lauantai 26. marraskuuta 2011

Raittilan miehet sumussa


Hannu Raittila on yksi suomalaisista lempikirjailijoistani ja loistava esimerkki kirjoittajasta, jolla vankka esteettinen näkemys yhdistyy omintakeiseen maailmankuvaan. Paras syy lukea Raittilaa ovat hänen miehensä, joiden kautta Raittila viestii näkemystään nykymaailmasta. Raittilan miehet ottavat omituisen (ja usein sumuisen) maailman ja siinä olemisen haltuun mitä luontevimmalla tavalla: he alkavat mitata sitä. Siinä missä Hyryn miehet rakentavat, Raittilan miehet paaluttavat samaan traditioon kytkeytyen ja pienellä ironialla höystettynä asuttua aluetta pimeyteen laskemalla, suunnittelemalla, ideoimalla, tietysti joskus tekemälläkin. Vaikka olisi kuinka hukassa, metri on aina metri. Voiko olla osuvampaa tapaa vastata suomalaisittain eksistentiaaliseen tuskan ongelmaan? Raittilan mies piirtyy esiin 1990-luvun upeissa novelleissa ja jatkaa vahvaa olemistaan romaaneissa. Miksi alkaa korjata hyvää?

Raittilan miehet ovat funktionalisteja, he eivät kerta kaikkiaan ymmärrä miksi ongelmat pitäisi ratkaista epärationaalisesti. “Yritin unohtaa italialaiset ja keskittyä miettimään minkälaisten kalliomassojen läpi pääkaupunkiseudun vesitunnelia oli tuotava Riihimäen läheltä löydetyn sortumapaikan ohi ja mitä maaperän koekairauksilla ja kaikukuvauksilla oli saatu selville”, tuumaa Canal Granden Marrasjärvi. Vielä suoremmin sama eetos tulee esiin saman miehen suomalaistyyppisen funktionalismi-modernismin ohjelmajulistuksena: “En ollut ajatellut koskaan asiaa, mutta nyt mietin, että tarkoituksenmukaiset ja pelkistetyt esineet olivat oikeastaan aina myös mukavan näköisiä. Taloista, esineistä, jopa lauseista ja sanoista pitää karsia pois tarpeeton. Niiden täytyisi olla selkeitä ja kirkkaita niin, että tarkoitus näkyy jo ulkoasussa. Muodossa saa olla vain se, mikä on sisällön kannalta välttämätöntä.” Raittilan esseissä (esim. “Liikkumaton liikuttaja”, 2004) insinöörioptimoitu ja pääoman tarkoituksiin valjastettu maailma saa paljon synkempiä sävyjä kuin fiktiossa, mutta ei ehkä kannata tuoda merkityksiä väkisin sinne minne ne eivät kuulu. 

Monet pitävät Raittilan mieskuvaa niin kärjistettynä, ettei sille edes viitsi nauraa. Olen kovasti eri mieltä. Elämän varrella on tullut vastaan sellaisia suomalaisen miehen karikatyyrejä, ettei niitäkään oikein voi pitää uskottavina. Olen saattanut Pariisissa tosielämän marrasjärveä, joka tuijotti koko matkan käsi-GPS:äänsä, vaikka kuinka yritin esitellä Haussmannin luomuksia ja kirsikkapuita ja virittää keskustelua. Entäs se kaveri, joka Dancer in the Darkin loppuhuipennuksen aikana alkoi ääneen käydä läpi hirttämisen fysiikkaa? Ja ne mieltä kääntävät hetket, jolloin miesporukalla puhutaan vesipohjista ja ilmanpaineista vaikka kaikki tietävät että jonkun vaimo on lähdössä kävelemään.

Raittila antaa vihjeen naiskuvastaan Juhani Syrjän kanssa kirjoittamassa kuolemaa käsittelevässä keskustelukirje-kirjassa (ks. tarkemmin post scriptum alla). En tiedä kuinka vakavissaan hän on, mutta näkemys on varmaan monien naisten mielestä jo lievästi sanoen aikansa elänyt: “Naisellinen hellämielisyys ja sen synnyttämä lämpö ovat kuolemankin edessä iso lohtu, ehkä isoin. Ilman hellyyttä ja lämpöä, pelkästään johdonmukaisesti oikeassa olevilla miehillä asutettuna maailma olisi niin lohduton paikka, että täällä ei kannattaisi elää päivääkään.” Olen varmaan itsekin vanhanaikainen kun katson, että tuossa näkemyksessä on ainakin hyvin yleisellä tasolla enemmän kuin siteeksi totta. Yksilöt ovat sitten erikseen.

