sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Rautalankaa Suomi-runosta

Tommi Parkon "Runouden ilmiöitä" (Avain 2012) avaa ihailtavan pelkistetysti suomalaisen runon maiseman kenelle tahansa runoudesta kiinnostuneelle. Parkko käy läpi suomalaisen kustantamokentän muutokset, suomalaisten runoyhteisöjen nousun sekä tarjoaa harvinaisen selkeän yleisesityksen suomalaisen modernismin noususta sotien jälkeen sekä niistä voimista, jotka ovat pyristelleet eroon modernismin perinnöstä. Näkökulma on varsin Suomi-keskeinen, mutta Parkko käy kuitenkin läpi myös keskeiset suomalaiseen runouteen vaikuttaneet kansainväliset virtaukset.

Suomalainen runouden kustantaminen lillui Parkon mukaan mukavissa, muutaman suuren kustantajan hallitsemissa uomissaan 90-luvun lamaan saakka. Varsinkin modernismin nousun aikaan kirjallisen maun määritti Suomessa kourallinen kivikovia toimijoita. Runouden harrastajalla oli helppoa: "tuli vain seurata mitä nämä kustantamisen jättiläiset tekivät".

Nykyään runouden kenttä pienkustantamoineen ja runoyhteisöineen on moninainen ja siihen vihkiytymättömälle kenties pelottavankin villi. Parkko arvioi Fennican lukujen pohjalta, että Suomessa on 2000-luvulla ilmestynyt noin 500-600 runokokoelmaa vuodessa, ja siihen on laskettava päälle vielä kaikenlainen sähköinen julkaiseminen. Parkon kirja tulee tarpeeseen: kovin moni kaduntallaaja tuskin tietää kovin tarkasti, mitä ovat ntamo, Nihil Interit ja Helsinki Poetry Connection.

Tyyliltään Parkon kirja on erittäin helposti lähestyttävä ja jopa hauskalla tavalla yliasiallinen ja objektiivisuuteen pyrkivä. Itseensä hän viittaa tekstissä kolmannessa persoonassa. Keskeinen linjanveto kirjassa on, ettei Parkko tarjoa lukijalle otteita runoista vaan lataa tämän eteen kunkin tyylisuunnan osalta kattavan listan edustavista runoteoksista. Näin kirja on saatu pysymään tiiviinä, alle 200 sivussa.

***

Kiehtovin osa kirjaa on Parkon näkemys suomalaisen runouden kehityksestä toisen maailmansodan jälkeen. Parkko kytkee suomalaisen modernismin kansainvälisesti katsoen myöhäisen nousun erityisesti Ezra Poundin imagismiin ja T.S. Eliotin modernismiin, jotka juurtuivat Suomeen mm. sodan aiheuttamien reaktioiden takia. Suomenruotsalaiset tekijät olivat omaksuneet modernismin tosin jo selvästi aiemmin. Suomalainen modernismi hakkasi poikki ennen sotia vallinneet mitan ja rytmin vaatimukset ja keskittyi arkiseen, keskeislyyriseen ja taloudelliseen kuvallisuuteen, joka uskoi sanan ja todellisuuden yhteismitallisuuteen. Kuvat toimivat joko tunteiden symbolisina vastineina tai olivat äärimmillään vain sitä mitä olivat – todellisuudesta napattuja otoksia.

60-luvulla Suomessa nousi yhteiskunnallisuus ja amerikkalainen puheenomainen beat-runous rantautui Suomeen, 70-luvulla tuli luontorunous, ja 80-luvulla modernismin perintö alkoi Parkon mukaan ajautua umpikujaan. 1990-luvulla vakava uudistamistyö alkoi nuorivoimalaisten, rytmisestä puherunoudesta kiinnostuneiden tekijöiden ja koherentin puhujan asemaa horjuttavien postmodernistien haastaessa modernismin keskeiset periaatteet vanhentuneina. 2000-luvun proosarunouden renessanssi on käyty hyvin läpi, samoin kokeellisemmat suuntaukset lettrismistä digitaaliseen runouteen. Samalla Parkko toteaa, että myös modernismin perintö elää erittäin vahvana Suomessa erityisesti valtavirtarunoudessa.

Parkko päätyy varsin tuttuun ja toiveita herättävään johtopäätökseen: suomalainen runous on sekä kustantamisen että tekemisen näkökulmasta monimuotoisempaa ja hedelmällisempää kuin koskaan:
"Monet runouden jämähtäneet konventiot – niin kirjallisuusmaailmassa kuin runouden kirjoittamisessakin – ovat purkautuneet ja muokkautuneet viimeisten vuosikymmenien aikana. Runous on nyt jatkuvassa murrostilassa, joka synnyttää lajille luonteenomaisen jatkuvan kamppailun hyvästä ja tuoreesta runoudesta."
Yksi pysyy: hyvää bisnestä runoudesta tuskin tulee koskaan.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Ulos heitettyjen minäkertojien harharetkiä

"Järkeilkäämme mielin määrin, sumu ei hälvene."
Samuel Beckettin 1946 kirjoittamat novellit "Karkotettu", "Rauhoittava lääke" ja "Loppu" ovat Beckettin ensimmäisiä ranskaksi kirjoitettuja proosatekstejä ja kuuluvat selkeästi Beckettin vähemmän tunnettuihin teoksiin. Like julkaisi novellit 2001 runoilija Anni Sumarin kääntäminä nimellä "Piiritetyn huoneen novelleja". Kokoelmaan olisi kirjoitusajankohdan ja teeman puolesta hyvin sopinut neljäskin samalta vuodelta oleva novelli "Ensi rakkaus" , mutta se oli ehditty kääntää jo aiemmin.

