lauantai 23. marraskuuta 2013

Kirjeitä luopumisen tuskasta

"Sinä revit Lucin toiseen aikaan: pariaikaan, hääaikaan, perheaikaan, teidän kahden keksimään aikaan. Sellaiseen aikaan, joka on minun kelloni ulkopuolella. Monen monta kertaa päivässä sinä kerrot rakkautesi hänelle. Miten sinä noin uskallat rakastaa? Luc voi jättää sinut millä sekunnilla hyvänsä, sellainen aika tikuttaa minun kellossani. Teenkö minä tarpeeksi pitääkseni hänet vieressäni, sinun on pohdittava päivittäin."
Maija Muinosen esikoisteos "Mustat paperit" (Teos 2013) on napakka ja omaääninen kirjeromaani siitä, miten vaikeaa syöpää sairastavan Ann Mielin on päästää irti elämästään ja alle kouluikäisestä Luc-pojastaan.

Merenrantakaupungissa englanninopettajana toimiva päähenkilö, jonka hunajaa tihkuvan sukunimen perusteella luokittelin ranskankieliseksi, alkaa juuri ennen kuolemaansa kirjoittaa kirjeitä pojalleen sekä uudeksi huoltajaksi kaavaillulle lastenhoitaja Rosalle. Ann ei tosin tyydy yhteisten muistojen kirjaamiseen ja elämänohjeiden antamiseen. Kirjeitä alkaa syntyä myös kirjoituspaperit toimittaneen yrityksen myyntijohtajalle, Mielin järjestämälle (ja kenties fiktion sisälläkin kuvitteelliselle) tappajalle, jonka tarkoitus on hoitaa Annin murha hänen haluamallaan tavalla kirjoittamishetkeä seuraavana päivänä, Annin pojalleen "valitsemalle" vaimolle ja niin edelleen.

***

Kirjeromaanimuoto on ratkaisuna erinomainen. Se liittää saman kertojanäänen tuottamat tekstifragmentit yhteen luontevalla tavalla. Muunlaista kertojaratkaisua lyhyelle romaanille on itse asiassa vaikea kuvitellakaan. Kirjeiden mittaan tapahtuvilla tyylinvaihdoksilla Muinonen saa rivien väleissä kuvattua tehokkaasti Mielin tunnetiloja kuoleman lähestyessä. Etuna on sekin, että kirjemuodon kautta Muinonen pääsee kätevästi näyttämään kielellisiä taitojaan ja soveltamaan kiinnostustaan kokeellisempaan proosailmaisuun kuitenkin niin, että kirja säilyy kauttaaltaan erittäin helposti lähestyttävänä.

Muinosella on kielellistä kunnianhimoa. Hän pelaa kertojansa kautta taitavasti sanajärjestyksillä ja poikkeilee runollisessa ilmaisussa, mikä sopii mainiosti perusvireeltään runollis-melodramaattiselle ja vielä kuoleman aiheuttamaan tunnemyrskyyn joutuneelle kertojalle.

Myös draaman kaari on hienosti rakennettu, vaikka mitään järisyttävää käännettä tai yllätystä kirja ei tavoittelekaan. Muinonen onnistuu huijaamaan lukijaansa, joka auliisti unohtaa välillä mistä kaikessa olikaan kysymys ja kuvittelee Annin mukana Luc-pojan aikuisena, naimisissa olevana kuuden lapsen isänä. 


Muinonen myös herättää päähenkilön persoonasta kiinnostavia kysymyksiä turhaan selittelyyn sortumatta. Miksi Ann kirjoittaa eikä vietä viimeisiä hetkiään poikansa kanssa? Miksi hän haluaa kuvitella itselleen tappajan, joka päästää hänet siististi päiviltä ennen sotkuista luonnollista kuolemaa? Miksi hän haukkuu Rosan vanhapiikuutta ja muistelee samalla jättäneensä turhaan avaimen hotellihuoneidensa oveen odottaen, että jotain tapahtuisi? Kun Annin ja pojan suhde vielä jää Annin valtavan kontrolloimisen tarpeen rinnalle tunnesisällöltään kuitenkin jotenkin paperisen (heh heh) oloiseksi, päähenkilö, läpeensä kirjallinen hahmo, sai ainakin oman kiinnostukseni heräämään.

Hyvin pystytettyjen peruspilareiden lisäksi riittää pieniä kiinnostavia yksityiskohtia, vaikkapa kesäiseen rantakaupunkimiljööseen sopiva, useamman kerran toistuva, pojan elämää tarkkaileva "turistin katse".