Suomalaiset miehet ovat siis toivottomia, mutta Raittila onnistuu kuvaamaan heidät niin että suupielet kääntyvät hyväntahtoiseen hymyyn. Erityisen osuvia kuvia kannattaa kalastaa vaikkapa novellikokoelmasta Linja, johon on koottu Raittila 1990-luvun alkupuolen novelleja. Eivät miehet pahuuttaan ole sellaisia kuin ovat. (On Raittilalla muunkinlaisia miehiä, mutta heitä käytetään lähinnä peilaamaan todellisia päähenkilöitä. Sama pätee ulkomaalaisiin, joissa liikuttavat suomalaiset saavat usein aikaan hillittömiä naurunpyrskähdyksiä).

***

Raittilan kieli on myös niin omintakeista, että lähes jokaisen lauseen tunnistaa heti tekijänsä omaksi. Sanatasolla Raittila nauttii teknisten termien ripottelusta – voi oikein kuvitella kuinka hän saa tyydytystä kirjoittaessaan “alakuolokohta”. Myös verbit “vempauttaa” ja “vempahtaa” toistuvat usein. “Elonkehä” tuntuu myös olevan suosiossa. 

Lauseen tasolla Raittilalla on myös maneerinsa, ja se on pelkästään hyvä asia. “Matka tuntui kestävän kauan, mutta kai se johtui vain siitä, että maisemia sen varrella ei nähnyt”. Nähnyt-sanan sijoittaminen virkkeen loppuun ja strategisesti sijoitettu kai-partikkeli tuovat lauseeseen raittilamaisuuden, vaikeasti määriteltävän lakonisen toteamisen, joka tuntuu mukavalta kuin vanhat sukat. (Tuossakin virkkeessä ollaan muuten sumussa. Canal Grandessa sumu hälvenee heti, kun mittalaitteet on saatu upotettua kanaaliin. Raittila itse kauhoo sumun sivuun tuottamalla niin kirkkaita lauseita kuin pystyy.)

Raittila on sanataiteilija jossain hyvin klassisessa merkityksessä. Paitsi lauseen tasolla ja kyvyssä luoda verbaalisia höyryvetureita, sanataiteilijuus toimii myös rakenteiden tasolla. Esimerkiksi Pamisoksen purkaus on hyvä näyte siitä, että Raittila tekee sanoilla mitä huvittaa, oli käsittelyssä sitten teatteridraama, kuunnelma, novelli, romaani tai essee. Raittila on tunnetusti (faktan ja fiktion rajamailla liikkuva “Kirjailijaelämää”) varsin katkera siitä, ettei hänenkään kyvyillään varustettu taiteilija pysy Suomen kokoisella kielialueella kunnolla leivässä. Minusta nimen omaan Raittilalle voi sallia sen, että tällainen vähän tunkkainen ajatus on päässyt paperille asti.

PS Hannu Raittilan ja Juhani Syrjän “Mitä voi sanoa? Keskustelukirjeitä kuolemasta” (2007) on myös todella mehukas kirja, muutamat kohdat ovat kuin Neuhausin konvehteja imeskelisi. Raittila: “Kuten sanottu, kuolemassa ei ole mitään salattua. Se on ollut jo pitkään täysin tunnettu ilmiö. Kuolemassa elollinen organismi lakkaa elämästä ja palautuu aineen kiertokulkuun, ja se sulassa tilassa oleva aineeton, jonka organismi tuotti, tajunta, katoaa ikuisiksi ajoiksi. Sen pituinen se. Mitä kuolevaisesta jää, ovat lapset ja heidän lapsensa, talot, jotka he rakensivat, kirjat jotka kirjoittivat tai matot, jotka kutoivat. Elämä, jos se on kuoleman vastakohta, jatkuu näissä.” Ja Syrjä: “Iltaa kohden kasvaa elämänväsymys kuin pitkän työpäivän jälkeen. Vähän pettyneenä, mutta yhtä kaikki elämästä kyllänsä saaneena voisi jo nukahtaa olemattomuuteen; edellytyksiinsä nähden suurin piirtein toteutuneena yksilönä, nälkäänsä syöneenä, intohimojaan viljelleenä ja niiden kanssa painimiseen kyllästyneenä. Kuten nälkä menevät intohimotkin ohi, tarpeet lakkaavat hälyttämästä, geenin raivo vaimenee.” Jumalasta puhuttaessa kuljetaan aika tuttuja Dawkinsin ja muiden uusateistien tallaamia polkuja, mutta hauskasti. Kouluympäristössä Vanhan testamentin Jumala olisi Raittilan mukaan “kiireisen juppiperheen hemmoteltu pojanlullukka. Semmoinen, joka on tottunut aina saamaan tahtonsa läpi, kunhan vain ensin on päässyt itse selville tahtonsa oikuista.” Työelämässä hän taas olisi “kiusaaja, narsisti, luonnehäiriöinen juonittelija ja kaiken työilmapiirin tuho.” Jos ei tämän kirjan seurassa selviä läpi mustan marraskuun niin sitten on valmis hautaan.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Pikaisesti emakosta

