perjantai 17. toukokuuta 2013

Meemilaakson tunnustuksia

Vuohia soittavat miehet ja kansallispukuiset naiset
Plzeňistä töräyttävät fanfaarin kaikille bloggareille.
Töttöröö!
Olen saanut blogitaipaleeni varrella joitain tunnustuksia kirjabloggaajilta, ja aina ne ovat lämmittäneet mieltä. Nyt on aika antaa jyvän hiertää ja antaa tunnustusta eteenpäin! Olen liian _______ (lisää sopiva adjektiivi) vastailemaan kysymyksiin ja lähettelemään niitä eteenpäin, joten mennään kevyellä mallilla.

Voisin valita listalleni suosikkiblogejani vaikka kuinka (niitä rullaa tuossa oikeassa palkissa), mutta valitsen nyt joillain epäselvillä kriteereillä seuraavat tunnustuksen saajiksi. Kaikki eivät ole suoranaisia kirja(llisuus)blogeja, mutta ei se haittaa. Valinnoissani on onnellisesti sekaisin vakiintuneita, erityisen ansiokkaita blogeja sekä nuorempia lupauksia. Osassa on ollut uhkaavan hiljaista viime aikoina, joten siivittäköön tämä tunnustus ne uuteen laukkaan.

Töttöröö!

Päivi Brink et co: Café Voltaire

Salla Brunou: Sallan lukupäiväkirja 


Katja Jalkanen: Lumiomena

Miia Kirsi: Kolmas linja

Anita Konkka: Sanat

Joonas Konstig

Penjami Lehto: Jäljen ääni

Sami Liuhto: läskikaupungillajamaassa

Tommi Melender: Antiaikalainen

Meri: Unkuri

Erja Metsälä: Erjan lukupäiväkirja

JNieminen: Kaikkien asioiden pikkujättiläinen

Hanna Pudas: Kirjainten virrassa

Kyösti Salovaara: Deadline torstaina

Noora Vaakanainen: Tea with Anna Karenina

keskiviikko 15. toukokuuta 2013

Ensimmäisen ja kolmannen asteen kirjahulluutta

On Flaubertia, ja sitten on Flaubertia.
Kirjan ystävän on hyvä joskus pysähtyä miettimään, mitä kirjat oikeastaan itselle merkitsevät. Faros-kustannuksen 2012 julkaisema ”Bibliomania” (2012) on juuri sopiva katalyytti tällaisille pohdinnoille.

Pikkuruinen ja vanhanaikaisen näköinen kirja on oikeastaan pikkuruinen ihme, vähän samalla tavalla kuin Savukeitaan Michel Houellebecq -esseekokoelma. Se sisältää Gustave Flaubertin ensimmäisen julkaistun tekstin, novellin ”Bibliomania” (Antti Nylénin suomentamana), sekä kulttuurihistorioitsija Hannu Salmen ja Antti Nylénin kirjoja ja niiden rakastamista koskevat esseet.

Salmen esseessä taustoitetaan, miten Flaubert kirjoitti novellinsa 15-vuotiaana lukemastaan lehtiartikkelista inspiroituneena (artikkelia alettiin myöhemmin epäillä sepitteeksi, mikä on minusta mukavaa). Barcelonalainen munkki rakastui kirjoihin, varasti luostarinsa kirjaston ja perusti kirjakaupan, johon alkoi haalia kirjoja ja käsikirjoituksia. Rakkaus meni liian pitkälle, ihmiselämä osoittautui vähemmän merkitykselliseksi kuin kirjat.