***

"Mustista papereista" tuli mieleen Marguerite Duras, liekö sitten siksi että häntä tuli luettua juuri ennen "Mustia papereita". Duras'n suuntaan ajatuksia veivät Muinosen perusrealismista poikkeava ilmaisu, ihmisten ja tapahtumapaikkojen etäännytetyt ja mystiset paikannimet ("Medleposkatu" ja "Bahlakatu" ovat kuin suoraan Duras'n kynästä) ja varsinkin kirjan loppuosan tyylilliset seikat, liukuminen kohta runomaista ilmaisua sekä typografiset ratkaisut kuten kappaleiden lopettaminen ilman pistettä

ja jotain muutakin vielä on.

Jos teoksesta jotain marmatettavaa olisi etsittävä, voisi ajatella rakenteen lievää hajanaisuutta: en ole parin lukukerran jälkeen ihan varma, ovatko kaikki kirjeet aivan "välttämättömiä" romaanin kokonaisrakenteen kannalta muuten kuin tyylillisinä taidonnäytteinä.

Sitten on oma omituisuuteni, jota ei voi Muinosen viaksi laskea: alun perin suomeksi kirjoitetuissa, kielivetoisissa kirjoissa on vaikea suhtautua ulkomaalaisten päähenkilöiden kielenkäyttöön, kun mieli alkaa asetella henkilöiden suuhun alkukielisiä ilmaisuja (onko "hilviöiseni" ehkä "mon monstle", "äitiann" on ainakin "mamann" jne.).

Kokonaisuutena "Mustat paperit" on tasapainoinen ja varmakätinen suoritus, ja hyvä osoitus siitä, että paljon parjatuista kirjoittajakouluistakin ponnistaen syntyy mielenkiintoista esikoisproosaa.


"Ja he kaikki ovat yksin kodeissaan kirjeen saadessaan. Ja luettuaan sen ensin itse yksin kokonaan he pyytävät jonkun luokseen ja lukevat sitten tälle tutulleen kohtia ääneen. Alleviivauksia ja reunamerkintöjä saa tehdä. Haluan että he kaikki rakastavat minua. Tai että ainakin joku aina minua rakastaa."

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Marguerite Duras'n täysosuma

“Voici, tout au long, mêlés, à la fois, ce faux semblant que raconte Tatiana Karl et ce que j’invente sur la nuit du Casino de T. Beach. A partir de quoi je raconterai mon histoire de Lol V. Stein.”

(“Tässä nyt sitten kaikkinensa sekaisin pettävä näennäisyys josta Tatjana Karl kertoo ja se mitä minä keksin T. Beachin kasinon yöstä. Näiden pohjalta minä kerron tarinani Lol V. Steinista.”) (Suom. Annikki Suni: “Lol V. Steinin elämä”)
Marguerite Duras'n Intia-sykliin kuuluva “Le ravissement de Lol V. Stein” (1964)  on hyvä esimerkki siitä, miten tyylin, rakenteen, kerrontaratkaisun ja maallikonkin lähestyttävissä olevan filosofisen aineksen avulla loihditaan varsin banaalista tarinasta erittäin hienoa taidetta. (Toki kirjan filosofia tuntuu yltävän pitkälle lacanilaisuuteen, alueille joille useimmilla meistä ei ole asiaa).

Romaani (jonka ranskankielinen nimi on erittäin osuvalla tavalla monitulkintainen) on kertomus nuoresta Lol V. Steinista, Duras’n muussakin tuotannossa esiintyvästä fetissihahmosta, joka on menossa naimisiin mutta menettää miehensä ennen häitä tämän rakastuessa englantilaisen rantakaupungin kasinon tanssiaisissa vanhempaan naiseen. Ristiriitainen kasinokohtaus (ristiriitainen siksi, että persoonaltaan ja mielenterveydeltään häilyvä Lol samaistuu uuden pariskunnan rakkauteen hyvin vahvasti koko juhlayön ajan eikä tunne aluksi minkäänlaista tuskaa) muodostuu hänelle keskeiseksi kokemukseksi, joka suistaa hänet hulluuteen.

Lol menee uusiin naimisiin varsin oudoista lähtökohdista ja vasta kymmenen vuoden steriilin perhe-elämän jälkeen, Lolin muutettua takaisin kotikaupunkiinsa, entisen ystävän ja tämän rakastajattaren näkeminen herättää muiston uudelleen ja tekee siitä Lolille uudelleen pakkomielteen. Hän yrittää lähestyä ratkaisevaa kokemusta ja samalla oman tunne-elämänsä ehtoja paitsi toistuvilla kävelyretkillään myös rakentamalla lapsuudenystävänsä ja tämän rakastajan avulla toisen kolmiodraaman, jonka kautta hän pyrkii ottamaan tuon hetken haltuun.

