tiistai 26. helmikuuta 2013

Homo Fictus ja muut romaanin tykötarpeet

Edellisessä, James Woodin "How Fiction Worksia" käsittelevässä postauksessani viittasin E.M. Forsterin kuuluisaan teokseen "Aspects of the Novel", joka perustuu Cambridgen yliopistossa 1927 pidettyyn luentosarjaan. Se on käsittelyssä nyt.

Forsterin tekstiksi suoraan siirretyt luennot soljuvat ihastuttavasti ja monesti huomaa jäävänsä nautiskelemaan Forsterin pettämättömästä tyylistä: harvoinpa asiaproosa sykähdyttää tällä tavalla. Forster oli myös arvostettu romaanikirjailija sekä Virginia Woolfin tuttavapiiriä Bloomsburyn ryhmästä, joten hänen arvostelukykyynsä uskaltaa luottaa. Hän esiintyy luennoissa korostetun vaatimattomana, mutta valtava lukeneisuus näkyy jokaisessa lauseessa.

Kirja tarkastelee romaania, lähinnä englanninkielistä, omintakeisesta näkökulmasta: Forster heittää nurkkaan kronologian ja pyytää kuulijaa kuvittelemaan pyöreän huoneen, jossa kaikki suuret kirjailijat kirjoittavat yhtä aikaa. Forster katsoo, että aiheet vaihtuvat, mutta taide pysyy. Samat tekijät vaikuttavat romaanissa vuosikymmenestä toiseen, ja niinpä on aivan mielekästä asettaa rinnan Samuel Richardson ja sata vuotta myöhemmin vaikuttanut Henry James, joita yhdistää samantyyppinen elämänkatsomus. Samalla tavalla Laurence Sternen "Tristram Shandy" ja Virginia Woolf ovat monin tavoin hengenheimolaisia, vaikka heitä erottaa puolitoista vuosisataa.

Romaani kehittyy vain, jos sen oma apparaatti muuttuu, "jos sen peili saa uuden kerroksen elohopeaa". Tämä tarkoittaisi, että ihmisen pitäisi oppia tarkastelemaan itseään uudella tavalla. Historiallista kehitystä tai muuta aiheiden kehittymistä (eli sitä mitä peilistä näkyy) ei Forsterin mielestä tule sotkea tähän.

***

Romaanin aspektit, joita Forster monien esimerkkien valossa tarkastelee, ovat tarina, henkilöt, juoni, fantasia, profetia sekä rakennekaava (pattern) ja rytmi.

Tarina on romaanin osasista primitiivisin, ja vetoaa lukijassa uteliaisuuteen. Romaani kertoo aina tarinan, ja näin aikaulottuvuus on aina osa romaania. Forster väittää (käyttäen esimerkkinä Gertrude Steiniä), että jos ajan yrittää poistaa romaanista, katoaa kaikki muukin:
"Going much further than Emily Brontë, Sterne or Proust, Gertrude Stein has smashed up and pulverized her clock and scattered its fragments over the world like the limbs of Osiris, and she has done this not from naughtiness but from a noble motive: she has hoped to emancipate fiction from the tyranny of time and to express in it the life by values only. She fails, because as soon as fiction is completely delivered from time it cannot express anything at all, and in her later writing we can see the slope down which she is slipping. (…) The time-sequence cannot be destroyed without carrying in its ruin all that should have taken its place; the novel that would express values only becomes unintelligible and therefore valueless."
***

Siinä missä tarina edustaa ajan maailmaa, henkilöhahmot siirtävät romaanin arvojen alueelle ja haastavat lukijan älyn ja mielikuvituksen sekä tunteet. Forster vertailee Homo Sapiensia ja Homo Fictusta hauskalla tavalla ja toteaa, että kirjallisuuden olennaisin ero näiden otusten välillä liittyy siihen, että Homo Fictuksen voi tuntea kaikkia sopukoita myöten, jos se vain kirjailijalle ja kertojalle sopii. Tosielämässä tämä ei käy päinsä, vaan tarkkailija on aina tulkinnoissaan ulkoisten vihjeiden varassa. Jokaisen sisäinen elämä jää aina ikuiseksi salaisuudeksi. Tämä on Forsterin mukaan yksi keskeinen syy sille, miksi romaaneista voi saada niin paljon lohtua.