Anu Silfverbergin novellikokoelma "He eivät olleet eläimiä" (Avain 2011) oli pääosin ihan hyvää perusproosaa. Yhdessä novellissa ovat kuitenkin tähdet sattuneet kohdalleen tavalla, joka ansaitsee tulla mainituksi täälläkin. "Emakkohäkissä" viimeisillään raskaana oleva nainen näkee lehdessä kuvan synnyttäneestä emakosta. Tällaisesta lähtöasetelmasta on isot riskit sortua osoittelevaan paasaukseen, mutta mitä vielä. Nainen samaistuu emakon osaan tavalla, joka todella hipaisee, ellei vähän enemmänkin. Lopun tunnelma kiteyttää jotain olennaista niin sian kuin ihmisenkin hyvästä elämästä: "Hän toivoo että sika nukkuu nyt. Hän toivoo että sen uni ei ole nykyisyyden peili, vaan pinta joka tuo kuvat vuosisatojen takaa, veren ja kudosten kantamana: heinikossa tuulee, hengitys on tiheä ihoa vasten ja kaiken yllä kaartuu lavea taivas."

torstai 17. marraskuuta 2011

Kadonnutta aikaa lukemassa



Aloin lukea Proustia tammikuussa 2009 saatuani järkälemäisen Gallimard-painoksen lahjaksi ranskalaiskollegoiltani. Siihen asti olin kiertänyt sitä kaukaa, lehteillyt välillä suomennoksia Akateemisessa mutta päättänyt pysytellä erossa. Se on aika helppoa, koska kukaan ei tule lukeneeksi teosta vahingossa.

Kun aloin pahaa aavistamatta lukea Combrayn ensimmäisiä sivuja ja pääsin noin tunnissa ohi polveilevien lauseiden tuottaman uupumisen tunteen, olinkin koukussa. Oli talvi, oli pimeä, oli pitkiä iltoja lasten mentyä nukkumaan, oli punaviiniä. Kun kertoja esitteli muutaman kymmenen sivun jälkeen klassisen madeleine-kohtauksensa, joka lopullisesti esittelee yhden teoksen keskeisistä teemoista – satunnaisten aistikokemusten henkiin herättämät unohduksiin vaipuneet muistot ja niiden käsittämättömän rikkauden – tiesin että kirjaan kannatti käyttää aikaa. Myös sisäistä elämää äärimmäisen yksityiskohtaisesti ja kokonaisvaltaisesti kuvaava kieli alkoi viedä mukanaan. Proustin tapa käyttää kieltä on parhaiten tiivistetty kertojan kuvaukseen Mme Cambremerin suhteesta Chopinin musiikkiin:

 «Elle (Mme Cambremer) avait appris dans sa jeunesse à caresser les phrases, au long col sinueux et démesuré, de Chopin, si libres, si flexibles, si tactiles, qui commencent par chercher et essayer leur place en dehors et bien loin de la direction de leur départ, bien loin du point où on avait pu espérer qu'atteindrait leur attouchement, et qui ne se jouent dans cet écart de fantaisie que pour revenir plus délibérément — d'un retour plus prémédité, avec plus de précision, comme sur un cristal qui résonnerait jusqu'à faire crier — vous frapper au coeur.»

