sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Näkymättömiä lapsia hyvinvointivaltiossa

"Mirabellaa… Bella Mirabella… Sessaa… Ookko kuulol. Tok kutsuu."
Harvakseltaan romaaneja julkaisevan Markus Nummen kaksi vuotta sitten ilmestynyt "Karkkipäivä" on yksi viime vuosien parhaita suomalaisia kirjoja. Jotenkin se on vain hassua, kun kirjailija käyttää erittäin epäomaperäistä näkökulma- ja kollaasitekniikkaa, kirjoittaa tyylillisesti aika neutraalia proosaa – ja tekee sen aivan törkeän hyvin. Helsinkiin, kovasti Munkinseudulta haiskahtaviin maisemiin sijoittuva romaani käsittelee lastensuojelun arkea kahden yhteenliittyvän tapauksen kautta. Ääneen pääsevät paitsi sosiaalityön ammattilaiset myös puoliksi heitteillä oleva pieni poika, stressaantunut uraäiti, tapahtumiin sekaantuva kirjailija sekä ressukka mutta humaani korttelikauppias.

***
"Kun kulkee tämän sotkun keskellä, niin tarttuuhan se. Rumuus tunkee oman pään sisään. Joskus melkein toivoisi… Toivoisi että joku saatana tulisi vaikka imurin kanssa ja imuroisi pään tyhjäksi. Että sitten olisi edes jossakin hetken siistiä. Kaunista. Avara puhdas tila ilman yhtään huonekalua."
Nummen kirjan hahmoista varsinkin pikkupoika-supersankari Tomin alias "Tok Kilmoorin" sekä tilanhallintasuunnittelija Paula Vaaran hahmot ovat niin eläväiset, että harvoin sellaisiin törmää. Tomin osuudet voisi liittää suoraan sanakirjaan havainnollistamaan kohtaa "lapsen maailma". Self-helpin ja suklaan voimalla uranaisen kulissiaan ylläpitävä ja yhä syvemmälle syöksyvä Vaara on kaikessa karikatyyrimäisyydessään mahtava tiivistys nykyajan ylitunnollisista loppuunpalajista, joilta ulkokultainen suorittaminen ja kontrolloidun kulissin ylläpito vievät kaiken käsityksen siitä, mikä elämässä on olennaista. Kirjailija-Arin kautta Nummi taas kuvaa osuvasti, millaisia riskejä viranomaisyhteiskunnassa liittyy siihen, että erehtyy vahingossa välittämään jostain vieraasta lähimmäisestään. 

Dialogi ja vapaata epäsuoraa hyödyntävä kertojanääni soljuttavat tekstiä eteenpäin vailla minkäänlaista keinotekoisuutta. Kirjan tapahtumat ovat ahdistavia, mutta vaihtuvat näkökulmat ja lapsen maailman armollisuus pitävät kirjan hengittävänä ja jopa sympaattisena.

Luin kirjan ensimmäistä kertaa sen ilmestyttyä ja nyt toisen kerran KOM-teatterin esityksen innoittamana. Minusta teatteriversio oli onnistunut, vaikka se heittikin kirjaa selvästi enemmän farssin puolelle. KOM:issa ei kuitenkaan naurettu vakavalle asialle vaan kaikkeen ihmistouhuiluun liittyvälle kömpelyydelle ja vakaviinkin asioihin kuuluvalle tahattomalle komiikalle. En osaa pitää kovin huonona teatteriesitystä, joka onnistuu sekä naurattamaan että liikuttamaan. Tyylilajin lievästä vaihdoksesta huolimatta teksti oli yllättävänkin uskollinen Nummen romaanille. Olen siis varsin eri mieltä näytelmän Hesarissa lytänneen Suna Vuoren kanssa.

***

"Karkkipäivän" jälkeen oli todellinen shokki tarttua kymmenen vuotta kirjahyllyssä pyörineeseen Nummen esikoiskirjaan, vuonna 1994 ilmestyneeseen romaaniin "Kadonnut Pariisi".

Kirjassa Pariisi katoaa. Nummi lähestyy aihettaan ensin yliopistolla tapaavan, Pariisia harrastavan nuorenparin, sitten aihetta dokumentoivan tv-kuvausryhmän näkökulmasta. Pariisin häviämistä pyöritellään mm. arkistoteoriasta lainaavin kirjallisin taikatempuin, joilla pyritään luomaan kuvaa todellisuuden ja etenkin historian häilyvästä luonteesta.