Homo Fictuksen ominaisuuksista seuraa, että tosi henkilöhahmo on sellainen, joka on uskottava fiktion luomassa maailmassa. Minusta seuraavaa sitaattia kannattaa pohtia ihan ajan kanssa:
"And now we can get a definition as to when a character in a book is real: it is real when the novelist knows everything about it. He may not choose to tell us all he knows – many of the facts, even of the kind we call obvious, may be hidden. But he will give us the feeling that though the character has not been explained, it is explicable, and we get from this a reality of a kind we can never get in daily life."
***

Forster korostaa, että jos tarina on "pätkä ajan lapamatoa", juoni on jotain ihan muuta. Juoni tekee hahmoista ja heidän teoistaan kohtalokkaita tuomalla mukaan syy–seuraus -suhteet ja miksi-kysymykset, mysteerin tunnun. Juoni vaatii Forsterin mukaan lukijalta tarkkaavaisuutta, hyvää muistia ja älyä. Juoni tuo Forsterin mukaan tosin kuvaan myös romaanien keskeisimmän ongelman: lopetuksen. Kirjailijan on napattava kiinni kurittomasti kehittyvistä henkilöhahmoista ja taivutettava heidät takaisin ruotuun. Usein heidät on jopa tökerösti tapettava tai pistettävä vähintään naimisiin.

***

Forsterin aspekteista fantasia ja profetia ovat omaperäisyydessään kiehtovimmat. Fantasia vaatii lukijalta jonkin epätodellisen hyväksymistä. Forster tosin korostaa, että fantasiaa hyödyntävä kirjallisuus viittaa yliluonnollisen olemassaoloon, mutta sen ei tarvitse tuoda sitä varsinaisesti esiin. Sana fantasia on sen verran saastunut, että on syytä todeta Forsterin tarkoittaneen Virginia Woolfin, James Joycen ja Laurence Sternen kaltaisia kirjailijoita. Tällaisessa kirjallisuudessa päähenkilön sukupuoli voi esimerkiksi vaihtua kesken matkan, ja lukijan olisi se vain nöyrästi hyväksyttävä. Ulysseksen Kirke-jakso on tästä tietysti klassinen esimerkki.

Profetia (jolla Forster ei tarkoita tulevaisuuden ennustamista) taas vaatii lukijalta nöyrtymistä ja huumorintajun kytkemistä off-asentoon. Sille on Forsterin mukaan ominaista kirjoittajan tyyli tai "äänensävy", joka johtaa henkilöiden muuntumiseen universaaleiksi. Forster pitää Dostojevskia parhaana esimerkkinä profeetallisesta kirjoittamisesta ja antaa Karamazovin veljeksistä valaisevan esimerkin. Forster kuvaa profeetallisen kirjoittamisen eetosta niin hyvin että tukka nousee pystyyn:
"His theme is the universe, or something universal, but he is not necessarily going to 'say' anything about the universe; he proposes to sing, and the strangeness of song arising in the halls of fiction is bound to give us a shock."
***

Selkeä rakennekaava on Forsterille yksi mahdollisuus tuoda viehätystä kirjaan, tosin sen riski liittyy henkilöhahmojen liialle alistamiselle kaavan vaatimuksiin. Forster puhuu tiimalasikaavasta käyttäen esimerkkeinä Francen "Thaista" ja Jamesin romaania "Ambassadors". Kumpaakaan en ole lukenut, joten on helppo uskoa kirjoittajaa. Rytmi taas havainnollistuu Forsterin sinfoniavertauksella: Beethoven viides alkaa kuuluisalla ti-ti-ti-taa rytmillä, joka edustaa kaikkine variaatioineen teoksen lävistävää rytmiä mikrotasolla. Sinfoniassa on myös koko teoksen kattava rytmi/rakenne, jota ainakin harjaantuneet kuulijat (itse en kuulu näihin onnellisiin) osaavat arvostaa.

