sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Modernisti näkee näkyjä

Helena Ruuskan kirjoittama elämäkerta ”Kuin linnun kirkaisu” palautti Marja-Liisa Vartion (1924-1966) pitkästä aikaa ajatuksiini. Luin häntä joskus lukioikäisenä ja tykkäsin kovasti, mutta jotenkin häntä ei ole sen jälkeen tullut luettua vaikka modernisteja mukamas harrastankin. Ruuska toimii äidinkielenopettajana ja on aiemmin kirjoittanut väitöskirjan Vartion Madame Bovarya mukailevasta romaanista "Kaikki naiset näkevät unia".

41-vuotiaana kuolleessa Vartiossa on henkilönä paljon mielenkiintoista – hän oli avioerolapsi, joka eli lapsuutensa ja nuoruutensa Joel Lehtosen Säämingin ja Aleksis Kiven Nurmijärven välillä ja ammensi näistä "kahdesta maisemasta" aineksia kirjallisuuteensa. Hän oli omapäinen nuorinainen, puhetta pulppuavan suvun vaikutteita imenyt armoitettu ja spontaani tarinankertoja, ensin varakkaan ja alkoholisoituneen  taidegalleristi Valter Vartion, sittemmin Paavo Haavikon vaimo, Sylvi Kekkosen ystävä, Tuomas Anhavan kätilöimä otavalainen runoilija ja kirjailija. Ruuska piirtää Vartiosta kuvan savolaisena luonnonlapsena, joka onnistui hurmaamaan Helsingin jäyhät kulttuuripiirit tarinoillaan perinnönjaoista, unista ja suomalaisen maaseudun kummallisista hahmoista.

Ruuskan elämäkerta on ensimmäinen Vartiosta kirjoitettu ja siten erityisen arvokas. WSOY:lle kuuluu hatunnosto siitä, että otavalaisen modernistin elämää luotaava kirja on päätetty kustantaa.

***


Ruuskan tapa käsitellä aihettaan on varsin perinteinen, tosin tuotantoa käydään läpi piristävän paljon. Ruuska lähtee liikkeelle sairastelleen, kilpirauhasen ylitoimintaan väärää hoitoa saaneen ja unilääkkeitä runsaasti käyttäneen Vartion dramaattisesta kuolemasta, jonka lopullinen syy paikannetaan alkukesäisen uintireissun aiheuttamaan vilustumiseen. Tämän jälkeen Ruuska palaa Vartion lapsuuteen, etenee kronologisesti tarinaa preesensissä kuljettaen. Hän pysyttelee hyvän elämäkerturin tavoin varsin näkymättömänä ja antaa oman kädenjälkensä näkyä lähinnä Vartion tuotantoa koskevissa pohdinnoissa.

Painoa on paljon nuoruusvuosilla, joilta on toimitettu Vartion päiväkirjat. Tuula Levoa viipyily Marja-Liisan teinirakkauksissa ärsytti, itseäni ei niinkään, koska näin tuntui paljastuvan jotain olennaista paitsi Marja-Liisan elämänasenteesta myös 40-luvun sovinnaisuuskäsityksistä ja sodan vaikutuksista niihin. Ruuska on lisäksi haastatellut laajasti Vartion ja Paavo Haavikon lähipiiriä, ml. isänsä työtä jatkavaa Heikki Haavikkoa, ja saanut käyttöönsä aiemmin tuntematonta Vartiolta jälkeenjäänyttä aineistoa, kirjeitä ja valokuvia. Näkökulma on aika kohtelias, esimerkiksi Vartion perhe-elämää ja lasten vaiheita ei juuri tirkistellä. En tiedä onko tämä hyvä vai huono asia, koska esimerkiksi Vartion ottotyttären, niin ikään nuorena kuolleen Laritsan vaiheisiin liittyisi paljon myös Vartion persoonan ja miksei hänen kirjallisuutensakin kannalta mielenkiintoista ainesta.