***

Flaubertin teksti on nokkela ja hienosti toteutettu, sen loppu poikkeaa lehtiartikkelin tarinasta edukseen. Mitään suurta sanataidetta se ei ole, paitsi tietysti teinin kirjoittamaksi. Novellin päähenkilö, entinen munkki, on omituinen heppu, ”paholaismainen , outo olento”. Flaubert viittaa novellin ensimmäisessä virkkeessä suoraan E.T.A. Hoffmaniin, joten lukija pääsee hyvin mukaan kauhuromanttiseen tunnelmaan. Taustalla väikkyy uskonnollista tematiikkaa ja ”kyläyhteisön” raivoa poikkeavia kohtaan (”Barcelonassa häntä pidettiin outona, paholaismaisena miehenä, tietäjänä tai noitana”), ihmisiä kuolee oudosti, tulipaloja syttyy... Hoffmannista poiketen 15-vuotiaan Flaubertin kieli on selkeää ja dialogivetoista.

Bibliomanian päähenkilö Giacomo rakastaa kirjoja esineinä, ei sitä mitä niihin on kirjoitettu. Flaubert ilmoittaa hänen osanneen tuskin lukea. Nylén yhdistää tämän hyvin esseessään Karl Popperin kuuluisaan "kolmen maailman" tyypittelyyn, jonka mukaan kirjallisuus on periaatteessa kolmannen maailman tavaraa, mutta kirjoja voi rakastaa myös ensimmäisen maailman asioina, fyysisinä esineinä:

”Ei toki! Eihän hän tietoa rakastanut. Hän rakasti vain tiedon hahmoa ja ilmiasua. Hän rakasti kirjaa, koska se oli kirja. Hän rakasti kirjan tuoksua, muotoa ja nimeä. Käsikirjoituksessa hän rakasti vanhaa päiväystä, josta ei saanut selvää, kummallisia ja outoja goottilaisia kirjaimia, piirrosten paksuja kultauksia, pölykerroksen peittämiä arkkeja, joiden suloista ja hentoa tuoksua hän veti sisäänsä suurta nautintoa tuntien. Hän rakasti sievää sanaa finis, jota ympäröi kaksi silkkinauhalla tanssivaa amoria ja joka keikkui suihkulähteen yllä, luki hautakivessä tai lojui korissa ruusujen, kullankeltaisten omenien ja sinisten kukkien seassa.”
Giacomosta on tullut todellinen monomaani, jonka faustilaista asennetta Flaubert havainnollistaa vetävin sanankääntein, tullen samalla esittäneeksi ironisen käsityksensä ihmisten yleisistä arvostuksista:
”Hän käytti kaikki rahansa, kaiken hyvyytensä, kaikki tunteensa kirjoihinsa. Hän oli aikoinaan ollut munkki mutta luopunut Jumalasta kirjojen tähden. Myöhemmin hän uhrasi niille sen, mikä ihmisille oli tärkeintä Jumalan jälkeen: rahansa. Sitten hän antoi niille sen, mikä ihmisille oli tärkeintä rahan jälkeen: sielunsa. 
Erityisesti viime aikoina hän oli valvonut yhä pidempään, ja yhä myöhempään hänen yölamppunsa loimu lankesi hänen kirjojensa ylle. Hän oli saanut uuden aarteen, käsikirjoituksen.”
***

(Totta kai ainakin yksi kirjallisuudentutkija, Gerry Max, on löytänyt ensimmäisenä siteeraamastani katkelmasta homoeroottisia sävyjä viitaten finiksen ja peniksen samankaltaisuuteen. Kaksi amoria viittaa tietenkin kiveksiin.

Se on tietysti tutkijoille selvää, että seksuaalisuus- ja rakkausanalogioita kertomukseen sisältyy rutkasti. Moni tutkija on myös nähnyt Giacomon asenteessa materialismia ja kirkon kritiikkiä, hylkäähän hän paitsi Jumalan myös kirjojen sisältämän hengen, siis sen Popperin kolmannen maailman. Itse Jean-Paul Sartre on taas päätynyt täsmälleen päinvastaiseen tulkintaan. Hänen mukaansa Giacomo on äärimmäinen antimaterialisti: hän kääntää ihmisyydelle selkänsä hylätessään kirjojen sisällön ja etsii epätoivoisesti kirjasta ihmisyydestä riisuttuna objektina jotakin mahdotonta absoluuttia…

Kirjallisuudentutkimus on sitten ihanaa!)


