sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Kaikki paitsi madekeitto on turhaa

Parnasson esseekilpailussa kakkoseksi tullut Antti Arnkilin "Hän voi jättää soittonsa kirjoittamatta" sai minut heti tarttumaan Paavo Rintalan vuonna 1983 julkaistuun kertomukseen ”Maatyömies ja kuu”. Rintala oli tuossa vaiheessa noin viisikymppinen etabloitunut kirjailija, joka oli luonut vakuuttavan tuotannon Juha Seppälää siteeraten ”suurista asioista, niin suurista että ne eivät mahdu tähän pieneen aikaan”. ”Maatyömies ja kuu” oli yritys palata arjen ihmeellisyyteen, pienten asioiden ja vaihtuvien vuodenaikojen rytmittämään ”ydinelämään”. Kuten Arnkil toteaa, "suurten hahmotusten sijasta Rintala halusi nyt tehdä yksinkertaisen tarinan. (…) Hän pyrki tekemään korutonta lausetta, psykologiasta ja politiikasta vapautettua kerrontaa."

Kirja sijoittuu 1970-luvun loppupuolen Kirkkonummelle, jossa Rintala eli viimeiset vuosikymmenet vaimonsa kanssa. Kirja seuraa Majbyn kartanon maatyömiehen Väinö Arolan elämää syksystä 1977 seuraavaan syksyyn, jolloin ”Vanha lapiomies” korjaa Väinön autuaammille kaivuumaille. Väinö on joutunut hylkäämään kotitilansa Pohjois-Savossa sen pitämisen muututtua rakennemuutosten kourissa kannattamattomaksi ja muuttanut etelään kartanon palkolliseksi. Vanha Väinö on hyväksynyt kohtalonsa ja vääjäämättä lähestyvän kuoleman ja keskittyy nauttimaan niistä pienistä iloista, joita raskaan työn raatajallekin suodaan; vaikka nyt sitten madekeitosta (melkein kuin madeleine!), jossa "maistuu talvi, jäätynyt metsä, jäätyvä vesi. Koko lyhyt joulukuinen päivä.":
"Väinö perkaa Martin kanssa kalat. Laila ja Anne kuorivat perunat. Tämä se vasta somalta tuntuu: vapaa sunnuntai, ei kankkusta ja pikku puuhassa lastensa kanssa."
Väinö elää hetkessä ja ehtii töiltään huomata, miten paljon on somaa: läskisoosi raskaan talvipäivän jälkeen, jalkopäässä nukkuva koira tai laiska lauantaiaamu sängyssä, kun tyräkään ei vaivaa. Tai sen, miten kuivuvan heinän haju on kuin "helteen henki", jonka Väinö kokee "syvälle menneeseen asti." Väinön elämän merkitys ja mieli ovat arkisten pikkuasioiden tuomassa, toistoon, aistien yhteisvoimaan ja muistin kerrostumiin pohjaavassa nautinnossa, joka on jo tuttua vähintään Proustin ajoista. Näistä välähdyksistä huolimatta elämän laajakuva on kärsimystä, eikä Väinö tunnu pistävän pahakseen, kun lähtö alkaa ilmoitella itsestään. 
"On somaa ajatella että kuoltuaan elää nokkosten vihreässä, puiden oksistossa. Muuta ylösnousemusta hän ei kaipaa."
***

Kirjan lyhyestä mitasta huolimatta Rintala ehtii sujahtaa monen muunkin kyläläisten nahkoihin. Tutuiksi tulevat kartanoa isännöivä teollisuuspatruuna Ilmari, kirjailija Peni Harjulainen ja kartanon lähistöllä asuva diplomaatinrouva Ellen.

Moninäkökulmaisuudessaan kirjan kerrontaratkaisu on jännittävä. Suurimman osan ajasta Rintala pysyy perinteisessä kolmannessa persoonassa, mutta hyppää välillä pitkiin vapaan epäsuoran kerronnan jaksoihin, joka välillä muuttuu minäkerronnaksi. Yksi kirjan luvuista, jossa äänessä on kirjailija Harjulainen, on kokonaan minämuotoinen. Kerrontaratkaisu on siis vähintäänkin innovatiivinen ja tuo tekstiin mielenkiintoista dynamiikan vaihtelua. Syntyvä kuva on intiimi, osallistuva. Tällä strategialla Rintala tekee lukijalle tutuksi neljä hyvin erilaista persoonaa, vaikka Ilmarin, Penin ja Ellenin seurassa vietetäänkin sivumääräisesti lyhyitä hetkiä.

Antti Arnkil keskittyy esseessään erityisesti kirjailija Harjulaiseen, jonka kautta Rintala lähestyy kynämiehen turhuuden kokemuksia. Harjulaisen kokemukset kumpuavat ajasta, jolloin pellon laitaa tallaava kirjailija oli hyljeksitty hahmo “ilman kunniallista työtä”. (Nykyajan mokkalattehipster-maailmassa luonnosta kirjoittaminenkin taidetaan laskea jo harvinaisen juurevaksi toiminnaksi, josta voisi myöntää raivaaja-patsaan.)

Harjulaisen pohdiskelu kiteytyy Arnkilin esseen otsikkoon ”Hän voisi jättää soittonsa kirjoittamatta”:
”Kukaan ei huomaisi jos nämä äänet [Harjulaisen veistämästä pajupillistä] jäisivät lurittamatta. Mutta jos Väinö jättää kyntämättä, jos hauki jättää nousematta kutupaikalleen. (…) Hän voi jättää soittonsa kirjoittamatta. Hän voi olla keräämättä risuja metsästä. Kukaan ei huomaisi vaikkei häntä olisikaan.”
Harjulainen ei osaa kuin säilyttää mielessään joitakin elämyksiä. “Sitten hän vain kääntelee niitä, tunnustelee, kuulostelee.” Tuskassaan Harjulainen keksii sentään yhden järkevän teon: vie maatöitä paiskivalle ja krapulaansa hikoilevalle Väinölle pari tölkkiä huurteista olutta.

