lauantai 19. lokakuuta 2013

Raitiovaunumatkan kokoinen totuus kirjallisuudesta

Uutta Parnassoa (5/2013) selaillessa bloggaajalle hahmottuu puolituntisen raitiovaunumatkan kokoinen totuus kirjallisuudesta.

Suomalainen kirjailija ei rahassa ryve, senhän kiteytti aikanaan Hannu Raittila ”Kirjailijaelämässään” verratessaan suomalaista kirjailijantointa ananaksen avomaaviljelyyn Ylä-Savossa. Tuula-Liina Varis muistuttaa lehdessä, että jo Aleksis Kivi kuoli nälkään (Wikipedia tosin väittää, että hän kuoli mahdollisesti borrelioosiin) ja osoittaa, että suomalainen mediaanikirjailija on 2000-luvullakin tilastollisesti nälkäkuollut. Variksen vastaparina kirjallisuuden tekijänoikeuskuvioita polemisoi Maaria Pääjärvi. Vaikutelmaksi jää, että kirjailijalle on vastaisuudessakin tiedossa vain niitä pieniä perunoita. Niukkuutta jaetaan. Myöhemmin lehdestä tosin paljastuu, että nälkäkuolemaa voi ainakin lykätä muuttamalla trendikkääseen ja puoli-ilmaiseen Berliiniin. Jyrki Lappi-Seppälä taas kertoo suunnanneensa Brysseliin ja hakeneensa Erkki Liikaselta erityislupaa rikosromaanien suomentamiseen – mutta Don Quijoten uusi käännös sentään liian suuri pala purtavaksi porvarillisten päivätöiden ohessa. Työ tuli tehtyä eläkevuosina. 


***

Jo riittää rahasta. Louis-Ferdinand Célinen noste jatkuu. Célineä on tunnetusti vaikea lukea kokonaisen kirjan verran, mutta laiska lukija voi Arto Virtasen antamien tietojen perusteella siirtyä suoraan loppuun, oli kädessä sitten ”Niin kauan kuin yötä riittää” tai ”Kuolema luotolla”. Siellä odottaa ”avaraa, kirkasta, lyyrisen kaunista proosaa” tai ”tavattoman kaunis” lopetusaaria. Varoituksen sana kuitenkin: romaanin kokonaisarkkitehtuuriahan voi arvostaa kunnolla vasta, kun on ensin kahlannut tunnollisesti kaikkien kakkakasojen läpi. Tässä on kyse romaanin osien ja kokonaisuuden juhlavasta suhteesta, jota Alex Matson valotti ikimuistoisesti Alastalon saleihin eksyneille (olen kirjannut sitaatin muistivihkooni, joka on mukana raitiovaunussa):

”Kuvien arvo on niissä itsessään mutta kokonaisuuden on oltava vastaavan laaja, etteivät sommittelun tukea vailla olevat kuvat enää vaikuta irrallisilta, vaan ovat kuin lujarakenteisen äärettömän maailman osia.”
(Tässä vaiheessa, Oopperan kohdalla, vastaan tulee Melenderin kolumni. Hän mutustelee viihde- ja korkeakirjallisuuden eroja pluralismin hengessä ja kertoo, miten hänestä tuntuu, että nykyään on ”suuri synti jakaa kirjallisuus korkeaan ja matalaan, väittää Juha Seppälän olevan tärkeämpi kirjailija kuin Ilkka Remes”. Olin hetken varma, että Melender harrastaa intertekstuaalista ironiaa suhteessa omiin esseisiinsä, koska luin vahingossa Seppälän Itkoseksi.)
Sehän jo tiedettiin, että nykyproosa metailee, mutta miksi? Tähän vastaa oivasti Lasse Koskela arvioidessaan Antti Heikkisen ”Pihkatappia”: ”

”Metafiktioon törmätessä tulee joskus vaikutelma, että kirjoittajalle on tullut uskon puute tarinan kehittelyssä. Niinpä hän kirjaa romaaniin myös tuskittelunsa tekstin kanssa. Kirjailija ikään kuin lyö leikiksi tekemisensä. Sama efekti tulisi, jos taidemaalari kirjoittaisi taulunsa kulmaan selventävän tiedonannon: ’Olisi tästä parempikin tullut, mutta oli vähän flunssaa ja isoäiti kuoli.’”

Magritte tyytyi kirjoittamaan: ”Tämä ei ole piippu.” 