Kaikissa kolmessa novellissa on hyvin samanoloinen minäkertoja, vanheneva (ja "Rauhoittavassa lääkkeessä" jo ainakin jollain tavalla jo dantemaisessa välitilassa vaeltava) mies, joka lähtee ulos harhailemaan, tultuaan heitetyksi pihalle joko kodistaan ("Karkotettu") tai muusta turvallisesta paikasta ("Loppu") tai jouduttuaan liikekannalle siksi, että oman mätänemisen kuunteleminen on muuttunut sietämättömäksi ("Rauhoittava lääke"). Päähenkilö on hatussaan ja päällystakissaan raahustava rampa, kuvauksissaan graafinen mutta silti kohtaloonsa oudolla tyyneydellä suhtautuva ja lähes epäinhimillisen itsenäinen kulkija, joka pyrkii vaeltelullaan löytämään "kodin", paikkansa maailmassa.

Pääosin maailma osoittautuu tylyksi mutta kiinnostavaa on, että vaikka useampikin henkilö yrittää auttaa nimettömiä minäkertojia matkan varrella, he vaikuttavat kyvyttömiltä ja ehkä erityisesti haluttomilta ottamaan vastaan turvaa, joka voisi horjuttaa heidän itsenäisyyttään. Lukijalle käy selväksi, että päähenkilö ei pelkästään etsi vaan myös pakenee. Tai ehkä on niin, ettei mitään löydettävää oikeastaan olekaan.

(Samanhenkisen kertojan, monia eksplisiittisiä ristiviittauksia myöten, voi löytää myös Beckettin romaaneista "Molloy", "Malone kuolee" ja "L'innommable". Ainakin omassa luennassani novellit vuotavat toisiinsa, peruskokemus toistuu, ja syntyy vaikuttava kokemus teeman varioinnista. Yhdessä teokset ovat enemmän kuin osiensa summa.)

***

Sumari toteaa alkusanoissaan, että irlantilainen Beckett alkoi kirjoittaa ranskaksi ainakin osaksi voidakseen kirjoittaa "ilman tyyliä". Taustalla oli mm. tarve vapautua Joycen luomasta kielellisestä maailmasta. Beckettin kirjoittamisesta henkii paitsi pyrkimys pelkistettyyn tyyliin myös skeptisyys (kielellä rakennetun) maailman pysyvyyttä ja merkityksellisyyttä kohtaan. Beckett kirjoittaa asiat rohkeasti ristiin ja laittaa kertojansa korostamaan tätä:

"Muistot ovat tappavia. Niinpä ei pidä ajatella tiettyjä asioita jotka ovat sinulle rakkaita, tai pikemminkin niitä täytyy ajatella, koska jos et tee sitä, on olemassa vaara että ne vähä vähältä löytyvät mielestäsi. Tarkoitan, että sinun on ajateltava niitä jonkin aikaa, aika pitkään, joka päivä useita kertoja, kunnes ne vajoavat mutaan ikuisiksi ajoiksi. Tämä on käsky."
Tai peräti:

"En tiedä, miksi kerroin tämän tarinan. Yhtä hyvin olisin voinut kertoa jonkun muun. Ehkäpä teen sen toisen kerran. Elävät sielut, tulette huomaamaan miten ne muistuttavat toisiaan."
***

Beckettin novellit vievät vaikkapa "Godot'sta" tuttuun absurdiin maailmaan, jossa irlantilainen (tai saksalainen, tai ranskalainen) kaupunki- tai maalaismiljöö on muuttunut toiseksi. Minäkertojakin toteaa usein, ettei oikein tiedä missä kulkee, vaikka hänen pitäisi kaikesta päätellen olla tutuissa maisemissa. Toisaalta, eivät kertojat saa otetta itsestäänkään, tuskin tietävät ovatko ylipäätään hengissä. Beckettin maailma ei kuitenkaan ole tyhjä, vaan vilisee (pääosin varsin vastenmielisiä mutta teemaa vahvasti palvelevia) yksityiskohtia:

"Eräänä päivänä en päässyt ylös. Lehmä pelasti minut. Jäätävän sumun ajamana se tuli hakemaan suojaa vajasta, eikä kai ensimmäistä kertaa. Se ei varmasti nähnyt minua tullessaan. Yritin onnistumatta imeä siitä maitoa. Sen utareet olivat lannan peitossa. Otin hatun päästäni ja, kaikki voimani kooten, aloin lypsää lehmää hattuuni. Maito valui maahan, mutta sanoin itselleni, Ei haittaa, se on ilmaista. Lehmä raahasi minut lattian ylitse, pysähtyen silloin tällöin potkaisemaan minua. En tiennyt, että lehmät voivat olla niin epäinhimillisiä."
***

Periaatteessa novellit ovat liian synkkiä, ja niiden minäkertojia voisi halutessaan pitää liian sairaalloisina ollakseen millään lailla uskottavia. Mutta Beckettin ironinen etäisyys, joka näkyy kielellisissä valinnoissa ja minäkertojan asenteessa, nostavat novellit sinne majesteettiseen tyyneyteen, jossa hänen paremmin tunnetumpikin tuotantonsakin seilaa. Novellien etu Beckettin myöhäistuotantoon nähden on kuitenkin niiden helppolukuisuudessa ja selkeissä rakenteissa. Jos mielii vähällä vaivalla Beckettin maailmaan, ja vielä suomeksi, tästä triosta on hyvä aloittaa.

"Valloittaa pieni kuningaskunta universaalin paskan keskeltä, sitten ulostaa sen päälle, se oli oikein minun tapaistani."