Vaikka Rintalan alkuperäinen tarkoitus taisi olla jotain muuta, hän tulee tässäkin kirjassa paaluttaneeksi yhteiskunnallisen näkemyksensä. Harjulaisen kautta Rintala peilaa samaa edistysepäilyä, joka tulee esiin Väinön kautta. Harjulaisen mukaan “yleinen mielipide on tuijottanut itsensä sokeaksi yhteiskunnalliseen edistykseen” ja hukannut samalla täydellisesti näkyvistä todelliset huono-osaiset, joita tämä edistys ei kosketa. Yhteiskunnallinen puhe on vuorisaarnaa eli “mäkihöpinää”, joka “lupaa autuuden ei taivaissa vaan jo täällä.” Näillä höpinöillä on huijattu huono-osaisia läpi historian. Nyky-yhteiskunta opettaa Harjulaisen mielestä muutenkin vain “kaunistelemaan ja valehtelemaan, kunnioittamaan arvoja ja valtaa.” 

Samaan johtopäätökseen on tullut Väinö, joka ei kuitenkaan kehtaa alkaa kinata asiasta kommunismiin hurahtaneen Asko-poikansa kanssa. Itsekseen Väinö tuumaa, että "vähäisimmät jäävät aina katveeseen. Unohtuvat niin sosialistisen kuin kapitalistisenkin kehityksen alle. Edistys lentää heikäläisten yli niin kuin enkeli."

***

Metsäyhtiötä johtavaa Ilmaria kertoja seuraa samassa hienossa kevätjaksossa, jossa Harjulainen pohtii touhujensa merkitystä. Ilmari on lähdössä Frankfurtin kautta Kanadaan ja sielä Latinalaiseen Ameriikkaan. James odottaa mustan auton kanssa pihalla mutta Ilmari haluaisi jäädä lantakasan päälle nauttimaan keväästä (Rintalalle tuntuu olevan selvää, että hänen sukupolvensa suomalainen mies pitää viinasta, metsästää ja kaipaa luontoon sosiaaliluokastaan riippumatta. Vasta uusi sukupolvi on myrkytetty angloamerikkalaisella hapatuksella, jota meluava töllötin edustaa.). 

Ilmarin ainoan elämänsisällön muodostavat aamuöiset lukuhetket, muu on pintakuohua ja opportunistisia mielistelijöitä. “Kaikki nuoruuden suuri ja ihmeellinen on muuttunut ruttaantuneeksi ja hehkuttomaksi.” Ilmari ei kuitenkaan osaa rahoistaan huolimatta olla rehkimättä, koska on väärän sukupolven edustaja. Ilmari on klassinen oravanpyörän uhri, joka jatkaa juoksuaan itse luomassaan vankilassa.

*** 

Itse nautin suuresti vain yhden luvun kestävästä hypystä diplomaatinrouva Ellenin pään sisään. Väinön tytär Laila kantaa Ellenille sänkyyn cafe au laitia, ja Elle tuskailee diplomaatinelämän proosallisuutta ja sitä potentiaalia, jonka kulttuurielämä hänessä menettää. Hän on haaveillut pitävänsä maailmalla henkevää taidesalonkia, Virginia Woolfin ja Dag Hammarskjöldin hengen sekoitusta, mutta todellisuus koostuukin paksuniskaisista votkaa kittaavista virkamiehistä ja heidän kanamaisista puolisoistaan. Mieskin on suvuton ja taustaton rasvanahka, johon woolfilaisuus ei ole tarttunut vaimon sitkeistä yrityksistä huolimatta. Ellen kokee elämänsä valuvan hukkaan. Viimeinen toivo, pääsy presidentin rouvan lähipiiriin oli tuhoutunut rouvan kuoltua. Elleniä repii tietoisuus siitä, että jossain on hänen itsensä sukuisia kultaisia ihmisiä, mutta jostain syystä heitä ei koskaan näy tosimaailmassa:
“Minun kauneuteni kuihtuu hukkaan hyvästä tyylitajusta huolimatta ja humaanisuudestani pääsevät osallisiksi vain ne jotka eivät ole kypsiä sitä ymmärtämään. Viinaan menevä, isävainajan kaltaiseksi homesieneksi pikku hiljaa muuttuva aviomies ja arvosteleva, vain isäänsä ihaileva tytär.”
Varsinkin Ilmaria ja Elleniä yhdistävät nuoruuden suuret toiveet, jotka ovat jauhautuneet masentavan todellisuuden alle. Arnkil toteaa esseessään, että “Väinö tuntuu silti olevan onnellisin. Hän ei ole koskaan haaveillutkaan mistään kummemmasta. Hän ei ole joutunut Harjulaisen, Ilmarin tai Ellen-rouvan tapaan kärsimään särkyneiden unelmien vuoksi.” Eiköhän kotitilan jättäminen ja palkolliseksi ryhtyminen ole Väinöäkin vähän kouraissut, mutta hän on hahmoista parhaiten oppinut hyväksymään kohtalonsa. Nuorelle Väinölle kukaan ei ehkä ole muistanut mäkihöpistä, että ainutkertaiselle itselle kuuluu kaikki mitä suinkin rohkenee toivoa.

