lauantai 31. joulukuuta 2011

Voiko eksistentialisti olla onnellinen?


Jean-Paul Sartren vuonna 1938 ilmestynyt Inho (La Nausée) on yksi niistä kirjoista, jotka saivat lukioikäisen mieleni vinksahtamaan pysyvästi. Sartre tiivistää siinä eksistentialisminsa peruspuitteet tavalla, joka ei vaadi tohtorintutkintoa filosofiasta (Sartren filosofisesta tuotannosta ei voi välttämättä sanoa samaa…). 

Kuten tunnettua on, Sartren eksistentialismi on yritys ymmärtää ihmisenä olemista tilanteessa, jossa jumalaa ei ole. Näin ajateltuna maailma on lopulta täysin sattumanvarainen ja mieletön, samoin ihmisen osa siinä. Inhon Roquentin kokee kaiken olemassaolon täydellisen satunnaisuuden, mistä seuraa kaikenkattava nausée. Häntä ällöttää myös se, miten suurin osa ihmisistä ei ymmärrä tätä vaan elää härskisti elämäänsä, todellisuutta hallitsemaan pyrkien.

“Olemassaolon merkitsevin piirre on sen sattumanvaraisuus. Olemassaolo ei siis ole välttämätöntä. Olemassaolo on olemassaoloa eikä mitään muuta. Kaikki olemassa oleva on havaittavissa, mutta ei loogisesti johdettavissa. Uskon, että on ihmisiä, jotka ovat ymmärtäneet tämän. He ovat kuitenkin yrittäneet selviytyä sattumanvaraisuudesta sepittämällä välttämättömän ja oman itsensä syynä olevan olennon käsitteen. Mutta siten ei olemassaoloa voida milloinkaan selittää, sillä sattumanvaraisuus ei ole harhakuvitelma, ei ilmiö joka voidaan tehdä tyhjäksi. Se on ehdoton ja siis täysin vailla syytä. Kaiken olemassaolo on täysin mielivaltaista, niin puutarhan, niin kaupungin, niin minun. Kun sitten sattuu sellaista josta tekee mieli ottaa selvä, alkaa kohta voida pahoin ja kaikki menee ympäri. Niin meni silloinkin Rautatieläisessä: kaikki muuttui Kuvotukseksi. Juuri sitä koettavat Coteau Vertin Heittiöt ja muut heidän kaltaisensa: päästä pakoon jaarittelemalla oikeudestaan. Surkea valhe! Oikeutta ei ole kenelläkään. Heidän olemassaolonsa on yhtä mielivaltaista kuin kenen muun tahansa, eivätkä he milloinkaan pääse niin pitkälle etteivät tuntisi olevansa liikaa. Ja salaisesti, omassa yksinäisyydessään, he myös ovat liikaa, toisin sanoen levottomia, epävarmoja, alakuloisia.” 

Ihmisen erottaa eläimestä Sartren mukaan mielikuvitus – kyky kuvitella asiat niin kuin ne eivät ole. Tämä kyky on myös ihmisen vapauden pohja, koska se mahdollistaa vaihtoehtoiset todellisuudet. Ihmisen olemassaolo edeltää ihmisen olemusta, mikä tuottaa ihmiselle vapauden ja vastuun valita, millainen ihminen haluaa olla ja millaista moraalista ohjenuoraa seurata. Moraalin kannalta tärkeitä ovat nimen omaan teot. 

Eksistentialismissa minua on aina kiinnostanut se, että negatiivisimmat tulkinnat todellisuudesta nähdään selväjärkisimpinä, onni ja innostus taas ohimenevinä harhoina. Inhossa on tästä hyvä tiivistys:

“Sisimmässäni minua inhottaa eilisiltainen ylhäinen vireeni. Ollessani kahdenkymmen (sic) ikäinen join itseni joskus päihdyksiin ja selitin olevani Descartesin hengenheimolaisia. Olin muka sankari. Se oli pelkkää pöyhkeilyä, tiesin sen aivan hyvin. Mutta se miellytti minua, ja annoin mennä. Seuraavana päivänä minua sitten iljetti aivan kuin olisin herännyt vuoteessa, joka on täynnä oksennusta.”

Tämä on itsellenikin tuttua kauraa. Mutta liittyykö tämä enemmän kokijan kuin todellisuuden luonteeseen? Sartre oli tunnetusti lapsena syrjään vetäytyvä, ja kadehti joukkona remuavia luokkatovereitaan, niitä normaaliyksilöitä jotka hukkasivat minuutensa huutavaan laumaan. Jos maailma on mieletön ja sattumanvarainen, miksi olisi yhtään sen todellisempaa piehtaroida siinä kuin nauttia hyvistä hetkistä rajallisuutensa ja merkityksen puutteen tiedostaen? Voiko onnellinen perheenisä olla kunnollinen eksistentialisti, kun ei osaa masentua riittävästi maailman absurdiudesta? Sartre epäilemättä vastaisi, ettei tällainen henkilö ole tiedostanut maailman luonnetta kyllin syvällisesti. Ja joka tapauksessa hänen pitäisi Sartren mielestä hävetä olemassaoloaan.

Inhossa fyysisen olemassaolon ulkopuolista todellisuutta kuvaa Sophie Tuckerin laulama kappale "Some of these days", ja musiikki yleisemminkin. Tähän taiteen ikuisuuteen liittyy myös Roquentinin kirjan lopussa keksimä yritys päästä umpikujastaan.


***

Vähän vielä yhteiskunnallisemmasta Sartresta, joka on minulle eksistentialisti-Sartrea vieraampi ja ristiriitaisempi.

Persu-Suomen kannalta ajankohtainen esimerkki eksistentiaalisen peruskokemuksen kytkeytymisestä yhteiskunnalliseen elämään on heti Inhon perään 1939 julkaistun Le Mur -novellikokoelman Lucien Fleurier, joka maailman merkityksettömyyden tajutessaan väistää liian rajun todellisuuden ja kääntyy helppoja vastauksia ja vihollisia tarjoilevan fasismin ja antisemitismin puoleen. Minusta tämä on erittäin hyvä yritys selittää yhteiskunnallisia ääriliikkeitä, vaikkei tosimaailman persuissa tietenkään ole kyse eksistentiaalisesta tuskasta vaan proosallisemmasta epävarmuuden tuomasta reaktiosta. Kun maailma ei ole enää kenenkään hallussa eikä ennakoitavissa, syyn lienee pakko olla muslimeissa tai muissa ryhmissä, joita ei Kekkosen ajan Suomessa esiintynyt. 

Fleurier-esimerkissä on Sartren kannalta kiinnostava ristiriita. Mikäli tarinassa oli tarkoitus olla opetus (mikä Sartren tapauksessa on hyvin todennäköistä), Sartre kaivoi itse maata sen alta omalla poliittisella militanttiudellaan, jota minun on aina ollut vaikea yhdistää Sartren alku-uran kuulaaseen proosaan. On suorastaan pökerryttävää, miten suoraviivaisesti Sartre puolusti sosialismiaan, ikään kuin ihmisten kansoittamassa yhteiskunnassa voisi olla olemassa jotain objektiivista “sosialismia”, joka teoreettisen tarkasti jakaa vapauden kaikille tasan. 

Miksei Sartre tässä tarkastellut käytännön tekoja, joita piti eksistentialisminsa ainoina oikeina mittapuina, vaan tyytyi laiskasti rakentamaan teoreettisen mallin välittämättä sen käytännön vaikutuksista yksilötasolla? Sartre puolusti pitkään Neuvostoliittoa sillä perusteella, että se ainakin tähtäsi työväen vallankumoukseen. 

Sartre on minulle aina ollut hyvä esimerkki siitä, miten briljanttien filosofien ja kirjailijoiden kannattaisi ainakin maineensa takia pysytellä visusti erossa yhteiskunnallisesta debatista, tai ainakin sitä koskevista “objektiivisista varmuuksista”. Helposti syntyy vaikutelma, että Sartre putosi samaan kuoppaan kuin Fleurierinsä. 