***

Yksi mahdollinen, mm. Jouni Tossavaisen Kiiltomadossa mainitsema marmatuksen aihe kirjassa liittyy siihen, että Ruuska tulkitsee monin paikoin Vartion elämää ja ajatuksia hänen fiktionsa kautta. Näinhän usein tehdään. Se, onko tässä mitään pahaa, kunhan temppu tehdään läpinäkyvästi, on ikuisuuskysymys. Itse en tästä ole järin huolissani, koska en jaksa aina uskoa ns. virallisten lähteidenkään edustavan mitään absoluuttista totuutta. Miksei kirjailijan tuotannon kautta voisi pyrkiä lähestymään hänen maailmankuvaansa ja syvimpiä ajatuksiaan? Ja toisaalta: Ovatko päiväkirjat täysin luotettavia? Entä aikalaistodistajien lausunnot?

Toisaalta Ruuska lukee Vartion tuotantoa aika vahvasti omaelämäkerrallista aineistoa vasten. Ruuska tiivistää "vartiolaisen kerronnan" hänen lapsuudenkokemuksistaan kumpuavaan sukulaissetien ja -tätien jatkuvaan tarinointiin:  

"Kertomuksissa setvitään menneisyyttä, mutta ne värittävät tai selittävät nykyisyyttä. Olennaisia ovat kertomusten toistaminen ja varioiminen, näkökulmien vaihdokset ja erilaisten äänten sekoittuminen."
Ruuska korostaa Vartion ansioita nimenomaan tarinankertojana ja viittaa tapauksiin, jossa hän sai kuuntelijansa haltioitumaan kertomuksillaan perinnönjaoista ja erityisesti nähdyistä unista, joiden vatkaamiselle kirjailija oli altistunut lapsuudessaan päivä toisensa jälkeen. Samalla Ruuska muistaa korostaa, että Vartiolla oli vahva kokonaisrakenteen taju, mikä teki hänestä kiinnostavan romaanikirjailijan.

Ruuskan omaelämäkerrallisesta materiaalista ammentava ote käy ilmi selvästi, kun vertaa hänen analyysiaan postuumina ilmestyneestä romaanista "Hänen olivat linnut" Pirkko Alhoniemen vuonna 1973 ilmestyneessä "Romaani ja tulkinta" -kirjassa esittämään hienoon symbolistiseen analyysiin, jossa omituisen ruustinnan ja hänen palvelijansa arkisista jahnauksista ammennetaan lintutematiikan kautta suuria uskonnollisia, seksuaalisia ja yhteiskunnan muuttumiseen liittyviä merkityksiä ja valtavia jännitteitä.

Minusta ei ole yhtään pahaksi, että Ruuska paitsi ammentaa Alhoniemen analyysista myös kertoo romaanin tosielämän vaikuttimista sukulaistalon ullakolla rapistuvaa täytettyä joutsenta myöten. On mm. hauska tietää, että "nopeasti ja näynomaisesti" kirjoittanut Vartio on kuvaillut olevansa kirjoittaessaan "kuin metso soitimella" (postauksen alussa oleva kuva on Seppo Polameren kuvitusta romaaniin "Hänen olivat linnut"). Tämän tietäen romaanin muutenkin merkityksiä täyteen ahdettu, lähes sivun mittaisena virkkeenä vyöryvä, katharttinen grande finale saa aivan uusia ulottuvuuksia. Alhoniemi on epäilemättä oikeaoppinen tulkitessaan romaania puhtaan teoslähtöisesti, mutta minusta biografinen tulkinta usein enemmänkin lisää jotain taideteoksiin kuin vähentää niiden itsenäistä arvoa. Tästä hyvänä esimerkkinä on Ruuskan siteeraama Haavikon runo ”Puut, kaikki heidän vihreytensä”, joka muuttaa vahvasti väriä kun tietää, milloin se on kirjoitettu.

***

Ehkä kaikista mielenkiintoisin kohta Ruuskan kirjassa on "Se on sitten kevät" -romaania koskeva, tarkasti kuvattu havainnollistus siitä, miten Tuomas Anhava ohjasi Vartion tunteellista ja runsasta ilmaisua modernistiseen pelkistettyyn tyyliin (esimerkin yliviivauksineen voi katsoa esim. täältä. Myös Paavo Haavikon rooli kirjojen ideoinnissa ja editoinnissa tulee hyvin esiin. 