Pienessä mutta tärkeässä sivuroolissa vilahtaa myös alkoholisoitunut työmies Vänman, jonka kautta Rintala peilaa nihilismin ja elämästä irti päästämisen seurauksia. Kaikkeen kyllästyneeseen Vänmaniinkin on jäänyt asumaan jonkinlainen epämääräinen kaipuu toista ihmistä kohtaan, mutta se on helppo hukuttaa viinaan. 
Rintala tuntuu sanovan, ettei ihmisen kannata uskoa mäkihöpinöihin mutta yhtä vähän on järkeä sulkea silmänsä kaikelta kauniilta, jota maailmassa kuitenkin on. Ilmarin suulla Rintala lausuu näkemyksensä siitä, milloin toivo on mennyt: “Voi sanoa että mies on mennyttä jos ei tajua kevättäkään.” 

***

Hienon henkilö- ja luontokuvauksensa lisäksi erityisen Rintalan kirjasta tekee ”Vanha lapiomies”. Koko ikänsä peltoihin ojia kaivanut herra on ehtinyt kuolla ja muuttunut pikku hiljaa legendaksi, joka hiippailee pelloilla täydenkuun aikaan ja käy vierailuilla taloissa, joita kuolema on koskettamassa. Tämä pieni yksityiskohta, joka toistuu Harjulaisen näkökulman kautta, tuo tarinaan erittäin viehättävän mystisen lisäkerroksen ja todistaa kirjailijoiden ja muiden sadunkertojien tuotosten pysyvyydestä ja merkityksestä. Kuollessaan Väinökin näkee lapiomiehen ja ymmärtää, että lapiomiehen suosioon pääsy on “suurin tunnustus mitä maatyömies voi elämässään saavuttaa.” Se joka pyytää enemmän, on mäkihöpinöiden uhri.
“Ja tuo kuu se vain paisuu ja rehentelee mustan kynnöksen yllä. Mutta ihminen, lujinkaan meistä, ei edes ojankaivaja, muuta kykene kuin vähän maan pintaa raapaisemaan. Sitten on mentävä pois.”


lauantai 18. helmikuuta 2012

Vihan ja herkkyyden esseet

“Kaunokirjallisuuden ydin on viha. Kirjoittaminen on aggressiivista. Jos kirjoittamisen kimmokkeena ei ole aggressio, ei synny kaunokirjallisuutta vaan journalismia tai muistovärssyjä. (…) Mutta jos haluaa käyttää sanoja mieluummin kuin pommeja, täytyy tietää mihin on ryhtymässä. Sitä varten tarvitaan herkkyyttä, kärsivällisyyttä ja harjaannusta. Ilman näitä suitsia viha pääsee käsistä. Huonolla kirjailijalla on vain vihaa eikä ollenkaan herkkyyttä. Vielä huonommalla on pelkästään jälkimmäistä."
Antti Nylén on rakentanut itselleen täydellisyyttä hipovan esseistipersoonan. Hän on nimittäin lähes kaikkea sitä, mitä keskivertosuomalainen ei ole – nykyaikaa ja sen edistysuskoa vastustava harras katolilainen, 1800-luvun ranskalaisen kirjallisuuden tuntija ja suomentaja sekä antaumuksellinen Morrissey- ja Bresson-fani, penseä ja ironista relativismia halveksiva ryppyotsamoralisti, äärimmäisen tyylitietoinen dandy ja miesvastainen vegaani, for starters. Tämän lisäksi hän on suorastaan tuskallisen hyvä kirjoittaja.

Hänen kaksi esseekokoelmaansa, ”Vihan ja katkeruuden esseet” (2007) ja ”Halun ja epäluulon esseet” (2010), avaavat nöyrälle ja ennakkoluulottomalle lukijalle todella häiritseviä näkymiä niihin itsestäänselvyyksiin, joiden varassa yhteiskuntamme lepää. Ei ole ihme, että Nylénistä on tullut jonkinsorttinen kulttihahmo, jonka liepeillä voi esimerkiksi kirjamessuilla tavata lauman idolinsa ulkonäköä ja kirjallista makua jäljitteleviä opetuslapsia.

*** 

Nylénin ajattelua on hyvä lähteä avaamaan Flaubertin, Baudelairen ja Joseph de Maistren värittämästä antimodernismista, jota kaapaistiin jo Tommi Melenderiä käsittelevässä postauksessa:
“Alhaisinta nykyajassa on luottamus ihmiseen, ihmisen kykyihin. Tämä on perua kahden vuosisadan takaa Ranskan vallankumouksen murhenäytelmästä, jossa suvereenin vallan positiot tuhottiin”.
Antimodernismin kanssa käsikynkkää käy myös Nylénin uskonnollinen asenne, Ranskan vallankumouksen näkeminen de Maistrea lainaten “Jumalan rangaistuksena Euroopalle”. Perisynnistä ja traditiosta (“kuolleiden demokratia”) vapautunut länsimainen ihminen, joka vain toteuttaa oikeuttansa nautintoon vailla henkisyyden häivääkään, on Nylénille punainen vaate. “Sääli, myötätunto, rakkaus ja viattomuus, sekä tietenkin kärsimys ja synti: tunteita ja asioita, jotka kristinuskon nyttemmin käytöstä poistunut traditio valmisti meille.” Ja edelleen: 
“Tällaisessa pahan mielen ja huonon omantunnon yhteiskunnassa, jossa ilottomasti kahmitaan itselle hyvää oloa, rokotteita, ehkäisyvälineitä, makuelämyksiä ja pikkujoululaukkuja, olisi totisesti käyttöä dogmille perisynnistä, mutta kuka siitä mitään ymmärtäisi?”
Siinä, että Nylén on kristitty, ja nimenomaan katolilainen, lienee enemmän kuin vähän antimodernistisen asenteen sovellusta käytäntöön, miksei tiettyä keikarimaisuuttakin. (Flaubert muuten totesi aikanaan katolilaisuuden kannattamisesta tulleen chic, vaikkei siitä olisi uskonut sanaakaan). Vanhoja kameroita ja vinyylilevyjä hellivä Nylén toteaa: “Vain pieni älyllinen nytkähdys tarvitaan sen oivaltamiseen, että myös Jeesus Kristus ja Kristus-usko ovat käytöstä poistettua tekniikkaa, jonka olen löytänyt romukaupasta tai roskalavalta ja vienyt kotiin.”