Oma ajatukseni kirjallisuudesta on aina lähtenyt siitä, että yhteiskunnalliset olot ovat enemmän tai vähemmän sattumanvaraisia ja epäkiinnostavia verrattuna siihen “ihmisen osaan”, joka on universaali (tiedostan kyllä, että tämä perusajatus rajautuu monella tavalla materiaalisesti vauraisiin yhteiskuntiin, joissa on suhteellisen vapaa poliittinen järjestelmä). Omasta mielestäni kirjailijan tulisi ensi sijassa keskittyä tähän universaaliin ihmisenä olemiseen ja unohtaa poliittinen aktivismi. Neuvostoliittoa ja Mao Tse Tungia puolustava Sartre tekee olon yhtä tukalaksi kuin natseista hurmaantunut Paavolainen tai pankkimiehiä yksisilmäisen kliseisesti ja naiivisti näytelmässään pommittava Reko Lundán. Kunnon kirjailijan toivoisi yrittävän ymmärtää ihmisyyttä ilman poliittista agendaa, joka johtaa väistämättä totuuden hyljeksimiseen ja epä-älyllisiin  ad hominem -reflekseihin.


Sartren vastaus tällaiseen olisi kai, että tällainen puolihaalea  passiivisuus on yhtä tuomittavaa kuin väärällä puolella oleminen. Tätä kirvestä on saanut maistaa postuumisti mm. Flaubert, jota Sartre syytti siitä, ettei hän vastustanut mitenkään Pariisin kommuunin kukistamista.

perjantai 23. joulukuuta 2011

Aleksis Kiven sisällä


“Olihan minulla feberin lisäksi myös maallisempaa hätää; pyysin häntä tekemään valmiiksi aikomansa mustat housut minulle, koskas omat pöksyni rikki olivat jo persauksiltaan täysin. Rahaa muistan tahtoneeni myös, viittä ruplaa hopeassa, jotta vuokrarästin ja leipävelkani saisin maksoon. Ja sainpa ehkä (jos vähän maksun lyhennystä siirtäisin) siitä summasta myös irti putelin olutta ja toisenkin; ehkä jopa kirkkaan ryypin pari. Ja niin tein ja nautin sitten klasin sisällöt niinkuin aikamies aina: sallin sieluni ees hetken vapaana lentää.”

Näin virtailee tajunta Hannu Mäkelän romaanissa “Kivi”, joka kuvaa kansallistaiteilijan viimeisiä hetkiä ankaran veljensä hoteissa. 

Sain kimmokkeen lukea kirjan, kun kävin katsomassa syksyllä Teatteri Jurkassa tästä kirjasta tehdyn hurjan monologinäytelmän (tässä HS:n ylistävä kritiikki). Johannes Korpijaakko pisti itsensä likoon tavalla, joka sai minut kiittämään onneani, etten ole näyttelijä. Kieli oli näytelmässä niin vahvaa, että kirja oli pakko lukea. Kyllä kannatti. 

Eino Leinon elämää kuvaavalla “Mestarilla" Finlandian 1995 voittanut kirjallisuuden monitoimimies saa Kiven kielen hienoon vauhtiin. Mäkelällä on ollut selvä sanajärjestyksiin, rytmiin ja tietysti vanhahtavaan sanastoon nojaava metodi, jolla hän on päässyt Kiven ihon alle todella vakuuttavasti. Mäkelä on käyttänyt Kiven kirjeitä ja päiväkirjoja tavoittaakseen oikean kielen, ja niitä siteerataan paikka paikoin Mäkelän tekstin lomassa. Mäkelä saa lukijan luottamaan metodiinsa. Eikä muitakaan keinoja tirkistellä Kiven sisään oikein taida olla tarjolla.

Upean kielen lisäksi “Kivessä” viehättää Aleksis Kiven raison d’être, mielen askarointi fiktion parissa, oli ruumis miten heikossa kunnossa tahansa. Kirja alkaa runonsäkeiden “ilmestymisellä” Kivelle sekä hänen tietoisen minänsä muokkausprosessista hänelle annetun materiaalin hienosäädössä. Myötäelävä lukija ymmärtää välittömästi, että on todella väliä sillä onko niitty “keltakukitettu” vai “kultakukitettu”. Samaa harkintaa pitää käyttää kaikkiin muihinkin sanoihin, samoin säkeiden järjestykseen. Vain tällä metodilla tehdään kirjallisuutta, loppu on markkinamiesten temppuilua. (Tässä kohtaa kuulen päässäni sen vanhan Pauligin kahvimainoksen tunnarin).

Kivi harhailee toden ja harhan rajamailla, samoja ajatuksia edestakaisin pyöritellen. Miestä piinaavat velat, professori Ahlqvistin suorittama Seitsemän veljeksen teilaus, Lapinlahdessa hyvään vauhtiin viritetty hulluus sekä viinanhimo, jota Kivi pääsee tyydyttämään veljensä kätköt löydettyään. Tarinassa toistuvat myös Kiven enkeliksi muuttunut pikkusisko Agnes, ajat sitten kadotettu äidinrakkaus ja tietysti hyväntekijä-Charlotta, jonka hyväsydämisyyttä ja fyysistä vastenmielisyyttä Aleksis toistuvasti muistelee (kokien samalla tuskaa juoruista, joita kirjailijan ja Charlottan suhteesta kierteli). 

Mieli tempoilee positiivisten ajatusten (kunhan kevät vain tulee ja sitä myötä terveys, Kivi suunnittelee ryhtyvänsä pehtoriksi, muuttavansa veljen nurkista omaan taloon ja maksavansa viimein kaikki velat) ja hienovireisesti kuvatun, tajunnan takamailla häilyvän kuolematietoisuuden välillä. Hyvä hetki vie ajatukset aina luontoon, jonne Kivi itselleen läheisimmäksi kuvailemansa veljeksen, nummia tonkivan Laurin tavoin aina kaipaa.

Kieli ja Kiven piinattu mieli kantavat pitkälle, mutta eivät ehkä ihan Mäkelän mittoihin, 420 sivuun. Reilulla editoinnilla kirjasta olisi tullut todella hyvä. Näillä pituuksilla olisi toivonut mukaan jo laveampaa pohdiskelua Kiven tuotannosta, vähemmän tunnettuja unohtamatta.

"Joudu siis aina, joulu. Tahdonhan jouluja vielä monia kokea ja sellaisessa kunnossa sillon olla, etten ole muiden harmina, vaan kunnollisna miesnä omassa kojussa, simppelissä kammarissa, jota täysin ja vapaana itse hallinnoin.
Siellä viettäsin hartaan seuraavan joulun, vaikka sitte aivan yksin. Antaahan joulu rauhan mieleen, suloisen odotuksen tunteen, että syntymä voittaa aina kuoleman!"

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Richard Yates: haaveet kaatuu


Ensimmäinen lukemani Richard Yatesin (1926 - 1992) kirja oli hänen tunnetuin teoksensa “Revolutionary Road”, joka on useimmille tuttu Sam Mendesin muutaman vuoden takaisesta filmatisoinnista. Joskus harvoin käy niin kuin silloin kävi: teksti veti niin sanotusti sanattomaksi. Yatesin tyyli RR:ssä on niin hiottua ja kompaktia, että on kuin lukisi novellia. Siinä on tuskin yhtään turhaa virkettä. Yatesin psykologinen tarkkanäköisyys on myös aivan omassa luokassaan. Yates on nykyään yksi top 10 -suosikkikirjoittajistani, ja palaan hänen kirjoihinsa jatkuvasti.