"Ceci n'est pas un Magritte" (guassi paperille)

***

Onhan meillä onneksi vielä kirjallisuutta, joka ei metailusta perusta. Karl Ove Knausgård antaa "Taistelussaan" palaa autofiktion parhaiden perinteiden mukaan, hän uskaltaa kertoa eikä piiloudu kielipelien taakse. (Sama vika Hotakaisella). Knausgård tuo itseinhoisella otteellaan Herman Raivion osuvan luonnehdinnan mukaan ”raikkaan tuulahduksen kulttuuriin, jossa vaaditaan nykyään positiivisuutta ja itsensä rakastamista.” Samaan suuntaan sohii Arto Virtasen mukaan Célinekin, tai ainakin siltä se tässä maailmanajassa vaikuttaa:
 ”Maailmassa, joka kumisee viihteen, hyvinvoinnin ja menestystarinoiden aikaansaamaa narsistista tyhjyyttä, Célinen ulosteet saattavat haista järkyttävän tuoreilta (…).”
Tämähän on sitä kirjallisuuden ydinmehua, kuten tiedetään. (Ydinmehuun liittyen on sanottava, että Kristian Blomberg käyttää Aloysius Bertrand -arviossaan mehukasta sanaa ”alkulima”, vaikka Blomberg viittaakin termillä johonkin ihan muuhun. Bertrandin ”Yön Kaspar” olisi luettava, koska sitä pidetään ensimmäisenä proosarunoteoksena, vaikkei se sitä varmasti olekaan. Mutta onko Aleksis Kivi ensimmäinen suomalainen romaanikirjailija? Ja onko Don Quijote oikeasti ensimmäinen romaani?).

Paitsi, Knausgårdkin on metafiktiota, ainakin siellä sarjansa loppupäässä (jota en ole lukenut), alkaessaan kommentoida kirjasarjan alkuosien vastaanoton vaikutuksia itseensä ja perheeseensä. Ja viittaahan hän teoksensa alkusivuilla Proustin järkäleeseen ja nostaa norjalaiset harhailunsa suhteeseen Proustin tahdosta riippumattoman muistamisen sekä menneisyyden ja nykyisyyden välisen pelin kanssa.

Mutta onhan meillä Jonathan Franzen, joka uskoo perinteisen kertomisen voimaan vaikka puhuukin kauniita edesmenneestä, ankarasti metailleesta ystävästään David Foster Wallacesta. Hänen esseidensä suomennosta ruotii Parnassossa samainen Herman Raivio, joka kuitenkin katsoo, että Franzen esimerkiksi ”Vapaudessa” tarjoaa lukijalle ”konformistisesti väkinäistä lohtua ja ylitunteellistaa” (ajatukset palaavat Melenderin esseisiin ja niiden kuuluisaksi tulleeseen käsitteeseen ”laatuproosaksi brändätty empatiaproosa” ). Melenderin esseet tulevat Raivion arviota lukiessa mieleen vielä kolmannen kerran: hänhän arvaili, että ne jotka ovat ”liian nokkelia romaanikirjailijoiksi tai liian skeptisiä runoilijoiksi”, päätyvät esseisteiksi. En tiedä miten tämä suhtautuu Franzenin yrityksiin, koska Raivio epäilee esseiden yleisnäkemyksellisyyden puutetta pohtiessaan, että ”ehkä hän ei vain ole erityisen välkky.”
***
Ollaan jo Lasipalatsilla. Jäljellä ovat runoarviot (viime viikolla muuten luin Jukka Viikilän ”Runoja” ja tykkäsin kovasti, ja ehkä etsin seuraavaksi käsiini Anja Erämajan ”Töölönlahden”, koska Anna Tomi kehui edellisessä Parnassossa sen kerronnallisuuden sopivan ”vähemmän tottuneille runonlukijoille”). Arvioista käy ilmi, että moninaisuus elää. Hannu Helin on tapansa mukaan rääväsuinen eikä Erämajasta poiketen taida sopia ”hermeettisistä tekstikokonaisuuksista innostuvalle lukijalle” (Miikka Laihinen). Heli Laaksonen näköjään kirjoittaa murretta ja selviää sen tuomista ongelmista (miksei haasteista?) ”iloisesti ja sujuvasti, kuten ennenkin.” (Kaisa Neimala). Joni Pyysalo on yksi sankareistani upean (ja metailevan) novellikokoelmansa takia ja siksi luen innolla arvion hänen käyttörunoelmastaan ”Ostetaan myydään”, jossa arvioija Juha-Pekka Kilpiön mukaan myös taidetaan metailla. On nimittäin ”viiteapparaatti, 99 yläindeksiä ja alanoottia”, ”paratekstien korostunut rooli” ja muita ”uudesta runoudesta muistuttavia keinoja ja ulkoisia tuntomerkkejä”.