Nylénissä on myös aimo annos mystikkoa: hän pitää selvästi siitä, että ihmisiin ja asioihin jää jotain selittämätöntä, jotain joka ei tyhjene biokemiallisiin tai psykologisoiviin teoretisointeihin. Nylénin esseistä esiin piirtyvä kristinusko ei maistu vulgääriltä moralisoinnilta vaan se on täynnä aika viehättävää kieltäymyksen ja verhoutumisen eetosta, aitoa vastapainoa kulutusyhteiskunnan mielihyväprinsiipille ja markkinatalouden ”greed is good” -filosofialle. Tässä hengessä Nylén vertaa kristillistä ihmistä kreikkalaisen mytologian Tantalokseen, joka on “aina nenätysten maailman ihanuuksien kanssa ja joutuu koko ajan katsomaan halunsa kohdetta, mutta jos hän yrittää kahmaista sen omakseen ja tyydyttää halunsa, jää käteen sittenkin vain tyhjää.” Jumalan hyljännyt kulutuskulttuuri taas “markkinoi tuota tyhjää ja julistaa, ettei mitään ‘muuta’ ole.”

*** 

Antimodernismin ja kristinuskon ohella keskeinen Nylénin henkinen tukipilari on dandyismi, jossa hän ammentaa reilulla kouralla mm. Baudelairen estetiikasta. Dandyismi on tapa erottua “laatua” ja “nautintoa” korostavasta porvaristosta ja mitä tahansa hengissä pysyäkseen ahmivasta rahvaasta, jonkinlaista pitkälle vietyä ja monikerroksista distinktiota: “On kuljettava porvarin ja moukan välistä.” Tärkeää on tehdä huolellisia ja hämäriä valintoja vaikkapa pukeutumisen alalla: dandyn solmiot eivät ole kallista designer-silkkiä vaan epämääräisten viileyskriteerien mukaan kirpputoreilta haalittuja ja sovinnaista makua karttavia teryleenikomistuksia. Tärkeintä on pystyä naureskelemaan sille 99,9 prosentille ihmiskunnasta, jolta vitsi menee ohi. Nylénin dandyismissä on myös miesvastainen elementti. Hän sanoo nähneensä dandyssä “viimeistellyn miehen”, “jonkinlaisen naisen”, kunniallisen pakoreitin kaiken paskaksi muuttavan mieheyden ahtaista nahoista.

Miesvastaisuus näyttää liittyvän myös Nylénin neljänteen tukipilariin, veganismiin. Nylénin ryppyotsainen moralismi pääsee täyteen loistoonsa, kun hän lähestyy lihateollisuutta ja lihansyöntiä Carol J. Adamsin inspiroimana lihan sukupuolipolitiikan näkökulmasta; lihansyönti on hänelle miehinen ilmiö, joka rinnastuu naisen näkemiseen lihana, nautinnon lähteenä. Nylén onnistuu avaamaan hauskalla tavalla edelleen vahvasti elävää myyttiä siitä, että “miesten tulee syödä lihaa, jotta he säilyttäisivät voimansa.” Samalla tavalla eläimen ja naisen lihan rinnastus (ajatellaan vain sanoja kinkku, sakkoliha, lehmä) tuo lukijalle mukavalla tavalla häiritsevän olon. Nylénin raflaava väite on: “Niin kauan kuin eläinten syönti on täysin hyväksyttyä, on ihmisten raiskaaminen melkein hyväksyttyä.”

Nylén näkee lihansyönnin esimerkkinä enemmistön tyranniasta: “Lihansyöjät eivät valitse. Siksi heillä ei ole perusteitakaan. He voivat vedota vain tapaan.” Vähemmistössä oleviin viherpiipertäjiin lihansyöjä suhtautuu tyypillisesti heittäytymällä vitsikkääksi, “kun ei keksi asiallista sanottavaa. Lihansyöjäparka tuntee kuitenkin olevansa oikeassa. Hänhän kuuluu enemmistöön, jolla on demokratian pyhien periaatteiden mukaan oikeassa olemisen yksinoikeus.” Enemmistön valinnat ovat tervettä järkeä, aatteettomia. Vähemmistöt taas tuputtavat värittyneitä ideologioitaan.

***

Miehistä Nylén toteaa, että “typeryys on miehille luontainen ominaisuus, kuten julmuuskin. Julmuushan on aina typerää ja typeryys julmaa, eikä typeryyden vastakohtana ole älykkyys vaan pyhyys. Näin ollen oman sukupuolen ja biologian lain vastustaminen on miehelle typeryyden vastustamista ja pyhyyden tavoittelua.” Miehelle korkeinta moraalista käytöstä on siis oman lajityypillisyyden vastustaminen. Naisen pitää taas vaalia naiseuttaan ja välttää kaikkea miesmäistä.