Luin itse elämäkerran innoittamana Vartion vuonna 1958 ilmestyneen toisen romaanin "Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö". Kuulas, jopa askeettiseen tyyliin kirjoitettu ja tiukasti rakennettu tarina kertoo tytöstä, joka tulee raskaaksi varatulle miehelle ja pakenee sosiaalista stigmaa ja perheen asettamia henkisiä kahleita kaupunkiin. Kirja on todella hieno kaikessa vähäeleisyydessään, ja Ruuska kytkee kirjan naiskuvan hienosti viisikymmentäluvun konventioihin ja moraalikäsityksiin. Ruuska havainnollistaa myös, miten Vartio ammensi aiheensa omista kokemuksistaan mutta antoi niiden lopulta noudattaa taiteen vaatimuksia.

Tämän perään luettuna "Hänen olivat linnut" oli jotain ihan muuta – runsasta, harhailevaa symbolistista maalailua, samojen teemojen toistoa, maailmaa jonka täyttävät "etiäiset", merkit, taikausko ja ihmiselämän kietoutuminen osaksi ylisukupolvista tarinoiden perinnettä. Dialogi on vallannut runsaasti alaa kertojalta. Viimeisellä romaanillaan Vartio tavallaan palaa ensimmäisiin julkaistuihin teoksiinsa, runoihin ja proosarunoihin, jotka ovat täynnä unimaailmaa, fantasiaa ja symboliikkaa.

***

"Tyttö kuin tyttö" hyödyntää taitavasti vapaata epäsuoraa kerrontaa. Kertoja pysyy tiiviisti päähenkilön tajunnassa ja siirtyy välillä sujuvasti dialogiin. Tekstistä välittyy nuoren ihmisen maailmaa ja itseään ihmettelevä ajattelu:

"Hän käänsi katseensa pois, katsoi nyt esineitä hämärässä huoneessa, liikautti kättään. Se oli, koska se liikkui, kun hän ajatteli, että minä liikutan sitä nyt. Valvottu yö ja väsymys, siitä se tuli, tämä olo. Kuin maailma ympärillä olisi ohentunut, esineet olleet tyhjästä tehtyjä, kädet tyhjät, vain viivalla tehdyt."
"Hänen olivat linnut" on taas risteilevien tarinoiden kudosta, jossa äänessä on rakkautta vaille jäänyt ja vähintään yhtä paljon menneisyydessä kuin nykyisyydessä asuva ruustinna:
"Illan suussa he lähtivät, piispa ja hän, yhdessä luodoille, ja aamulla oli työpöydällä viisi uutta lintua, vesilintuja, niitä samoja jotka huutelevat niin haikeasti öisellä selällä. Sinä yönä kun hän palasi kotiin kädessään tuo pitkänokkainen – älä katkaise sitä Alma, kuovin nokka katkeaa jos sitä kantaa noin, kanna näin, kuin sylilasta, olenhan minä sinua opettanut, noin, ja pane se yksikseen toiselle ikkunalaudalle, älä siihen sorsan viereen, eivät ne luonnossakaan minun tietääkseni ole toisiaan lähellä – niin, kun hän palasi kotiin, minä seisoin portailla odottamassa ja minun mittani oli täysi. 'Mitä jos ampuisit minut', sanoin. 'Tahtoisin tietää minkä virren laulattaisit sen päälle kun olisit preparoinut minut, katsoppas, eikö näitten läpi olisi mukava työntää rautalanka, katsoppas, kun minä pidän niitä näin ja jalat näin, mihin asentoon sinä laittaisit minut, minä olen miettinyt sitä koko yön, panisitko sinä minut istumaan, seisomaan yhdellä jalalla, katso näin, vai panisitko näin, käden koholle ilmaan, vai molemmat kädetkö, vai käsi pitkin sivua tai molemmat kädet? Koko yön minä olen odottanut sinua kotiin, koko yön olen kulkenut edestakaisin ja katsellut näitä ja ajatellut että mikäpä muu minä olen kuin lintu tässä kokoelmassa, minkä nimen sinä minulle antaisit, rara avis vai mitä."
Rovasti reagoi ruustinnan muistelun mukaan syyttämällä häntä siitä, ettei lasta odottava ruustinna osaa suhtautua raskauteensa kuin kansannainen, ja määrää hänet eri huoneeseen nukkumaan. Alma käskee tuskastuneena ruustinnaa lopettamaan vatvomisen.
"Älkää alkako taas, älkää alkako, Alma sanoi, – tulee uneton yö kun te taas puhutte tuota. Menkää pois älkääkä katsoko lintuja enää tänä päivänä."
***

Kumpi on sitten todellista Vartiota, ja onko sillä mitään merkitystä? Oli miten oli, tämä jännite Vartion tuotannossa välillä tekee hänestä niin mielenkiintoisen ja korostaa suomalaisen modernismin taustapirujen luomien konventioiden tiukkuutta. Kuten Ruuska toteaa, "anhavalaisessa maisemassa koski ei saa pauhata vapaana."