Hetki on Lolille sanojen toisella puolen, sen ytimessä on “aukkosana” (mot-trou), jota Lol pyrkii havainnollistamaan loihtimalla näyttämölle kasinon tilanteen aina uusilla tavoilla. Hän pystyy kokemaan onnen vain käyttämällä itsensä sijaisena tai ainakin täydennyksenä kolmatta osapuolta. Samalla tavalla kuin kasinolla vanhempi nainen ottaa hänen paikkansa, on uuden kolmion perustuttava hänen asemaansa kolmantena mutta niin, että hän on samaan aikaan rakkauden subjektina, objektina sekä ulkopuolisena tarkkailijana.

"Lol ne va pas loin dans l’inconnu sur lequel s’ouvre cet instant. Elle ne dispose d’aucun souvenir même imaginaire, elle n’a aucune idée sur cet inconnu. Mais ce qu’elle croit, c’est qu’elle devait y pénétrer, que c’était ce qu’il lui fallait faire, que ç’aurait été pour toujours, pour sa tête et pour son corps, leur plus grande douleur et leur plus grande joie confondues jusque dans leur définition devenue unique mais innommable faute d’un mot. J’aime à croire, comme je l’aime, que si Lol est silencieuse dans la vie c’est qu’elle a cru, l’espace d’un éclair, que ce mot pouvait exister. Faute de son existence, elle se tait. Ç'aurait été un mot-absence, un mot-trou, creusé en son centre d’un trou, de ce trou où tous les autres mots auraient été enterrés." 
(“Lol ei mene pitkälle tuntemattomalla alueella, jolle se hetki avautuu. Hänellä ei ole apunaan yhtään kuvitteellistakaan muistoa, hänellä ei ole aavistustakaan tuntemattomasta. Mutta hän uskoo, että hänen täytyisi tunkeutua sinne, että niin hänen olisi pitänyt tehdä, ja se olisi merkinnyt ainiaaksi hänen mielelleen ja ruumilleen suurinta tuskaa ja suurinta iloa sekoitettuina niin yhteen että määritelmäkin saattoi olla vain yksi ainoa – mutta sitä ei voisi sanoa, sillä sana puuttui. Uskon mielelläni, että rakastan Lolia, että hän on elämässään hiljainen siksi että uskoi salamanvälähdyksen hetken, että sellainen sana voisi olla olemassa. Kun sitä ei ole olemassa, Lol vaikenee. Se olisi ollut poissaolosana, aukkosana, sen keskellä olisi ollut aukko, ja siihen aukkoon olisi voinut haudata kaikki muut sanat.”)
***

Erityisen kiinnostavan kirjasta tekee sen omalaatuinen kerrontaratkaisu, jossa miespuoliseksi tarinan henkilöksi ja Lolin rakastajaksi kirjan puolivälin tienoilla osoittautuva minäkertoja (yllä olevassa lainauksessa kertoja ei ole vielä paljastanut itseään lukijalle) koostaa eri lähteistä sekä omista kokemuksistaan ja kuvitelmistaan Lolin tarinaa. Lolin ja kertojan välille muodostuu monikerroksinen salaliitto, jossa olennaista on Lolin ydinkokemuksen valottaminen ja hänen auttamisensa sekä tähän liittyen se, että mies rakastaa Lolia varsin pakkomielteisen oloisella tavalla.

Kertoja toteaa avoimesti kerrontansa epäluotettavuuden ja kertoo vieraannuttavalla tavalla lukijalle, milloin hän keksii mitäkin muista lähteistä saatujen tietojen lomaan. Duras käyttää taitavasti preesensin ja imperfektin vaihtelua ja luo mosaiikkimaisen kokonaisuuden, jossa mikään ei ole varmaa. Samalla tyyli tukee sitä, miten hän tutkii muistamista, sitä miten muisto ja uusi aines sekoittuvat ja uusintavat loputtomasti toisiaan.

Tekstin vieraannuttavat tehokeinot tuovat myös esiin tekstin taustalla häälyvän kirjailijan, joka pyrkii hahmojensa kautta käsiksi Lolin mysteeriin. Efekti vahvistuu entisestään, kun tietää että Lol, hänen miehensä vievä vanhempi nainen ja kasinokohtaus toistuvat Duras’n muussa tuotannossa, vieläpä eri valossa. Ja jos Duras’n haamu ei muuten ilmesty, kannattaa katsoa tämä vuodelta 1964 oleva video, jossa kirjailija valottaa teoksensa taustoja.