Naisen seksuaalisuudesta, “jos sellaista on”, Nylénillä on erikoinen käsitys: “se on miehen seksuaalisuuden kohde, järjestelmä, jonka mies pyrkii selvittämään, oikeastaan luomaan”, hän toteaa Lukas Moodyssonia käsittelevässä esseessään. Ehkä tätä nykyajalle vieraantuntuista ajatusta selittää se, että hän toisessa esseessään tuntuu kyseenalaistavan ihmisen seksuaalisuuden luonnollisuuden ja toteaa sen olevan vain “psykologinen (psykoanalyyttinen) hypoteesi, joka hamuaa tukea eläintieteestä: ihminen on eläin, joka kaikkien eläinten tavoin haluaa ennen kaikkea paritella lajikumppaniensa kanssa, jatkaa sukuaan.” Tällaisessa katsannossa seksuaalisuus on vain kulutushysteriaan verrattavaa oikeutta nautintoon, johon ihmiset ovat tulleet aivopestyiksi. Näin naisen aktiivinen seksuaalisuus voitaisiin nähdä valistusemansipaation tuottamana oikkuna, jonkinlaisena vääränä tietoisuutena. Täytyy myöntää, että tässä on jo vähän sulattelemista.

Nylén ei olisi Nylén, jos hän ei haluaisi problematisoida asiaa entisestään: hän nimittäin haluaa kiistää sukupuolieron kokonaan. Nylén toteaa, että “vain fragmentaarinen osa naaraspuolisista ihmisistä on virheettömiä ‘naisellisia naisia’, ‘naimisen välineitä’, niitä, jotka selviytyvät kaikille naaraille pakollisissa kauneuskilpailuissa edes alkukarsinnoista. Ja samoin mitätön osa urospuolisista ihmisistä on “miehiä”, “niitä, jotka tekevät 95 % maailman väkivallasta, ajavat henkilöautolla kahtasataa, syljeksivät kadulle ja syövät broileria.” Loput ovat jotain muuta, ihmisiä jotka kuvittelevat olevansa tai haluaisivat olla “miehiä” tai “naisia”. Tässä herkempi voisi haistaa olkiukon.

***

Vähiten kiinnostava (ja silloinkin hän on aika kiinnostava) Nylén on käydessään läpi oman kasvunsa kannalta keskeisiä popkulttuurifiksoitumiaan. Tällaiseen fanimoodiin siirryttäessä Morrissey (“Meat is murder!”) vastaa 80 prosenttia pop-musiikin taiteellisesta painosta ja Nylénin “äitinään” pitämä Nico ja suomalainen folkihme Islaja saavat osakseen fetisististä rakkautta, joka herättää avointa hämmennystä (selitys on epäilemättä se, että sieluttomat porvarit ymmärtävät Morrisseyn, Nicon ja Islajan arvon vasta heidän tultua kanonisoiduiksi, jolloin alkavat käyttää heitä eksklusiivisen makunsa tunnusmerkkeinä). “Ihanan” Anna Abreun fanittamisella Nylén sekoittaa pakkaa epäilemättä dandyismin (kenties myös jonkinlaisen hipsteriyden) esoteeristen sääntöjen mukaisesti, vaikka Abreuta käsittelevä essee onkin ansiokas poptähtiin kohdistuvan epämääräisen halun tutkielmana.

Tärkeintä on, että Nylén osaa yllättää. Hänen repertuaarinsa on laaja, argumentit välillä poskettomia, mutta lähes aina hän pystyy perustelemaan marginaaliset kantansa niin, että lukija alkaa ajatella (luin esseet nyt toiseen kertaan ja huomasin monta kertaa tuijottavani raitiovaunun ikkunasta ulos hämmentyneen “ihan kuin olisin löytänyt jotain uutta” -tunteen vallassa). Hän on myös edelläkävijä par excellence. Nylén on omia marginaalisia mieltymyksiään toteuttamalla paitsi hankkinut itselleen elannon myös ollut merkittävällä tavalla virvoittamassa suomalaista esseekulttuuria ja mikä tärkeintä, laajentanut monen suomalaisen ajattelua ja kirjallista makua erittäin positiiviseen suuntaan. Chapeau!

lauantai 11. helmikuuta 2012

Inhimillisen typeryyden ensyklopedia

“Oh! Le doute! Le doute! J'aimerais mieux le néant!” 
(“Voih! Epävarmuus! Epävarmuus! Mieluummin vaikka täydellinen tyhjyys!” (Suomennos: Antti Nylén))
Vuosi Gustave Flaubertin kuoleman jälkeen 1881 keskeneräisenä julkaistu “Bouvard et Pécuchet” (Bouvard ja Pécuchet, suomennettu 2003) altistaa lukijansa inhimilliselle typeryydelle nerokkaalla uuvutustaktiikalla. Se oli ilmestymisaikanaan valovuosia aikaansa edellä ja taitaisi olla vieläkin. 

Kirja kertoo kahdesta miehestä, jotka ystävystyvät sattumalta pariisilaisella puistonpenkillä. Seuraa todellinen henkinen yhteys, jossa väreilee jotain romanttistakin (miesten suhteessa on muuten enemmän kuin vähän yhtymäkohtia Beckettin "En attendant Godot’n" Estragoniin ja Vladimiriin!). He ovat samanikäisiä, heillä on paljon yhteisiä intressejä, he täydentävät toisiaan, heillä on jopa sama jäljentäjän ammatti. Tietoa janoavat Bouvard ja Pécuchet alkavat tutkia yhdessä maailman ihmeellisyyksiä. He ovat tunteneet itsensä aiemmin “melkein onnellisiksi”, mutta älyllisten pyrintöjen tuoman itsekunnioituksen seurauksena toimistorotan elämä typerine työtovereineen alkaa tuntua molemmista nöyryyttävältä. Kuin taivaan lahjana Bouvard saa perinnön, ja miehet päättävät vetäytyä Normandian maaseudulta ostamalleen isolle tilalle. Siellä he alkavat toimettomuutensa tilkkeeksi tutkia kaikkia tieteenaloja ja muita inhimillisen olemisen muotoja, yhtä kerrallaan. Maanviljelyä, puutarhanhoitoa, geologiaa, rakkautta, kemiaa, kaunokirjallisuutta, filosofiaa, lastenkasvatusta, uskontoa, spiritismiä, frenologiaa… 