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Pieniä ne on kirjailijan perunat

Helsinki-kirjojen onnistunut Facebook-puffi Jyri ja Jera Hännisen teoksesta "Haluatko todella kirjailijaksi?" sai minut kävelemään lähes niiltä sijoiltani Akateemiseen. Ensimmäinen havainto oli, että vetävää otsikkoa on todella syytä täydentää kirjan alaotsikolla "matkaopas kirjamaailmaan", jotta sisältö pääsee oikeuksiinsa. Kirja sisältää nimittäin paitsi hyödyllistä käytännön tietoa ja aiheellista pelottelua kirjailijanaluille myös   sanakirjamuotoon sommitellun tieto- ja juorupläjäyksen kirja-alan kammareista. Kirjoittajilta oli pari vuotta sitten tulossa Teoksen pressilistoillakin pyörinyt kirja "kustantamoiden hulluista vuosista", ja se näkyy olevan ainakin joidenkin nettikirjakauppojenkin sivuilla ennakkotilattavana. Itselläni ei ole tietoa, onko kyseinen kirja todella ilmestymässä. 

Oli miten oli, hyvä katsaus noihin hulluihin vuosiin on saatu mahtumaan näiden kansien väliin. Kirja ei todellakaan pyri "objektiiviseen" katsantoon vaan tarinoi ironisesti ja kärjekkäästi luovan työn tekijöiden näkökulmasta ja luo näin varmaan alalle kaipaileville oikeita puhetapoja. Tässä maailmassa pahiksia ovat kirja-alan vallanneet eijkensbaijarsit, puppugeneraattorikonsultit ja Excel-miehet, jotka eivät ymmärrä kirjoista muuta kuin sen että ne ovat neliskanttisia eivätkä tunnu menevän kunnolla kaupaksi (Haavikkoa erittäin vapaasti mukaillen). Hyvä esimerkki kirjoittajien näkökulmasta on kirjan organisaatiouudistusta koskeva kohta: 

"ORGANISAATIOUUDISTUS. Peitenimi sille operaatiolle, jolla noin kahden vuoden välein tuhotaan työpaikan ilmapiiri, tehdään työskentely hankalammaksi ja siirretään pomon inhokkeja syrjään sekä nostetaan perseennuolijoita keskeisille paikoille. Operaatiota perustellaan aina sillä, että 'kustantamon toiminnasta tehdään tehokkaampaa ja parempaa' ja että 'operaatiosta hyötyvät kaikki'. Erityisen harmilliseksi tuhoamisoperaatiot tekee se, että useissa kustantamoissa olisi oikeasti tarvetta järjestellä työt järkevämmin – näin tapahtuu organisaatiouudistuksissa vain harvoin."
*** 

Kirjan rakenteen ja otsikon suhteesta voi kai päätellä kirjoittajien näkemyksen olevan, että tällaisessa maailmassa terävän kynän ja esteettisen vainun lisäksi kirjailijakandidaatin olisi hyvä olla myös täysimittainen suhdesuhmuroija, joka paitsi osaa halveksia bisnesmiehiä myös erottaa Mervi Kantokorven Silja Hiidenheimosta ja tietää, mihin kapakkaan kannattaa milloinkin osua itseään markkinoimaan.

"Haluatko todella kirjailijaksi?" avaa hyvin sitä, miten pienet suomalaiset kirja-alan piirit ovat ja kuinka vaikea alalle on pystymetsästä päästä (sama koskee tietysti monia muitakin aloja pienessä maassamme). Se ei lopullisesti kirjasta selviä, kuinka moni esikoiskirjailija onnistuu saamaan kustannussopimuksen täysin ilman kontakteja ja suosittelijoita. Se lukijalle kerrotaan, että tällaisessa tapauksessa ollaan vahvasti takamatkalla Kriittiset korkeakoulunsa käyneisiin ja Kosmoksensa kolunneisiin kilpailijoihin nähden. Tästä olisi ollut mielenkiintoista kuulla edes karkea arvaus.