Tämäntyyppiset käsitteellisellä tasolla spekulatiivista maagista realismia edustavat kirjat ja niihin usein kuuluva taikurimainen tyylilaji ärsyttävät minua selittämättömästi. Koin "Kadonneen Pariisin" äärellä juuri samanlaista tarvetta puristella käsiäni nyrkkiin kuin Jose Saramagon lakkoon menevää kuolemaa kuvaavan "Death at Intervalsin" tai Italo Calvinon useimpien kirjojen parissa. Myös joistain Leena Krohnin kirjoista muistan saaneeni samantyyppisiä oireita.

Kirja on epäilemättä omalla tavallaan laadukas, ja esimerkiksi Helsingin Sanomien Hannu Marttila näyttää pitävän romaania hyvinkin merkittävänä. Filosofisia käsitteitä ja yhteiskunnallisia omituisuuksia on luonnollisesti hyvinkin mielekästä tutkia romaanitaiteen välinein, mutta perinteisen narratiivin ja sen keinovalikoiman sekoittaminen yleiskatsaukselliseen käsitekikkailuun on vaikea taiteenlaji (tässäkin joku voi onnistua, minkä osoittaa suuresti ihailemani Michel Houellebecq).

Tarkennetaan vielä, että ajatus "Pariisin" idean subjektiivisuudesta, häilyvyydestä ja siihen liittyvä historiankirjoituksen valjastaminen politiikan palvelukseen on ihan mahdollinen romaanin filosofinen kannake. En vain jaksa sitä, että kaupunki todella lentelee kirjassa taivaalla enkä sitä, että Ranskan hallituksen lavastamaan "Pariisiin" repeilee reikiä ja niin edelleen. Hienovaraisuuden taika särkyy.

Seuraava tyylinäyte edustakoon sitä jotain, joka saa karvani pystyyn:
"Bibliothèque Nationalen löytyminen Bretagnen rannikolta herätti sekä riemua että järkytystä. Kirjastosta "pelastettujen" tutkijoiden mielestä se oli yksinomaan ärsyttävä ja tuiki kohtuuton epäonnen potku, jonka ainoa konkreettinen lopputulos oli useiden väitöskirjojen viivästyminen sen epämääräisyyteen venyvän ajanjakson verran, jonka poliisiviranomaiset katsoivat tarvitsevansa asian selvittämiseen. Eikä mikään tuntunut selviävän.

Kun tutkijoilta kysyttiin, miten oli mahdollista, että he eivät olleet huomanneet olevansa poissa Pariisista, heidän reaktionsa oli ensiksi hämmästys, sitten ärtymys.

'Mutta mehän olimme Pariisissa. Bibliothèque Nationale on Pariisi.'"



perjantai 26. lokakuuta 2012

Terkkuja kirjamessuilta

Terkkuja kirjamessuilta! Kuten kuvasta näkyy, Darth Vader on edelleen hämmentynyt alaisensa osoittamasta uskonpuutteesta. Taustalla näkyy Riikka Pulkkinen, joka onnistui herättämään kiinnostuksen uutukaistaan kohtaan.

Eiffel-tornin kanssa naimisiin menneestä objektofiilistä kirjan "Rautaiset rakastajat" kirjoittanut ex-rumpalitoverini Janne Flinkkilä muuten vihjaili lavalta allekirjoittaneen epäilyttävästä suhteesta kaasunaamareihin. Kiistän jyrkästi.

Kirja-alan tila -keskustelusta ehdin kuulla vain puolet, mutta se oli selvästi viimevuotista valjumpi. Syykin lienee selvä: Jan Erola ja Harri Haanpää puuttuivat paneelista eikä yleisökysymyksiä sallittu.

Päällimmäiseksi jäi mieleen, että useimpien panelistien mielestä Suomessa ilmestyy kysyntään ja varsinkin tarjolla olevaan mediahuomioon nähden liikaa kirjoja. Havainto tuntuu monella tavalla erikoiselta, vaikka sen on kuullut monta kertaa aiemminkin. Taustalla voi kuulla huolta siitä, että osa kirjoista tehdään kustantamoissa hutaisemalla, eivätkä markkinointiosastot pysty auttamaan suurinta osaa parvesta mitenkään. No, jos paperiteollisuudessa on muutenkin ylikapasiteettia, niin ehkä sitten kirja-alallakin.