Forsterin mukaan ensimmäisenkaltaista rytmiikkaa on romaanissa paljonkin (hän puhuu niin kauniisti Proustista ja sen Vinteuil'n sonaatista, että sitä on lähes pakko alkaa taas kohta silmäillä…), mutta kokonaisuuden tason rytmiä hän ei romaaneista löydä.

***

Aspektien esittelyn jälkeen Forster toteaa keskeisen ideansa. Hänen mukaansa romaanissa on kahdenlaisia voimia: henkilöitä ja Forsterin luettelemia muita tekijöitä. Romaanikirjailijan tehtävä on säädellä näitä kahta voimaa ja sovittaa niiden vaatimuksia toisiinsa.

Viimeistään tässä vaiheessa nykylukijalle tulee lohdullinen olo: kaikista uusista romaaneista ja postmodernismeista huolimatta romaani taitaa olla aika entisellään. Se on jumissa tarinoiden ja henkilöhahmojen kanssa, ja hyvä niin.

Forsterin lukemisen jälkeen on inspiroitunut olo. Mielessä elää entistä vahvemmin pelon ja epävarmuuden sekainen toive siitä, että osaisi joskus lukea kirjoja yhtä hyvin kuin Forster. Taitaa jäädä haaveeksi.

perjantai 22. helmikuuta 2013

Kriitikon rakkaudentunnustus

"The true writer, that free servant of life, is one who must always be acting as if life were a category beyond anything the novel had yet grasped; as if life itself were always on the verge of becoming conventional."
Kaunokirjallisuuden tehokeinoja riittävän populaaristi ja käytännönläheisesti lähestyviä hyviä kirjoja ei ole kovin monia. Klassinen esitys on E.M. Forsterin "Aspects of the Novel", mutta se on kohta satavuotias. Forsterin päänahka on selvästi ollut mielessään New Yorkerin kriitikolla James Woodilla hänen kirjoittaessaan kirjaansa "How Fiction Works" (2008).

Wood tarkastelee kirjassaan kaunokirjallisuuden perustekijöitä kuten kerrontaa ja henkilöhahmoja runsaan, laatukirjallisuudesta ammentavan esimerkkigallerian kautta. Näkökulma on ihasteleva; Wood rakastaa kaunokirjallisuutta ja uskoo sen merkitykseen, mikä erottaa hänet hyvällä tavalla kriittisemmin suuntautuneista teoreetikoista. Wood ei lämpene ollenkaan Barthesille ja hänen kaltaisilleen, niille jotka torjuvat realistisen kaunokirjallisuuden mahdollisuuden tuottaa todellisuutta ja ovat näin taipuvaisia kiistämään fiktion merkityksen kokonaan.

Woodin lähtökohta on, että realismin viittaa kantava kirjallisuus on aina ollut täynnä kuolleita muotoja. Taiteilijan tehtävä on kerta toisensa jälkeen luoda tuoreita ilmaisutapoja, jotka taas aikanaan jähmettyvät ja vaativat uuden sukupolven herättämään ne henkiin. Se, että sekoittaa tämän kirjallisuuden mahdollisuuteen tuottaa ylipäätään jotain merkittävää, on Woodin mielestä naurettavaa. Wood muistuttaa myös aiheellisesti, että kirjallisuuden tehtävä on saada lukija kuvittelemaan jotain, ei tehdä filosofisessa mielessä "tosia" väittämiä todellisuudesta. Fiktio on määritelmällisesti ei-referentiaalista.