Proustin kirja on 1800-1900 luvun taitteen molemmin puolin sijoittuva tarina kertojan taipaleesta haaveilevasta ja äitiinsä takertuvasta pikkupojasta aikuiseksi mieheksi, joka kerää voimia ja uskallusta aloittaa elämäntehtäväkseen tietämänsä kirjan kirjoittamisen. Kadonnutta aikaa etsimässä on tietysti se kirja, jonka kertoja lopulta kirjoittaa. Minä-kertojan sisäisen elämän rikkaus kantaa kirjaa koko 2000-4000 sivun matkan (riippuen painoksesta…), vaikka keskeiset teemat esitellään ja aika pitkälle käsitelläänkin jo ensimmäisessä osassa Du côté de chez Swann

Tiedostamattoman muistin toiminnan lisäksi romaanin keskeinen idea on näkemys rakkaudesta eräänlaisena sairautena, jonka rakastetun poissaolo sytyttää ja läsnäolo sammuttaa  – rakkauden kohde on tässä katsannossa pitkälle merkityksetön. Rakastunut tuottaa kohteestaan objektiivisesti katsoen perättömän ihannekuvan, joka kaappaa todelisen fyysisen olion valtaansa ja hellittää vasta kun illuusiolle perustuva rakkaus väistämättä joskus haihtuu – jälleen sairauden tapaan. Teoksen ensimmäiseen osaan sisältyvässä L’amour de Swann -osassa tämä ajattelu keritään esiin kertojan perhetuttavan Charles Swannin rakkaudessa huonomaineiseen kurtisaani Odetteen, ja se toistuu lähes identtisenä kertojan omissa rakkaussaagoissa. 

Rakastetun harhakuvan tematiikka on osittain päällekkäinen sen oivalluksen kanssa, että kokemukset saavat syvyyttä aivojen luomista kerroksista, jotka tuottavat yhdessä osiaan suuremman esteettisen vaikutelman tai tunne-elämyksen. Näin Odette saa todellisen vetovoimansa sikstiiniläiskappelin freskon Zipporasta, Guermantesin herttua kolme varttia viehätysvoimastaan tuosta kertojalle mystisestä nimestä “Guermantes” ja niin edelleen. Mielestäni tämä ajatus on häkellyttävän ajankohtainen ajassamme, jossa vaikkapa julkkikset saavat persoonalleen ulkopuolisten silmissä suorastaan käsittämättömän pönkän vain siksi, että ovat tuttuja tv:stä.

Proustin kirja on myös taidepoliittinen kannanotto, joka toteutetaan kolmen fiktiivisen taiteilijan – kirjailija, säveltäjä ja maalari – kautta. Proust viittaa tekstissään mm. satoihin tauluihin, jotka toimivat kuvailun tukena useissa tärkeissä yhteyksissä. Itse hankin seuralaiseksi teoksen, jossa kaikki nämä taulut on kuvattu, mikä lisäsi yleissivistystäni taiteesta varsin runsaasti ja opetti myös, kuinka kuvataiteita käytetään tunnelman luomiseen kirjan sivuilla. 

Paitsi sisäisen elämän ylistys, rakkauden anatomia ja taidevarasto, Kadonnutta aikaa etsimässä on myös seurapiiriromaani. Snobismin kiroista itsekin nuorempana kärsinyt Proust kuvaa välillä piinallisenkin tarkasti pariisilaisten salonkien elämää ja kieroiluja – ja osoittaa puolihellästi koko touhun naurettavuuden. Seurapiirikuvauksen kautta voi hahmottaa kertojan ja varmaan Proustinkin suhdetta ulkomaailmaan. Nuoruuden idealistiset illuusiot vaihtuvat tässäkin asiassa kyllästymiseen. Koko kirjan päättävät juhlat ryppyisine osallistujineen kuvaavat paitsi ajan hammasta ja ajankulun mukanaan tuomaa perspektiivin muuttumista myös aristokratian viimeisiä henkäyksiä. 