Sekin tuli selväksi, että kirjakauppojen lukumäärä vähenee aika railakasta vauhtia. Huolestuttavaa on se, ettei nettikauppa ole Suomessa lähtenyt kovinkaan kummoiseen lentoon esimerkiksi Ruotsiin verrattuna. Sellaistakin arvailua esiteltiin, että vanha lukeva sukupolvi on kuolemassa alta pois ja uusi ostaa kirjoja kerta kaikkiaan entisiä vähemmän. Ja jos ostaa, niin ei ainakaan kivijalkakirjakaupoista, joissa Anja Snellmanin sanoin viisikymppisten sukupolvi tykkää käydä laumassa hiplaamassa kirjoja.

Lisäksi tuli kuultua mm. Tommi Uschanov, bloggari-kollega ja esikoiskirjailija Karoliina Timonen, Riku Korhonen ja Monika Fagerholm. Mukaan tarttui vain yksi kirja: alennuksessa ollut Arto Kivimäen "Odysseia lapsille". Olisin ostanut divaripuolelta Nathalie Sarrauten "Tropismien" suomennoksen, mutta se maksoi kahdeksan euroa.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Täydellinen kaaos hiekkarannalla

Vuosi sitten Normandiasta Helsinkiin muuttaneen ja samaan syssyyn Harri Haanpään vanavedessä Likelle siirtyneen Riikka Ala-Harjan kuudes romaani ”Maihinnousu” on ollut ehkä syksyn puhutuin kaunokirja (sen yhden toisen Liken kirjan kanssa), ja hyvä niin. Avioeron ja lapsensa syövän kouriin joutuvan normandialaisen maihinnousuopas Julien tarina on tiukasti rakennettu, napakasti kerrottu ja asiaankuuluvalla tavalla ahdistava. Romaanin ytimeen leivottu taistelun teema toimii. Normandian maihinnousu rinnastuu leukemiaan luontevasti ja puolison petollisuuden takia alta murentuvan avioliiton kanssa taistelu tuo kirjaan kolmannen keskuselementin. Näillä eväillä kirjaan on saatu tehokas poikkeustilan tuntu.

Kirja alkaa suoraan tapahtumavyöryn keskeltä ja etenee nopeasti. Miehen petollisuudesta seuranneen eroprosessin käsittely muuttuu salamasodasta asemasodaksi, kun lapsi yllättäen sairastuu. Ihon alle ryömivällä tavalla Julie pohtii, aiheuttivatko kodin jännitteet lapsen sairauden. Taustalla kulkevat Normandian maihinnousun tapahtumat, jotka tuodaan tarinaan mukaan Julien opastuskierrosten kautta. Ala-Harja kertoi hiljan YLE:llä, ettei hän halunnut kirjoittaa historiallista romaania, mutta halusi kuitenkin kirjan teemaan hyvin sopivan historiallisen kontekstin mukaan. Päähenkilön ammatinvalinta on ollut näistä lähtökohdista varsin nokkela oivallus.

Julie on maailmankuvaltaan jämpti ja käytännöllinen nainen. Hän ei antaudu tunteidensa valtaan vaan hallinnoi kaaostaan "kiihkottoman historioitsijan" tavoin. Kierroksillaankin hän yrittää "pitäytyä toiminnassa ja taisteluiden etenemisessä" eikä alkaa kysellä, onko sotimisessa ylipäätään mitään järkeä. Julien illuusioton asenne tulee hyvin esiin, kun hän kommentoi sairaalle tyttärelleen tasapeliin päättynyttä jalkapallopeliä:
”Ratkaisematonta ottelua ei ole, sanon, Toinen on aina parempi kuin toinen.

Tasapeliä ei oikeasti ole, tasapeli on aina harha.

Harmittaa miksi puhun Emmalle tuollaisia. Toisaalta: tauti joko selätetään tai sitten sille hävitään, ollaan naimisissa tai sitten ei olla, sota hävitään tai voitetaan, mikään ei ole milloinkaan tasan.”