***

Kirja palaa kerta toisensa jälkeen sovittamattoman tuntuiseen ristiriitaan nykyaikaisen kvartaalitalouden ja perinteisesti mielletyn kirjankustantamisen logiikkojen välillä. Kirjoittajat harmittelevat sitä, miten suurten kustantamojen Excel-miehet eivät enää ymmärrä kulttuuriarvoja kustantamisessa, kehtasipa yksi heistä tunnetusti kutsua suomalaista kirjallisuutta Sanoman näkövinkkelistä termillä "small potatoes".

Valitettava totuus tietysti on, että suomalainen kirjallisuus on monikansallisen bisneksen näkökulmasta "Euroopan syrjäinen perunapelto", kuten Asko Sahlberg kirjassa asian ilmaisee. Koko kirja-alan nettomyynti on noin kymmenesosa suomalaisen lastinkäsittelyratkaisuihin (mikä ihana sana!) erikoistuneen Cargotec Oyj:n liikevaihdosta. Kaunokirjallisuuden arvonlisäveroton nettomyynti on kirjan mukaan 42 miljoonaa euroa vuodessa, mikä on sentään vähän enemmän kuin Kesko Oyj:n myynti yhdessä päivässä.

***

Kirjoittajat toteavat auliisti itsekin, että kaunokirjallisuuden julkaiseminen todella on monta kertaa paitsi tappiollista myös joka tapauksessa rahallisesti näpertelyn tasolle jäävää puuhaa. Tästä ilmiöstä Hänniset esittävät erittäin valaisevan fiktiivistä esikoisrunoilijaa koskevan laskelman, josta näkee miten pienistä rahasummista yksittäisen kirjan kohdalla useimmiten puhutaan. Keskivertokirjailijan tulot ovat 2000 euroa vuodessa, muistutetaan kirjassa useaan kertaan.

Ja silti kustantamot julkaisevat vuosi toisensa jälkeen valtavan määrän liiketaloudellisesti ajatellen marginaalisia kirjoja, varmasti juuri kirjoittajien korostaman kirjallisen uskottavuutensa takia ja kenties myös rakkaudesta kirjallisuuteen.

Kun ei itse toimi alalla, voi olla epäcoolisti positiivinen. Kirja-ala herättää kokoonsa nähden erittäin suurta mielenkiintoa, kirjoista puhutaan, kirjoja arvostetaan. Sanovathan kirjoittajat itsekin, että jostain käsittämättömästä syystä tuhannet ja taas tuhannet ihmiset haluavat kirjailijoiksi ja kirja-alalle kaikesta siihen liittyvästä tuskasta ja köyhäilystä huolimatta. Suomessa ilmestyy sitä paitsi joka vuosi Joni Pyysalon novellien, Henriikka Tavin runokokoelmien ja kirjan tietojen mukaan ensi syksynä Sammattiin siirtyvän Aki Ollikaisen esikoisen kaltaisia herkkupaloja, ja tekijänoikeuksien kahleista vapautunutta James Joycea on viimeisen vuoden aikana suomennettu niin että heikompaa hirvittää.

Kustantamojen imagotietoisuuden ja niiden kätköissä taiteelle takovien sydänten lisäksi syy on tietysti vanha ja tuttu: taide on aina syntynyt mitä ihmeellisimmissä olosuhteissa, suurelta osin rahatalouden insentiiveistä irrallaan. Kirjailijat ovat aina joko perineet tai naineet rahaa, kirjoittaneet sivutöinä ja/tai eläneet köyhyydessä. Erityisen armoton tilanne on tietysti pienellä kielialueella, kuten olemme saaneet kuulla vieläpä suomalaisittain erittäin hyvin menestyneen Hannu Raittilan suusta. 

***

Joku sanoi joskus jossain, että jos henkilö ei suostu tekemään taidetta ilman riittävää korvausta, taiteen kannalta on parempi että kyseinen henkilö keskittyykin ihan muihin juttuihin. Tämä kaikki on kovasti julmaa oikeiden taiteilijoiden kannalta, vaikka apurahoja onneksi jaetaankin, arvaukseni mukaan myös tulevaisuudessa.