Yates on epäilemättä yksi 1900-luvun aliarvostetuimmista amerikkalaiskirjailijoista, mutta ymmärrän tavallaan miksi näin on. Kriitikoilta hän sai uransa varrella kiitoksia, mutta lukijat puuttuivat. Yatesin lähimmät verrokit ovat ehkä Richard Ford ja John Cheever, jotka ovat huomattavasti tunnetumpia lukevien amerikkalaisten keskuudessa. 

Melko onnettoman lapsuuden epästabiilin ja erääntyviä laskuja paikasta toiseen muuttamalla pakoilleen wannabe-kuvataiteilijaäitinsä kanssa eläneen ja tätä loppuelämänsä vatvoneen Yatesin ongelmista oli ainakin liika viinanjuonti, joka heikensi hänen tuotantonsa tasoa kirja kirjalta, vaikka hän pyrkikin kirjoittamaan aina selvin päin. Toinen Yatesin “ongelma” on teosten omaelämäkerrallisuus: hän käy kirja toisensa jälkeen läpi omaa ja lähipiirinsä elämää vähän kompulsiivisella ja neuroottisella tavalla. Minulle tämä saman reiän poraaminen taas on juuri se syy, miksi pidän Yatesista niin paljon. Hänen synkistelynsä ja jotenkin naiivin suoraviivainen asioiden kärjistäminen saa minut hyvälle tuulelle. 

Boheemista taiteilijaelämästä ja seurapiireihin noususta haaveilleen itsekeskeisen ja toivottoman epäkäytännöllisen äidin lisäksi Yatesin keskeisiä hahmomalleja ovat hetken tenorilaulajan urasta haaveillut mutta myyntimieheksi jämähtänyt tylsä isä, sekä tietysti Yates itse eri ikävaiheissaan. Yates, jonka vanhemmat erosivat kun hän oli vain muutaman vuoden ikäinen, oli lapsena ujo ja sisäänpäinkääntynyt, ja hän omaksui pituudestaan ja komeudestaan huolimatta minäkuvan, jossa korostui fyysinen alemmuus ja ulkopuolisuus. Hän pelkäsi pakonomaisesti hylätyksi tulemista, mikä teki hänen avioliitoistaan mahdottomia. Yates häpesi myös pyöreitä silmiään ja paksuja huuliaan, ja koitti peittää näitä ominaisuuksia tupakoimalla, siristelemällä silmiään ja kasvattamalla parran. Yatesin sisko Ruth saa toimia kirjoissa henkilönä, joka pakenee ahdistavaa perhedynamiikkaa avioliiton ja lasten turvasatamaan, vain pettyäkseen entistä enemmän. Muitakin Yatesin lähipiirin ihmisiä kirjoissa vilisee.

Kaikissa Yatesin kirjoissa keskiluokkaiset ja vähän surulliset hahmot rimpuilevat elämässä eteenpäin, yrittäen kuroa kasaan epärealististen haaveiden ja todellisuuden välistä aina vain levenevää kuilua. Kun Yates kirjoittaa RR:n alkumetreillä uuteen kotiin muuttavan nuorenparin ajatuksista, että –

“The gathering disorder of their lives might still be sorted out and made to fit these rooms, among these trees; and what if it did take time? Who could be frightened in as wide and bright, as clean and quiet a house as this?”

– voi olla varma ettei tarina pääty hyvin. 

Yates on itse kuvannut 1972 antamassaan haastattelussa hahmojaan näin:

“(My characters) all rush around trying to do their best – trying to live well, within their known or unknown limitations, doing what they can’t help doing, ultimately and inevitably failing because they can’t help being the people they are. That’s what brings on the calamity at the end.”

Ei mikään amerikkalaisen unelman kuvaus...

***

Revolutionary road tuli ulos Yatesin uran alkumetreillä 1961, jolloin Yates oli hyvässä iskussa. Kirja sai National Book Award -ehdokkuuden muttei voittanut (ei muuten voittanut myöskään Hellerin Catch 22, joka oli niin ikään ehdolla). Hän hioi kirjaansa loputtomasti ja pystyi siitä virkkeen kuultuaan sanomaan aina, mikä virke tuli seuraavaksi. Yates kirjoitti myös kaksi todella hienoa novellikokoelmaa, "Eleven kinds of loneliness" ja "Liars in love". Myöhemmät romaanit ovat entistä vahvemmin omaelämäkerrallisia, ja samoja perushahmoja kierrätetään niissä eri nimillä. On ehkä reilua sanoa, ettei niitä ole erityistä syytä lukea, jos ei ole kovin kiinnostunut Yatesista. Silti ne ovat reilusti keskivertoa parempia kirjoja, ja Yates-fanilla suoranaisia aarreaittoja (erityisesti Cold Spring Harbour, A Special Providence ja A Good School). Kirjailijaelämän raadollisuutta kuvaa, ettei Yates lukuisista yrityksistään huolimatta koskaan saanut novellejaan julkaistua The New Yorkerissa, mikä ärsytti häntä aivan tolkuttomasti. Kuolemansa jälkeen oikeus on kyllä toteutunut.

Revolutionary road leimasi Yatesin 50-lukulaisen lähiöahdistuksen kuvaajaksi, eikä leima ole kovin epäsopiva muunkaan tuotannon osalta. Yatesin muista romaaneista vahvin suoritus on kahdesta siskoksesta kertova "The Easter Parade", jossa Yates maalaa sisarusten äidistä erittäin ikävän ja enemmän kuin erittäin paljon Yatesin omaa äitiä muistuttavan muotokuvan. Samaa muotokuvaa täydennetään monissa muissakin romaaneissa ja novelleissa, oikein mässäillen ylimaalatuilla huulilla, äidistä uhkuvalla “mädän tomaatin hajulla” jne. 

Easter Paraden avauslause on kuuluisa ja kuvastaa hyvin Yatesin suoraviivaista tyyliä:

“Neither of the Grimes sisters would have a happy life, and looking back it always seemed that the trouble began with their parents’ divorce.”

Tällaista avausta voisi pitää erittäin epätyylikkäänä ja osoittelevana (kunnon fiktiossahan ei koskaan kuulu sanoa näin suoraan vaan kuvata tapahtumat ja antaa lukijan vetää johtopäätökset), mutta minuun tämä uppoaa. Tietyn kömpelyyden, samojen asioiden jankkaamisen ja äärimmäisen hiotun, pelkistetyn tyylin yhdistelmässä on jotain huikean vetoavaa. 

Yatesin tapaisen autofiktiokirjailijan ollessa kyseessä on aina erityisen herkullista lukea myös kirjailijan elämäkerta, kunhan puikoissa on riittävän kylmäpäinen elämäkerturi. Kaikeksi onneksi Blake Baileyn kirjoittama Yatesin elämäkerta "A Tragic Honesty" on yksi parhaita kirjailijaelämäkertoja joita olen lukenut, vaikkakin Bailey vetää aika suoria yhtäläisyysmerkkejä Yatesin elämän ja fiktiossa kuvattujen tapahtumien välille. Tätä ei yleisesti ottaen pidetä kovin suotavana lähestymistapana, mutta ehkä se Yatesin tapauksessa on perusteltua, onhan olemassa paljon evidenssiä siitä että hän todella pyrki kuvaamaan kokemaansa todellisuutta fiktiossa niin tarkasti kuin pystyi.