***

Wood kuvaa mielenkiintoisesti nykyromaanin syntyä vapaan epäsuoran ilmaisun kehityksenä (vapaassa epäsuorassa kertojan ja henkilöiden osuuksia ei eroteta toisistaan vaan niiden annetaan tarkoituksella sotkeutua keskenään). Modernin romaanin isäksi Wood nostaa Flaubert'n, jonka kirjoittamisessa vapaaseen epäsuoraan yhdistyivät pyrkimys moitteettomaan tyyliin sekä erilaisten yksityiskohtien, aikatasojen ja rekisterien vaihtelun hiominen huippuunsa. Wood pitääkin näitä tekijöitä keskeisinä nykyromaanin kehityksessä. Woodin ansioksi voi laskea sen, ettei hän jumitu modernisteihin vaan näyttää, mihin David Foster Wallacen, Pynchonin ja McEwanin kaltaiset tekijät tai jopa ranskalaisen uuden romaanin edustajat asettuvat suhteessa suureen kantaisään.

Wood näyttää myös useampaan otteeseen, miten loistavakin kirjailija tekee ilmiselviä harkintavirheitä vapaata epäsuoraa soveltaessaan. Monet esimerkeistä liittyvät siihen klassiseen ongelmaan, että poikkeuksellisen teräväkynäinen kirjailija käyttää omaa ilmaisutapaansa hahmolle sopimattomalla tavalla. Kyseenalaisen kunnian toimia esimerkkinä kömmähdyksistä saa mm. John Updike, jonka romaanin "Terrorist" kertoja sortuu varsin tökeröön osoitteluun eläytyessään kirjan 18-vuotiaan muslimipäähenkilön ajatusmaailmaan.

Henkilöhahmojen sisäisen maailman kehitystä Wood kuvaa herkullisesti piirtämällä kaaren Vanhasta testamentista Dostojevskiin ja näyttää, miten jumalalle osoitetusta yksinpuhelusta on siirrytty vaiheittain kohti sisäistä monologia. Wood nostaa Diderot'n ja Stendhalin keskeiseen asemaan siinä, miten romaanien keskeiset henkilöhahmot alkoivat kehittyä psykologisesti muuttuviksi ja jopa selittämättömiksi (toki jo Hamlet oli pitkälle tällainen hahmo…). Hän myös problematisoi osuvasti Forsterin klassista tyypittelyä litteisiin ja pyöreisiin henkilöhahmoihin, jälleen monien esimerkkien kautta.

***

Woodin kirjassa mahtavaa on se, että hän ei leijaile yleisissä teemoissa vaan näyttää lause- ja kappaletasolla, mikä tekee hyvästä kirjoittamisesta hyvää. Hän ruotii sivun verran Virginia Woolfin "Wavesin" yhtä lausetta ("The day waves yellow with all its crops") ja näyttää, miksi se on täydellinen. Flaubert'n virkkeen kuuluisaa rytmiä ja sointia hän havainnollistaa Charles Bovaryn lauseella "L'idée d'avoir engendré le délectait" ja osoittaa samalla seikkaperäisesti, miten mahdotonta kyseistä lausetta on kääntää englanniksi.

Philip Rothilta valittu katkelma kirjasta "Sabbath's Theater" taas näyttää, miten Roth luo tehon kirjoittamiseensa sekoittamalla erilaisia rekistereitä. Ja kaiken kruunaa Woodin ihastus: "What an amazingly blasphemous little mélange that is", hän kirjoittaa analysoituaan Rothin porsastelua.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Kääntäjän kännit

