lauantai 27. huhtikuuta 2013

Elämästä, ajasta, todellisuuden luonteesta, rouva Ramsaysta

“Lily Briscoe went on putting away her brushes, looking up, looking down. Looking up, there he was – Mr Ramsay – advancing towards them, swinging, careless, oblivious, remote. A bit of a hypocrite? she repeated. Oh, no – the most sincere of men, the truest (here he was), the best; but, looking down, she thought, he is absorbed in himself, he is tyrannical, he is unjust; and kept looking down, purposely, for only so could she keep steady, staying with the Ramsays. Directly one looked up and saw them, what she called “being in love” flooded them. They became part of that unreal but penetrating and exciting universe which is the world seen through the eyes of love. The sky stuck to them; the birds sang through them. And, what was even more exciting, she felt, too, as she saw Mr Ramsay bearing down and retreating, and Mrs Ramsay sitting with James in the window and the cloud moving and the tree bending, how life, from being made up of little separate incidents which one lived one by one, became curled and whole like a wave which bore one up and threw one down with it, there, with a dash on the beach.”

Luin Virginia Woolfin (ks. Woolfista yleisempi postaukseni) viidennen romaanin “To the Lighthouse” (1927) ties kuinka monetta kertaa. Haluaisin kovasti kertoa miksi mutta huomaan, että lempikirjoistaan on erityisen vaikea kirjoittaa. (Kirja on suomennettu nimellä “Majakka”, mutta Kai Kailan yleisesti ottaen taitavassa tulkinnassa on varsin paljon omituisia ajatusvirheitä ja muita kummallisuuksia, joten suosittelen vähintäänkin alkuteoksen lukemista käännöksen rinnalla).

Aloitetaan helposta päästä. Kirjan rakenne on kolmiosainen. Ensimmäisessä kuvataan kahdeksanlapsista lontoolaisperhettä ja heidän älykköystäviään viettämässä alkusyksyistä päivää perheen kesäasunnolla Skotlannin Hebrideillä. Suunnitellaan merimatkaa läheiselle majakalle, mutta kuten filosofi-isä oikein ennustaa, siitä ei tule huonon sään takia mitään. Rakennetaan miehisen rationaalisuuden ja naisellisen intuition vastakkainasettelu, jota havainnollistaa herra Ramsayn ensimmäisen osan teemalause: “Someone had blundered”. Lyhyessä toisessa osassa kuvataan vajaan vuoden kulumista, ajan ja luonnon vaikutusta taloon. Taustalla kumisee ensimmäinen maailmansota ja kirjan päähenkilö, kaunis ja valloittava rouva Ramsay, kuolee sulkuihin laitetussa lauseessa. Yhtä lakonisesti kuitataan hänen kahden lapsensa kuolema. Taloa yrittää pitää kunnossa palvelusnainen, jolle tulee kiire perheen ilmoitettua yllättävästä paluustaan talolle. Kolmannessa osassa matka majakalle vihdoin toteutuu perheen isän ja kahden lapsen voimin, ja lasten ja isän vaikeat suhteet tuntuvat loksahtavan uuteen asentoon, kun isä päästää sekä konkreettisesti että symbolisesti irti järkivetoisesta itsekkyydestään. Kuolema on lähellä, samoin yksilön kauhu sen edessä: “We perish, each alone”, herra Ramsay ja James toistelevat mielessään. Samanaikaisesti perheystävä, taiteilija Lily Briscoe saa toteutetuksi kymmenen vuotta aikaisemmin aloittamansa ja suurta sommittelullista tuskaa tuottaneen taulunsa talon pihalta. Kirja päättyy kuuluisiin sanoihin: 

“Yes, she thought, laying down her brush in extreme fatigue, I have had my vision.”
***

Woolfin romaanin juonen tiivistäminen kertoo kirjasta suunnilleen yhtä paljon kuin yksi katukivi Aleksanterinkadusta. Yksi kirjan houkutuksista liittyy kyllä sen rakenteeseen, erityisesti erikoiseen toiseen osaan, jonka päähenkilönä on aika ja sen kätyrit. On myös selvää, että kirjan lyyrinen kieli on osa sen vetovoimaa (Woolf suunnitteli kirjansa kutsumista romaanin sijaan elegiaksi). Vahvat symbolit, jotka toteutuvat henkilöiden, värien, aaltojen taustakohinan ja lakkaamatta välkkyvän, koko rakenteen pakopisteeksi upeasti nousevan majakan kautta, samoin tapahtumien sijoittuminen syrjäiselle saarelle, näilläkin on osansa.