***


Flaubert suunnitteli kirjaansa pitkään ja aloitti sen kirjoittamisen 1872, kahdeksan vuotta ennen kuolemaansa. Kesken se jäi silti. Flaubert on kirjeenvaihdossaan sanonut lukeneensa yli 1 500 kirjaa teostaan varten. Suomentaja Antti Nylén tiivistää suomennoksen ansiokkaassa esipuheessa hienosti Flaubertin hankkeen ytimen toteamalla, että “hän ikään kuin pakkosyötti sitä (lähdekirjallisuutta) itselleen, jotta lopulta oksentaisi kaiken ‘aikalaistensa niskaan.’” 

Flaubertin taiteellinen visio siitä, ettei inhimillisestä typeryydestä saa otetta muuten kuin altistamalla lukija sille yli kaikkien kohtuullisuus- ja kohteliaisuusnormien, osuu maaliinsa täydellisesti. Vaikka kirja koostuu päähenkilöiden impulsiivisesta hyppelystä ihmistiedon alalta toiselle ja siinä käsitellään tieteenlajeja ensyklopediseen tyyliin, se ei vastoin kaikkia odotuksia ole tylsä vaan erittäin hauska. Tämä vaatii tietysti lukutavan, joka ei takerru jokaiseen detaljiin (joista monet ovat keksittyjä) vaan ratsastaa sivuilla ryöppyävän tietomassan harjalla ja puistelee päätään kaikelle sille ponnistelulle ja ryppyotsaisuudelle, jolla on milloin analysoitu kallojen kyhmyjä, milloin lietsottu tieteellisiä sotia helmipöllöjen hyödyllisyydestä ekosysteemeille. Bouvard ja Pécuchet joutuvat naurettavaan valoon, kun he perehtyvät milloin mihinkin tieteenalaan, kuvittelevat itsensä alan auktoriteeteiksi, törmäävät opillisiin ristiriitoihin, hakevat varmuutta soveltamalla oppejaan käytäntöön ja luopuvat harrasteistaan tulosten osoittauduttua katastrofaalisiksi. 

Kirjasta tekee niin tehokkaan se, että Flaubert ei hyökkää avoimesti, vaan pysyttelee itsepintaisesti luettelomaisessa kerronnassaan. Näin hän onnistuu haalimaan typeryyden laajan sateenvarjon alle niin herrojen maanisen, oman kyllästyneisyyden ajaman pintatiedon keruun, laajojen ihmisjoukkojen haksahtamisen milloin mihinkin taikauskoiseen hömppään kuin ”vakavan tieteen” epätoivoiset ja jääräpäiset yritykset löytää jotain absoluuttista lähtökohtaisen sumeasta todellisuudesta. Romaania lukiessa piirtyy esiin myös länsimaisen ihmisen tarve luokitella ja määritellä kaikki, pakkomielle kirjoittaa todellisuus sanoiksi ja takertua niihin, vaikka todellisuus kuinka löisi teoriat kumoon.

Samalla Bouvard ja Pécuchet kuitenkin sentään tuntuvat postmodernissa hengessä ymmärtävän, etteivät ymmärrä ja ettei kukaan muukaan tunnu ymmärtävän. He pystyvät siten suhtautumaan jossain määrin nöyrästi ihmistiedon rajoihin tajutessaan, että lähes jokaisesta asiasta esitetään dogmaattisia kantoja niin puolesta, vastaan kuin siltä väliltä, ja kaikki on lopulta suhteellista tai ihmisymmärryksen tuolla puolen. Se ei kuitenkaan sammuta heidän intoaan etsiä tukevaa intellektuaalista maata jalkojensa alle taas seuraavalla tieteenalalla. 

Eikö junan lailla eteenpäin rynnivä ”edistys” toimi kuten Bouvardin ja Pécuchet’n maailma? Ihmisten loputon narsistinen kunnianhimo, tylsyyden torjunta ja sammumaton positiivinen energia ajavat kaikkea ”eteenpäin”. Tarkoittamattomat seuraukset kumoavat huolellisesti laaditut suunnitelmat. Ideologisesti värittyneistä uskomuksista pidetään kiinni kynsin ja hampain ja niitä käytetään omien valta-asemien sementointiin. Marginaalista räyhääjille nauretaan kunnes heistä on kasvanut enemmistö. Välillä joku kyyninen huutaa ”Ei mitään uutta auringon alla”, mutta kellään ei ole aikaa kuunnella. 

Kirja ei kuitenkaan ole pelkkä “kriittinen ensyklopedia farssina”, kuten Flaubert itse hankettaan luonnehti. Rinnalla kulkee tarina herrojen ja kyläläisten suhteesta. Poliittisena taustakankaana toimii hullu vuosi 1848 ja ranskalainen "kansojen kevät". Kyläläiset edustavat eri yhteiskuntaluokkia, ja heidän tehtävänään on toimia Bouvardin ja Pécuchet’n väittelykumppaneina ja usein tutkimuskohteinakin. Typeryys rehottaa ja voi hyvin kaikilla suunnilla. Rakkauttakin olisi paikoin tarjolla, mutta kaikelta maailman haltuunotolta ei ehditä tajuta, mitä metrin päässä tapahtuu. 

Flaubert hahmottaa kyläyhteisön kautta uskomusten ja tapojen kytkeytymistä enemmistön tyranniaan ja hegemonisten ajatusrakennelmien vastustamisen vaarallisuutta yksilön kannalta. Tätä lääkettä saavat maistaa vanhemmiten radikalisoituvat sankarimmekin kylän ihmisten kääntäessä heille selkänsä, vaikkakin lopullinen lauman tuomio taitaa jäädä kategoriaan “vaaraton imbesilli”. 