***

Onko Giacomossa siis kyse vain keräilymaniasta, joka sattuu kohdistumaan kirjanystävän kannalta suotuisaan kohteeseen? Itse mietin näitä asioita, kun viime muuton yhteydessä luovuin melkein tuhannesta kirjasta (ja samasta määrästä CD-levyjä), vaikka kirjat ovat aina olleet identiteettini tärkein ulkoinen tukipylväs. ”Materiaahan se vain on, kyllä kirjastosta saa jos haluaa, ja oikeasti tärkeitä kirjoja ei voi olla kovin paljoa, se tuhat korkeintaan, ja siinäkin on jo puolet liikaa”, järkeilin.

Luin tuolloin luopumisen tuskassani sosiologi Jean Baudrillardin ajatuksia keräilystä. Hän väitti että funktiostaan riisutut esineet ja se omistukseen ja keräilyyn perustuva valta jota niihin käytämme, on identiteettimme ytimessä, että tällä on hyvinkin merkittävä rooli yrittäessämme selviytyä muuttuvassa ja merkityksettömäksi käyvässä maailmassa. Baudrillard viittasi myös seksuaalisuuden ja keräilytaipumuksen korrelaatioon: sitä esiintyi erityisesti latenssivaiheessa olevilla lapsilla ja nelikymppisillä miehillä. Esineiden palvonnassa oli Baudrillardin mukaan vahvoja regressiivisiä ja eskapistisia ulottuvuuksia…

Oli pakko yrittää pärjätä ilman. Sitä, miten regressiivistä ja eskapistista takertuminen kirjoihin kolmannen maailman ilmiöinä oli, en uskaltanut alkaa edes ajatella.

***

Nylén kirjoittaa esseessään nykyajan bibliofiilistä jästipäisenä sähköistyvän kertakäyttökulutusyhteiskunnan kriitikkona, ”Gutenbergin galaksin” vankina, joka väittää että kirjan essentiaan kuuluu sisällön lisäksi pysyvä fyysinen olemus. Hän kuitenkin lisää, että jos bibliofiili on kiinnostunut vain kirjoista objekteina, hänet voi sinänsä rinnastaa sähkökirjoja haalivaan teknofiiliin, kuitenkin sillä erotuksella että bibliofiili on tekemisissä fyysisen todellisuuden, teknofiili vain sen representaation kanssa.

Nylén muistuttaa, että joka tapauksessa kirjallisuus on aina ollut Popperin kolmannessa maailmassa ja siten virtuaalista, tapahtui medioille mitä tahansa. Kaunokirjallisuus vaatii meiltä vaivaa, sen tarkoitus on ”maailman muuttamista ennen kaikkea paremmaksi , ei niinkään helpommaksi, nopeammaksi tai edes vähemmän ikävystyttäväksi”.

Siis: ”Voimme pysyä syvällisinä, jos vain tahdomme.”

torstai 9. toukokuuta 2013

Tyyliniekan tunnustukset

Vappupäivä Mätäjoella.
Esseisti ja kääntäjä Antti Nylén ihmettelee uudessa kirjassaan “Tunnustuskirja” (Kirjapaja 2013), miten kukaan saattoi pitää häntä ensimmäisen esseekokoelmansa perusteella “vakavana ajattelijana tai yhteiskunnallisesti valveutuneena keskustelijana, jolta kannattaa pyytää näkemyksiä polttaviin kysymyksiin tai josta kannattaa tehdä henkilöhaastatteluita naistenlehtiin”. “Kirja on täynnä asentoja, joiden keinotekoisuus eli fiktiivisyys pistää silmään”, hän jatkaa. (Kyseessä oli 2007 ilmestynyt “Vihan ja katkeruuden esseet” (2007), ks. postaukseni)

Nylén tietysti ymmärtää itsekin, että juuri näiden osittain fiktiivisten ja keskenään ristiriitaisten asentojensa takia hän on niin kiinnostava. Vegaani, dandy, katolinen, Pekka Haaviston julkinen tukija, twiittaava antimodernisti… Kiinnostavuutta täydentää se, että häntä ärsyttää oma taipumuksensa poseerata, mikä näkyy äärimmäisyysihmisten ihannointina ja itsekriittisenä pyrkimyksenä rehellisyyteen.