Yatesin lukeminen kannattaa aloittaa Revolutionary roadista, ja lukea päälle novellikokoelma “Eleven kinds of loneliness”. Sitten voikin jo alkaa hapuilla hyllystä Blake Baileyn elämäkertaa.

perjantai 9. joulukuuta 2011

1800-luvun mielensäpahoittaja ja Pariisin jäkälät


Tuli sitten luettua päiväkirjamuotoon kirjoitettu, 1800-luvun lopun Pariisiin sijoittuva romaani suomalaisesta iäkkäästä tutkijasta, joka rypee katkeruudessa ja yrittää epätoivon vimmalla saattaa loppuun jäkäliä käsittelevän magnum opuksensa

Tutkijan päiväkirjassa huutia saavat yhtä lailla perheisiinsä ja lämpimiin koteihinsa käpertyvät ja tieteestä ymmärtämättömät poroporvarit kuin seurapiireissä pörräävät julkkistieteilijät Darwin ja etenkin Pasteur, joka on paitsi suosittu myös kehtaa väittää ettei tuberkuloosi ole perinnöllistä. Ja soveltava tiede, mikä kauhistus! 1800-lopun Pariisissa ja sen(kin) ajan tiedepiireissä pärjääminen on kronikoitsijan mielestä sujunut parhaiten miellyttäviltä keskinkertaisuuksilta, jotka osaavat tarvittavat sosiaaliset taidot, “kun taas tärkeän tieteellisen työn tekemiseen vaaditaan enemmän, nimitettäköön sitä nerokkuudeksi sitten.” Ei tarvitse arvailla, mihin kategoriaan päähenkilö itsensä lokeroi. Ihmisten pinnallisuudesta kertoo myös se, etteivät arkiset jäkälät jaksa kiinnostaa ketään, mutta kauniit kukat ja suuret tekniset vekottimet sitäkin enemmän. Molemmat havainnot ovat hienoja, ja tosia. Ihmiset tarvitsevat idolinsa, ja pelkällä substanssilla ei aina pitkälle pötkitä (varsinkin jos se substanssi on kantajansa tiedostamatta päässyt homehtumaan). Sitä paitsi on varmasti aina ollut yhtä sietämätön ajatus, että joku muu on briljantti JA suosittu JA kaunis JA mitä vielä. Vähemmästäkin katkeroituu.

Kristina Carlsonin “William N. päiväkirja” (sic) hakee inspiraationsa Pariisissa oikeasti 1800-luvun loppupuolella asuneesta suomalaisesta jäkälätutkija William Nylanderista. William N. on sekoitus Dostojevskin kellariloukon erakkoa ja Kyrön mielensäpahoittajaa (HS ja Parnasso vertaavat kritiikeissään Williamia niin ikään päiväkirjaa pitävän Sartren Inhon Roquentiniin, mutta minusta Williamin tuska on jotenkin arkipäiväisempää), uuden ajan jalkoihin jäänyttä napisijaa, jonka jästipäinen näkökulmasidonnaisuus on jollain tavalla hellyttävää. Napinan taustalta on helppo lukea narsistisen ihmisen huomionkipeys, pelko ponnistusten valumisesta hukkaan ja rakkauden ja ystävyyden puutteen aiheuttama viha koko hulluksi tullutta maailmaa kohtaan. Tutkijan kaikki miespuoliset sukulaiset tuntuvat tappaneen itsensä ja itsekin hän on tällä tiellä pyörähtänyt, mutta se ei miestä herätä minkään sortin itsereflektioon. 

Pariisissa asuvaa suomalaistutkijaa oksettaa myös vanheneminen ja sen fysiologiset ilmentymät (“Minua iljettää miten sukupuolet iän myötä alkavat muistuttaa toisiaan, kun miehet muuttuvat feminiinisiksi ja naiset maskuliinisiksi, sillä vanhoilla naisilla kasvaa jäykkiä karvoja leuassa ja ylähuulessa”) mutta hän hellii ajatusta kuolemansa jälkeisestä kuuluisuudesta, ajasta jolloin ihmiset vihdoin ymmärtävät hänen suuruutensa. Kuolema ja hautajaiset eivät kylläkään nostata tunteita: 

“Epämiellyttävää ajatella, että minun kuoltuani kynnelle kykenevät kiiruhtaisivat hautajaiskemuihin kertomaan, millainen olin, mistä kukista, mistä ruokalajeista, mistä viineistä pidin. Vainajaraukan suu on iäksi tukittu.” 

Valitettavasti taitaa olla niin, ettei kynnelle kykeneviä ruuhkaksi asti ilmoittaudu, sen verran vaikeaksi Willian tekee itsestään pitämisen. Hän hautoo ajatuksiaan omassa surkeudessaan ja yksinäisyydessään pyörien, Pariisin vuodenaikojen vaihtelun ja niitä noudattelevien kuumetautien tuodessa rytmin elämään. “Matalamielisten ihmisten juorujen kuunteleminen on ikävää eivätkä yliopisto ja tieteelliset piirit tässä suhteessa ole pullapuotia kummemmat, joten on paras pysyä omassa seurassaan.” 

Taidekaan ei lämmitä. “Musiikki ja kaunokirjallisuus eivät kiinnosta minua, koska minulta puuttuu mielikuvitus täyttää niiden käyttämien merkkien välinen tila todellisuudella ja erilaisilla tunteilla kuten toiset ihmiset ilmeisesti pystyvät tekemään.” Harmittaako Williamia mielikuvituksen puute? “Epäilen, että mielikuvitus on jonkinlaista sairautta tai alkoholiin tai oopiumiin verrattava huume, joka tempaisee ihmiset heidän omasta elinpiiristään.” Kieltämättä tämä vaara on olemassa. Impressionistinen maalaustaide kuitenkin puhuttelee herraa yllättävällä tavalla. 

William N. kuolee työnsä ääreen, viimeisenä merkintänään ajatus siitä, ettei keittoon tahrautunutta kirjettä voi lähettää, koska siitä välittyvä kuva kirjoittajasta on väärä. Tosielämän William Nylanderille taisi ainakin fiktiivisen kollegansa arvomaailman näkökulmasta käydä paremmin: Wikipedia tietää kertoa, että Nylanderin keräämä jäkäläkokoelma Kasvimuseossa käsittää yli 51 000 näytettä ja on edelleen käytössä.


***

William N. päiväkirja on osuva ja hauska mutta hitusen kunnianhimottoman oloinen kirja, väliteoksen oloinen. Päiväkirjamuoto on kenties yksinkertaisin tapa tuottaa fiktiota, ja siltä se tässä yhteydessä tuntuukin. Kielessä ei ole mitään kovin merkille pantavaa, mutta se sopii sujuvasti 75-vuotiaan, yli sata vuotta sitten eläneen herrasmiehen suuhun. Kontrasti Carlsonin edelliseen, salaman lailla vaihtuvine näkökulmineen ja rönsyilevine tajunnanvirtoineen lähes Virginia Woolf -pastissilta vaikuttaneeseen mutta hienosti koottuun romaaniin “Herra Darwinin puutarhuri” on todella suuri. 

Hyvä kirjoittaja pystyy tietysti varioimaan tyyliään mielin määrin, mutta itse pidän enemmän “yhden ilmeen kirjailijoista”, jotka luovat tasaisen varmasti omaa tunnistettavaa jälkeään maailmaan. Carlsonin kahta peräkkäistä kirjaa en ainakaan itse arvaisi millään saman tekijän tuotoksiksi, vaikka yhtäläisyyksiäkin tietysti on. (Finlandian napannut “Maan ääreen” on minulta lukematta). Darwinissa Carlson pääsee hienosti kiinni vanhan ajan englantilaiskylän tunnelmaan, Williamin Pariisi tuntuu Pariisilta. Molempien kirjojen päähenkilöt ovat ulkopuolisia. Ehkä myös se, että aatteita ja ideologioita tulee ja menee, mutta arki ja sen ongelmat ovat se joka ihmistä pyörittää. Tiede ja sen edistys ovat keskeisellä sijalla molemmissa. 

William N:n pelastavat vahva tunnelma ja monet nasevat oivallukset. Darwinin puutarhuri oli kunnianhimoisempaa tavaraa, mutta sitä lukiessa jäi pohtimaan, miksi pitäisi lukea suomalaisen kirjailijan aatehistorialla maustettua tarinointia vanhasta Englannista. Sitä varten on kirjoitettu erittäin runsaasti alkukielistäkin tavaraa joka hoitaa homman paremmin. Minä en ymmärrä, miksi pitäisi yrittää kuvata kulttuuria jota ei läpeensä tunne. William N. on sentään suomalainen vaikka Pariisissa majaileekin. 