Elämäänsä kyllästyneet Bouvard ja Pécuchet hylkäävät lopulta pyrintönsä turhina ja palaavat alun perin hyljeksimänsä ammatin, jäljentämisen, pariin. Tavoilleen uskollisina he jaksavat innostua puuhaa varten suunnittelemansa pulpetin nikkaroinnista, ja Flaubert’n käsikirjoitusmerkintöjen mukaan jäljentäminen fyysisenä suorituksena tuottaa papparaisille mielihyvää. Väsyttävä yritys ymmärtää on historiaa, on vain valmiita ajatuksia kopioivan käden liike paperilla. (Tulee muuten mieleen, miten nautinnollista oli toimittaja-aikoina välillä taittaa lehteä, lätkiä valmiita elementtejä siisteihin muotoihin ja antaa muiden teutaroida kurittomien ja epätarkkojen sanojensa kanssa.)

*** 


Flaubert tarkoitti alun perin, että varsinaista kirjaa seuraisi pitkä osuus, johon jäljennettäisiin se, mitä herrat jäljennyspuuhaansa ryhtyessään saavat aikaan. Tähän osaan olisi tullut “Muodikkaiden ajatusten katalogi” sekä ”Valmiiden ajatusten sanakirja” (suomennettu erikseen) , kokoelma poliittisesti korrekteja ja salonkikelpoisia mielipiteitä erilaisista asioista. 

Kuolema tuli väliin ja esti tämän hurjan vision toteutumisen. Tällaisenaankin Bouvard ja Pécuchet on 1880-luvulla ilmestyneeksi suorastaan käsittämättömän postmoderni romaani. Vai mitä sanotte tästä Compact Oxford English Dictionaryn postmodernismin määritelmästä: "a style and concept in the arts characterized by distrust of theories and ideologies and by the drawing of attention to conventions." 

PS Eila Kostamon 1992 kirjoittama “Haava. Flaubertin kuuntelua” on mainio johdatus Flaubertin elämään, kirjeenvaihtoon ja teoksista erityisesti Madame Bovaryyn ja Sydämen oppivuosiin. Sen suurin puute on oikeastaan se, että se sivuuttaa tyystin Bouvard ja Pécuchet’n.

lauantai 4. helmikuuta 2012

Liksomin eka ja vika


Rosa Liksom alias Anni Ylävaara ei ole mikään kiiltokuvakirjailija. Luin pitkästä aikaa hänen ensimmäisen novellikokoelmansa ”Yhden yön pysäkki” (1985) ja perään Finlandian voittaneen ”Hytti nro 6:n”. Pahin punk on hioutunut pois, mutta kyllä 2010-luvun Liksomissa on paljon 80-luvun kaimaansa. Ronskia, kuvallista ilmaisuvoimaa piisaa edelleen.

Liksomin kustannustoimittaja Harri Haanpää (josta oli puhetta jo Arto Salmisen yhteydessä) kuvaili hiljan YLE:lle antamassaan radiohaastattelussa, miten suuren vaikutuksen Liksomin ensimmäinen novellikokoelma häneen teki. Lappilaista jöröyttä ja kosmopoliittista nuorisoangstia suvereenisti sekoitellut Liksom viis veisasi novelliteorioista, joiden mukaan suurin osa kirjailijoista operoi. Liksom kutsui itse tekstejään stooreiksi. ”Tietty paskantärkeys alkoi karista”, luonnehti Haanpää ja lisäsi Liksomin lyhytproosan vaikuttaneen merkittävästi suomalaiseen kirjallisuuteen. 

Kieltämättä Liksomin stooreissa on vetovoimansa. Kokoelman Helsinkiin sijoittuvat kertomukset tuovat vahvasti mieleen sen 80-lukulaisen hengen, joka ainakin itselleni tiivistyy sanaan ”säpinää”. Tarinoissa toistuvat vangitseminen ja sellissä olo, punk-henkinen voimaton raivo poliisin hahmossa näyttäytyvää järjestelmää kohtaan. Ulkomaille sijoittuvissa novelleissa nuoret marginaali-ihmiset kohtaavat toisiaan boheemissa ja järjestelmän ulkopuolisessa pohjavireessä. Lappi-tarinoissa on mukkamaista karuutta, ja niihin sisältyy kokoelman kevyesti vahvin suoritus, kertomus pikkukylässä kärsivän ujon piiloälykön ja kaupunkilaistytön kohtaamisesta tanssilavalla.

“Etehlään mie en ole koskaan ollu halukas lähtehmään. Mie haluaisin ellää täälä, mutta ko täälä on niin rasksta tämä olo. Jos olis ees yksi mun ikänen ihminen tässä kymmenen kilometrin sätheelä, mutta ko ei ole.
(…)
Tanssissa mie käyn tuola talola silloin ko niitä järjestethään. Yleisömäärä on alle saan. Nuoria tyttöjä, semmosia kouluikäsiä sielä on monta, mutta eipä se meikäläistä paljoa liikuta ko mie istun ylheensä Askon kanssa autossa ja juon koskenkorvaa. Välilä mie en käy ees sisälä. Jonku kerran mie olen tanssinu, mutta se tuntuu niin hankalalta ylheensä.”

***

“Valkoinen aurinko nousi pitkään ja hartaasti lumisen metsikön yllä. Savumaiset pilvet ryntäilivät keskellä taivaanpunaa lepopaikkaa etsien. Mies ja tyttö istuivat vaitonaisina. He istuivat omissa mietteissään päivän tai kaksi.”