Kirja-alalla työskenteleviltä ja sen realiteetteja tuskailevilta voi aina myös kysyä, miltä maistuisi jatkuvilla tehostamispaineilla höystetty neljänkymmenen vuoden ura vaikkapa sähkö- ja elektroniikkaromua koskevaa kv-, EU- ja kansallisen tason lainsäädäntöä ja näiden kotimaista toimeenpanoa valmistelevana ylitarkastajana suomalaisessa ministeriössä? Rahaa tulisi varmasti enemmän kuin kirjailijana, jopa enemmän kuin kustannustoimittajana. Myös KHT-tilintarkastajat kuuluvat olevan kohtuullisesti palkattuja ja laskentatoimihan on tunnetusti varsin tenhoavaa.

*** 

Työtä kirjan eteen on tehty paljon, autenttista tunnelmaa tuovia haastatteluja on pyydetty ja saatu runsain mitoin. Aina delikaatille juorumaaperälle uskaltautumisesta voi nostaa kirjoittajille hattua, siviilirohkeutta se nimittäin vaatii. Vastaavia suorapuheisia inside-kurkistuksia olisi hauska nähdä monista muistakin ammattiryhmistä, mutta tällainen tarkoittaisi useimmiten alalla toimivalle kirjoittajalleen ammatillista itsemurhaa. En siten jaksa uskoa, että kirjoittajien huoli kustannusalan "sisäisen sananvapauden surkeasta tilasta" on kovin perusteltu ainakaan muihin ammattiryhmiin verrattuna. Muistan esimerkiksi viime vuoden kirjamessuilta aika vapaasti hengittävän kirja-alan tilaa koskevan keskustelun, jollaista olisi julkisiin tiloihin sijoittuvana aika vaikea kuvitella esimerkiksi ulkoasiainhallinnon virkamiesten tai Nokian käyttöjärjestelmäsuunnittelijoiden (siis silloin kuin Nokialla vielä oli omia käyttöjärjestelmiä) kesken.

Pakko myöntää, että luin kirjan lähes pakonomaisesti ahmimalla, imien jokaisen detaljin (moni niistä oli ennestään tuttuja, mutta silti) niin kuin vain kirja-alan erityisyydestä epärealistisia kuvitelmia elättelevä ja sen ulkopuolella työskentelevä suinkin voi. Sanakirjamuoto toimii yllättävän hyvin, vaikka se johtaakin aina väistämättömästi jonkinasteiseen toistoon. Ainoa pieni marmatuksen aihe on herrojen omaa ilmaisua käyttäen kirjan "hitusen heikko viimeistely". Ja ainahan tällaisissa listauksissa jotain unohtuu – esimerkiksi nyt kustannusosakeyhtiö Sammakko.

Taas yksi kirjablogi myöntää teokselle "Haluatko todella kirjailijaksi?" uuden kirja-alan tiedonjulkistamispalkinnon "Pienet perunat", joka jaetaan nyt ensimmäistä kertaa. Palkintona on se kaksi-kolme euroa, joka kovalla rahalla ostetusta kirjasta tekijänprosenttina kirjoittajille kilahtaa. 


(Kirjasta on blogannut aiemmin ainakin Kirjava kammari)

tiistai 4. syyskuuta 2012

Usko tai kuolema

"Olin ikään kuin elävinäni ja kulkevinani ja tulin kuilun partaalle, ja näin selvästi, ettei edessä ollut muuta kuin tuho. Pysähtyä en voinut, takaisin en päässyt, en voinut sulkea silmiä näkemästä, että edessä ei ollut muuta kuin elämän ja onnen harhaa ja todellisiä kärsimyksiä ja todellinen kuolema – täysi tuho." (Suomennos Eero Balk)
Eksistentialismin ystävänä olen aina saanut suurta tyydytystä Leo Tolstoin (1828–1910) teoksesta ”Tunnustuksia” (Исповедь, englanniksi ”A Confession”), jonka suuri kirjailija kirjoitti kypsässä 50 vuoden iässä "Sodan ja rauhan" ja "Anna Kareninan" julkaistuaan (Tolstoi tietysti kehitteli uskonkriisinsä teemaa jo Anna Kareninassa Levinin hahmon kautta). Kirja on lyhyt ja suorastaan räjähtävää ahdistusta huutava omaelämäkerrallinen tutkielma elämän tarkoituksettomuuden kanssa kamppailusta. 