Tunnustuskirjassaan hän kirjoittaa itsestään tunnustuskirjallisuuden perinteiden mukaisesti “kristittynä, esimerkkitapauksena”. Nylénmäisen ristiriitaisesti hän kuitenkin lisää: “Estetiikka ennen kaikkea. Tunnustuskirja… Luojan tähden, älkää uskoko sanaakaan.” 

(Jukka Koskelainen on kirjoittanut päivän Hesariin hyvän arvion kirjasta. Hän lähtee juttuunsa näköjään samalla näkökulmalla, mainittakoon puolustuksekseni että tämä postaus on kirjoitettu varastoon jo viikko sitten… Myös mm. Tommi Melender on arvioinut kirjaa ansiokkaasti.) 

***

Nylén avaa kirjassa lapsuuttaan elementtitalojen, pururatojen ja moukkamaisten koulukiusaajien kehystämässä vantaalaisessa lähiössä, josta ovat lähtöisin hänen identiteettiään leimaava “kulttuurinen mihinkään-kuulumattomuus ja syvät perusvierauden, epämukavuuden ja sopeutumattomuuden tunteet”. Lähiöstä Nylénin pelasti “kääntyminen” helsinkiläiseksi mutta toinen kotiinpaluu, katolilaisuus, sai odottaa pidempään. Uskonnottomassa kodissa kasvaneella ja “kirjallisuutta palvoneella” Nylénillä oli tyypillisen distinktioon pyrkivän älykkönuoren kirkonvastainen kautensa, hänen käytössään olivat argumentit joita hän selvästi pitää sopivina Flaubert’n “Valmiiden ajatusten sanakirjaan”.

Viesti tietysti on, että vieraantuneisuus sekä lapsuudesta jäänyt voimattomuuden tunne, jotka ovat täydentyneet flaubertilaisella vastenmielisyydellä kulttuurimme pinnallisuutta ja ihmis- ja teknologiauskoa kohtaan, ovat saaneet hänet hapuilemaan kohti kristinuskoa (ja veganismia?). Nylénin tuntema ulkopuolisen suru on epäilemättä todellista, mutta nuoruudentarinaa lukee väistämättä myös hänen julkisen minänsä näkökulmasta: hänen tyylitajunsa on kertonut, ettei hän voi jäädä massojen omaksumien uusateististen kliseiden vangiksi. Nylén ennustaakin, että kahdenkymmenen vuoden kuluttua Jumalaa ajatellaan enemmän ja kiihkeämmin kuin nyt”.

***

Nylén puhuu apostoliseen uskontunnustukseen kiteytyvästä kristinuskostaan ymmärrettävästi, jos kohta keskivertouskovaan verrattuna varsin älyllisesti ja historiatietoisesti. Hän on katolilainen mm. siksi, koska katolinen kirkko on universaali ja kenties rahvaanomaisuutta kammoavalle sopivan tyylineutraali (taas tulee esiin tyyli): 
“Ei ole juuri pelkoa, että messussa joutuisi mukaan rukousleikkeihin tai kuulisi heavy metaliksi sovitettuja virsiä.”

Kristinusko on Nylénille myös kattava “poliittinen” maailmankatsomus. Kulutuskapitalismiin syvästi pettyneenä hän kaipaa ihmiskeskeisyyden korvaajaksi uusvanhaa absoluuttia, joka on otettava käyttöön jos “villiintynyt” lajimme mielii selvitä maapallolla. Toisin kuin liberalismi tai konservatismi, kristinusko ja sen pyhä henki ovat hänelle “ainoa oikea ja tepsivä lääke maailman mätänemiseen”.