”Hytti nro 6” on sattuneesta syystä niin paljon referoitu kirja, että riittäköön siitä muutama päällimmäinen vaikutelma. Muodon osalta HS:n Mervi Kantokorpi toteaa, että teos on kunnianosoitus venäläiselle povestille eli pitkälle novellille. Samaan aikaan on tietysti tiedossa, että Harri Haanpään kanssa Hytin käsikirjoituksesta karsittiin suunnilleen puolet pois, joten Liksomin alkuperäinen taiteellinen visio jää pakosta kysymysmerkiksi. Haanpään radiohaastattelun mukaan kirja oli henkilömäärän takia kuin risukasa, josta varsinainen tarina piti putsata esiin. “Sivuhenkilöitä oli niin paljon, että juna ei kulkenut”. Joka tapauksessa ratkaisu on varmasti ollut oikea. Leikattua materiaalia on laitettu elokuvamaiseen tyyliin nettiin.

Kirjan nimi viittaa Tšehovin kertomukseen “Sali n:o 6”, jossa kaiken turhuudella passiivisuutensa pahan edessä oikeuttava psykiatri päätyy potilaaksi omaan laitokseensa, ja toteuttaa näin Hytti nro 6:n Jobin kirjasta tulevan teeman: “Sillä mitä minä kauhistuin, se minua kohtasi. Ja mitä minä pelkäsin, se minulle tapahtui.” Elämänkatsomuksen löysät oletukset horjuvat sarasvuolaisittain ilmaistuna vasta mukavuusalueen ulkopuolella. Samalla alleviivataan hulluuden ja terveyden, normaaliuden ja epänormaaliuden näkökulmasidonnaisuutta.

”Hytin” kerronnallinen asetelma on mielenkiintoinen. On Moskovasta Ulan Batoriin matkaavan junan hytti (suljettu tila jälleen, kuten ”Yhden yön pysäkin” sellit ja tietysti myös Tšehovin sali), josta junan pysähdysten aikana paetaan välillä ympäröivään maisemaan. Hyttiä asuttavat elämänviisauksia, rouheita panojuttuja ja neuvostokansojen kulttuurisia stereotypioita vuoronperään suoltava nelikymppinen venäläinen murhamies (Liksomin omin sanoin ” perivenäläinen äijä”) ja vaikeneva suomalainen, Moskovassa opiskeleva tyttö. Kahden matkustajan lisäksi hytissä kelluu kertojanääni, joka raportoi miehen puheita ja tytön ajatuksia tyynen objektiivisesti mutta äityy välillä maisemia ja Neuvostoliiton tunnelmaa kuvatessaan suoranaiseen sanaripulointiin. 

”Hytissä” lukija oppii kyydissä olijoista jotain, mutta enemmän itse kyydistä läpi kuolinkorinoitaan aloittelevan Neuvostoliiton. Kirja on monin paikoin kuin iso albumi yksityiskohtia pursuvia valokuvia. Syntyy hauska vaikutelma siitä, miten ihmiset tulevat ja menevät, ja heidän taustallaan on jotain heitä suurempaa ja mahtavampaa. Samalla isokin kuva liikkuu. Liksom kenties viittaa johonkin tällaiseen ”kertosäkeellään”, joka toistuu junan kiihdyttäessä eteenpäin vaihtuvilta asemilta: “Kaikki on liikkeessä, lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset.”

Liksom rakentaa päähenkilöidensä välille jännittävän inhon ja vetovoiman dynamiikan, jota voi samalla tarkastella suomalaisen ja venäläisen mentaliteetin yhteentörmäyksenä. Räävitön mies, "stahanovilainen lihakone ja betonisankari", herättää tytössä aluksi luontaista ällötystä. Tilannetta ei auta se, että mies houkuttelee vodkapäissään tyttöä seksiin. Tyttö loukkaantuu, mies katuu, tyttö leppyy. Tyttö haluaa välillä omaan rauhaansa, mutta palattuaan kokee miehen jollain tavalla ”kotoisaksi” (kenties siksi, että hänessä on paljon samaa kuin tytön omassa isässä) ja vetoavaksi ja ihailee välillä salaa tämän pullistelevia lihaksia. Tytön oma poikaystävä, Afganistanin-sotaa mielisairaalaan paennut Mitka, on junamiehen vastakohta, tarmoton ja veltto runopoika. (Tytöllä on muuten suhde myös Mitkan äidin kanssa). Matkan päätavoite, kalliopiirrosten näkeminen Mongoliassa, onnistuu vain siksi, että alkuvoimainen matkakumppani tietää mistä naruista vetää. Mitkan kanssa piirrokset olisivat tainneet jäädä näkemättä. 

Itseni kaltaiselle lukijalle, joka ei ehtinyt Neuvostoliitossa käydä, “Hytti” jättää jälkeensä huolella lavastetun aavistuksen siitä, miltä CCCP:ssä näytti ja haisi. Finlandian Liksomille osoittanut Pekka Milonoff tavoitti hyvin kirjan vahvuudet palkintopuheessaan, joten annetaan hänelle viimeinen sana:
"Se, että Rosa Liksom on myös kuvataitelija, näkyy mielestäni Hytti nro 6:ssa muutenkin, taitavina kompositioina, mittakaavan leikkauksina, hehkuna ja väreinä. Luonnonkuvauksissa teksti tiivistyy korvia hiveleväksi proosarunoksi. Kaupungeista ja rakennuksista, ruosteine ja loskineen, autoista ja eläimistä, romusta jonka määrä on loputon, niistä Liksom kertoo niin aistivoimaisesti, että kuvat hajuineen ja makuineen syöpyvät suoraan alitajuntaan. Jättävät pysyvän jäljen."