Vain yksi totuuden palanen uudesta Parnassosta puuttuu, varmasti painoaikatauluteknisistä syistä: ntamogate!

torstai 3. lokakuuta 2013

Tuore, virtuoosimainen, absurdi, häivähdys salaviisautta

"Eikä meidän kannata loukkaantua kirjurin puolesta, sillä ihminen lähtee juoksemaan sydämellisesti nauraen, ei kai kukaan noin ihastunut ketään tosissaan kutsu alatyylisillä nimillä, emme tiedä, emme ole nähneet tällaista pitkään aikaan. Vallatonta kirmailua seuratessa, hups, noin ihminen kaatuu ruohoon, kierii ja nauraa katketakseen, alkaa itseäkin pakosta hymyilyttää, ja kuten aikoinaan väsymys katosi kelpo Akselista hänen nähdessään Järvisen maatilan ja kohtalonsa pään, niin myös me unohdamme aiemmat hirveydet ja yhdymme vilpittömästi tämän ihmisen riemuun."
Juhani Karilan (s. 1985) tänä vuonna Otavalta tullut novellikokoelma "Gorilla" oli  innostavin suomalainen esikoisproosateos pitkään aikaan. Ensinnäkin, en ole nauranut näin paljon ääneen suomalaisproosan äärellä sitten Rimmisen "Pussikaljaromaanin". Toiseksi, kokoelma koostuu kahdestatoista absurdista tarinasta, joihin silti haluaa uskoa alusta loppuun, niin autoritatiivisesti ja taitavasti ne on kirjoitettu. Karilan ääni on  omanlaisensa ja vahva; kun kirjan pistää syrjään, pää alkaa generoida karilaa. Se on kai yleensä hyvä merkki.

Ja absurdia satiiriahan nyt on maailma väärällään, hyvin kirjoitettuakin, mutta Karilan tarinoissa viehättää erityisesti se, miten ne pelaavat tarinan ja sadun konventioilla ja ovat rakenteeltaan pääosin yllättävänkin jämäköitä. Erityinen viehätys syntyy satujen ja vanhojen tarinoiden kertojanääniä ironisesti mukailevasta kertojasta, jolla on usein paljon sanottavaa, ja jonka seurassa lukija saa varautua tulkinnasta riippuen joko vanhahtavaan tai sitten hyvinkin metakirjalliseen puhutteluun. Eikä kaikupohjaa haeta vain saduista vaan Karilan genreleikittely on monipuolista (mainittakoon vaikka sotakirjallisuudella pelleilevä "Tarkka-ampujat"). Lisäksi Karilan hahmojen taipumus muuntautua hienovaraisilla pensselinvedoilla mystisen supersankarimaisiksi yhdistettynä ironiseen käsittelytapaan sai ainakin minut sulamaan.

Karilaa on luonnollisesti verrattu Daniil Harmsiin, joka tietysti tulee lakonis-ironisesta tyylistä mieleen, mutta minusta Karila vaikuttaa parin lukukerran jälkeen huomattavasti vähemmän absurdilta kuin äkkiseltään luulisi. Minusta se on hyvä asia.

Osa tarinoista, kuten legoleikkejä hengästyttävästi kuvaava "Ukko Palikka", on puhdasta verbaali-iloittelua, ja hyvä niin, mutta esimerkiksi "Kana joka tappaa" on muiden ansioidensa ohella hervoton faabeli siitä, mikä elämässä todella on tärkeää ja siitä millaisia ihmiset – "tölkit, joita joku on ravistanut" – tapaavat yleensä olla. "Pallenkallo", "Hänelle valmiiksi" ja "Tyhjä torni" taas luotaavat (länsimaisen) ihmisen ja luonnon suhdetta. Niminovelli "Gorillan" olin lukevinani hyvinkin jylhänä kuvauksena siitä, miten tinkimättömästi taidetta tulisi tehdä.

Ehkä ylitulkitsen, mutten osaa olla ihan samaa mieltä Parnasson arvioijan kanssa, joka toteaa: "Vanhojen satujen opettavaisuus ja moraali on kokoelmassa korvattu yhdellä motolla: Elämä on merkityksettömyydessään järjetöntä. Se pitää vain tajuta ja hyväksyä, jos aikoo elämästä selvitä". Oli miten oli, Karilan salaviisaista novelleista säteilee lukijalle se omituinen substanssi, lohtu, joka tapaa tulla vastaan vain erityisen hyvää kaunokirjallisuutta lukiessa.

Toki voisi jossain kohtaa sanoa, että materiaali on hiukkasen epätasaista ja joka puolelle versovaa, mutta Karila on yksinkertaisesti niin taitava, ettei häntä pahemmin tohdi arvostella. Toivotaan, että jatkoa seuraa nopeasti, vaikka takakannen kirjoittajaesittelyssä viitataankin hauskasti "Gorillaan" Karilan "ainoana teoksena". Pisteet muuten myös Safa Hovisen suunnittelemasta hienosta kannesta.