PS Tuntuu, että puolet suomalaisista “taideromaaneista” sijoittuvat vähintään osaksi Pariisiin ja niitä pippuroidaan usein kielioppivirheitä ja suoranaisia dadaismeja kuhisevilla ranskan lauseilla. Eikö tämä ole kenenkään muun mielestä huvittavaa? Tulee mieleen Philippe Guicheteaun “Sunnuntaikirjeissään” tekemä osuva havainto (vapaasti siteeraten) siitä, että (keppi)ranskan puhuminen tekee suomalaisten mielestä ihmisestä automaattisesti jotenkin henkevän.

PPS Ulkomailla asuvan Suomi-tunnot Carlson tiivistää hienosti William N:n (tai kirjan omituista nimeä mukaillen pitäisi kai sanoa vain William N) suulla: “Minä ajattelen Suomea vain kesäisin, ja tänään on juhannus. Olen melkein joka päivä syönyt isoja makeita mansikoita, jotka maistuvat paremmilta viinin kuin maidon tai kerman kanssa.”

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Merkityksellisesti merkityksen häviämisestä


Joni Pyysalo on hieno kirjoittaja, ja novelli on hienon kirjoittajan käsissä mahtava instrumentti. Runokokoelmia aiemmin rustannut Pyysalo on tehnyt pelkistettyä tyyliään ja metatekstuaalista temppuiluaan hauskasti kommentoivalla tavalla nimetyn novellikokoelman “JA MUITA NOVELLEJA”, joissa näytetään hukassa olevia ihmisiä tajuamassa, että elämästä on mennyt mieli ja yhteys muuhun maailmaan on katkennut. Perheenäiti hakee uutta alkua, mies jättää kaiken, nainen tajuaa vihaavansa miestään, opiskelija eristäytyy maailmasta nettipelin maailmaan, vanhentuva nainen kärsii kuolleessa suhteessa, vaimon kuolema saa vanhan miehen synkkien kysymysten äärelle – ja sitten tuleekin itseironiaa ja kirjailijuuden kauhuja tihkuva kertomus heikosti menestyneestä runoilija-novellistista, joka valjastetaan kustannusbisneksen palvelukseen ennennäkemättömän tehokkaalla tavalla. “Taiteilijan omakuva huoruusvuosilta” ei sovi kokoelmaan huonostikaan, siksi se juuri sopiikin päättämään kokoelman. Sen voimalla kokonaisuus jättää samalla tavalla omituisen olon kuin kukin yksittäinen novelli. Sen voi myös lukea kunnollisen kirjallisuuden puolustuspuheena, kun narsistista omassa napanöyhdässä rypevää viisitoistasivuista edeltää kymmenkertainen määrä aidosti erilaisia ihmisiä tavoittavia ja heidät vakavasti ottavia tekstejä. 

Pyysalon kieli on pelkistettyä mutta samalla herkkäviritteistä ja vaikeasti määriteltävällä tavalla sivistyneen oloista (moni kriitikko tuntuu verranneen häntä paitsi teemojensa myös tyylinsä puolesta novelli- ja runoilijamestari Raymond Carveriin, hänestä myöhemmin lisää). Lyhyehköissä novelleissa runoilijataustainen tekijä saa kerrontaan syvyyttä ja herkkyyttä, joka pitkän proosan spesialisteilta jää usein tavoittamatta. Toisin kuin monet ylärekisterin suomalaiskirjailijat Pyysalo ei sorru pateettisuuteen kuin satunnaisesti  – ja silloinkin lipsahdukset voi pistää päähenkilöiden piikkiin (esimerkkinä maailmantuskaa potevan perheenäidin pohdinta siitä, “montako litraa juomavettä kului hukkaan elinaikana siihen, että itki”). Pyysalo myös varioi ilmaisuaan hienosti päähenkilöidensä näköisesti. Pyysalo välttää liian vakavuuden muttei hukkaa syvällisyyttään. Ei mikään helppo juttu.

Herkullinen ironinen yksityiskohta ovat tekstiin upotetut alaviitteet, joilla haetaan postmodernismista tuttua vieraannuttamista. Tyylikeino toimii hyvin, varsinkin kun novellien yksi keskeinen teema on se, miten vieraantuneita henkilöt ovat toisistaan ja itsestäänkin. Kun loputtoman ulkopuoliseksi itsensä tunteva päähenkilö yhdynnän jälkeen kuvailee kumppaninsa rusetin reunalla olevaa yksinäistä mustaa karvaa – “outo, oksaton puu dyyni- tai nummimaisemassa” – ja tätä seuraa kustannustoimittajan nimiin laitettu alaviite “Miten on mahdollista, jos nainen on kontallaan?” ja tätä taas kirj. huom. “Kokeile.”, on 99-prosenttisesti paikkansapitävä lausahdus “Kill your darlings” vihdoinkin kohdannut voittajansa. Pyysalo alaviittailee myös runoihin ja luo näin hauskaa intertekstuaalista värinää kuvaukseen (vähän Proustin tyyliin muuten!), vaikka joku voisi tietysti lukea viitteet alistuneena tietoisuutena siitä, ettei kukaan proosan lukija kuitenkaan tunne runoutta. Proust saa suorankin nyökkäyksen  novellissa Maksimaalinen tila: 

“Omenan maku ei tuonut mieleen kaikkia tavoittamattomiin painuneita muistoja, ei vaikka en etsinytkään kadonnutta aikaa. Painelin kuorintaveitsen kärjellä omenankuoren ympäri tikkukirjaimin: MUTTA ELÄMÄ EI OLE KIRJALLISUUTTA. Jos olisi, se olisi työkirjallisuutta, yksinkertaistuksia ja yleistyksiä, rahanahneudesta pitkitettyä, oivallusköyhää tekstiä. Kokonaisuus, jonka luettua ei syntyisi tunnetta kaiken merkityksellisyydestä, näkyväiseen maailmaan kätkeytyvästä syvemmästä tasosta ja ymmärryksestä.” 

Viimeinen virke ei ole mikään huono tiivistys proustilaisesta kokemuksesta.

Hienointa Pyysalossa on hänen kykynsä yhdistää hyvän novellistiikan perusrakennusaines eli varsin banaalien elämän käännekohtien kuvaukset monitasoiseen, eri tahoille viittailevaan ja yllättävästi nyrjähtelevään kerrontaan. Näin muodostuva kokonaisuus on kutkuttavalla tavalla monitasoinen ja selittämätön, niin kuin elämä parhaimmillaan on. Välillä elämä on myös kokonaisvaltaisella mutta vaikeasti selitettävällä tavalla nihkeää ja ahdistavaa, ja tähänkin Pyysalo pääsee kiinni. Muutamiin sivuihin saadaan kiihdytyksillä ja hidastuksilla mahtavaa dynamiikkaa, vähän niin kuin jazzia kuuntelisi. 

“ Ajoin hotellille. Hain matkalaukun. Ajoin päätielle ja kohti kotia. Mieheni ei ollut pyytänyt minulta kertaakaan anteeksi viiden vuoden aikana.   
Mitä se tarkoitti, paitsi sitä, että hän oli aina oikeassa.  
Ajattelin hotellissa sivusilmällä katsomaani Venäjän armeijasta kertovaa dokumenttia. Neljän vuoden Afganistanin-palveluksen aikana vuoristoleiriltä pääsi kerran kuussa elokuviin helikopterikyydillä. Joku sotilaista kertoi, miten alokkaat joukkoraiskattiin alokaskoulutuksen päätteeksi.  
Katselin peltoja, etsin sopivaa radioasemaa ja yritin miettiä, millaista olisi kunnostaa kivinavetta asuintaloksi, millaista elämää siinä voisi elää. Tunsin tien. Tunsin häpeää.”