***

Julie on hahmo, josta olisin halunnut tietää enemmänkin. Lukija oppii hänestä käytännöllis-orientoituneen luonteensa lisäksi jotain, mutta ei kovin paljoa: hän pitää lenkkeilystä ja sulkapallosta, tupakoi, seuraa Idolsia muttei vaikuta kovin kiinnostuneelta jalkapallosta. Hän on asunut ikänsä normandialaiskylässä, mutta hän ei tunnu tuntevan sieltä yhden läheisen ystävän lisäksi oikein ketään. Äiti asuu Réunionin saarella, isä on kuollut, mutta juuri sen kummemmin Julien menneisyyttä ei tongita.

Toisaalta ymmärrän, miksi maalaileva taustoitus on jätetty vähemmälle. "Maihinnousu" on tiukka, lyhyt kirja kriisistä, selviytymisestä seuraavaan päivään. Julie on olemassa hänelle tapahtuvien asioiden takia eikä toisinpäin, poikkeustilassa ilmavat identiteettipohdinnat jäävät sivuun ja niiden paikan ottavat sytostaattihoidot ja käsidesin lotraaminen.

***

Kirjan päähenkilön luonteeseen sopivalla tavalla myös Ala-Harjan tyyli on toteava ja selkeä, hyvällä tavalla matter-of-fact. Julien tajunnanvirrasta on napattu kiinni minäkertojalla ja preesensissä. Ratkaisu on kirjan teeman ja rakenteen kannalta hyvin mietitty. Lisäksi Ala-Harja ketjuttaa usein virkkeitä pilkkujen väliin, mikä vahvistaa tuntua siitä, että asiat tapahtuvat parasta aikaa.

Ala-Harjan tyyliin kuuluu myös, että pidempää kappaletta seuraa usein useampi yhden tai kahden lauseen kappale, mikä tuo tekstiin draamallista rytmiä, ehkä vähän Pirkko Saision tapaan. Dialogi on monin paikoin jätetty merkitsemättä, mikä vie myös hyvin lukijaa lähemmäs päähenkilön tajuntaa.
"Avaan tietokoneen ja etsin tietoa mustelmista. Etsin veriarvot ja verihiutaleet, etsin faktaa, sairaudet ovat kemiaa, ne ovat lääketiedettä, silkkaa luonnontiedettä, kohta me ajamme autolla sairaalaan ja lääkäri ilmoittaa, että Emma on terve.

Tartun puhelimeen ja samalla hetkellä näen miten Emma ja Henri kävelevät kadun toisessa päässä. Juoksen heitä vastaan, yritän juostessa rauhoittua, ja kun tavoitan heidät, olen tyyni, olen täysin rauhallinen, ja kysyn Emmalta hymyillen, oliko rannalla mukavaa.

Emma näyttää sankoaan, missä taskuravut kalisuttavat saksiaan.

Sanon, että meidän pitää lähteä sairaalaan.

Kenen meidän, Henri kysyy.

Minun ja Emman.

Miksi, Henri kysyy.

Tutkitaan lisää.

Mitä?

Mustelmia, kaiken varalta, sanon rauhallisesti.

Käsken Emman vaihtaa hameen ja pestä kädet.

Käynnistän auton, me lähdemme.

Emma otetaan suoraan osastolle.

Soitan Henrin paikalle."
***

Verrattuna Ala-Harjan edelliseen romaaniin ”Kanaria” (2010) uutukainen on selvästi vakavampi. Kanariaa pilkuttava ironia, paikoitellen jopa Raittilan tai Hotakaisen mieleen tuova aika karski ilmaisu (no, siinä ollaan suurimmaksi osaksi miesten päiden sisällä) ovat Maihinnousussa taka-alalla. Kanaria on niin ikään preesensissä mutta kolmannessa persoonassa. Preesens-ratkaisu toimii tässäkin kirjassa hyvin ja antaa mahdollisuuden takaumien esittämiselle imperfektissä. Vapaa epäsuora kerronta loikkii eri henkilöiden välillä ja vaihtaa luontevasti rekisteriä henkilön mukaan.

”Kanariassa” rinnastetaan ensimmäisen ja kolmannen maailman ongelmia yrityksensä konkurssin jälkeen Kanarialle muuttaneen telakkapomon, tämän jo kuolleen mutta kirjassa vahvasti mukana elävän vaimon, afrikkalaistaustaisen siivoojatytön sekä Kanarialle uima-allasta korjaamaan kutsutun nuorenmiehen kautta. Mukana on myös Gran Canarian suomalaissiirtokunnan naispastori, jota seurakuntansa muka-ongelmat ällöttävät.