Tyranttimaisen narsistinen ja huomiota janoava älyn jättiläinen herra Ramsay paljastuu alun karikatyyrimaisuuttaan monipuolisemmaksi, vaikka tilan varastaakin läheisiään pakonomaisesti yhteen saattava, turvaa ja naisellista intuitiota huokuva mutta kuolemaa kammoava rouva Ramsay, joka jääkin suorastaan haamumaisesti elämään hänen läheisiensä mieliin. Herran Ramsayn ja vanhapiika-taiteilija Lily Briscoen kautta Woolf pääsee toteuttamaan visioitaan taiteen olemuksesta, subjektista, objektista ja todellisuuden luonteesta, ja nämä pohdinnat havainnollistuvat täydellisesti kirjan rakenteessa. Muutkin sivuhenkilöt ovat eläväisiä ja omanlaisiaan, erityisen tarkkanäköisesti kuvattuja.

Ilmassa on suuria tunteita, ahdistusta, rakkautta, toivoa, ilmapiiri on kaikessa arkisuudessaan maaginen, täyteen merkityksiä ladattu. Kirja purkautuu harvinaisen monitasoiseen synteesiin, joka vielä saavutetaan kolmososan kahdella rinnakkain kulkevalla juonitasolla. Kyse on Woolfille tyypillisesti naiseuden ja mieheyden, järjen ja tunteen liitosta, itsekeskeisyyden luovuttamisesta osaksi yhteistä tajuntaa.

Loppu sitoo kymmenet langat yhteen muttei selitä mitään lopullisesti, moni asia jää lukijan taipumusten mukaan tulkittavaksi. Itse ajattelen kirjasta vähän eri tavalla jokaisen lukukerran jälkeen, eikä mikään johtopäätöksistäni tunnu olevan ristiriidassa keskenään. Woolf tiesi tämän hyvin: “For nothing was simply one thing”, majakalle matkustava James pohtii yhtä aikaa molempia vanhempiaan symboloivasta majakasta.

***

Mutta tämäkään ei riitä selittämään kirjan ihanuudesta juuri mitään. Ei olisi tietysti tarviskaan, mutta kun on tullut perustettua tämä blogi. En viitsi vain sanoa, että tykkään.

Oli siis suunnistettava kirjastoon ja kaivettava esiin Morris Bejan toimittama “To the Lighthouse. A Casebook” (1970). Kirjassa on paitsi Woolfin päiväkirjamerkintöjen ryydittämiä teräviä analyyseja kirjasta myös mm. luonnekuvia herra Ramsayn esimerkkinä toimineesta Virginian isästä Leslie Stephenistä sekä Woolfin omia kirjoituksia. Kehotan tutustumaan!

Varsinkin Erich Auerbachin esseen “The Brown Stocking” ja Morris Bejan tekstin “Matches Struck in the Dark: Virginia Woolf’s Moments of Vision” luettuani ymmärsin enemmän siitä, miksi pidän niin paljon paitsi Woolfista myös Proustista ja Joycesta (ks. postaukseni Proustin ja Joycen epifanioista täällä).

Auerbach tiivistää hyvin sen, mikä yhdistää näitä 1900-luvun alkuvuosien modernistisia mestareita. He kaikki kuvaavat tajuntaa monen henkilön kautta, hyödyntävät eri aikatasoja epäkronologisesti, hajottavat ulkoisten tapahtumien jatkuvuuden, heidän kerrontapisteensä liikkuu. Tavoitteena on sisäisen maailman kuvaamien ulkoisesti mitättömien, jopa satunnaisten tapahtumien mahdollisimman täydellisen kuvailun kautta. Heitä yhdistää usko siihen, että kaivautumalla pieneen saadaan aikaiseksi totuudellisempi synteesi kuin kuvaamalla epätäydellisesti suuria ja merkittäviä tapahtumaketjuja.

