuodessa vain parisataa kappaletta, minkä jälkeen loput kappaleet painoksesta tuhoutuivat Lontoon pommituksissa, ja kirja jäi pitkäksi aikaa unohduksiin. Moni leimasi sen halvaksi Joyce-imitaatioksi, jossa oli omia ansioita vain siteeksi. Menestys seurasi vasta 60-luvun lopulla, jolloin monet tutkijat nostivat sen esiin malliesimerkkinä harvinaisen onnistuneesta metafiktiosta.

“At Swim-Two-Birds” on todellakin metafiktiota, joka on lukijan onneksi kirjoitettu humoristisen kevyellä ja (itse)ironisella otteella. Sen minä-kertoja on nuori ja laiskanpulskea kirjallisuudenopiskelija, joka kirjoittaa romaania Trellis-nimisestä kirjailijasta, joka kirjoittaa romaania, jonka henkilöhahmot alkavat kapinoida luojaansa vastaan. Trellis ei ole kovin hyvä kirjailija eikä jaksa keksiä omia henkilöitään, joten hän lainailee surutta milloin mistäkin: vanhan Irlannin tarustosta, saduista ja länkkäreistä. Minäkertoja tarjoaa Trellisin (ja samalla tietysti itsensäkin, ja O’Brienin…) toiminnalle upean selityksen, johon hän lisää vielä sen hyvän sivuvaikutuksen, että sivistymättömät typerykset pysyvät varmasti erossa modernista kirjallisuudesta: 
“The entire corpus of existing literature should be regarded as a limbo from which discerning authors could draw their characters as required, creating only when they failed to find a suitable existing puppet.”
On aika komeaa esittää ironinen itsekritiikki itseensä sulkeutuneelle modernille kirjallisuudelle, joka on täysin käsittämätöntä kaikille muille paitsi asiaan vihkiytyneille nörteille – ja kirjoittaa näistä premisseistä intertekstuaaliseen viidakkoon eksyvä kirja. Nykyään voivotellaan kaiken maailman hipsterien kietoutumista moninkertaiseen ironiaan, mutta on sitä osattu ennenkin!

"At Swim-Two-Birdsissä" O’Brien lyö korttinsa pöytään heti avauksessa: romaanin minäkertoja sanoo vastustavansa kirjoja, joissa on vain yksi aloitus ja lopetus ja siirtyy esittelemään kolme mahdollista avausta kirjalleen. Näiden avulla lukija pääsee suunnilleen kärryille mm. vanhan Irlannin taruista lainaavasta tarina-apparaatista, joka muodostuisi erittäin hämmentäväksi ilmaan vahvaa lukijan johdattelua. 

Kirjassa vuorottelevat nimettömän minäkertojan stoutinhuuruiset vaellukset Dublinin pubeissa sekä katkelmat hänen kirjoittamastaan romaanista kaikkine metatasoineen. Kyllä, mukana ovat monien ihmis-henkilöhahmojen lisäksi mm. vanhojen irlantilaistarujen mukaan Dublinin alla nukkuva Finn McCool, hulluksi tullut ja linnuksi muuttunut kuningas Sweeney, satuolento Pooka sekä hänen taskussaan asuva näkymätön hyvä keiju…

***

Metafiktiivisyys viedään kirjassa naurettavuuksiin asti: salanimellä esiintyvän kirjailijan (O’Brien) luoman kirjailijan (nimetön minäkertoja) luoma kirjailija (Trellis) luo vahingossa liian vastustamattoman henkilöhahmon, sekaantuu häneen ja tuloksena on suoraan aikuisena syntyvä henkilöhahmo, joka ryhtyy kirjailijaksi, jotta saisi luojansa oikeuden eteen. Oikeudenkäynnin aiheena ovat rikokset kirjallista ihmisyyttä (tai ehkä “romaanihenkilöyttä”) kohtaan, pitäähän Trellis hahmojaan käytännössä vankina hotellissa, jossa itsekin asuu.  Romaanihenkilöt pääsevät vehkeilemään luojansa selän takana huumaamalla hänet lääkkeillä petikuntoon, koska nukkuessaan hän menettää kontrollin luomuksiinsa.

Kuulostaako kököltä? Juu juu, mutta kaikki on tehty tarkoituksella! Minäkertoja kertoo avoimesti, että hän paikkaa omaa keskinkertaisuuttaan kirjoittamalla asiat niin kuin hän osaa, minkä takia hänen päähenkilönsä on tietysti oltava huono kirjailija, joka lainaa härskisti muualta. Huumori syntyy siitä, että tämä kerrotaan metafiktiolle ominaiseen tyyliin avoimesti lukijalle, ja vielä niin että päähenkilön luoja pääsee väliin paheksumaan luomansa hahmon toimintaa. Näin minäkertoja esimerkiksi selittää, miksi tuleva oidipaalinen kirjailija syntyi aikuisena:
Note on Constructional or Argumentive Difficulty: “The task of rendering and describing the birth of Mr. Trellis's illegitimate off-spring I found one fraught with obstacles and difficulties of a technical, constructional, or literary character – so much so, in fact, that I found it entirely beyond my powers. This latter statement follows my decision to abandon a passage extending over the length of eleven pages touching on the arrival of the son and his sad dialogue with his wan mother on the subject of his father, the passage being, by general agreement, a piece of undoubted mediocrity.”
*** 

Kirjan mahdollinen ongelma on se, että se aukeaa vain rajoitetusti ulkomaalaiselle, joka ei tunne kunnolla Irlannin eikä sen kirjallisuuden historiaa. Runsaat tarustosta lainaavat kohtaukset, 1900-luvun alkupuolen dublinilainen sisäpiirihuumori, runot ja niiden pastissit sekä jatkuvat rekisterinvaihtelut tuottavat välillä epämiellyttävän olon – mitäköhän kaikkea jää käsittämättä. Alussa viittasin Keith Hopperin artikkeliin, jossa käydään seikkaperäisesti läpi myös O’Brienin oletettua tarvetta hyödyntää erilaisia metafiktiivisiä ja intertekstuaalisia keinoja kiertämään tiukkaa irlantilaista sensuuria, ja hänen lyhyttä artikkeliaan voi lämpimästi suositella taustaksi niille, jotka aikovat sukeltaa tämän hienon kirjan maailmaan. Nähtävästi olisi (ollut) hyvä tutustua etukäteen myös Aldous Huxleyn “Point Counter Pointiin”, jolle kirja on runsaasti velkaa. Toisaalta, O'Brienin kirja on ensi sijassa absurdiuden riemujuhlaa, joten sitä on kai turha pyrkiäkään ymmärtämään missään perinteisessä mielessä.

O’Brien on Joycen sukulaissielu paitsi teoksen labyrinttimaisen olemuksen myös lähes mielipuolisuuksiin yltyvän kielellä leikkimisen ja intertekstuaalisuuden suhteen. Vaikka etenkin osa taruhahmojen seikkailuista jäi heikon taustatiedon takia melko etäisiksi, kirjan hurjan moniulotteinen kokonaisrakenne, kehystarinan vetovoima sekä upeasti pureva ironia kantavat kirjan kuitenkin hienosti maaliinsa asti.