Kanaria kuvaa hienosti nykyajan miehistä empatiakyvyttömyyttä sekä siitä seuraavaa kohtaamisen mahdottomuutta ja yksinäisyyttä. Itsensä varsinaiseksi hyväntekijäksi mieltävällä laivanrakennuspomo Nymanilla on Katherine Mansfieldiä mukaillen "karmea tarve ihmiskontakteihin", joita ei enää saa kuin rahalla, kun väärään muottiin väkivalloin pakotettu vaimo on kuollut eikä tyttäriä voisi vähempää kiinnostaa.

Kanarialle paremman tulevaisuuden perässä pyörivät afrikkalaiset jäävät valkoihoisille siirtolaisille täysin käsittämättömiksi, mutta raha sentään liikkuu. Valkoihoiset käristävät itseään rannalla ja hukkuvat rantaveteen humalassa, afrikkalaiset ajelehtivat rantaan pakopurkkiensa upottua merellä. Pastori Holmin sanoin, on "synti maata rannalla samalla kun afrikkalaiset rantautuvat ruumiina kainaloon."

"Kanariassa" symboliikka on "Maihinnousua" hämärämpää ja langat jäävät paikoitellen auki. Esimerkiksi romaanin keskiössä olevasta altaan tematiikasta saadaan aikaiseksi monitahoinen verkosto, jota lukija jää pohtimaan pitkäksi aikaa. Itse tykkään tällaisista täkyistä. Myös allasremonttia tekevälle "ottopoika" Mikolle haamuna tarinaan ilmestyvä Nymanin kuollut ja ilman dialogiviivoja replikoiva Silja-vaimo jää hauskasti monitulkintaiseksi, vähän Hamletin haamun tyyliin.

Romaanien lisäksi Ala-Harja on kirjoittanut mm. lastenkirjoja, kuunnelmia ja tekstejä sarjakuviin. Hän on mukavalla tavalla ammattimainen ja sanoista kiinnostunut kirjoittaja, jolla on monta ääntä ja paljon sanottavaa.

***

”Maihinnoususta” ei voi kirjoittaa sanomatta jotain Hesarin lanseeraamasta ”taiteen etiikkaa” koskevasta keskustelusta. Sinänsä on hämmentävää, miten sama keskustelu faktan ja fiktion rajoista käydään aina uudelleen, vuosikymmenestä toiseen. Ennen sentään uhattiin reilusti kunnianloukkausjutuilla, nyt peräänkuulutetaan kirjailijoille ”eettisiä normistoja”. Olin yllättynyt, että Hesari lähti nostamaan asiaa näin isosti. Suurista myllerryksistä toipuvien läheisten loukkaantuminen heidän kokemustensa käyttämisestä fiktion pohjana ja elävästä elämästä ammentavan kirjailijan perhesuhteet ovat yksi asia, näiden kokemusten käsittely koko sivun jutussa valtakunnan ykkösmediassa (vaikkakin tietysti laatulehdille tyypillisen ”ilmiö-diskurssin” alla) ihan toinen.

Jos unohdetaan uutisointi, keskustelusta jää fiktion ystävälle käteen se mielenkiintoinen ristiriita, joka sisältyy syvien kokemusten samanaikaiseen äärimmäiseen henkilökohtaisuuteen ja toisaalta niiden banaaliuteen: mikä tahansa elämän suuri tragedia on toisaalta yksilön maailman perustuksia tärisyttävä, toisaalta kaikille kokijoilleen hämmentävän samanlainen. Juuri elämän peruskokemusten kuten rakkauden, nuoruuden optimismin, kuolemanpelon ja sairauden universaaliuteen perustuu merkityksellisen kirjallisuuden mahdollisuus.