Morris Beja taas keskittyy epifanioihin, ilmestyksiin tai visioihin, jotka ovat keskeisiä Proustin, Joycen ja Woolfin tuotannossa. Olen puhunut näistä aiemmin Joycen ja Proustin yhteydessä, ja Woolfin kaikessa tuotannossa ne ovat tietysti aivan keskeinen osa, en vain ole sitä aiemmin näin suoraan tajunnut. Siteerataan To the Lighthousea ja rouva Ramsayta:

“The great revelation had never come. The great revelation perhaps never did come. Instead there were little daily miracles, illuminations, matches struck unexpectedly in the dark…”
Nämähän ovat niitä elämän pieniä, katoavia tähtihetkiä, kun kaikki hetkeksi asettuu fokukseen ja on ymmärtävinään jotain merkityksellistä. Siis ne hetket kun on levännyt olo, espresso maistuu hyvältä, kainalossa on hyväntuoksuinen ja -tuulinen lapsi, huulilla on juuri oikea Baudelairen säe ja samalla hetkellä auringonsäde sattuu sohvalle… Kuten Beja sanoo, näissä maallisen mystisissä hetkissä paljon olennaisempaa on hetki kuin se, mitä se mahdollisesti tarkoittaa. Syntyy monitasoinen henkinen kokemus, joka on itsessään tyydyttävä, eikä vaadi sen kummempia selityksiä. Joycen äkkiä arjen alle rusentuvien ilmestysten, Proustin muistiretkien ja Woolfin monitasoisten aistimuskimppujen kautta näihin hetkiin pääsee kiinni, ja tuntuu tyydyttävältä huomata miten muutkin ovat oivaltaneet, mikä tekee elämästä merkityksellisen. Taideteoksina kaikkien näiden kirjailijoiden tekstit tuottavat myös tällaisia valaistumisen elämyksiä, joita on kai turha yrittää analysoida puhki.

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Todellisuus pakenee lintumiestä

Tutustuin Hannu Simpuraan talvella Kriittisen korkeakoulun proosakurssilla, ja mies teki minuun vaikutuksen. Hän puhui paljon siitä, miten hyvän kirjailijan tulee altistaa itsensä oudoille yhteensattumille, valmistella tietä ei-sattumuksellisuudelle, kohtalokkuudelle, joka yhdistää kaiken. Tästä syntyy kirjoitukselle omakohtaisesta kokemuksellisuudesta nouseva henki, oma näkemys. Simpura havainnollisti kurssilla ajatteluaan henkilökohtaisella, lintuihin liittyvällä kertomuksella, joka nosti ihon kananlihalle.

Viimeistään nyt, kun luin Simpuran esikoisteoksen "Yökausien kartta" (Gummerus 1990), luulen ymmärtäväni mitä hän tarkoitti. "Yökausien kartta" sijoittunee jonnekin novellikokoelman ja romaanin välimaastoon. Se koostuu kertomuksista, jotka vuotavat toisiinsa yhteisten henkilöiden ja erityisesti aihepiirin, lintujen ja niiden konservoinnin kautta. Lintutematiikasta käsin Simpura pääsee erittäin ehjästi ja tyylikkäästi käsiksi ikuisiin aiheisiin, ihmisenä olon peruskysymyksiin, ihmisen ja luonnon ja laajemmin ihmisen ja todellisuuden suhteeseen. 

Simpuralta on ilmestynyt viisi muutakin kirjaa, joihin en ole toistaiseksi tutustunut. Netissä näkyy olevan niistä pääosin kehuvia arvioita.

*** 


"Yökausien kartan" avauskertomuksen keskushenkilönä on lintukonservaattori Ingrid, jolla on ainutlaatuinen kyky saada täytetyn pöllön silmät elämään. Ingridiä vainotaan, ehkä taitojensa ansiosta, ja hän joutuu sairaalaan. Turusta Helsinkiin saapunut omituinen miesjoukko alkaa kalastella kuolemansairaan Ingridin puolustuskirjoituksen avulla häneltä pöllöä, jota tutkimalla oikean konservoinnin salat paljastuisivat. Kilpailijaksi ilmaantuu nuori tyttö, jolla tuntuu olevan samat tarkoitusperät.