Tolstoi kuvaa lapsuudessa saadun rutiiniortodoksisuutensa murenemista materialismiksi venäläiselle sivistyneistölle tyypilliseen tapaan, ankaraa hummailuaan kaikkien kuviteltavissa olevien paheiden parissa, fyysisiä ja henkisiä itsekuriharjoituksiaan, kirjallista totuuden tavoittelua tyhjäksi osoittautuvan ”edistyksen” asialla sekä epäonnistumaan tuomittua merkityksen etsimistä perheestä ja tieteestä. Valtava kirjallinen menestys ja taloudellinen vaurauskin jättävät keski-ikäisen Tolstoin kylmäksi, elämä on muuttunut pelkäksi julmaksi pilaksi ja kaiken mitätöivä kysymys palaa yhä uudestaan hänen luokseen: "Onko elämälläni sellainen tarkoitus, joka ei tuhoudu minua väistämättä kohtaavassa kuolemassa?"

Rationaalinen ajattelu sanoi Tolstoille selkeästi kuten muillekin asiaan enemmän syventyneille, että rationaalisesta näkökulmasta katsellen elämällä ei voi olla tarkoitusta. Tämän kanssa Tolstoi ei voinut elää. Kristinusko taas vaati järjen kieltämistä, "joka oli vielä mahdottomampaa kuin elämän kieltäminen."

Basam Booksin kustantamaan Eero Balkin uuteen käännökseen (2012) esipuheen kirjoittanut Torsti Lehtinen vertaa uskonsa ja järkensä ristitulessa harhailevan Tolstoin retkiä osuvasti Sisyfokseen: 
"Tolstoin Sisyfoksen kivi on Kristuksen hautakivi. Tolstoi haluaisi epätoivoisen kiihkeästi uskoa, että kivi on vieritetty haudan suulta ja hauta on tyhjä, mutta hän ei suostu uhraamaan älyään ja ymmärrystään uskon alttarille. Samalla hän kadehtii yksinkertaista rahvasta, joka seisoo kirkossa liekehtivät tuohukset kädessä ja veisaa: 'Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi!'"
***

Näistä varsin perinteistä eksistentiaalista tuskailua edustavista premisseistä Tolstoi alkoi hakea omaperäistä ratkaisuaan elämän tarkoituksen ongelmaan. Koska yksinkertaiset massat tuntuivat elävän onnellisina elämäänsä, Tolstoi päätteli, että hänen ajatuskulussaan oli virhe. Hän tajusi, että vain usko voi antaa vastauksia, joihin sisältyy mielekkäästi äärellisen olemassaolon suhde äärettömään tarkoitukseen: ihminen on äärettömän osa. Siten Tolstoille usko oli väistämättömyys, koska ilman sitä elämä ei ollut mahdollista kuin siinä tapauksessa, että onnistui olemaan näkemättä ääretöntä. "Missä on elämä, siellä on usko, niin kauan kuin ihmiskunta on ollut olemassa, se on antanut elämisen mahdollisuuden, ja uskon piirteet ovat aina ja kaikkialla samat."

Tolstoin valinnoiksi kaiken turhuuden edessä pelkistyivät itsemurha tai uskonhyppy, ja hän valitsi jälkimmäisen, tietysti perustellen sen itselleen tyydyttävästi. Perusteellisena miehenä Tolstoi pyrki löytämään uskon, joka sopisi hänen perusajatteluunsa muttei vaatisi suoranaista järjen kieltämistä: hän tutki antaumuksella ainakin buddhismia, islamia ja tietysti kristinuskoa.

Tolstoi tuli kuitenkin pian siihen tulokseen, että järjestäytyneen uskonnon edustajat olivat lähinnä epikurolaisia, joille uskonto tarjosi vain yhden mahdollisista väliaikaisista lohduista kuolemaa vastaan. Hän tuli vakuuttuneeksi, että suuria massoja ohjasi jokin todellinen usko, joka poikkesi saarnamiesten valheellisuudesta. "Meidän piiriemme uskovien koko elämä oli ristiriidassa heidän uskonsa kanssa, ja työtätekevien uskovien koko elämä vahvisti sitä elämän tarkoitusta, jonka uskon tunteminen antoi." Tolstoin mielestä tavalliset ihmiset hyväksyivät tyynesti sairautensa, kuolivat arvokkaasti ja uskoen elämänsä merkityksellisyyteen. Toisin oli sivistyneillä loiseläjillä, jotka elivät elostelevassa yltäkylläisyydessä, kuolemasta tietämättöminä tai sen torjuen.