Tällaisia pohtii itsekeskeisen, samoja temppuja koneen lailla toistelevan miehen vaimo. Vertautuuko venäläisten Afganistan kotioloihin? Vai suhteellistaako liian kiltti nainen sillä omia kärsimyksiään? Kenties molempia? Kotiin päästyä koko novellin läpi kulkeneelle pahalle ololle löytyy raskaustestin avulla fysiologinen selitys, siitä seuraa yksinäisiä kyyneleitä. Mies katsoo sohvalla jalkapalloa ja pyytää lisää olutta. Seuraa loppuhuipennus:

“Tuntui kuin olisin voinut jäädä katsomaan ottelua. 
Menin jääkaapille, aukaisin oluen. 
Ojensin pulloa miehelle. 
Etiketissä oli kitaran kuva.”

Tämän takia novelleja on kiva lukea. Ei elämässä ole suuria ratkaisuja, selkeyttä, varmuutta. Romaanissa täytyy olla kehityskaari, usein selkeä katharsis. Novelli saa jäädä yhtä auki kuin runo, ja siihen voi lukea sisään mitä huvittaa.


***

PS Hankin Pyysalon esikoisrunokokoelman “Jätän tämän pimeän kalustamatta” kirjastosta ja olen selaillut sitä, mutten osaa sanoa siitä vielä mitään järkevää. Nasakoita lyhyitä runoja tuntuu olevan paljon. Elämä on lyhyttä ja haikealla tavalla kiinnipitämisen arvoista. Pyysalo on ollut aika nuori (26) näitä runoillessaan, ja se näkyy pienenä mahtipontisuutena. Mitäs siitä. Neljä maistiaista:

Yöllä musta ruoho 
tervetuliaismatto 

lyhyttä kuolemaa ei ole.

***


Kaikki on surullista, 
haluaisin sinut 
lopuksi elämää, 
niin vähäksi aikaa.

***

Järveen sataa. 
Elää hetken 
kaunis ja hyvä.

***

saamme pitää henkemme 
oikullisen maiseman
valoon syntyvät varjot 
kaikki jää paitsi me

lauantai 26. marraskuuta 2011

Raittilan miehet sumussa


Hannu Raittila on yksi suomalaisista lempikirjailijoistani ja loistava esimerkki kirjoittajasta, jolla vankka esteettinen näkemys yhdistyy omintakeiseen maailmankuvaan. Paras syy lukea Raittilaa ovat hänen miehensä, joiden kautta Raittila viestii näkemystään nykymaailmasta. Raittilan miehet ottavat omituisen (ja usein sumuisen) maailman ja siinä olemisen haltuun mitä luontevimmalla tavalla: he alkavat mitata sitä. Siinä missä Hyryn miehet rakentavat, Raittilan miehet paaluttavat samaan traditioon kytkeytyen ja pienellä ironialla höystettynä asuttua aluetta pimeyteen laskemalla, suunnittelemalla, ideoimalla, tietysti joskus tekemälläkin. Vaikka olisi kuinka hukassa, metri on aina metri. Voiko olla osuvampaa tapaa vastata suomalaisittain eksistentiaaliseen tuskan ongelmaan? Raittilan mies piirtyy esiin 1990-luvun upeissa novelleissa ja jatkaa vahvaa olemistaan romaaneissa. Miksi alkaa korjata hyvää?

Raittilan miehet ovat funktionalisteja, he eivät kerta kaikkiaan ymmärrä miksi ongelmat pitäisi ratkaista epärationaalisesti. “Yritin unohtaa italialaiset ja keskittyä miettimään minkälaisten kalliomassojen läpi pääkaupunkiseudun vesitunnelia oli tuotava Riihimäen läheltä löydetyn sortumapaikan ohi ja mitä maaperän koekairauksilla ja kaikukuvauksilla oli saatu selville”, tuumaa Canal Granden Marrasjärvi. Vielä suoremmin sama eetos tulee esiin saman miehen suomalaistyyppisen funktionalismi-modernismin ohjelmajulistuksena: “En ollut ajatellut koskaan asiaa, mutta nyt mietin, että tarkoituksenmukaiset ja pelkistetyt esineet olivat oikeastaan aina myös mukavan näköisiä. Taloista, esineistä, jopa lauseista ja sanoista pitää karsia pois tarpeeton. Niiden täytyisi olla selkeitä ja kirkkaita niin, että tarkoitus näkyy jo ulkoasussa. Muodossa saa olla vain se, mikä on sisällön kannalta välttämätöntä.” Raittilan esseissä (esim. “Liikkumaton liikuttaja”, 2004) insinöörioptimoitu ja pääoman tarkoituksiin valjastettu maailma saa paljon synkempiä sävyjä kuin fiktiossa, mutta ei ehkä kannata tuoda merkityksiä väkisin sinne minne ne eivät kuulu. 

Monet pitävät Raittilan mieskuvaa niin kärjistettynä, ettei sille edes viitsi nauraa. Olen kovasti eri mieltä. Elämän varrella on tullut vastaan sellaisia suomalaisen miehen karikatyyrejä, ettei niitäkään oikein voi pitää uskottavina. Olen saattanut Pariisissa tosielämän marrasjärveä, joka tuijotti koko matkan käsi-GPS:äänsä, vaikka kuinka yritin esitellä Haussmannin luomuksia ja kirsikkapuita ja virittää keskustelua. Entäs se kaveri, joka Dancer in the Darkin loppuhuipennuksen aikana alkoi ääneen käydä läpi hirttämisen fysiikkaa? Ja ne mieltä kääntävät hetket, jolloin miesporukalla puhutaan vesipohjista ja ilmanpaineista vaikka kaikki tietävät että jonkun vaimo on lähdössä kävelemään.

Raittila antaa vihjeen naiskuvastaan Juhani Syrjän kanssa kirjoittamassa kuolemaa käsittelevässä keskustelukirje-kirjassa (ks. tarkemmin post scriptum alla). En tiedä kuinka vakavissaan hän on, mutta näkemys on varmaan monien naisten mielestä jo lievästi sanoen aikansa elänyt: “Naisellinen hellämielisyys ja sen synnyttämä lämpö ovat kuolemankin edessä iso lohtu, ehkä isoin. Ilman hellyyttä ja lämpöä, pelkästään johdonmukaisesti oikeassa olevilla miehillä asutettuna maailma olisi niin lohduton paikka, että täällä ei kannattaisi elää päivääkään.” Olen varmaan itsekin vanhanaikainen kun katson, että tuossa näkemyksessä on ainakin hyvin yleisellä tasolla enemmän kuin siteeksi totta. Yksilöt ovat sitten erikseen.

Suomalaiset miehet ovat siis toivottomia, mutta Raittila onnistuu kuvaamaan heidät niin että suupielet kääntyvät hyväntahtoiseen hymyyn. Erityisen osuvia kuvia kannattaa kalastaa vaikkapa novellikokoelmasta Linja, johon on koottu Raittila 1990-luvun alkupuolen novelleja. Eivät miehet pahuuttaan ole sellaisia kuin ovat. (On Raittilalla muunkinlaisia miehiä, mutta heitä käytetään lähinnä peilaamaan todellisia päähenkilöitä. Sama pätee ulkomaalaisiin, joissa liikuttavat suomalaiset saavat usein aikaan hillittömiä naurunpyrskähdyksiä).

***

Raittilan kieli on myös niin omintakeista, että lähes jokaisen lauseen tunnistaa heti tekijänsä omaksi. Sanatasolla Raittila nauttii teknisten termien ripottelusta – voi oikein kuvitella kuinka hän saa tyydytystä kirjoittaessaan “alakuolokohta”. Myös verbit “vempauttaa” ja “vempahtaa” toistuvat usein. “Elonkehä” tuntuu myös olevan suosiossa. 