Kirjan avaus kuvastaa hyvin Simpuran ilmaisun tiiviyttä ja symbolista rikkautta (josta en luultavasti ymmärrä puoliakaan):

"Sinisen vaunujonon saavuttua aikataulustaan myöhässä Karjaan asemalla luiskahti tumman kiiltävähiuksen Jaakko Alamikkolan käsistä lasisilmä istuinten väliin, josta sen ojensi takaisin pudottajaa muistuttava, mutta kyynisyydessään väsyneempi nuorimies. Lyhyen sananvaihdon aikana kävi ilmi, että Arvo Kinnunen ja hänen kumppaninsa Ilmari Kunnas olivat hekin häpeäänsä paossa.

Rakeitten sitten sulaessa Helsingin rautatieaseman lämpöiseen asfalttiin tapasivat tulijat samassa junassa yhtä surkein syin saapuneet ja saman pikimustan sateenvarjon suojissa seisovat Turun yliopiston kasvatit: pyöreäkasvoisen, kaljun nykerönenän Marko Hemmilän, jonka ilme lepotilassa asettui lähinnä hävyttömäksi, ja minut – minuun Jaakko tuskin vilkaisi."
Ollaan paossa jotain häpeällistä, juna on myöhässä, joukon johtajan kädessä on lasisilmä, joka sekin luiskahtaa istuinten väliin. Mitä merkitystä on rakeilla, entä juna-aseman lämpöisellä asfaltilla tai pikimustalla sateenvarjolla? Simpuraa lukeva oppii heti, että kaikilla yksityiskohdilla on teemaa palveleva tarkoitus, joten tarkkaavaisuuttaan ei sovi hukata hetkeksikään.

***

Avauksessa on hienoa myös se, miten siinä havainnollistuu kirjan kerrontaratkaisullinen erikoisuus. Tapahtumat etenevät pääosin hän-muodossa (yhdessä tosin peräti yksikön toisessa), mutta kaikkitietävänä kertojanäänenä tuntuu silti koko ajan hääräilevän tapahtumien keskiöstä oudosti sivussa oleva minä-kertoja. Hän on lintuihin samaistuva, erilaisia hanttihommia paiskiva luonnontieteilijä ja lintukonservaattori, jonka missiona on luoda täytetylle pöllölle Ingridin tapaan "silmät alkuperäisistä ja niin, että niihin jäi kaikki kiilto ja elävyys". Ei mikään huono kirjailijan työn metafora.

Minäkertoja pulpahtaa monessa novellissa osaksi kertomusta vasta myöhään. Hän kuitenkin tietää kaiken ja pystyy raportoimaan mitä tahansa. Hän on Flaubertia mukaillen jumala valtakunnassaan, kaikkialla läsnä mutta Flaubertin filosofiasta poiketen vain aika ajoin näkymätön. Tähän viitataan kokoelman toisessa kertomuksessa, jossa nuori nunnakokelas saapuu Suomeen koevuodelleen tarkoituksena oppia Herran palvelemista käytännössä:

"'Sisar, minä tapasin unessa hänet, minulle linnuista opettamassa.'

'Tyttäreni, Hän on kaikkialla, kunhan vain osaisimme katsoa Häneen. Olet tullut Hänelle herkäksi, näet asioita, jotka ovat aikaisemmin olleet mieleltäsi kätketyt. Syö nyt, niin minä katselen sinua.'"
***

Palataan vielä hetkeksi ensimmäiseen kertomukseen. Monien vaiheiden jälkeen pöllö päätyy minäkertojalle, joka on nähtävästi toiminut kaikista henkilöistä vähiten aktiivisesti sen saamiseksi. Kertoja ymmärtää tehtävänsä, vaikka hautuumaan läsnäolo jo vihjaakin, miten hankkeessa tulee käymään.

"Ulkona ajattelin: 'Kaikessa vielä katselemista, kaikissa kasvoissa elävöittämistä", ja kassi oli kevyt pöllöineen, jopa niin, että kohotin sen rinnalleni katsellakseni hautuumaan kulmalla linnun eläviin silmiin."
***

Kirjasta on syytä nostaa esiin myös sen omalaatuinen dialogi. Simpura ei pyrikään realistisen puhekieliseen ilmaisuun vaan antaa henkilöidensä puhua kohtalokkaita, monin merkityksin koodattuja virkkeitä.