"Korjasin Axelrodin kirjasta puolet, pistelin vähän vitsejä joukkoon ja vetelin yli käsittämättömiä lauseita, niin sitten taas joku tulee sanomaan että 'olipa hyvä käännös!'"
Näin sanailee Pentti Saarikoski vasta ilmestyneissä ja vuodet 1970-1972 kattavissa "Suomentajan päiväkirjoissaan" (Otava 2012, toim. H.K. Riikonen ja Janna Kantola) SKDL:n ja SKP:n sisäisten intrigien yksityiskohtaisten kuvausten väliin. Ehkä hänen kriittinen mielensä olisi ollut tyytyväinen suomalaiseen kirjallisuuskeskusteluun sittemmin vakiintuneesta termistä "Saarikoski-syndrooma", jolla viitataan kääntäjän ottamiin liiallisiin vapauksiin. Syndrooma yhdistetään yleensä "Sieppari ruispellossa" -käännökseen, mutta itselleni oireyhtymä avautui kunnolla vasta kun luin yhtä suosikkikirjaani, Philip Rothin "Portnoy's Complaintia" (ks. myös postaukseni) rinnakkain käännöksen kanssa. Tästä Kiiltomadon jutusta näkee hyvin, millä tasolla homma liikkui.

Saarikosken pieneksi puolustukseksi voi sanoa, että "amerikkalaisten romskujen" kääntäminen oli Saarikoskelle päiväkirjoista päätellen lähinnä helppoa rahaa, joilla rahoittaa kallista alkoholiharrastusta. Kyllä silti sydäntä kylmää, kun hän kirjoittaa, että harvoin edes luki käännettäväkseen annettuja kirjoja etukäteen vaan alkoi suoraan työnsä ja korjasi kokonaisuutta jos korjasi. Ja sittenkin vain kehuttiin, kuinka hienosti kääntäjä oli tavoittanut alkuteoksen tunnelman… "Olen kääntäjänä edesvastuuton", hän kommentoi itse tekosiaan.

Tämä on tietysti vain osa totuutta. Joycen Odysseuksen oivallukset ovat parhaimmillaan erittäin hienoja ja kokonaisuus on käytettyyn aikaan nähden melkein uskomaton, ja samaa voi sanoa jossain määrin "Dublinilaisista". Suomentajan päiväkirjoissa pääosan varastaa Homeroksen "Odysseia", johon Saarikoski upposi syvälle, vaikka tiedostikin samalla oppineisuutensa rajat. Se, että hän päätyi ottamaan ohjenuorakseen ranskalaisen Bérardin lyhennetyn edition, oli kai osittain Saarikosken impulsiivisuuden, osittain vähemmän mairittelevien motiivien seuraus. Elämän taloudellisista realiteeteista kertoo se, että kun väärä tie oli valittu, takaisin ei enää ollut kääntymistä vaikka tekijä näkikin jo silmissään otsikot "Saarikosken tynkä-Odysseiasta". Oli miten oli, minusta Saarikosken tulkintaa lukee mielellään, ja ainahan voi tankata Mannisen heksametriä jos moderni tulkinta ahdistaa.

Päiväkirjoissa harmittaa suomennoksia käsittelevissä osissa oikeastaan vain se, miten vähän niissä käsitellään käännösten yksityiskohtia. Monien valintojen pohdiskelua olisi lukenut mieluusti enemmänkin.

***

Saarikosken päiväkirjojen seurassa viihtyy omituisella tavalla. Huomionkipeä ja lahjakas narsisti pomppii politiikan, kirjallisuus- ja seurapiirikommentaarien, omien romaanihaaveidensa ja linkolalaisten ympäristötuhoennustusten välillä, sovitellen ajatuksia kuin vaatteita. Hän myös suojautuu jatkuvasti, toteaa varmuuden vuoksi tiedostavansa ajatustensa "alkeellisuuden" ja kliseisyyden, varautuu nähtävästi siihen, että suurta neroa tullaan lukemaan. Itsepetos hallitsee monin paikoin, mutta välillä tarkkanäköinen taiteilija näkee hauskalla tavalla itsensäkin läpi.