Toinen mielenkiintoinen aspekti tämäntyylisissä jupakoissa on usko painetun sanan ikuistavaan voimaan. Jännittävällä tavalla edelleen tunnutaan ajateltavan, että se mikä on kirjoihin ja kansiin vaikka sitten fiktion muodossa saatettu, on jotain lopullista ja peruuttamatonta, jotain johon on syytä suhtautua suurella vakavuudella. Tällainen ajattelu synnyttää monenlaisia mahdollisuuksia loukkaantumiseen. Huomaan ajattelevani usein Marcel Proustin lääkäriveljeä Robertia, joka – jos moukkamainen biografinen luenta sallitaan – jäi kokonaan ulos veljensä romaanista, koska hänelle ei löytynyt järkevää taiteellista roolia. Minusta veljen kohtalo kertoo siitä, millaista romaanitaide on. Sekin kertoo jotain, että Robert toimitti Marcelin tuotantoa painokuntoon veljensä kuoleman jälkeen.

torstai 4. lokakuuta 2012

Uuden romaanin manifesti

Venäjänjuutalaiseen sukuun syntynyt ja myöhemmin ranskalaistunut Nathalie Sarraute (1900 – 1999) tunnetaan kirjallisuusympyröissä yhtenä ranskalaisen, perinteistä romaanikäsitystä uudistamaan pyrkineen "uuden romaanin" (le nouveau roman") johtotähdistä. Aika moni tuntuu leimaavan uuden romaanin itsetarkoitukselliseksi muotokikkailuksi, jonka soisi vaipuvan unholaan. Sarraute on kuitenkin kirjailija, jonka teoksiin ja ajatuksiin romaanista kannattaa ehdottomasti tutustua.

Sarraute avasi teoreettista suhdettaan kirjallisuuteen esseekokoelmassaan “L'Ère du soupçon” eli suomeksi suunnilleen "Epäilyksen aikakausi" (1956, ei tietääkseni suomennettu), jota pidetään myös uuden romaanin opinjulistuksena. On tosin hyvä huomata, että Sarrauten ensimmäinen uuden romaanin ajatuksia käytännössä kokeillut teos ilmestyi jo lähes 20 vuotta ennen näitä esseitä.


***

Sarrauten perusidea on se, että edelleen laajassa käytössä olevilla klassisen realismin välineillä on mahdotonta päästä suuria mestareita kuten Dostojevskia tai Balzacia syvemmälle. Sarrauten mukaan ihmiset ovat niin tottuneita klassikoiden luomiin konventioihin, että niistä on tullut todellisuuden näkemisen estävä toinen luonto, liian helppo ratkaisu.

Sisältö on Sarrautelle aina muotoon sidoksissa. Jos haluaa päästä klassista romaanitaidetta syvemmälle ihmisen nahkoihin, täytyy uudistaa menetelmiä. Toisaalta omaperäinen tyyli on vain halpa temppu, jos se ei mahdollista porautumista kohti "todellisuutta".

Sarrauten silmät avautuivat muodon ja sisällön yhteydelle hänen lukiessaan modernisteja, etenkin Proustia, Joycea ja Woolfia. Nämä onnistuivat murtamaan perinteiset ilmaisutavat tajunnanvirtatekniikallaan. He käänsivät katseen kohta ihmisen sisuksia ja pyrkivät löytämään totuuksia, joihin klassisella romaanikerronnalla ei päässyt käsiksi. Sarraute vertaa kehitystä maalaustaiteeseen 1800-luvun lopulla, jolloin taiteilijat onnistuivat karistamaan hartioiltaan klassisen maalaustaiteen rajoitteet. 

Tosin pian modernistien jälkeen eksistentialistit näyttivät, ettei ihmisen sisällä ollutkaan mitään nähtävää (tosin Sarraute näyttää, miten Camus'n Meursault'nkin tai häneksi naamioituneen kertojan sisällä elää sitkeästi perinteinen esteetti ja tarinankertoja). Ihmisen sisältä kultahippuja siivilöineiden modernistien löydökset tuntuivat Sarrautesta lopulta epätyydyttäviltä, vihjasipa hän itse Proustinkin olevan kenties lopulta vain henkilöhahmoja suoltava, liikaan analyysiin sortuva kynäniekka. Ja vaikkei olisi ollutkaan, modernisteja oli täysin turha imitoida, koska he olivat sanoneet jo kaiken sen, mikä heidän metodeillaan oli mahdollista.

***

Sarrautea ärsytti, että suurin osa kirjallisuudesta oli jumissa klassisen romaanin juoni-, henkilöhahmo- ja dialogikonventioiden kanssa, vaikka samat asiat saattoi tavoittaa paljon moniulotteisemmin ja syvemmin elokuvassa ja teatterissa. Hänen mielestään romaanin lisäarvo oli jossain ihan muualla.