Näin puhuu (tai ehkä puhuisi…) minäkertojan pakkomielteisen rakkauden kohde Lara upeassa kertomuksessa "Rakkaus", jossa pöllönkatse korvautuu hetkeksi pronssisten patsaiden lamaannuttavalla tuijotuksella ja jossa todellisen rakkauden mahdollisuus tietysti osoittautuu yhtä mahdottomaksi kuin elämän vangitseminen kuolleen pöllön silmiin:

"Sinun ornitologinen otteesi maahan ja metsiin oli yllättävyydessään rohkea. Jos sen rajuus oli harkittua, minä kunnioitan."
ja
"Me olemme kaksiteräinen miekka ja aura kalvoa halkomassa, ja kalvo näkee, miten me sen halkaisimme, ja me näemme kalvonalisen."
***

Kokoelman viimeinen kertomus "Yön kartta" on kiehtova kertomus sataman ja sen laivojen vartijaksi pestautuvasta minäkertojasta. Ensimmäistä yksin tehtyä kierrosta kuvataan piinallisen yksityiskohtaisesti (Juha Rikama vertaa hiljattain lukemassani novelleja ja niiden tulkintoja sisältävässä teoksessa "Yön ja päivän kartta" Simpuran otetta Kafkaan). Pikku hiljaa todellisuus käy yhä omituisemmaksi ja alkaa karata minäkertojan hallinnasta. Kaaos havainnollistuu tiedostamattoman symbolissa, kääpiössä nimeltä Krister Mäkimies, jonka ilmestyminen tarinaan tuo mieleen David Lynchin maailman Twin Peaksissä. Kaaoksen voimat saavat vallan, ja kaikki päättyy symbolisesti tiheään kuvaan, joka jääköön paljastamatta.

***

Simpura luo kielellään ihan omanlaisensa maailman, joka on täynnä symboliikkaa ja unenomaista arvaamattomuutta. Maailma on samalla tuttu ja vieras, se uhmaa koko ajan ihmisten sitkeitä pyrkimyksiä ja uhkaa muuttua muuksi. Sen ihmiset pyrkivät muka-rationaalisilla puuhillaan ottamaan maailman haltuun, siinä onnistumatta. Pöllön silmät samentuvat väistämättä, ja lopulta palaa koko viisauden ja oppimisen symboli. Monimutkaista todellisuutta edustava yön kartta, jonka pöllö epäilemättä näkee, jää ihmiseltä piirtämättä.

maanantai 1. huhtikuuta 2013

Varokaa pala(a)via novelleja!

Voiko pääsiäislomaa rattoisammin viettää?
Löysin Sammakon kirjakaupan loppuunmyynnistä eurolla kirjan, jota en ihmeekseni ole aiemmin ikinä nähnyt: Kirsti Mäkisen toimittama "Yön ja päivän kartta" on 1993 WSOY:ltä ilmestynyt kokoelma novelleja ja niiden tulkintoja. (Sivumennen sanoen: oli surullista vaellella asiakkaista lähes tyhjässä mutta hyviä kirjoja pursuavassa kirjakaupassa, jossa kaikki oli 80 prosentin alennuksessa).

Kirjan pääosin varsin lyhyet novellit kattavat aikamoisen kaaren Raamatusta Rosa Liksomiin, joten katto on korkealla ja niin pois päin. Suomalaisten kirjallisuudentutkijoiden ja kirjailijoiden tulkinnat, joissa keskitytään ilman turhia krumeluureja avaamaan novellien keskeiset teemat, niitä edustavat motiivit sekä näyttämään harjaantumattomalle lukijalle novellin kerrontaratkaisun perusteet, ovat napakoita ja hyviä, osa kovastikin oivaltavia. Useimmissa analyyseissa kytketään novelli osaksi kunkin kirjailijan tuotantoa ja joissain jopa auttavaisesti kerrotaan, mitä lisätasoja novelliin tulee, kun sitä katsoo osana kirjailijan tuotannon kokonaisuutta.

Toinen vastaava suomalainen teos on muuten (kai 1969 ensimmäisen kerran) ilmestynyt Mirjam Polkusen ja Pekka Tarkan toimittama, Yleisradion ohjelmasarjaan perustunut "Novelli ja tulkinta", josta olin joskus aikanaan todella innoissani ja taisinpa sen perusteella hakea käsiini Joycen "Dublinilaisia" sekä Kafkan novelleja.