Lauseen tasolla Raittilalla on myös maneerinsa, ja se on pelkästään hyvä asia. “Matka tuntui kestävän kauan, mutta kai se johtui vain siitä, että maisemia sen varrella ei nähnyt”. Nähnyt-sanan sijoittaminen virkkeen loppuun ja strategisesti sijoitettu kai-partikkeli tuovat lauseeseen raittilamaisuuden, vaikeasti määriteltävän lakonisen toteamisen, joka tuntuu mukavalta kuin vanhat sukat. (Tuossakin virkkeessä ollaan muuten sumussa. Canal Grandessa sumu hälvenee heti, kun mittalaitteet on saatu upotettua kanaaliin. Raittila itse kauhoo sumun sivuun tuottamalla niin kirkkaita lauseita kuin pystyy.)

Raittila on sanataiteilija jossain hyvin klassisessa merkityksessä. Paitsi lauseen tasolla ja kyvyssä luoda verbaalisia höyryvetureita, sanataiteilijuus toimii myös rakenteiden tasolla. Esimerkiksi Pamisoksen purkaus on hyvä näyte siitä, että Raittila tekee sanoilla mitä huvittaa, oli käsittelyssä sitten teatteridraama, kuunnelma, novelli, romaani tai essee. Raittila on tunnetusti (faktan ja fiktion rajamailla liikkuva “Kirjailijaelämää”) varsin katkera siitä, ettei hänenkään kyvyillään varustettu taiteilija pysy Suomen kokoisella kielialueella kunnolla leivässä. Minusta nimen omaan Raittilalle voi sallia sen, että tällainen vähän tunkkainen ajatus on päässyt paperille asti.

PS Hannu Raittilan ja Juhani Syrjän “Mitä voi sanoa? Keskustelukirjeitä kuolemasta” (2007) on myös todella mehukas kirja, muutamat kohdat ovat kuin Neuhausin konvehteja imeskelisi. Raittila: “Kuten sanottu, kuolemassa ei ole mitään salattua. Se on ollut jo pitkään täysin tunnettu ilmiö. Kuolemassa elollinen organismi lakkaa elämästä ja palautuu aineen kiertokulkuun, ja se sulassa tilassa oleva aineeton, jonka organismi tuotti, tajunta, katoaa ikuisiksi ajoiksi. Sen pituinen se. Mitä kuolevaisesta jää, ovat lapset ja heidän lapsensa, talot, jotka he rakensivat, kirjat jotka kirjoittivat tai matot, jotka kutoivat. Elämä, jos se on kuoleman vastakohta, jatkuu näissä.” Ja Syrjä: “Iltaa kohden kasvaa elämänväsymys kuin pitkän työpäivän jälkeen. Vähän pettyneenä, mutta yhtä kaikki elämästä kyllänsä saaneena voisi jo nukahtaa olemattomuuteen; edellytyksiinsä nähden suurin piirtein toteutuneena yksilönä, nälkäänsä syöneenä, intohimojaan viljelleenä ja niiden kanssa painimiseen kyllästyneenä. Kuten nälkä menevät intohimotkin ohi, tarpeet lakkaavat hälyttämästä, geenin raivo vaimenee.” Jumalasta puhuttaessa kuljetaan aika tuttuja Dawkinsin ja muiden uusateistien tallaamia polkuja, mutta hauskasti. Kouluympäristössä Vanhan testamentin Jumala olisi Raittilan mukaan “kiireisen juppiperheen hemmoteltu pojanlullukka. Semmoinen, joka on tottunut aina saamaan tahtonsa läpi, kunhan vain ensin on päässyt itse selville tahtonsa oikuista.” Työelämässä hän taas olisi “kiusaaja, narsisti, luonnehäiriöinen juonittelija ja kaiken työilmapiirin tuho.” Jos ei tämän kirjan seurassa selviä läpi mustan marraskuun niin sitten on valmis hautaan.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Pikaisesti emakosta

Anu Silfverbergin novellikokoelma "He eivät olleet eläimiä" (Avain 2011) oli pääosin ihan hyvää perusproosaa. Yhdessä novellissa ovat kuitenkin tähdet sattuneet kohdalleen tavalla, joka ansaitsee tulla mainituksi täälläkin. "Emakkohäkissä" viimeisillään raskaana oleva nainen näkee lehdessä kuvan synnyttäneestä emakosta. Tällaisesta lähtöasetelmasta on isot riskit sortua osoittelevaan paasaukseen, mutta mitä vielä. Nainen samaistuu emakon osaan tavalla, joka todella hipaisee, ellei vähän enemmänkin. Lopun tunnelma kiteyttää jotain olennaista niin sian kuin ihmisenkin hyvästä elämästä: "Hän toivoo että sika nukkuu nyt. Hän toivoo että sen uni ei ole nykyisyyden peili, vaan pinta joka tuo kuvat vuosisatojen takaa, veren ja kudosten kantamana: heinikossa tuulee, hengitys on tiheä ihoa vasten ja kaiken yllä kaartuu lavea taivas."

torstai 17. marraskuuta 2011

Kadonnutta aikaa lukemassa



Aloin lukea Proustia tammikuussa 2009 saatuani järkälemäisen Gallimard-painoksen lahjaksi ranskalaiskollegoiltani. Siihen asti olin kiertänyt sitä kaukaa, lehteillyt välillä suomennoksia Akateemisessa mutta päättänyt pysytellä erossa. Se on aika helppoa, koska kukaan ei tule lukeneeksi teosta vahingossa.

Kun aloin pahaa aavistamatta lukea Combrayn ensimmäisiä sivuja ja pääsin noin tunnissa ohi polveilevien lauseiden tuottaman uupumisen tunteen, olinkin koukussa. Oli talvi, oli pimeä, oli pitkiä iltoja lasten mentyä nukkumaan, oli punaviiniä. Kun kertoja esitteli muutaman kymmenen sivun jälkeen klassisen madeleine-kohtauksensa, joka lopullisesti esittelee yhden teoksen keskeisistä teemoista – satunnaisten aistikokemusten henkiin herättämät unohduksiin vaipuneet muistot ja niiden käsittämättömän rikkauden – tiesin että kirjaan kannatti käyttää aikaa. Myös sisäistä elämää äärimmäisen yksityiskohtaisesti ja kokonaisvaltaisesti kuvaava kieli alkoi viedä mukanaan. Proustin tapa käyttää kieltä on parhaiten tiivistetty kertojan kuvaukseen Mme Cambremerin suhteesta Chopinin musiikkiin:

 «Elle (Mme Cambremer) avait appris dans sa jeunesse à caresser les phrases, au long col sinueux et démesuré, de Chopin, si libres, si flexibles, si tactiles, qui commencent par chercher et essayer leur place en dehors et bien loin de la direction de leur départ, bien loin du point où on avait pu espérer qu'atteindrait leur attouchement, et qui ne se jouent dans cet écart de fantaisie que pour revenir plus délibérément — d'un retour plus prémédité, avec plus de précision, comme sur un cristal qui résonnerait jusqu'à faire crier — vous frapper au coeur.»

Proustin kirja on 1800-1900 luvun taitteen molemmin puolin sijoittuva tarina kertojan taipaleesta haaveilevasta ja äitiinsä takertuvasta pikkupojasta aikuiseksi mieheksi, joka kerää voimia ja uskallusta aloittaa elämäntehtäväkseen tietämänsä kirjan kirjoittamisen. Kadonnutta aikaa etsimässä on tietysti se kirja, jonka kertoja lopulta kirjoittaa. Minä-kertojan sisäisen elämän rikkaus kantaa kirjaa koko 2000-4000 sivun matkan (riippuen painoksesta…), vaikka keskeiset teemat esitellään ja aika pitkälle käsitelläänkin jo ensimmäisessä osassa Du côté de chez Swann

Tiedostamattoman muistin toiminnan lisäksi romaanin keskeinen idea on näkemys rakkaudesta eräänlaisena sairautena, jonka rakastetun poissaolo sytyttää ja läsnäolo sammuttaa  – rakkauden kohde on tässä katsannossa pitkälle merkityksetön. Rakastunut tuottaa kohteestaan objektiivisesti katsoen perättömän ihannekuvan, joka kaappaa todelisen fyysisen olion valtaansa ja hellittää vasta kun illuusiolle perustuva rakkaus väistämättä joskus haihtuu – jälleen sairauden tapaan. Teoksen ensimmäiseen osaan sisältyvässä L’amour de Swann -osassa tämä ajattelu keritään esiin kertojan perhetuttavan Charles Swannin rakkaudessa huonomaineiseen kurtisaani Odetteen, ja se toistuu lähes identtisenä kertojan omissa rakkaussaagoissa. 