Proustista ei voi tietysti kirjoittaa puhumatta homoseksuaalisuudesta, joka on kirjassa minäkertojan osalta enemmän tai vähemmän keinotekoisesti "suoristettu" ja monien muiden miesten osalta avattu hyvinkin eksplisiittisesti. En itse ole kovin kiinnostunut pohtimaan kertojan ja Proustin suhdetta, mutta kertojan rakkauselämä tuntuu paikka paikoin aika vieraannuttavalta. Esimerkiksi jakso, jossa Albertine on kertojan “vankina” tämän kotona on ajankohtaan suhteutettuna varsin absurdi. Siten Proustin oma elämä tuo kirjaan väkisinkin sedimentin, joka parhaassa tapauksessa lisää fiktion kiinnostavuutta, huonossa taas antaa kiviä pahansisuisen lukijan käteen. (Pahansisuinen lukija muuten myös huomauttaisi, että kertojalla on poikkeuksellisen tarkat korvat, koska hän tuntuu tietävän ja kuulevan asioita, joita normaalilla aistiapparaatilla varustetun ihmisen ei pitäisi kyetä havainnoimaan).

***

Aion kirjoittaa Proustista jatkossa tarkemmin, mutta halusin nähdä miltä tuntuu purkaa päällimmäiset tunteet ulos yhteen ruudulliseen tai vähän reiluun sellaiseen. Monty Python on tehnyt sketsinkin kirjan summaamisesta, ja vitsin puolelle taisi mennä tämäkin.

Olennaista on lopulta vain kirjan selittämätön vetovoima. Uskollinen lukija saa satojen oivallusten lisäksi loppuiäkseen seuraksi Combrayn, Balbecin, Elstirin, Vinteuil’n, Bergotten, Swannin, Charlusin, Verdurinien jengin… Ne ovat mukava lisä Pentinkulman porukoihin, jotka suomalaisesta kirjallisuudesta ehkä ainoina ovat jääneet pysyvästi harhailemaan aivoni sopukkoihin, todempina kuin suurin osa omista sukulaisistani.

PS palaan tosiaan Proustiin vielä, kirjoitan myös niistä erittäin monista hyvistä Proust-kirjoista, joita voi lueskella itse romaanin ympäriltä. Aloittaa voi vaikka André Maurois’n teoksesta "À la recherche de Marcel Proust”, joka on suomennettukin nimellä “Marcel Proust”.

PPS Olen lukenut Proustini alkukielellä, mutta nopeiden silmäilyjen perusteella ainakin parin osan suomennokset vaikuttavat urakan toivottomuuteen nähden yllättävänkin onnistuneilta.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Sanataidetta ihmisen osasta


Maailma ei tarvitse enää yhtään uutta kirjablogia, mutta alan silti pitää sellaista. Syy on yksinkertainen: himolukijan on pakko julistaa rakkauttaan maailmalle ja työstää samalla lukukokemustaan jäsentyneempään muotoon. Blogissa molemmat asiat hoituvat siististi. Läheisiä ei tarvitse kuormittaa sekavilla horinoilla. Luetusta kirjasta jää jälki, johon voi palata. Tekstin julkisuus palvelee julistamisen tarvetta ja pakottaa edes jollain tavalla koherenttiin ilmaisuun. Sitä paitsi minulle kirjallisuudesta kirjoittaminen on luksusta, koska en tee sitä työkseni. En myöskään ole niin sanotusti piireissä, joten voin kirjoittaa mitä haluan.

Elämäni on ollut täynnä kirjoja lapsuudesta saakka. Lukioiässä muutuin nirsoksi. Tuolloin se johtui suurimmaksi osaksi snobismista, vanhemmiten aina vain vähemmän. Olen huomannut pitäväni kirjoista, jotka on kirjoitettu esteettiset päämäärät mielessä ja pää täynnä kysymyksiä ihmisenä olemisen kummallisuudesta (human condition on aika vastustamaton termi, koska se kuulostaa vähän sairaudelta. Ihmisen osa olisi kai paras käännös, mutta sehän on Hotakaisen kirjan nimi!). Pöydälleni päätyy siis enimmäkseen kaunokirjallisuutta ja esseistiikkaa. Niissä on vaikkapa filosofiaan verrattuna se hyvä puoli, että kunnolliselle ihmiselolle vieraat ja turhauttavat krumeluurit kuten logiikka tai argumentin muodollinen pätevyys voidaan unohtaa heti kättelyssä. Lisäksi tulee se julkea pyrkimys kirjoittaa kauniisti. Anteeksipyytelemättömän omintakeinen ja itsevarma kieli yhdistyneenä vaikkapa ohikiitäväänkin tunteeseen siitä, että on ymmärtänyt jotain, on minulle lukemisen ytimessä.

Tällaisia kirjoja on onneksi paljon ja niistä on puhe tulevissa postauksissa.