Kyllä novellit ovat sitten hieno asia! Novelli palaa! Ja tällaisia "Yön ja päivän kartan" kaltaisia kirjoja tarvitaan siksi, että niiden avulla novellien tehokeinoihin ja tulkintaan pääsee käsiksi sellainenkin, jolle tämän taiteenlajin salat eivät muuten meinaa aueta. Näitä pitäisi saada lisää.

***

Suurimman vaikutuksen kokoelman novelleista teki Pentti Haanpään "Päntän äijän vajoaminen", joka on ilmestynyt 1947 kokoelmassa "Heta Rahko korkeassa iässä". Siinä Päntän äijä, "köyhä korpisuomalainen", vajoaa vaimonsa ja koko kylän kauhuksi heikkoihin jäihin, kuten joka syksy (ja välillä keväälläkin). On se sitten olennaista tai ei, syksyiseen järveenhän se hukkui Haanpääkin, ei tosin reellä vaan veneellä.

Novellia tulkinnut, Haanpään elämästä kirjankin kirjoittanut Vesa Karonen kampaa novellia erityisesti "julkisuuden henkilön" käsitteen kautta, mutta näyttää samalla, että aineksia novellissa on todella moneen. Turvallisten mielipiteiden uhmaaminen ja ankara sitkeys (jotka vertautuvat myös Haanpään omaan kirjalliseen toimintaan), ihanteet ja niiden pettävyys, Jeesus-metaforat… 
Freudilaisen tulkinnankin vaimoaan jäälle pakenevan miehen motiiveista voisi esittää. Se on myös hieno allegoria siitä, miten ihminen (vai suomalainen mies?) on olemassa tuhoavien riippuvuuksiensa ja pakkomielteidensä kautta, ja hakee niiden kautta jotain turvaa, jotain kestävää. 

Ja kuitenkin, kuten Karonen sanoo: "Tulkinnat vain lienevät petollisia kuin yksiöinen jää." "Päntän äijän vajoaminen" ei lopulta tyhjenny mihinkään.

Mutta onhan hienoja teemoja ja niitä osuvasti palvelevia motiiveja nähty vaikka kuinka. Aivan erityisen Haanpään tekstistä tekee sen herkuttelevan ironinen kieli ja kerronnan imu. Tapahtumien näyttämö kuvataan yhdellä tappavan tehokkaalla kappaleella, ja sen jälkeen tarina lähtee viemään kuin reki yksiöisellä jäällä. Kielikuvat ovat niin herkullisia, että niitä jää imeskelemään vaikka tekisi mieli kiirehtiä eteenpäin. Reki luistaa kuin ihmisen ajatus, "mikään tässä elämässä ei ollut niin sileätä kuin syksyinen jää", on "Päntän ukon putoamisajat", ja pudonnut äijä on "aivan liikkumaton ja hiljainen poika, märkä ja surkea", eikä hänessä näytä olevan "helmeäkään henkeä".

Ja mikä lopetus:

"Siten Päntän äijän jäihin vajoamisesta koitui melkoisesti vaivaa järven rannan asukkaille ja samalla ikäänkuin makua ja särvintä yksitoikkoiseen elämänmenoon. Jotakin oli tapahtunut: Päntän äijä oli taasen pudonnut…"
*** 

Huomasin myös, että Alberto Moravian novelleja pitäisi lukea enemmänkin kuin ne kaksi, jotka tässä kokoelmassa olivat mukana. Ne luotaavat keski-ikäisen miehen mielenmaisemaa aika vastaanpanemattomasti. Juha Seppälä, jolta en häpeäkseni ole lukenut kuin romaaneja, sanoo novellissaan "Supermarket" sen, mihin Michel Houellebecqiltä meni kokonainen kirja, ellei kaksikin. Ja sitten ne kaksi Siekkistä, se pitkä Simpura ja se Tuurin versio sivullisen ikuisesta teemasta, jonka Seppälä pisti analyysissaan pakettiin niin että rutisi. Olipa kokoelmassa mukana vielä Tšehovin iki-ihana "Ylioppilas", joka sijoittuu osuvasti pääsiäiseen (tai pikemminkin pääsiäisiin). Oijoi sentään.