Saarikosken poliittinen vatvonta lähinnä huvittaa tai pitkästyttää, mutta usein muistaa, miten samanlaisina monet asiat pysyvät. Näin Joycen ja Homeroksen suomentaja esimerkiksi toteaa kustannusalasta:

"Taas tulee mieleen, että jos kuuluisimme Neuvostoliittoon, niin eiköhän suomalaisen Odysseian tekemiseen annettaisi rahaa enemmän kuin 29 000 markkaa. Nyt meidän kirjallisuutemme kuihtuu, kun ei ole varaa julkaista mitään kannattamatonta eikä kirjoittaa kunnollista, niin kuin minäkin, iltaisin voin sepitellä lyhyitä runoja, jos jaksan…"
*** 
"Tämän kolmen liuskan pätkän tekeminen vei kaksi päivää ja aiheutti juopottelua, eilen pari pulloa viiniä, tänään 6-7 giniä, ja minä ihmettelen: enkö tosiaankaan keksi ajatuksen ajatusta ilman alkoholin apua?"
Oma kiinnostava osansa päiväkirjoja muodostuu Saarikosken alkoholismista, josta on jo tullut kirjoittamisen ennakkoehto. Selvänä työnteko ei kerta kaikkiaan luista. Myöskään ihmisten kohtaaminen ilman viinaa tuntuu olevan erittäin vaikeaa, humalassa sosiaalinen elämä on sitäkin aktiivisempaa. Päivät kuluvat baareissa, tupakkaakin tuntuu kuluvan vähintään pari askia päivässä, ja varsinkin vatsa oikuttelee jatkuvasti. Selvä päivä tuntuu olevan sellainen, kun menee vain pullollinen viiniä tai 7-8 keskikaljaa.

Päiväkirjojen ajan "Tuula II" pysyy runoilijan rinnalla kaikista myrskyistä huolimatta. Tytär Anna on ihan pieni, ja häntä Saarikoski hoitaa välillä kirjoittelujensa ohella ja tuntuu välittävän tästä aidosti omalla tavallaan. Onnen hetkiä mahtuu eniten kesiin, jotka vietetään Sammalistojen kanssa Siuntion Palojoella. Harmonian hetket ovat kuitenkin lyhyitä, ja voivat päättyä vaikkapa näin dramaattisiin tuntemuksiin:

"Minussa on hulluus, piru häkissä, ja joskus minä vielä joudun itse vastatusten sen kanssa. Silloin pääni repeää, aivot valuvat ulos, ja minä kuolen oksennukseni keskelle."

perjantai 1. helmikuuta 2013

Blogistanian Globalia -ehdokkaani

No niin, taas ovat kirjabloggarit palkitsemassa, tällä kertaa parasta viime vuonna Suomessa ilmestynyttä käännettyä kaunokirjaa (lisätietoja kilpailusta Karoliinan blogissa).

Säännöt ovat sikäli liberaalit, että uusi käännöskin kelpaa. Tämä on hyvä, koska eihän kolmea pistettä voi antaa millekään muulle kirjalle kuin Leevi Lehdon uudelle Ulysses-käännökselle. Kakkosena tulee Karl Ove Knausgårdin "Taisteluni" -sarjan kakkososa, jonka on kääntänyt Katriina Huttunen.

Ehdokkaina on vain kaksi kirjaa siksi, että ne ovat ainoat viime vuonna ilmestyneet käännöskirjat, joista olen kirjoittanut blogipostauksen. Tästä ja Blogistanian Finlandiasta saatujen kokemusten perusteella alkaa olla siis aika selvää, että bloggaan lähinnä vanhoista kirjoista...

Eli, ehdokkaani ovat (linkit vievät postauksiini ko. kirjoista):

1) James Joyce: Ulysses (Gaudeamus, käännös Leevi Lehto)
2) Karl Ove Knausgård: Taisteluni II (Like, käännös Katriina Huttunen).

Tulokset julkaistaan ma 4.2. klo 10.

ps. jo Finlandiasta tuttu disclaimer: postaus on kirjoitettu 31.1. illalla ja ajastettu kilpailun sääntöjen mukaan ilmestymään automaattisesti 1.2. klo 10