Rakastetun harhakuvan tematiikka on osittain päällekkäinen sen oivalluksen kanssa, että kokemukset saavat syvyyttä aivojen luomista kerroksista, jotka tuottavat yhdessä osiaan suuremman esteettisen vaikutelman tai tunne-elämyksen. Näin Odette saa todellisen vetovoimansa sikstiiniläiskappelin freskon Zipporasta, Guermantesin herttua kolme varttia viehätysvoimastaan tuosta kertojalle mystisestä nimestä “Guermantes” ja niin edelleen. Mielestäni tämä ajatus on häkellyttävän ajankohtainen ajassamme, jossa vaikkapa julkkikset saavat persoonalleen ulkopuolisten silmissä suorastaan käsittämättömän pönkän vain siksi, että ovat tuttuja tv:stä.

Proustin kirja on myös taidepoliittinen kannanotto, joka toteutetaan kolmen fiktiivisen taiteilijan – kirjailija, säveltäjä ja maalari – kautta. Proust viittaa tekstissään mm. satoihin tauluihin, jotka toimivat kuvailun tukena useissa tärkeissä yhteyksissä. Itse hankin seuralaiseksi teoksen, jossa kaikki nämä taulut on kuvattu, mikä lisäsi yleissivistystäni taiteesta varsin runsaasti ja opetti myös, kuinka kuvataiteita käytetään tunnelman luomiseen kirjan sivuilla. 

Paitsi sisäisen elämän ylistys, rakkauden anatomia ja taidevarasto, Kadonnutta aikaa etsimässä on myös seurapiiriromaani. Snobismin kiroista itsekin nuorempana kärsinyt Proust kuvaa välillä piinallisenkin tarkasti pariisilaisten salonkien elämää ja kieroiluja – ja osoittaa puolihellästi koko touhun naurettavuuden. Seurapiirikuvauksen kautta voi hahmottaa kertojan ja varmaan Proustinkin suhdetta ulkomaailmaan. Nuoruuden idealistiset illuusiot vaihtuvat tässäkin asiassa kyllästymiseen. Koko kirjan päättävät juhlat ryppyisine osallistujineen kuvaavat paitsi ajan hammasta ja ajankulun mukanaan tuomaa perspektiivin muuttumista myös aristokratian viimeisiä henkäyksiä. 

Proustista ei voi tietysti kirjoittaa puhumatta homoseksuaalisuudesta, joka on kirjassa minäkertojan osalta enemmän tai vähemmän keinotekoisesti "suoristettu" ja monien muiden miesten osalta avattu hyvinkin eksplisiittisesti. En itse ole kovin kiinnostunut pohtimaan kertojan ja Proustin suhdetta, mutta kertojan rakkauselämä tuntuu paikka paikoin aika vieraannuttavalta. Esimerkiksi jakso, jossa Albertine on kertojan “vankina” tämän kotona on ajankohtaan suhteutettuna varsin absurdi. Siten Proustin oma elämä tuo kirjaan väkisinkin sedimentin, joka parhaassa tapauksessa lisää fiktion kiinnostavuutta, huonossa taas antaa kiviä pahansisuisen lukijan käteen. (Pahansisuinen lukija muuten myös huomauttaisi, että kertojalla on poikkeuksellisen tarkat korvat, koska hän tuntuu tietävän ja kuulevan asioita, joita normaalilla aistiapparaatilla varustetun ihmisen ei pitäisi kyetä havainnoimaan).

***

Aion kirjoittaa Proustista jatkossa tarkemmin, mutta halusin nähdä miltä tuntuu purkaa päällimmäiset tunteet ulos yhteen ruudulliseen tai vähän reiluun sellaiseen. Monty Python on tehnyt sketsinkin kirjan summaamisesta, ja vitsin puolelle taisi mennä tämäkin.

Olennaista on lopulta vain kirjan selittämätön vetovoima. Uskollinen lukija saa satojen oivallusten lisäksi loppuiäkseen seuraksi Combrayn, Balbecin, Elstirin, Vinteuil’n, Bergotten, Swannin, Charlusin, Verdurinien jengin… Ne ovat mukava lisä Pentinkulman porukoihin, jotka suomalaisesta kirjallisuudesta ehkä ainoina ovat jääneet pysyvästi harhailemaan aivoni sopukkoihin, todempina kuin suurin osa omista sukulaisistani.

PS palaan tosiaan Proustiin vielä, kirjoitan myös niistä erittäin monista hyvistä Proust-kirjoista, joita voi lueskella itse romaanin ympäriltä. Aloittaa voi vaikka André Maurois’n teoksesta "À la recherche de Marcel Proust”, joka on suomennettukin nimellä “Marcel Proust”.

PPS Olen lukenut Proustini alkukielellä, mutta nopeiden silmäilyjen perusteella ainakin parin osan suomennokset vaikuttavat urakan toivottomuuteen nähden yllättävänkin onnistuneilta.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Sanataidetta ihmisen osasta


Maailma ei tarvitse enää yhtään uutta kirjablogia, mutta alan silti pitää sellaista. Syy on yksinkertainen: himolukijan on pakko julistaa rakkauttaan maailmalle ja työstää samalla lukukokemustaan jäsentyneempään muotoon. Blogissa molemmat asiat hoituvat siististi. Läheisiä ei tarvitse kuormittaa sekavilla horinoilla. Luetusta kirjasta jää jälki, johon voi palata. Tekstin julkisuus palvelee julistamisen tarvetta ja pakottaa edes jollain tavalla koherenttiin ilmaisuun. Sitä paitsi minulle kirjallisuudesta kirjoittaminen on luksusta, koska en tee sitä työkseni. En myöskään ole niin sanotusti piireissä, joten voin kirjoittaa mitä haluan.

Elämäni on ollut täynnä kirjoja lapsuudesta saakka. Lukioiässä muutuin nirsoksi. Tuolloin se johtui suurimmaksi osaksi snobismista, vanhemmiten aina vain vähemmän. Olen huomannut pitäväni kirjoista, jotka on kirjoitettu esteettiset päämäärät mielessä ja pää täynnä kysymyksiä ihmisenä olemisen kummallisuudesta (human condition on aika vastustamaton termi, koska se kuulostaa vähän sairaudelta. Ihmisen osa olisi kai paras käännös, mutta sehän on Hotakaisen kirjan nimi!). Pöydälleni päätyy siis enimmäkseen kaunokirjallisuutta ja esseistiikkaa. Niissä on vaikkapa filosofiaan verrattuna se hyvä puoli, että kunnolliselle ihmiselolle vieraat ja turhauttavat krumeluurit kuten logiikka tai argumentin muodollinen pätevyys voidaan unohtaa heti kättelyssä. Lisäksi tulee se julkea pyrkimys kirjoittaa kauniisti. Anteeksipyytelemättömän omintakeinen ja itsevarma kieli yhdistyneenä vaikkapa ohikiitäväänkin tunteeseen siitä, että on ymmärtänyt jotain, on minulle lukemisen ytimessä.

Tällaisia kirjoja on onneksi paljon ja niistä on puhe tulevissa postauksissa.