Tolstoi päätteli, että ihmisen tulee rakentaa elämänsä "niin kuin eläimet, mutta sillä erotuksella, että hän kuolee, jos hän rakentaa sitä yksin – hänen ei pidä rakentaa sitä itselleen vaan kaikille." Tällainen ihminen – erotukseksi toisten työllä elävistä loiseläjistä – on onnellinen ja toteuttaa sitä, mitä ihmiseltä halutaan. Vain tekemällä sitä, mitä ihmiseltä halutaan, voi ymmärtää ihmiselämän merkityksen. Tolstoi ajatteli, että kun joutuu raatamaan leipänsä eteen ja auttamaan jatkuvasti lähimmäisiään, tekee sitä mitä ihmisen pitääkin tehdä. Jos on aikaa alkaa pohtia, onko raadannassa mitään järkeä tai vieraantuu muista ihmisistä, on automaattisesti harhateillä.

***

Tästä lähtökohdasta alkoi todellisen Jumalan etsintä, joka tiivistyy mielenkiintoiseen oivallukseen: "Elä ja etsi Jumalaa, niin silloin elämä ei ole vailla Jumalaa."

Tolstoille "rationaalisuus" oli tästä lähtien virran mukana menemistä, usko taas sitkeää taistelua virtaa vastaan. Kamppailun palkintona oli elämän tarkoitus: sielunsa pelastaminen. Kamppailu palautti Tolstoille elinvoimat ja hän alkoi taas suuntautua kohti elämää kuin nuorukaisena.

Tolstoi yritti sietää kansanuskoon kuuluvia rituaaleja kuten ehtoollista, kunnes niiden käsittämättömyys vei hänestä voiton. Lisäksi häntä kuvotti, että jokainen kristinuskon haara saarnasi omaa totuuttaan ja piti toisia valheellisina, mistä seurasi konflikteja, jopa sotia. Ratkaisu oli lopullinen irtisanoutuminen ortodoksisen kirkon dogmeista ja suuntautuminen kohti jotain puhtaampaa ydinuskoa. 

Kirjassa Tolstoi päätyy lopulta unensa inspiroimaan ajatukseen, että makaa jonkin tukevan päällä, eikä voi pudota, vaikkei ymmärräkään minkä varassa lepää.  Myöhemmissä teoksissaan hän visioi uutta kristinuskoa, joka pohjasi vuorisaarnalle, erityisesti sen rakkaudelle ja pasifismille. 

***

Tolstoin tunnustus vyöryy kuin paraskin dekkari, uskon ja epäuskon välillä.
Itselleni Tolstoin loistavasti kirjoitetun tarinan viehätys piilee siinä, että lukija epäilee jatkuvasti joutuneensa kirjallisesti erittäin lahjakkaan henkilön itsesumutuksen vaikutuspiiriin. Samalla Tolstoin päättelyyn haluaisi kuitenkin uskoa jollain aivan oudolla tavalla. Hyvä esimerkki on se, että Tolstoi olettaa "kansan" elävän vaistojensa varassa, vapaana kuolemanpelosta ja muista sivistyneistölle tyypillisistä neurooseista. Oletus on suorastaan törkeä – ja silti houkutteleva. Eikö olisi vapauttavaa voida luopua turhasta reflektiosta ja itsereflektiosta ja elää autenttista elämää, sanoisiko lajityypillisesti? Tai vähintään hyväksyä sen, että järjellä on rajansa, ja sen ulkopuolella on jotain muuta, jotain olennaista.

***

Tolstoin uskontaistelu jatkui hänen pitkän elämänsä loppuun ja sai poliittisiakin muotoja. Kun hän lopulta sai kerättyä rohkeutensa, hylkäsi omaisuutensa ja perheensä ja ryhtyi kierteleväksi askeetiksi, keuhkokuume korjasi hänet Astapovon rautatieasemalla.