Henkilökohtaisemmalla tasolla usko on Nylénille kristuksen tuntemista, ystävyyttä hänen kanssaan. Sellaisena se tyydyttää ihmisen kaipausta ikuiseen elämään, on vastaus “reikään sydämessä”. Nylén torjuu yleisen kritiikin uskontojen synnystä kuolemanpelon hoitamiseksi ja tarkentaa, että kristinuskon ikuisessa elämässä kyse on täyden elämän kokemuksesta tässä elämässä, ei mistään kuolemanjälkeisestä:
“Oikeaoppinen kristitty ei todellakaan usko, että ihmiset kuoltuaan ponnahtaisivat pilven päälle nautiskelemaan, kuuntelemaan harppujen soittoa edesmenneiden läheistensä ristiriidattomassa seurassa, “jälleennäkemisen” riemussa. Oikeaoppinen kristitty tietää, että sellaiset kuvitelmat ovat satua tai vertauskuvaa. (…) Yliluonnollisen ja hämärän alue jää kristinuskossa vähiin. En väitä, että se kokonaan katoaisi. (…) Kun kristityt uskovat Kristus-tapahtumaan, he luottavat toisiin ihmisiin, mutta samalla he toivovat, että hekin – jollakin ihmeellisellä, tuntemattomalla tavalla, “viimeisenä päivänä” – pääsisivät osallisiksi ylösnousemuksesta, saisivat olla Kristuksen kanssa myös “taivaassa”, niin kuin ovat maan päällä olleet.”
***

Nylénin pitkä selvitys katolisen kirkon ehkäisyopista on kiehtova, kaltaiselleni katolisen kirkon nyansseja tuntemattomalle suorastaan eksoottinen tarina, ehkä kirjan parasta antia. Nylén on valinnut puolensa ja katselee asioita katoliseen kirkkoon sitoutuneen näkökulmasta, kriittisesti mutta viime kädessä hyväksyen. On aina mielenkiintoista, kun joku “sisäpiiriläinen” tulkitsee tekstejä suhteessa ne antaneen instituutioon historiaan, muistuttaa että kiinnostavia paavin puheissa ovat ne nyanssit jotka muuttuvat, eivät vuosisatoja samanlaisina pysyneet muotoilut.

Selvitystä lukiessa on helppo ymmärtää, miten “sekulaarit humanistit” sortuvat joskus lapselliseen kärjistämiseen, josta Nylén heitä paheksuu. Kaikki on niin monimutkaista: ei riitä, että perehtyy hyvällä tahdolla ja nyanssit ymmärtäen katolilaisuuteen, vaan pitäisi jaksaa ymmärtää samalla huolellisuudella ja rakentavasti myös islamia, kiinalaisuutta, keski-Euroopan kuningashuoneiden menneiden ristisiitosten vaikutuksia nykymaailmaan, keskustalaista aluepolitiikkaa, makrotaloustieteen eri koulukuntia, Euroopan unionia, antiikin taruja ja klassista musiikkia. Ei ihme, että keskustelu esimerkiksi Nylénin (turhankin ahkerasti) kirjassaan siteeraamissa joukkotiedotusvälineissä on pinnallista ja kärjistävää.

Nylén pitää tahallista väärinymmärtämistä osoituksena rakkauden puutteesta ja tietämättömyydestä. “Kauhistuttavinta on itsetietoinen, kopea tietämättömyys”, hän lisää. Asenteena pitäisi olla Jumalan rakkaus, joka Nyléniä lainaten “ei erottele, omi, valitse tai hylkää – vaan sietää, sulattaa itseensä ja antaa anteeksi kaiken.” Tähän on helppo yhtyä.

Samalla toivon, että Nylén säilyttää ainakin osan vihastaan, joka näyttää vuosien mittaan muuttuvan kovaa vauhtia suruksi.