Sarraute antaa esseissään Proustille pisteet siitä, että hän pyrki sentään analysoimaan keskustelun pinnan alla kytevät vaikuttimet ja vaille sanoja jäävät liikahdukset (sous-conversation), mutta hänkään ei kyennyt siihen mihin kirjailijan pitäisi pystyä: vaientamaan kertoja, raahaamaan lukija osalliseksi peliin, saamaan hänet varuilleen, käyttämään kaikkia aistejaan tekstissä uidessaan.

Sarraute väittää varsin raflaavasti, että sellainen aikalaiskirjallisuus, johon lukija pystyy samaistumaan ja joka peilaa hänen kokemustaan maailmasta, on lähes varmasti arvotonta, koska se edustaa keskivertoihmisen keskivertokokemusta ehkä pikkuisen napakammin ilmaistuna. Toisin sanoen se vastaa (Sarrauten mielestä romaanitaiteen kannalta epärelevanttiin) tarpeeseen saada tukea omille epäomaperäisille käsityksille todellisuudesta ("Täähän on ihan kuin mun elämästä, just noin mäkin ajattelen!").

Sarraute katsoi, että oikean, uutta luovan taiteen tulee olla muodoiltaan (ja siten myös sisällöiltään) niin uutta ja epämukavaa, että lukija nimenomaan EI samaistu siihen, vaan se avaa täysin uusia ja häiritseviä tapoja hahmottaa todellisuutta.

***

Sarrauten tutkimusten kohteeksi muodostuivat jossain tajunnan rajamailla häilyvät ja usein joistain ulkoisista olosuhteista johtuvat mielenliikahdukset, joita oli lähes mahdotonta kuvata sanoin. Hän näki näissä tropismeiksi (sana on lainattu biologiasta ja tarkoittaa kasvien kasvun suuntautumista lähinnä valon ja painovoiman vaikutuksesta) ristimissään ilmiöissä ja niiden edustamissa ihmismielen tiedostamattomissa kerroksissa sen totuuden, jota kohti romaanitaiteen piti pyrkiä. Ainoa keino tavoitteeseen pääsemiseksi oli riisua tropismien ympäriltä kaikki perinteistä romaania rasittavat tekijät kuten juoni ja persoonalliset henkilöt.

Sarraute halusi näyttää, miten vaikkapa arkisen keskustelun pinnan alle kätkeytyi valtava määrä "ali-keskustelua", joka koostuu monimutkaisista mielleyhtymistä ja tunteista, valtasuhteista, piilotetuista motiiveista, kätketyistä tarpeista ja sen sellaisista. Tämän tavoittamiseksi tuli tarttua hetkeen, hidastaa ajankulu ja katsella tapahtumia läheltä. Nämä liikahdukset ovat Sarrauten näkemyksen mukaan universaaleja, ja niitä oli paras kuvata mahdollisimman anonyymien ihmisten kautta.

Sarraute piti tehtävää vaikeana. Hänen mukaansa keskimääräinen lukija oli pavlovilaisen ehdollistunut kasaamaan tekstimassasta koherentteja henkilöitä ja halusi päästä helpolla, pysyä tutulla maaperällä. Lukija täytyi siis haastaa ja pakottaa hänet osallisena syvälle tekstiin.

***

99-vuotiaaksi eläneen Sarrauten koko mittava tuotanto rakentui tropismin käsitteen ympärille. Vuonna 1939 ilmestynyt esikoisteos "Tropismes" (Tropismeja, suomentanut Leena Kirstinä 1968) sisältää 24 erittäin lyhyttä ja vaikuttavaa proosatekstiä. Sarraute ehti kirjoittaa pitkän elämänsä aikana hurjan määrän kirjoja, joista olen lukenut vasta muutaman. Pidemmissä teksteissä Sarrauten monimutkaisille mielleyhtymille ja tunteille hakemat "objektiiviset korrelaatit" pääsevät paremmin oikeuksiinsa ja lukijan todellinen eläytymiskyky punnitaan.

Pistän tähän kohtaan pisteen ja palaan seuraavassa postauksessa Sarrauten tuotantoon. Tropismien lisäksi kammataan ainakin mahtava taidepiirisatiiri "Kultaiset hedelmät".